Lue keskustelun säännöt.
Omituinen ongelma: olen kumppanille liian tärkeä
02.11.2020 |
Kuulostaa omituiselta, koska periaatteessa ajattelen, ettei toista voi pitää liian tärkeänä, vaan suhteeseen pitääkin panostaa. Mutta ehkä kyse onkin siitä, millä tavalla toinen pitää tärkeänä. Minulla on siis tosi ihana kumppani ja tosi ihana suhde, mutta on alkanut ahdistaa, kun olen hänelle suunnilleen ainoa tärkeä ja läheinen ihminen, ja hän tarvitsee suhdetta minuun tunteakseen, että elämä on mielekästä. Esimerkiksi yhteenmuutto on alkanut tuntua ahdistavalta ajatukselta siksi, että se merkitsee hänelle jotenkin "liikaa". Minulle alkaa tulla paineita tästä. Onko kenelläkään ollut tämäntyyppistä tilannetta?
Kommentit (65)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollenkaan tavatonta, että puoliso on se läheisin ylitse muiden. Niin minullekin on. Kun ei oikein ole sukulaisia eikä ystäviä, pitäisikö minun luopua vielä elämäni rakkaudesta? Mitä sinä oikein pelkäät? Eri asia, jos alkaa käytöksellään jotenkin rajoittaa toista, mutta kuvailit että suhteenne on ihana.
On normaalia että on läheisin, mutta "ainoa läheinen" soittaa hälytyskelloja. Eron hetkellä ovat vaarallisia.
Tämä riippuu paljon siitä onko tuo "ainoa läheinen" tilanne itse valittu vai ei. Itselläni on ollut ja erot on olleet minulle poikkeuksellisen helppoja. Koska olen tottunut elämään ilman ketään muuta muutenkin, ei tuota mitään ongelmia pärjätä ilman jotain exää jota ennen olen aina ennenkin hänen tuntemistaan pärjännyt.
Tässä ap:n tapauksessa mietityttää, onko kumppani ihan oikeasti noin "onneton" vai onko koko juttu kuvitelma ap:n päässä, että miehen koko elämänhalu olisi hänestä riiippuvainen. Sellaisia ihmisiä kun on äärimmäisen harvassa, ja varsinkaan yksin viihtyneet harvoin on näitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:ta. Minulle on aina ollut tärkeää, että seurustelukumppanilla on ystäviä, harrastuksia ja muutakin elämänsisältöä. Olen itse tällainen ja minua ahdistaisi, jos toisella ei koskaan olisi omia menoja ja suunnitelmia.
Kuulostaa exältäni. Olin hänen isänsä lisäksi suunnilleen ainoa ihminen, jonka kanssa koskaan vietti aikaa vapaa-ajalla. Minulla taas on aina ollut läheinen ystäväpiiri, jota tapaan usein, ja mies ahdistui aina siitä kun en halunnut viettää jokaista vapaata minuuttiani hänen kanssaan. Olen myös introvertti joka tahtoo välillä olla yksinään, ja siitäkin riitelimme monta kertaa. Suhde oli muutoin hyvä, mutta nämä ongelmat varjostivat sitä alusta asti.
On tärkeää rakastaa toista ja osoittaa se, mutta liika on liikaa. En jaksanut enää, kun hänen täytyi kymmenen kertaa päivässä sanoa rakastavansa minua ja kuinka hän ei pärjäisi ilman minua. Nuo sanat menettävät merkityksensä todella nopeasti, jos niitä jankkaa. Onneksi hän on eron jälkeen tullut vähän tolkkuihinsa, kun tajusi viimein olleensa vaan "minun jatkeeni" (tai jonkun muun) eikä itsenäinen ihminen. Hän käy terapiassakin tämän läheisriippuvuuden takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollenkaan tavatonta, että puoliso on se läheisin ylitse muiden. Niin minullekin on. Kun ei oikein ole sukulaisia eikä ystäviä, pitäisikö minun luopua vielä elämäni rakkaudesta? Mitä sinä oikein pelkäät? Eri asia, jos alkaa käytöksellään jotenkin rajoittaa toista, mutta kuvailit että suhteenne on ihana.
On normaalia että on läheisin, mutta "ainoa läheinen" soittaa hälytyskelloja. Eron hetkellä ovat vaarallisia.
Kerrotko mistä näitä sukulaisia ja uusia ystäviä saisi vielä viisikymppisenä? Kaikilla on jo omat piirinsä.
Miksi olet menettänyt kaikki entiset?
Esim. eron myötä ihan tavallista. Tai kun mummo kuolee, niin serkkuja ja tätejä ei enää tapaa jne.
Miksi eron myötä menettäisi omat vanhat ystävänsä, eikö niitä ollutkaan? Ei ole normaalia että koko sosiaalinen elämä on kumppanin varassa.
Monilla ystäväpiiri muodostuu ajan myötä puolison siskoista, serkuista, yhteisistä ystävistä. Silloin ero jakaa helposti puolia.
Joo, mutta en yhtään ymmärrä noita ihmisiä jotka vaihtavat ystäväpiirinsä ja "unohtavat" vanhat ystävät uuden kumppanin myötä. Ei ihan tervettä sekään.
Ap oli taas yksi niistä trolleista, joilla ei ole todellista elämää. Hän kävi vain tekemässä avauksen ja nyt hykertelee kun ihmiset yrittävät vastata hänen keksittyyn ongelmaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sano kumppanillesi, että et koe samoin ja eroat. Hän kyllä löytää paremman. Tuo voi olla myös ohimenevää rakastuneen ihmisen höpinää ja ajan kanssa hän taas innostuu muustakin elämänsisällöstä. Joka tapauksessa älkää vielä muuttako yhteen.
Minusta saa itsenäisempi ihminen varmasti samanlaisen kuvan jossain vaiheessa suhdetta ja jos en saa vastakaikua, niin suhde sitten alkaa kuihtumaan. Rakastavamman kumppanin kanssa taas koen oloni turvalliseksi ja suuntaan kiinnostukseni muihin asioihin, kun koen suhteen olevan kunnossa. Joo, on takertuvaa, mutta en tunne oloani hyväksi, jos kumppani tuntuu liian etäiseltä ja itse olen aivan rakastunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollenkaan tavatonta, että puoliso on se läheisin ylitse muiden. Niin minullekin on. Kun ei oikein ole sukulaisia eikä ystäviä, pitäisikö minun luopua vielä elämäni rakkaudesta? Mitä sinä oikein pelkäät? Eri asia, jos alkaa käytöksellään jotenkin rajoittaa toista, mutta kuvailit että suhteenne on ihana.
On normaalia että on läheisin, mutta "ainoa läheinen" soittaa hälytyskelloja. Eron hetkellä ovat vaarallisia.
Kerrotko mistä näitä sukulaisia ja uusia ystäviä saisi vielä viisikymppisenä? Kaikilla on jo omat piirinsä.
Miksi olet menettänyt kaikki entiset?
Yksi lähiomainen on, joka asuu kaukana. Mun sukulaisilla on paha tapa kuolla. Pari kaveria on myös ympäri Suomea, näemme harvoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli siis mies ripustautuu sinuun ja elää onnellista elämää sinun kauttasi? Jos näin, niin se todellakin on ongelma. Jos hänellä ei ole ketään muuta elämässään se vaan pahentaa asiaa.
Tuntemuksesta kannattaa keskustella ja mielummin nyt kuin vuoden tai parin päästä. En halua spekuloida, sillä en teitä ja suhdettanne tunne, mutta kyllä tuossa on riskinsä mustasukkaisuuteen ja mahdollinen eroaminen voi olla haasteellista.
Minä sotkeuduin tuollaiseen suhteeseen. Eron hetkellä mies uhkaili itsemurhalla. Hemmetin raskasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kauanko olette olleet yhdessä?
Reilu kaksi ja puoli vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kauanko olette olleet yhdessä?
Miksi et, ap, vastaa?
Sori, on työpäivä ja kirjoitan aina silloin kun on sellainen hetki että pystyy :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ap, onko teillä jommalla kummalla lapsia?
Ja kauan olette olleet yhdessä?
Minulla on lapsi aiemmasta suhteesta, asuu vuoroviikoin luonani.
Ja siis tarkennus: kyllä hänkin tykkää siitä, että on omaa aikaa, eli 24/7 ei ripustautuisi minuun. Mutta jotenkin tilanne on se, että hän kokee suhteen ja kumppanin sekä yhdessä asumisen niin keskeiseksi osaksi elämänsö mielekkyyttä, että minusta se asettaa hirveitä paineita ja vaatimuksia. Sitten, jos suhteemme loppuisikin, niin hänhän putoaisi aivan tyhjän päälle. Minustakin on normaalia, että kumppani on läheinen tai läheisin (joskin itselläni on lapsi, joten hän kyllä on minulle se läheisin), mutta en oikein tiedä, voiko kukaan olla ainoa ja keskeisin merkitystä tuova asia elämässä. Itselläni on siis muutakin kuin suhde, minkä koen merkitykselliseksi, ja minusta olisi jopa ihan ok asua omissa asunnoissa, joskaan en ole missään vaiheessa ollut yhteenmuuttoakaan vastaan.
En tiedä, uskallanko olla toiselle niin tärkeä. Ja en tiedä, pystynkö sitten kuitenkaan vain olemassa olollani tekemään häntä onnelliseksi. Ja jotenkin noista puheista tulee vähän velvoittava tunne, en osaa ehkä selittää miten. Ehkä se tulee niin, että koska hän on pettynyt niin monessa asiassa elämässä, niin nyt minä voisin olla sellainen, jonka kautta hän saisi merkityksellisyyttä elämäänsä. Hän ei siis ole näillä sanoin asiaa ilmaissut, vaan tuo on se vaikutelma, joka minulle on tullut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eli siis mies ripustautuu sinuun ja elää onnellista elämää sinun kauttasi? Jos näin, niin se todellakin on ongelma. Jos hänellä ei ole ketään muuta elämässään se vaan pahentaa asiaa.
Tuntemuksesta kannattaa keskustella ja mielummin nyt kuin vuoden tai parin päästä. En halua spekuloida, sillä en teitä ja suhdettanne tunne, mutta kyllä tuossa on riskinsä mustasukkaisuuteen ja mahdollinen eroaminen voi olla haasteellista.
Ei ole oikein ketään läheisiä ihmisiä muita. Jotain kavereita joo, joita näkee harvoin eivätkä ole oikein samanhenkisiä kuin hän. Sukulaisia on, mutta heihin on etäiset välit eivätkä kauheasti ole tekemisissä. Eli toisin sanoen minä olen ainoa läheinen ja ainoa, jonka kanssa viettää aikaa vapaa-ajalla joitain satunnaisia tapaamisia lukuunottamatta. Tähän itse asiassa liittyy sekin, että minä koen vähän ahdistavaksi sen, että kaikki lomat, juhlapyhät, erikoispäivät yms täytyy viettää yhdessä, kun itse tykkäisin joskus tehdä jotain lapsen kanssa kahdestaan tai vaikka joidenkin ystävien kanssa. Toki lapsen kanssa otan myös omaa aikaa kahdestaan, eikä niistä mitään riitoja tule, mutta koen jotenkin kauhean velvoittavana sen, ettei toisellä ole mitään muita vaihtoehtojakaan minun tilalleni - siis vapaa-ajan viettoon tms. Eli vapaa-aikana joko tekee asioita yksin tai minun kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollenkaan tavatonta, että puoliso on se läheisin ylitse muiden. Niin minullekin on. Kun ei oikein ole sukulaisia eikä ystäviä, pitäisikö minun luopua vielä elämäni rakkaudesta? Mitä sinä oikein pelkäät? Eri asia, jos alkaa käytöksellään jotenkin rajoittaa toista, mutta kuvailit että suhteenne on ihana.
On normaalia että on läheisin, mutta "ainoa läheinen" soittaa hälytyskelloja. Eron hetkellä ovat vaarallisia.
Kerrotko mistä näitä sukulaisia ja uusia ystäviä saisi vielä viisikymppisenä? Kaikilla on jo omat piirinsä.
Miksi olet menettänyt kaikki entiset?
Esim. eron myötä ihan tavallista. Tai kun mummo kuolee, niin serkkuja ja tätejä ei enää tapaa jne.
Olen eri, mutta minun ystävyyssuhteisiin ei ole ero vaikuttanut mitenkään. Olen edelleen kaveri mm. eksän sisarien kanssa ja tietty omat ystävät ovat pysyneet mukana.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa exältäni. Olin hänen isänsä lisäksi suunnilleen ainoa ihminen, jonka kanssa koskaan vietti aikaa vapaa-ajalla. Minulla taas on aina ollut läheinen ystäväpiiri, jota tapaan usein, ja mies ahdistui aina siitä kun en halunnut viettää jokaista vapaata minuuttiani hänen kanssaan. Olen myös introvertti joka tahtoo välillä olla yksinään, ja siitäkin riitelimme monta kertaa. Suhde oli muutoin hyvä, mutta nämä ongelmat varjostivat sitä alusta asti.
On tärkeää rakastaa toista ja osoittaa se, mutta liika on liikaa. En jaksanut enää, kun hänen täytyi kymmenen kertaa päivässä sanoa rakastavansa minua ja kuinka hän ei pärjäisi ilman minua. Nuo sanat menettävät merkityksensä todella nopeasti, jos niitä jankkaa. Onneksi hän on eron jälkeen tullut vähän tolkkuihinsa, kun tajusi viimein olleensa vaan "minun jatkeeni" (tai jonkun muun) eikä itsenäinen ihminen. Hän käy terapiassakin tämän läheisriippuvuuden takia.
Tuo eka kappale kuulostaa itse asiassa juuri aika tutulta. Ja minäkin tarvitsen myös omaa aikaa. En varsinaisesti ole introvertti, mutta en myöskään mikään sosiaalinen ekstrovertti, ja minullekin on tärkeää voida välillä olla itsekseni. Esim. lapsivapaina viikkoina en halua koko aikaa olla yhdessä - tästä ei tule varsinaista riitaa, mutta välillä selkeästi huomaa, että toinen ei ole ihan sinut asian kanssa, kun tulee sellaista kommenttia, että "kyllä musta olisi kiva viettää joskus kokonainen viikko ihan kahdestaan". En sitten tiedä, onko kohtuutonta ottaa osa siitä ajasta vain itselleni. Tässähän on tietysti se asetelma, että hän viettää osan aikaa kuukaudesta itsekseen, mutta minulla on joka toinen viikko lapsi, joten vaikka silloin ei koko aikaa olla yhdessä, niin minulle on kuitenkin silloin seuraa, hänellä ei. Ehkä tämä erilainen elämäntilannekin on osasyy ongelmiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ollenkaan tavatonta, että puoliso on se läheisin ylitse muiden. Niin minullekin on. Kun ei oikein ole sukulaisia eikä ystäviä, pitäisikö minun luopua vielä elämäni rakkaudesta? Mitä sinä oikein pelkäät? Eri asia, jos alkaa käytöksellään jotenkin rajoittaa toista, mutta kuvailit että suhteenne on ihana.
On normaalia että on läheisin, mutta "ainoa läheinen" soittaa hälytyskelloja. Eron hetkellä ovat vaarallisia.
Kerrotko mistä näitä sukulaisia ja uusia ystäviä saisi vielä viisikymppisenä? Kaikilla on jo omat piirinsä.
Miksi olet menettänyt kaikki entiset?
Esim. eron myötä ihan tavallista. Tai kun mummo kuolee, niin serkkuja ja tätejä ei enää tapaa jne.
Miksi eron myötä menettäisi omat vanhat ystävänsä, eikö niitä ollutkaan? Ei ole normaalia että koko sosiaalinen elämä on kumppanin varassa.
Monilla ystäväpiiri muodostuu ajan myötä puolison siskoista, serkuista, yhteisistä ystävistä. Silloin ero jakaa helposti puolia.
Joo, mutta en yhtään ymmärrä noita ihmisiä jotka vaihtavat ystäväpiirinsä ja "unohtavat" vanhat ystävät uuden kumppanin myötä. Ei ihan tervettä sekään.
Ei se kai noin mene. Ainakin minulla nuoruuden ystävät jäivät yliopistopaikkakunnalle ja viime vuodet tuttavapiiri on muodostunut miehen "aiemmasta elämästä". En osaa ystävystyä ja saan luotua suhteen uuteen ihmiseen kerran tai kaksi 10 vuodessa.
Vierailija kirjoitti:
Ja siis tarkennus: kyllä hänkin tykkää siitä, että on omaa aikaa, eli 24/7 ei ripustautuisi minuun. Mutta jotenkin tilanne on se, että hän kokee suhteen ja kumppanin sekä yhdessä asumisen niin keskeiseksi osaksi elämänsö mielekkyyttä, että minusta se asettaa hirveitä paineita ja vaatimuksia. Sitten, jos suhteemme loppuisikin, niin hänhän putoaisi aivan tyhjän päälle. Minustakin on normaalia, että kumppani on läheinen tai läheisin (joskin itselläni on lapsi, joten hän kyllä on minulle se läheisin), mutta en oikein tiedä, voiko kukaan olla ainoa ja keskeisin merkitystä tuova asia elämässä. Itselläni on siis muutakin kuin suhde, minkä koen merkitykselliseksi, ja minusta olisi jopa ihan ok asua omissa asunnoissa, joskaan en ole missään vaiheessa ollut yhteenmuuttoakaan vastaan.
En tiedä, uskallanko olla toiselle niin tärkeä. Ja en tiedä, pystynkö sitten kuitenkaan vain olemassa olollani tekemään häntä onnelliseksi. Ja jotenkin noista puheista tulee vähän velvoittava tunne, en osaa ehkä selittää miten. Ehkä se tulee niin, että koska hän on pettynyt niin monessa asiassa elämässä, niin nyt minä voisin olla sellainen, jonka kautta hän saisi merkityksellisyyttä elämäänsä. Hän ei siis ole näillä sanoin asiaa ilmaissut, vaan tuo on se vaikutelma, joka minulle on tullut.
Kuulostaa kylläkin enemmän sun kuin kumppanisi ongelmalta. En usko, että kumppanisi todellakin olisi sinusta noin riippuvainen kuin annat ymmärtää. Selvästi suhteenne kuitenkin ahdistaa sinua, niin ei tuo hyvältä vaikuta.
Valitettavasti minulla on vähän samanlainen tilanne. Ei ole vanhempia elossa eikä sukulaisia, ei ystäviä jne joten mieheni on minulle "henki ja elämä". Olen kuitenkin henkisesti valmistautunut että jos eroaisimme niin jäisin totaalisen yksin ja tiedän että pärjäisin mutta silti mieheni on minulle kaikki kaikessa ja arvostan häntä suunnattomasti!
Monilla ystäväpiiri muodostuu ajan myötä puolison siskoista, serkuista, yhteisistä ystävistä. Silloin ero jakaa helposti puolia.