Lue keskustelun säännöt.
Kumman osa on ankeampi, anopin vai miniän?
01.11.2020 |
Myötätunto on yleensä miniän puolella, mutta sanoisin että anopin osa on huonompi. Miniä voi sulkea silmänsä anopin teoilta ja puheilta, mutta anoppi joutuu sietämään miniän erilaisia elämänarvoja tai menettää poikansa ja lapsenlapsensa. Miniä noudattaa oman sukunsa tapoja ja anoppi joutuu vierestä katsomaan kun poika erkaantuu omasta suvusta. Lisäksi lapsenlapset ovat yleensä läheisempiä äitinsä vanhempien kuin isänsä vanhempien kanssa. Tietysti miehelläkin on anoppi mutta vävystä ei ole anopille vaaraa kun oma tytär pitää sukuunsa yhteyttä. Ei miniänkään osa ole hyvä, mutta anopin huonompi, ja nykyään pitkän elinajan ansiosta voi olla yhtäaikaa sekä anoppi että miniä, hui mikä kohtalo. En ole itse anoppi enkä enää miniäkään, mutta näin minusta tuntuu.
Kommentit (77)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta eihän se anoppi omista sitä lastaan, jolla on oma elämä! Se saa tehdä sen oman elämänsä mieleisekseen, ei sen tarvi miellyttää äitiään ja äidin sukua. Vai onko anoppi itse hylännyt oman sukunsa perinteet ja tavat, kun on siirtynyt miehelään, ja alkanut tehdä kaiken miehensä suvun tyyliin?
En ymmärrä näitä ihmisiä, miksi pitää väen vängällä yrittää tulla toimeen ihmisten kanssa, joita ei jaksa? Se, että on sukulainen, tai miniä, tai anoppi, ei ole mikään sellainen asia, että sen takia pitää kärsiä ja itkeä vauvapalstalla - jos kohta se meitä normaalit ihmissuhteet omaavia tietysti viihdyttää.
Minun osani miniänä on ollut ihan ok, en pidä anopistani eikä ehkä hänkään minusta, mutta pysyttelemme sopivan matkan päässä toisistamme ja osaamme käyttäytyä sosiaalisessa vuorovaikutustilanteessa, vaikka se ei ehkä miellyttäisikään.
Ei ole kiva katsoa kun oma lapsi joutuu hunningolle ja oppii huonoille tavoille, ja lapsetkin opetetaan vain vieraan suvun tavoille ja jäävät ilman kasvatusta.
Oikein erinomaisuuden ruumiillistuma taidat olla.
Ootko mun anoppi? Hän ei siedä esim sitä, että itse päätän millaista pyykinpesuainetta ostan, millaiset verhot meillä on kotona, ja kaiken muun hyvän lisäksi on jouluisin joulukuusi olkkarissa!
Ja todellakin kasvatan lapseni omien (ja puolisoni) arvojen mukaan. En halua opettaa lapsille muiden ihmisten loputonta kadehtimista, arvostelua ja suoranaista palkkaamista. Sitä, että kotiin haalitaan tavaraa joka neliösentille, kun"joku voi joskus tarvita" samalla tehden normaalin puhtaanapidon täysin mahdottomaksi. En halua, että lapseni tuhlaavat rahojaan turhiin asioihin vain näyttääkseen naapureille, että varaa on, ja samalla jännittää, että koskahan vuodelta 1972 oleva häälahjaksi saatu keittiön pöytä romahtaa. Ja se tärkein. Haluan, että lapseni oppivat suhtautumaan lähtökohtaisesti muihin ihmisiin ystävällisesti. Sitä ei ainakaan anoppini perintönä tule..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.Mikähän se estää isää kertomasta oman sukunsa tarinoita - tarkoitan, oman äitinsä suvun tarinoita? Tuskin se miniä on siinä vieressä kaulimen kanssa että "et kerro!" Todennäköisemmin et vain ole kertonut tarinoita pojallesi, tai hän on ne unohtanut, tai ei vain välitä lapsistaan niin paljon, että juttelisi niille. Ehkä se on se kasvatuksesi tulos?
Kautta aikain naiset on olleet niitä jotka kertovat tarinoita ja siirtävät tapoja sukupolvelta toiselle, ei miehet sitä tee vaikka heille olisi itselleen kerrottu.
Mutta miksi niissä tarinoissa lähes aina puhutaan vain miehistä? Miksi naiset siirtävät miesten tarinat edelleen, eivät naisten?
Vai moniko tietää, missä isoäidin (isän tai äidin puolelta) äiti opiskeli?Suurin osa isoisoäideistä ei ole opiskellut kuin kansakoulussa.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.
Tiedän, että mummoni oli parantolan keittiössä ennen naimisiinmenoaan, mutta taitavat olla kaikki esiäitini jotain kiertokoulun käyneitä maatalonemäntiä, tai torpparinmuijia mitä lie. Mummonikaan lapsuudessa ei ollut kovin kummoisia opiskelumahdollisuuksia pohjoisen maaseudun tyttärillä.
Mun isomummo oli Kainuusta ja lähti opiskelemaan Kuopioon. Olisikohan niin, että osa meistä on halunnut mennä eteenpäin, osa jämähtää johonkin vain siksi, että ei koe olevan mahdollisuuksia.
Se on kuule todella lyhyt aika kun ihmisillä, varsinkaan tytöillä, on ollut mahdollisuus "mennä eteenpäin", vaikka halua ja älyä olisi ollutkin. Kai tyhmempikin tajuaa, ettei sata vuotta sitten rengeillä, torppareilla tai tehdastyöläisillä ollut mitään mahdollisuuksia kouluttaa mukuloitaan? Vähän parempi väki sentään pystyi kouluttamaan pojat, mutta ei todellakaan tyttöjä. Ihan häviävän pieni osa tytöistä pystyi käymään kouluja, hieman useampi pääsi sentään johonkin talous- tai emäntäkouluun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surulliselta tuntuu, kun lapsenlapset kasvatetaan äidin suvun mukaan. Kerrotaan suvusta, suvun tarinoita.
Siihen on vain tyydyttävä, mitä "murusia" tippuu pöydältä.Mikähän se estää isää kertomasta oman sukunsa tarinoita - tarkoitan, oman äitinsä suvun tarinoita? Tuskin se miniä on siinä vieressä kaulimen kanssa että "et kerro!" Todennäköisemmin et vain ole kertonut tarinoita pojallesi, tai hän on ne unohtanut, tai ei vain välitä lapsistaan niin paljon, että juttelisi niille. Ehkä se on se kasvatuksesi tulos?
Kautta aikain naiset on olleet niitä jotka kertovat tarinoita ja siirtävät tapoja sukupolvelta toiselle, ei miehet sitä tee vaikka heille olisi itselleen kerrottu.
Mutta miksi niissä tarinoissa lähes aina puhutaan vain miehistä? Miksi naiset siirtävät miesten tarinat edelleen, eivät naisten?
Vai moniko tietää, missä isoäidin (isän tai äidin puolelta) äiti opiskeli?Suurin osa isoisoäideistä ei ole opiskellut kuin kansakoulussa.
Noin sanoo vain hän, joka ei siis tiedä, missä isoäidin äiti opiskeli. Minun äidnpuoleisen mummini äiti oli opiskellut sairaanhoitajaksi Helsingissä, isäni äidinäiti oli opettaja, pääaineena germaaninen filologia.
Tiedän, että mummoni oli parantolan keittiössä ennen naimisiinmenoaan, mutta taitavat olla kaikki esiäitini jotain kiertokoulun käyneitä maatalonemäntiä, tai torpparinmuijia mitä lie. Mummonikaan lapsuudessa ei ollut kovin kummoisia opiskelumahdollisuuksia pohjoisen maaseudun tyttärillä.
Mun isomummo oli Kainuusta ja lähti opiskelemaan Kuopioon. Olisikohan niin, että osa meistä on halunnut mennä eteenpäin, osa jämähtää johonkin vain siksi, että ei koe olevan mahdollisuuksia.
Se on kuule todella lyhyt aika kun ihmisillä, varsinkaan tytöillä, on ollut mahdollisuus "mennä eteenpäin", vaikka halua ja älyä olisi ollutkin. Kai tyhmempikin tajuaa, ettei sata vuotta sitten rengeillä, torppareilla tai tehdastyöläisillä ollut mitään mahdollisuuksia kouluttaa mukuloitaan? Vähän parempi väki sentään pystyi kouluttamaan pojat, mutta ei todellakaan tyttöjä. Ihan häviävän pieni osa tytöistä pystyi käymään kouluja, hieman useampi pääsi sentään johonkin talous- tai emäntäkouluun.
Mun esivanhemmat on olleet just näitä köyhistä köyhimpiä. Mummu meni 5-vuotiaana pikkupiiaksi ja vaari oli huutolaispoika. Isän puolen suku jäänyt etäisemmäksi, mutta siltä puolelta isoäidillä oli syntymästä asti joku isompi vika polvessa, ja oli oppinut kävelemään vasta kouluikäisenä. Polvea alettiin kai tutkia joskus 1980-luvulla, kyseinen henkilö oli syntynyt tsaarin vallan aikana.
Olen miettinyt anoppiutta. En tosin itse ole anoppi, vielä.
Minä ajattelen, että kun lapseni aikuistuvat, he valitsevat puolison itselleen - eivät minulle tai isälleen. Meidän tulee kunnioittaa sitä valintaa.
Anoppina ja appena meidän pitäisi osata olla riittävän kaukana, jotta aikuinen lapsemme puolisoineen ja mahdollisine perheineen saa tarvitsemansa tilan. Ja riittävän lähellä, jotta voimme tarvittaessa auttaa. Kuitenkin niistä lähtökohdista, joista sitä oikeasti kaivataan: ei moittien, arvostellen, omaa erinomaisuutta (mitä erinomaisuutta?) alleviivaten, omia tapoja tyrkyttäen. Enemmänkin kannustaen tai lohduttaen, jos sitä tarvitaan.
Nämä ajatukset nousee siitä, millaista kohtelua me on itse saatu. Myös silloin, kun välit oli ihan ok eikä konflikteja vielä ollut.
Kun meitä ei haluttu auttaa, ikinä. Kaikkea arvosteltiin, kaikkea kritisoitiin, kaikkea haukuttiin. Koskaan ei ymmärrystä tippunut millekään asialle. Kuinka me emme osaa mitään, emme tee mitään ja kuinka meidän elämämme pitäisi vain mennä niin kuin muut ihmiset sanovat. Omien ratkaisujen tekeminen tulkittiin suorana loukkauksena. Kaikki raivarit piti ottaa vastaan tyynesti - ja otimmekin, kunnes korsi katkaisi kamelin selän.
Välit ovat nykyään viileät, mutta sellaiset, että kyetään vaihtelevasti kommunikoimaan. Tosin uudeksi konfliktin aiheeksi riittää esimerkiksi "ei"- sana meidän puolelta. Ja meidän vikahan se konflikti tietysti on.
Nykyään kuitenkin meidän pitäisi auttaa. Vaihtaa renkaita, viedä tavaroita hyötykäyttöasemalle, toimia muuttoapuna, neuvoa siinä ja tässä ja tuossa, lainata työkoneita, kärryjä, pelejä ja vehkeitä...
Kun et koskaan, edes sairaalahoidon tarpeessa ollessasi, ole saanut esimerkiksi sitä puolen tunnin lapsenhoitoapua, tuntuu käsittämättömältä, että meidän pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Ja oi kyllä, jossain sopivassa tilanteessa aion kyllä tämän sanoa ääneen.
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt anoppiutta. En tosin itse ole anoppi, vielä.
Minä ajattelen, että kun lapseni aikuistuvat, he valitsevat puolison itselleen - eivät minulle tai isälleen. Meidän tulee kunnioittaa sitä valintaa.
Anoppina ja appena meidän pitäisi osata olla riittävän kaukana, jotta aikuinen lapsemme puolisoineen ja mahdollisine perheineen saa tarvitsemansa tilan. Ja riittävän lähellä, jotta voimme tarvittaessa auttaa. Kuitenkin niistä lähtökohdista, joista sitä oikeasti kaivataan: ei moittien, arvostellen, omaa erinomaisuutta (mitä erinomaisuutta?) alleviivaten, omia tapoja tyrkyttäen. Enemmänkin kannustaen tai lohduttaen, jos sitä tarvitaan.
Nämä ajatukset nousee siitä, millaista kohtelua me on itse saatu. Myös silloin, kun välit oli ihan ok eikä konflikteja vielä ollut.
Kun meitä ei haluttu auttaa, ikinä. Kaikkea arvosteltiin, kaikkea kritisoitiin, kaikkea haukuttiin. Koskaan ei ymmärrystä tippunut millekään asialle. Kuinka me emme osaa mitään, emme tee mitään ja kuinka meidän elämämme pitäisi vain mennä niin kuin muut ihmiset sanovat. Omien ratkaisujen tekeminen tulkittiin suorana loukkauksena. Kaikki raivarit piti ottaa vastaan tyynesti - ja otimmekin, kunnes korsi katkaisi kamelin selän.
Välit ovat nykyään viileät, mutta sellaiset, että kyetään vaihtelevasti kommunikoimaan. Tosin uudeksi konfliktin aiheeksi riittää esimerkiksi "ei"- sana meidän puolelta. Ja meidän vikahan se konflikti tietysti on.
Nykyään kuitenkin meidän pitäisi auttaa. Vaihtaa renkaita, viedä tavaroita hyötykäyttöasemalle, toimia muuttoapuna, neuvoa siinä ja tässä ja tuossa, lainata työkoneita, kärryjä, pelejä ja vehkeitä...
Kun et koskaan, edes sairaalahoidon tarpeessa ollessasi, ole saanut esimerkiksi sitä puolen tunnin lapsenhoitoapua, tuntuu käsittämättömältä, että meidän pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Ja oi kyllä, jossain sopivassa tilanteessa aion kyllä tämän sanoa ääneen.
Nuo kaikki muuttoavut jne tekee ihan mielellään ihmiselle, jonka kanssa on hyvät välit ja tietää saavansa vastapalveluksen tarvittaessa.
Mun anoppi on mestari tekemään"palveluksia", auttaa asioissa, joissa ei tarvita apua, ihan pyytämättä ja "hyvää hyvyyttään". Esim yksi kesä oli kerännyt meidän lapselle vadelmia. Ihan kiva ajatus. Mutta. Vadelmat olivat ehtineet ennen pakastusta ylikypsiksi, ja olivat täynnä matoja. Ehkä olen outo, mutta ei tullut mieleenkään syöttää niitä kerran pakastettuja matoja lapselle kera pahalta maistuvien marjojen. Samoin on tuonut meille isoja kasoja vaatteita lapsille, kokoa ei ole niin nuukasti katsottu. Voi olla kolme numeroa pieni, tai vaate on sopiva kolmen vuoden päästä. Eikä nuo vaatteet ole välttämättä edes ehjiä, kun mullahan on rajattomasti aikaa parsia puhki kuluneita toppahousuja. Pitää näitä lahjoituksia suurena apuna ja odottaa vastapalveluksia. Mulle ne tuottaa ylimääräisiä reissuja uffin kontille ja kirpparille.
Olenko kiitollinen "avusta"? En. Mieheni on asiaan yhtä kyllästynyt kuin minä, ja hän on yleensä se, joka vastapalvelukset toteuttamaan. Laatikollinen romua = rakenna silta mökille. Tasan ei mene...
Juuh. Ollaan kategorisesti kielletty anoppia tuomasta meille ruokaa ja lasten vaatteita. Ja kaikkea muutakin "tarpeellista". Anoppi niiiiiiin mielellään sisustaisi meidän kodin, mutta ilkeä miniä, eli mä, ei anna lupaa moiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otsikkoon vastakysymys: Jos kyseessä on kaksi täysjärkistä toisiaan kunnioittavaa naista, niin onko kummankaan rooli ankea? Eikö ole mahdollisuutta, että miniä - anoppi -suhde on antoisa, kummallekin osapuolelle? Itselläni on ihana ex-anoppi, kaipaan häntä vieläkin.
Vierailija kirjoitti:
Tässä aloituksessa ei ollut tarkoitus pohtia miniän ja anopin välejä tai puuttumisia lasten kasvatukseen. Tarkoitin niitä tuntemuksia mitä on olla anoppi tai miniä ja minkälainen on kummankin osa. Tuttavissani olen seurannut miten anopit syrjäytyvät lastensa ja varsinkin lastenlasten elämästä koska miniä luonnollisesti kääntyy äitinsä puoleen. Olen nähnyt sen surun ja huolen kun ei voi tavata lapsenlapsiaan kun toinen mummo on aina etusijalla. Itsekin olen ollut miniä ja ymmärrän että veri on vettä sakeampaa, mutta on surullista kun miniä luulee että anoppi haluaa päsmäröidä jos haluaa olla samanlaisessa suhteessa nuoreen perheeseen kuin miniän äiti. En ehkä oikein osannut selittää mitä tarkoitin, mutta kuitenkin ajattelen että anopin osa on huonompi kuin miniän. Ap.
Mun äiti ei ole ikinä purjehtinut meille sisälle oman aikataulunsa mukaan, ei nuuski kaappeja eikä varsinkaan hauku mua, mun kotia ja miestä jokaisella henkäisyllään. Mun anoppi tekee kaikkea tuota. En sietäisi tuollaista käytöstä keneltäkään, en edes äidiltäni. Miksi sallisi sen anopilleni? Välit anoppiin olleet hyytävät jo vuosia, ja välien katkeamisen jälkeen elämä on ollut parempaa ja huomattavasti parempaa, kun ei tarvitse joka sekunti miettiä mistä nurkasta hullu hyökkää sättimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyajan fiksut nuoret aikuiset eivät välttämättä tee lapsia ollenkaan. Voi olla järkytys monelle eläkepäiviään pääasiassa mummoilun ympärille suunnitelleelle.
Eikö tästä aiheesta ole monta ketjua, kun äidit ovat marttyroituneet vela-lapsiensa kanssa?
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt anoppiutta. En tosin itse ole anoppi, vielä.
Minä ajattelen, että kun lapseni aikuistuvat, he valitsevat puolison itselleen - eivät minulle tai isälleen. Meidän tulee kunnioittaa sitä valintaa.
Anoppina ja appena meidän pitäisi osata olla riittävän kaukana, jotta aikuinen lapsemme puolisoineen ja mahdollisine perheineen saa tarvitsemansa tilan. Ja riittävän lähellä, jotta voimme tarvittaessa auttaa. Kuitenkin niistä lähtökohdista, joista sitä oikeasti kaivataan: ei moittien, arvostellen, omaa erinomaisuutta (mitä erinomaisuutta?) alleviivaten, omia tapoja tyrkyttäen. Enemmänkin kannustaen tai lohduttaen, jos sitä tarvitaan.
Nämä ajatukset nousee siitä, millaista kohtelua me on itse saatu. Myös silloin, kun välit oli ihan ok eikä konflikteja vielä ollut.
Kun meitä ei haluttu auttaa, ikinä. Kaikkea arvosteltiin, kaikkea kritisoitiin, kaikkea haukuttiin. Koskaan ei ymmärrystä tippunut millekään asialle. Kuinka me emme osaa mitään, emme tee mitään ja kuinka meidän elämämme pitäisi vain mennä niin kuin muut ihmiset sanovat. Omien ratkaisujen tekeminen tulkittiin suorana loukkauksena. Kaikki raivarit piti ottaa vastaan tyynesti - ja otimmekin, kunnes korsi katkaisi kamelin selän.
Välit ovat nykyään viileät, mutta sellaiset, että kyetään vaihtelevasti kommunikoimaan. Tosin uudeksi konfliktin aiheeksi riittää esimerkiksi "ei"- sana meidän puolelta. Ja meidän vikahan se konflikti tietysti on.
Nykyään kuitenkin meidän pitäisi auttaa. Vaihtaa renkaita, viedä tavaroita hyötykäyttöasemalle, toimia muuttoapuna, neuvoa siinä ja tässä ja tuossa, lainata työkoneita, kärryjä, pelejä ja vehkeitä...
Kun et koskaan, edes sairaalahoidon tarpeessa ollessasi, ole saanut esimerkiksi sitä puolen tunnin lapsenhoitoapua, tuntuu käsittämättömältä, että meidän pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Ja oi kyllä, jossain sopivassa tilanteessa aion kyllä tämän sanoa ääneen.
Meillä on vähän samankaltainen tilanne. Pahinta on, että anoppi valehtelee sukulaisille ja tuttaville, kuinka hän raukka raataa perheemme eteen, vaikka apua ei saada. Ja ilmeisesti tämä pajunköysi uppoaa yleisöön. Helposti mä ja mies vaikutetaan kiittämättömiltä k-päiltä, jos ja kun ei "auteta vastavuoroisesti". Ovela vastustaja kyllä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen miettinyt anoppiutta. En tosin itse ole anoppi, vielä.
Minä ajattelen, että kun lapseni aikuistuvat, he valitsevat puolison itselleen - eivät minulle tai isälleen. Meidän tulee kunnioittaa sitä valintaa.
Anoppina ja appena meidän pitäisi osata olla riittävän kaukana, jotta aikuinen lapsemme puolisoineen ja mahdollisine perheineen saa tarvitsemansa tilan. Ja riittävän lähellä, jotta voimme tarvittaessa auttaa. Kuitenkin niistä lähtökohdista, joista sitä oikeasti kaivataan: ei moittien, arvostellen, omaa erinomaisuutta (mitä erinomaisuutta?) alleviivaten, omia tapoja tyrkyttäen. Enemmänkin kannustaen tai lohduttaen, jos sitä tarvitaan.
Nämä ajatukset nousee siitä, millaista kohtelua me on itse saatu. Myös silloin, kun välit oli ihan ok eikä konflikteja vielä ollut.
Kun meitä ei haluttu auttaa, ikinä. Kaikkea arvosteltiin, kaikkea kritisoitiin, kaikkea haukuttiin. Koskaan ei ymmärrystä tippunut millekään asialle. Kuinka me emme osaa mitään, emme tee mitään ja kuinka meidän elämämme pitäisi vain mennä niin kuin muut ihmiset sanovat. Omien ratkaisujen tekeminen tulkittiin suorana loukkauksena. Kaikki raivarit piti ottaa vastaan tyynesti - ja otimmekin, kunnes korsi katkaisi kamelin selän.
Välit ovat nykyään viileät, mutta sellaiset, että kyetään vaihtelevasti kommunikoimaan. Tosin uudeksi konfliktin aiheeksi riittää esimerkiksi "ei"- sana meidän puolelta. Ja meidän vikahan se konflikti tietysti on.
Nykyään kuitenkin meidän pitäisi auttaa. Vaihtaa renkaita, viedä tavaroita hyötykäyttöasemalle, toimia muuttoapuna, neuvoa siinä ja tässä ja tuossa, lainata työkoneita, kärryjä, pelejä ja vehkeitä...
Kun et koskaan, edes sairaalahoidon tarpeessa ollessasi, ole saanut esimerkiksi sitä puolen tunnin lapsenhoitoapua, tuntuu käsittämättömältä, että meidän pitäisi tehdä sitä ja tätä.
Ja oi kyllä, jossain sopivassa tilanteessa aion kyllä tämän sanoa ääneen.
Meillä on vähän samankaltainen tilanne. Pahinta on, että anoppi valehtelee sukulaisille ja tuttaville, kuinka hän raukka raataa perheemme eteen, vaikka apua ei saada. Ja ilmeisesti tämä pajunköysi uppoaa yleisöön. Helposti mä ja mies vaikutetaan kiittämättömiltä k-päiltä, jos ja kun ei "auteta vastavuoroisesti". Ovela vastustaja kyllä.
Törmäsin anopin ystävättäreen kaupassa. Hän kyseli, että missä me oltiin miehen kanssa viikonloppuna, kun pojat olivat taas hoidossa anoppilassa. Mä olin suu ammollani, oltiin oltu viikonloppu kotona, myös lapset. Eikä anopille ole viety lapsia yökylään ikinä, koska kyseessä on epäluotettavaksi manipuloijaksi tiedetty henkilö. Viimeksi anoppi hoitanut lapsiani, kun olivat vielä vaipoissa. Nuorempi on nyt eskarissa. Ystävätär oli hämmentynyt kun totesin ettei anoppi ole hoitanut vuosiin, kun anoppi on kertoillut pitkät pätkät, kuinka hoitaa jatkuvasti kun mä ja mies ei kyetä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole vielä miniöitä, mutta kolme poikaa on. Näin nimettömänä uskallan tunnustaa, että onneksi yleensä lapsenlapset on läheisempiä äidin isovanhempien kanssa. Olen nykyään niin väsynyt raskaasta työstä, että tuntuisi ihan kauhealta olla jatkuvasti lapsenvahtina tai auttamassa jossakin.
Minusta tulee varmaan se anoppi, joka antaa lastensa perheiden elää rauhassa omaa elämää, eikä sekaannu niihin.
Niin minäkin annoin nuorenparin olla rauhassa ja autoin poikaani aina kun tarvi. Mutta minkäs teet kun "miniä" saa voimaa riitelystä, valehtelusta ja tavaroiden varastelusta. Pahatar. Ja saa minut näyttämään pojan silmissä syylliseltä. Inhoan miniää eniten maailmassa, en ole ketään noin pahaa ihmistä tuntenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pahempaa ei olekaan kun poikamme naikkonen.
Kenenkään itseensä arvostavaa ei kannata edes toivoa miniää. Anoppi ja poika kärsii.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei ole vielä miniöitä, mutta kolme poikaa on. Näin nimettömänä uskallan tunnustaa, että onneksi yleensä lapsenlapset on läheisempiä äidin isovanhempien kanssa. Olen nykyään niin väsynyt raskaasta työstä, että tuntuisi ihan kauhealta olla jatkuvasti lapsenvahtina tai auttamassa jossakin.
Minusta tulee varmaan se anoppi, joka antaa lastensa perheiden elää rauhassa omaa elämää, eikä sekaannu niihin.
Jos meinaat aikanaan luoda suhteet lastenlapsiisi, on vähän niinkuin pakko " sekaantua" heidän elämäänsä. Muuten ei synny sidettä isovanhempien ja lastenlasten välille.
Eiköhän tuossa tarkoitettu ettei ala päällepäsmäröimään ja neuvomaan.
Päällepäsmäröintikin on kuin veteen piirretty viiva, ihan miten sen päsmäröinninkin kukin haluaa ymmärtää. Toinen tykkää kun isovanhemmat ovat lastenlasten kanssa, toinen näkee punaista kun anoppi tulee huoneeseen. Niin, meitä on niin monenlaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Pahempaa ei olekaan kun poikamme naikkonen.
Oletko T ?
Väärin.
Vierailija kirjoitti:
Minulla ei vielä ole miniöitä eikä vävyjä mutta oli anoppi jolle en koskaan kelvannut. Tästä kokemuksesta johtuen aion olla niin hyvä anoppi että että lasteni kumppaneiden kannattaa olla heidän kansaan jo pelkästään minun vuokseni.
Tuolla asenteella susta tulee ongelma-anoppi.
Ja mun 1800-luvun lopulla syntynyt äidin isoäiti opiskeli yliopistossa. Hänen piti pyytää vapautus sukupuolestaan voidakseen kirjautua opinahjoon.