Lue keskustelun säännöt.
Kumman osa on ankeampi, anopin vai miniän?
01.11.2020 |
Myötätunto on yleensä miniän puolella, mutta sanoisin että anopin osa on huonompi. Miniä voi sulkea silmänsä anopin teoilta ja puheilta, mutta anoppi joutuu sietämään miniän erilaisia elämänarvoja tai menettää poikansa ja lapsenlapsensa. Miniä noudattaa oman sukunsa tapoja ja anoppi joutuu vierestä katsomaan kun poika erkaantuu omasta suvusta. Lisäksi lapsenlapset ovat yleensä läheisempiä äitinsä vanhempien kuin isänsä vanhempien kanssa. Tietysti miehelläkin on anoppi mutta vävystä ei ole anopille vaaraa kun oma tytär pitää sukuunsa yhteyttä. Ei miniänkään osa ole hyvä, mutta anopin huonompi, ja nykyään pitkän elinajan ansiosta voi olla yhtäaikaa sekä anoppi että miniä, hui mikä kohtalo. En ole itse anoppi enkä enää miniäkään, mutta näin minusta tuntuu.
Kommentit (77)
Meillä anoppi on pyrkinyt puuttumaan ihan kaikkeen. Meidän esikoinen ei ollut vuottakaan, kun hän ilmoitti, että vauva menee sitten samaan kouluun, jossa hän ja hänen lapsensa ovat alakoulun käyneet. Kyseessä kälyinen kyläkoulu, joka on lakkautusuhan alla, oli jo silloin. Minä kerroin eriävän mielipiteen, lähempää löytyy isompi koulu, jonne on hyvät kulkuyhteydet. Anoppi suuttui, kirjaimellisesti polki jalkaa ja sylki lentäen huusi suvun perinteistä, ja kuinka en niitä kunnioita. Anteeksi kovasti, kun pistän lasteni turvallisuuden suvun perinteiden edelle.
Talvella kuulemma on niin näppärä jäätie koululle, joka oikaisee matkaa. Mies on kertonut, ettei itse uskaltanut mennä jäätietä yksin, isoveljen kanssa uskalsi mennä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.Mikähän se estää isää kertomasta oman sukunsa tarinoita - tarkoitan, oman äitinsä suvun tarinoita? Tuskin se miniä on siinä vieressä kaulimen kanssa että "et kerro!" Todennäköisemmin et vain ole kertonut tarinoita pojallesi, tai hän on ne unohtanut, tai ei vain välitä lapsistaan niin paljon, että juttelisi niille. Ehkä se on se kasvatuksesi tulos?
Kautta aikain naiset on olleet niitä jotka kertovat tarinoita ja siirtävät tapoja sukupolvelta toiselle, ei miehet sitä tee vaikka heille olisi itselleen kerrottu.
Mutta miksi niissä tarinoissa lähes aina puhutaan vain miehistä? Miksi naiset siirtävät miesten tarinat edelleen, eivät naisten?
Vai moniko tietää, missä isoäidin (isän tai äidin puolelta) äiti opiskeli?Suurin osa isoisoäideistä ei ole opiskellut kuin kansakoulussa.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.
Tiedän, että mummoni oli parantolan keittiössä ennen naimisiinmenoaan, mutta taitavat olla kaikki esiäitini jotain kiertokoulun käyneitä maatalonemäntiä, tai torpparinmuijia mitä lie. Mummonikaan lapsuudessa ei ollut kovin kummoisia opiskelumahdollisuuksia pohjoisen maaseudun tyttärillä.
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.
Nykyään on yleistä, että pariskunnat luovat omalle perheelleen sopivat toimintamallit ja perinteet. Se ei ole osoitus kummankaan suvun huonommuudesta, mutta jokainen ei halua ottaa kaikkia oman sukunsa perinteitä, tapoja ja arvoja mukaan lähtiessään omalle elämänpolulleen. Joku haluaa tehdä asiat aivan toisin.
Välien mahdollinen viilentyminen on tietysti ikävää, mutta sen sijaan että vain surkuttelee miniän suvun huonoja metodeja, kannattaisi katsella asioiden taakse.
Jos oma asenne on se, että miniä se vain tuossa päsmäröi, poikarukkani joutuu noudattamaan samoja tapoja ja kun ei se miniä edes lapsia osaa kasvattaa - niin kuulostaa kyllä siltä, että on peiliin katsomisen paikka.
Poikasi voi olla niin lapanen, ettei uskalla sanoa mielipidettään ääneen - joko sinulle tai vaimolleen - mutta se ei oikeastaan ole miniän vika vaan johtuu siitä, että olet(te) kotikasvatuksessa ehdollistanut hänet miellyttämään muita hyväksynnän takaamiseksi.
Pojallasi myös voi olla ihan omia mielipiteitä, arvoja tai hyväksi kokemiaan tapoja jotka poikkeavat kovastikin sinun mielipiteistäsi.
Ketään ei tarvitse tieten tahtoen loukata, mutta ei elämäänsä voi myöskään elää vain toisia miellyttäen.
Nuoria perheitä muuten syyllistetään liikaa siitä, etteivät he käy silloin ja tällöin... Joka puolelta tulee vaatimuksia. Entäs, jos perhe haluaa vapaa-ajallaan vain olla kotona ja levähtää? Ruuhkavuosina ei vain tahdo keretä ja jaksaa vaikka kuinka pitäisi..
Vierailija kirjoitti:
Ihan outoja oletuksia ap.lla. Mulla on ilkeä ja vattumainen anoppi ja anoppi ensin kiusasi ja nälvi mua vuosia, ja sitten kun kerran puolustauduin niin anoppi pisti välit poikki ja poikki olleet jo yli 10v. Ei anoppi kaipaa poikansa perään. Ei anoppi ikävöi lapsenlapsia. Ei sille ollut lainkaan vaikeaa katkoa välejä joten ei kenenkään anopin ole pakko sietää mitään.
Tosin mun tapauksessa minä olin aina kohtelias ja kiltti ja nielin loukkaukset. Sitten kun yhden kerran uskalsin sanoa vastaan niin samantien oli välit poikki jotta napsahti. .”:)
Täällä samanlainen kokemus paitsi että nälviminen ja kaikenlainen kiukuttelu kohdistui koko perheeseemme. Välit meni poikki, kun en ruvennut kodissani haukkumista enää kuuntelemaan. Nykyään herne menee nenään saman tien, jos sanotaan esim. että meille ei saa oksennustaudissa tulla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.Mikähän se estää isää kertomasta oman sukunsa tarinoita - tarkoitan, oman äitinsä suvun tarinoita? Tuskin se miniä on siinä vieressä kaulimen kanssa että "et kerro!" Todennäköisemmin et vain ole kertonut tarinoita pojallesi, tai hän on ne unohtanut, tai ei vain välitä lapsistaan niin paljon, että juttelisi niille. Ehkä se on se kasvatuksesi tulos?
Kautta aikain naiset on olleet niitä jotka kertovat tarinoita ja siirtävät tapoja sukupolvelta toiselle, ei miehet sitä tee vaikka heille olisi itselleen kerrottu.
Mutta miksi niissä tarinoissa lähes aina puhutaan vain miehistä? Miksi naiset siirtävät miesten tarinat edelleen, eivät naisten?
Vai moniko tietää, missä isoäidin (isän tai äidin puolelta) äiti opiskeli?Suurin osa isoisoäideistä ei ole opiskellut kuin kansakoulussa.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.
Sinullahan on kerrassaan koulutettua sukua. Omalla puolellani isoisoäidit ovat olleet maatalojen emäntiä, yksi oli ennen naimisiinmenoa isomman talon navettapiikana. No, yhdestä en tiedä, koska sen isoisoäidin pojastakaan ei tiedetä edes nimeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kummankaan jos on oikeanlaiset ihmiset. Tiedän paljon anoppeja ja miniöitä jotka tulevat keskenään tosi hyvin toimeen.
Tiedän minäkin monia jotka tulevat hyvin toimeen, mutta ei siitä ollut kyse vaan siitä että miehen anoppi on se läheinen perheelle, ei juuri koskaan naisen anoppi. Joutuu katsomaan kun oma kasvatus valuu hukkaan kun lapsenlapset menee vieraaseen sukuun.
Niin, nykyisin kun ei voi pakkonaittaa serkuksia, pitää vain tyytyä siihen että näin käy.
Vierailija kirjoitti:
Tiedän minäkin monia jotka tulevat hyvin toimeen, mutta ei siitä ollut kyse vaan siitä että miehen anoppi on se läheinen perheelle, ei juuri koskaan naisen anoppi. Joutuu katsomaan kun oma kasvatus valuu hukkaan kun lapsenlapset menee vieraaseen sukuun.
.
"Ei juuri koskaan"... ei pidä paikkaansa. Mummot ovat läheisempiä kuin papat, eli jos tälle linjalle lähdetään niin isillähän olisi syytä olla katkeria. Anakin meillä mies on lasten kanssa yhtä läheinen kuin minä. Voihan se oma tytär muuttaa vaikka ulkomaille oman tai miehensä työn perässä. Monilla on muutenkin vaikea suhde äitiinsä, lue vaikka ketju 70-luvulla syntyneiden äidit oliko teillä tällaista.
Niissäkin tapauksissa missä äidin äiti on läheisempi (kuin isän äiti, papat taas unohtaen), syy on ainakin osassa tapauksista mummon oma tahto. Mummolla on sekä tytär että poika ja suosii tyttärensä perhettä, joten luonnollisesti pojan lapset lähentyvät vaimon suvun kanssa.
Ei kaikkien unelmien täyttymys ole myöskään toimia päätoimisena lastenvahtina eläkkeellä. Jos on useita lapsia niin muuta ei nimittäin ehtisi tehdäkään jos joutuu (tarkoituksellinen sanavalinta) olemaan ns "ykkösmummona".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyajan fiksut nuoret aikuiset eivät välttämättä tee lapsia ollenkaan. Voi olla järkytys monelle eläkepäiviään pääasiassa mummoilun ympärille suunnitelleelle.
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan fiksut nuoret aikuiset eivät välttämättä tee lapsia ollenkaan. Voi olla järkytys monelle eläkepäiviään pääasiassa mummoilun ympärille suunnitelleelle.
Mun anoppi on tyytymätön, kun ainoa hänen lapsistaan lisääntymään onnistunut on se syntipukkilapsi, minun kanssani.
Lempilapsi tekee uraa ja koiria on monta. Antanut ymmärtää, ettei ole hankkimassa lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan fiksut nuoret aikuiset eivät välttämättä tee lapsia ollenkaan. Voi olla järkytys monelle eläkepäiviään pääasiassa mummoilun ympärille suunnitelleelle.
Mun anoppi (tuolloin 65 v)meni ihan sekaisin, kun esikoisemme syntyi. Jouduttiin mieheni kanssa lähteä anopin johonkin pippaloihin esittelemään tulokasta. Anopin ystävätär (anopin ikätoveri) tuli kurkkaamman vaunuihin, siinä lepertelu vauvalle, että hänellä on jo lastenlasten lisäksi lastenlastenlapsia kolme. Anoppi lähti silmät leiskuen "hakemaan kahvia" sisältä.
Oli kyllä vaivaannuttava tuokio. Kaikilla ystävättärillä, joita oli paikalla monta, oli jos lastenlapsia ja seuraavanakin sukupolvea muutamalla, eikä heitä voinut vähempää kiinnostaa anoppini ensimmäinen lapsenlapsi. Tätä ei anoppi osannut ennakoida.
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Mitenkään automaattisesti anoppi ei mielestäni rajaudu asioiden ulkopuolelle tai jää etäiseksi. Eli kun tällainen tapahtuu, niin sille on aina olemassa syitä. Niistä voi jokainen tilanteen osapuoli olla omaa mieltään, mutta jokuhan tähän tulemaan johtaa. Ei välttättä mikään yksittäinen juttu - on lisäksi hankalan luontoisia miniöitä - mutta ei se nyt naps vain, nappia painaen tapahdu.
Oman äitinsä kanssakaan miniä ei aina ole niin läheinen, kuin anoppi mustasukkaisuuksissaan saattaa luulla. Toisaalta oma äiti on niin tuttu, että hänelle miniä pystyy sanomaan vastaan niissä asioissa, joissa katsoo tarpeelliseksi. Anoppi on vieraampi, ja hänelle ei välttämättä pysty. Siksi oma äiti voi olla helpompi pitää lähellä, mutta silti päsmäröinnin ulkopuolella.
Toki kaikki anopit eivät halua päsmäröidä ollenkaan.
Eli kyllä tähän asiaan mielestäni myös anopin ja miniän suhde liittyy, hyvinkin kiinteästi. Siksi tuon aiheen tulisi olla yksi ulottuvuus tässä keskustelussa.
Harva ehkä anoppiuttaan niin hirveästi kelailee, samoin en itse naimisiin mennessäni ajatellut ensisijaisesti että minusta nyt tulee anopin miniä. Anoppisuhde olikin häiden valmisteluun saakka ihan kunnossa, joten sitä ei joutunutkaan pohtimaan sen enempää alkuun. Anopin toiminnan muuttuessa ja minun saadessa lisää itsevarmuutta ymmärsin, ettei kaikki olekaan ihan ok, ja silloin tätä ihmissuhdetta tulikin kyllä mietittyä pitkään ja hartaasti.
En usko, että kummankaan osa toiseen nähden on parempi. Tähänkin on toki monta näkökulmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta eihän se anoppi omista sitä lastaan, jolla on oma elämä! Se saa tehdä sen oman elämänsä mieleisekseen, ei sen tarvi miellyttää äitiään ja äidin sukua. Vai onko anoppi itse hylännyt oman sukunsa perinteet ja tavat, kun on siirtynyt miehelään, ja alkanut tehdä kaiken miehensä suvun tyyliin?
En ymmärrä näitä ihmisiä, miksi pitää väen vängällä yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa, joita ei jaksa? Se, että on sukulainen, tai miniä, tai anoppi, ei ole mikään sellainen asia, että sen takia pitää kärsiä ja itkeä vauvapalstalla - jos kohta se meitä normaalit ihmissuhteet omaavia tietysti viihdyttää.
Minun osani miniänä on ollut ihan ok, en pidä anopistani eikä ehkä hänkään minusta, mutta pysyttelemme sopivan matkan päässä toisistamme ja osaamme käyttäytyä sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa, vaikka se ei ehkä miellyttäisikään.
Ei ole kiva katsoa kun oma lapsi joutuu hunningolle ja oppii huonoille tavoille, ja lapsetkin opetetaan vain vieraan suvun tavoille ja jäävät ilman kasvatusta.
Miten olet lapsesi kasvattanut, kun hän on valinnut noin huonon puolison?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Olet unohtanut kuviosta yhden todella tärkeän tekijän. Nimittäin anopin pojan ja miniän miehen. Käsittämätöntä, että joidenkin mielestä vaimon pitäisi pitää oman sukunsa lisäksi yhteyksiä miehen sukuun, ja jos ei pidä, niin miniä on se joka syrjäyttää mummon lasten elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Mun anoppi asuu 300 metrin päässä, ja otti tavakseen käydä meillä 1 - 3 kertaa päivässä kun vauva syntyi. Toki sellaisena aikana, kun mies on töissä. Kun kävi, keskittyi mun haukkumisen ja kertomaan mitä kaikkea teen väärin. T-paidat viikkasin väärin, väärää maitoa olin ostanut (silloinkin, kun mies oli käynyt kaupassa), lapsella oli liian vähän vaatetta ja ootko muistanut varmasti vaihtaa vaipan aamupesulla? Sitten tietysti saarna kuinka tyhmiä mun vanhemmat on, johon jatkoksi tenttaus, miksi en ole pukenut mummun kulta - bodya, jossa on hienot salmiakkiruudut, Etelä-Pohojanmaalla kun ollaan. Joka välissä muisti kehua itseään. Kaikkia muita, myös lasteni isää, haukkui täysin surutta.
Olisikohan tuo vi++unaamainen narsisti etäännyttänyt ihan itse itsensä meidän perheestä? Kuinka paljon täytyy puolison vanhemmalta sietää törkeyksiä, jatkuvaa solvausta, ihan joka ikinen päivä? Mä yritin ymmärtää, antaa anteeksi ja tehdä ties mitä kevätjuhla liikkeitä, mutta kyllä tuli sekin oljenkorsi, joka katkaisi selkäni. Ihan oikeasti, ihan kaikkea ei tarvitse sietää, vaikka on kyseessä puolison äiti, ja oman lapsen isoäiti. Itse voin välirikon jälkeen huomattavasti paremmin henkisesti.
Ei sillä, ei omakaan äiti täydellinen ole, kuten en minäkään. Mutta oma äiti kohtelee minua ihmisenä, ei kynnysmaton ja sylkykupin risteytyksenä.
Joo, kyllähän tuo anoppi kovasti satuilee, kuinka hoitaa mun lapsia kun en itse kykene, käy meillä siivoamassa jne. Todellisuudessa välit ovat olleet hyiset viitisen vuotta. Ja tuolle epäluotettavalle hullulle en lapsiani jättäisi edes viideksi minuutiksi. Luottamus on nollassa. Ja siivoaisi sen oman kämppänsä ennen kuin alkaa arvostella mun ja poikansa kotia.
Mun anoppi on ehkä vähän ääritapaus, mutta hänen kanssaan on kaksi vaihtoehtoa - olla hänen kynnysmattona tai ei olla tekemisissä ollenkaan. Valitsen sen, kumpi vaalii mun mielenterveyttä, eli yhteydet minimissä. Mies valitettavasti kutsuu äitinsä lasten synttäreille, itse jättäisin tuon tapaamisen mielelläni väliin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Olet unohtanut kuviosta yhden todella tärkeän tekijän. Nimittäin anopin pojan ja miniän miehen. Käsittämätöntä, että joidenkin mielestä vaimon pitäisi pitää oman sukunsa lisäksi yhteyksiä miehen sukuun, ja jos ei pidä, niin miniä on se joka syrjäyttää mummon lasten elämästä.
Mun anopille poikansa, mun mies, on lähinnä ilmainen rakennus- / korjausmies. Ei ikinä soita kyselläkseen kuulumisia, vaan alkaa huutaa puhelimeen tervehtimättä, että hana vuotaa vessassa, autoon pitäisi vaihtaa renkaat huomiseksi ja sähkövispilä pitää kummaa ääntä. Nämä pitäisi hoitaa heti välittömästi välittämättä siitä, mitä miehelläni on kesken tai missä hän sijaitsee.
Ensimmäisen kerran kun olin anopin kanssa ilman mieheni seuraa, hän alkoi kertoa pojastaan, että "Joni" on umpimielinen, ja monologi saa jatkui samaan malliin pitkään. Yhtään positiivista asiaa ei osannut kertoa pojastaan. No, ei tuo täydellinen ole, mutta aika hyvä kuitenkin. Vielä parempi olisi, jos suostuisi katkomaan välit äitiinsä lopullisesti.
Vierailija kirjoitti:
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Kun anopilta saa jatkuvasti kuulla olevansa tyhmä ja tekevänsä ihan kaiken väärin (= eri tavalla kuin anoppi), niin eipä siinä hirveästi huvita olla tekemisissä. Hintana "totuuden torvena" olemisesta on se, ettei tarvitse hirveästi enää olla tekemisissä mun tai lasteni kanssa. Myös mieheni on entisestään ottanut välimatkaa, osaksi siitä syystä, että äitinsä on todella ilkeä ja mitätöivä mun lisäksi myös miehelleni ja jopa lapsillemme. Kaikkea ei tarvitse sietää, vaikka kuinka on puolison lähisukulaisesta kyse.
Aika monella "syrjäytetyllä" mummulla on peiliin katsomisen paikka.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.Mikähän se estää isää kertomasta oman sukunsa tarinoita - tarkoitan, oman äitinsä suvun tarinoita? Tuskin se miniä on siinä vieressä kaulimen kanssa että "et kerro!" Todennäköisemmin et vain ole kertonut tarinoita pojallesi, tai hän on ne unohtanut, tai ei vain välitä lapsistaan niin paljon, että juttelisi niille. Ehkä se on se kasvatuksesi tulos?
Kautta aikain naiset on olleet niitä jotka kertovat tarinoita ja siirtävät tapoja sukupolvelta toiselle, ei miehet sitä tee vaikka heille olisi itselleen kerrottu.
Mutta miksi niissä tarinoissa lähes aina puhutaan vain miehistä? Miksi naiset siirtävät miesten tarinat edelleen, eivät naisten?
Vai moniko tietää, missä isoäidin (isän tai äidin puolelta) äiti opiskeli?Suurin osa isoisoäideistä ei ole opiskellut kuin kansakoulussa.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.
Tiedän, että mummoni oli parantolan keittiössä ennen naimisiinmenoaan, mutta taitavat olla kaikki esiäitini jotain kiertokoulun käyneitä maatalonemäntiä, tai torpparinmuijia mitä lie. Mummonikaan lapsuudessa ei ollut kovin kummoisia opiskelumahdollisuuksia pohjoisen maaseudun tyttärillä.
Mun isomummo oli Kainuusta ja lähti opiskelemaan Kuopioon. Olisikohan niin, että osa meistä on halunnut mennä eteenpäin, osa jämähtää johonkin vain siksi, että ei koe olevan mahdollisuuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.Mikähän se estää isää kertomasta oman sukunsa tarinoita - tarkoitan, oman äitinsä suvun tarinoita? Tuskin se miniä on siinä vieressä kaulimen kanssa että "et kerro!" Todennäköisemmin et vain ole kertonut tarinoita pojallesi, tai hän on ne unohtanut, tai ei vain välitä lapsistaan niin paljon, että juttelisi niille. Ehkä se on se kasvatuksesi tulos?
Kautta aikain naiset on olleet niitä jotka kertovat tarinoita ja siirtävät tapoja sukupolvelta toiselle, ei miehet sitä tee vaikka heille olisi itselleen kerrottu.
Mutta miksi niissä tarinoissa lähes aina puhutaan vain miehistä? Miksi naiset siirtävät miesten tarinat edelleen, eivät naisten?
Vai moniko tietää, missä isoäidin (isän tai äidin puolelta) äiti opiskeli?Suurin osa isoisoäideistä ei ole opiskellut kuin kansakoulussa.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.
Mun 1800-luvun lopulla syntynyt äitini isoäiti on tuskin opiskellut kiertokoulun lisäksi mitään muuta.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.