10-vuotias haluaa aina tehdä vanhemman kanssa jotain ja vaatii vanhemman pitävän seuraa

Vierailija kirjoitti:

Kyllä minusta aikuisena on rankan työpäivän jälkeen parasta rentoutumista, kun kokkailen ja 9-vuotias silppuaa salaattia ja kertoo koulupäivän kuulumisia.

Jos oman lapsen seura ahdistaa niinä muutamana vuorokauden tuntina, jolloin olisi mahdollisuus olla yhdessä, kannattaa kääntää katse omaan lapsuuteen. Katsooko sieltä avainkaula, joka ei saanut tarvita muita?

Öööh, millä sun mielestä kotiovi avataan jos ei avaimella? Miksi avaimen pitäminen kaulassa, missä se pysyy hyvin tallessa on paha juttu?

Vierailija kirjoitti:

Sulla on vaan 1 lapsi.

Niin myös mulla. Eräs lapseni kaverin äiti (jolla vain 1 lapsi) sanoi, että nämä ovat niitä yhden lapsen perheen ongelmia. Tuo oli erittäin osuvasti sanottu.

Kyllä mun ja sun on van viihdytettävä sitä lasta, kun ei olla tehty (en pystynyt saamaan lisää) enempää lapsia. Samanikäiset sisarukset pitäisivät seura toisilleen. Joko leikkisivät yhdessä tai riitelisivät. Seuraa kuitenkin.

En minä sisarukseni kanssa tuon ikäisenä leikkinyt. Minulla oli ihan omia kavereita. Miksi lapsellasi ei ole kavereita, joiden kanssa viettää aikaa?

Lukeeko lapsi kirjoja? Tilaatteko jotain alakoululaisille sopivia lehtiä?

Lapsellani on kaksi kaveria, jotka ovat ainoita lapsia, ja he tulevat aina pyytämään meitä aikuisia viihdyttämään, kun ovat meillä kylässä. Eli nähdäkseni liittyy tähän ettei ole sisaruksia. Omia lapsiani ei tarvitse "viihdyttää", yhdessä myös puuhaillaan kun on sen aika, mutta ovat enimmäkseen keskenään tai omien kavereidensa kanssa.

Miksi pitää hankkia lapsia, jos ei jaksa heidän seurassaan olla ja tehdä yhdessä asioita?

Vierailija kirjoitti:

Lapsellani on kaksi kaveria, jotka ovat ainoita lapsia, ja he tulevat aina pyytämään meitä aikuisia viihdyttämään, kun ovat meillä kylässä. Eli nähdäkseni liittyy tähän ettei ole sisaruksia. Omia lapsiani ei tarvitse "viihdyttää", yhdessä myös puuhaillaan kun on sen aika, mutta ovat enimmäkseen keskenään tai omien kavereidensa kanssa.

Ap kirjoitti, että lapsella on sisaruksia. Eikä sillä ole asian kanssa muutenkaan tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Meidän 10-vuotias on yliseurallinen. On paljon kavereita, nytkin oli kaverifarmia 24h putkeen. Kun kaverit lähtee, singahtaa kainaloon juttelemaan. Jos lähden kävelylle, haluaa mukaan. Jos lähden hakemaan maitotölkkiä, haluaa mukaan. Ei ole asiaa, johon ei haluaisi osallistua, jos ei ole kaveria sillä hetkellä. Kun lopulta menee nukkumaan, haluaa vielä jutella ja halia. Onhan tuo suloinen lapsi ja ihanaa, että haluaa olla meidän kanssa. Onneksi on tosiaan kavereita runsaasti, muuten kyllä uuvuttaisiin.

Voitte kuvitella, kuinka raskas koronakaranteeni meillä oli.... Lapsi oli 11 päivää karanteenissa altistuksen takia ja viihdyttäminen oli non-stop. Onneksi pääsin töihin karkuun, mies oli päivätkin kotona seurana ja keksimässä tekemistä. Mies sanoi, että kun hetken halusi tehdä omiaan, tämä seisoi vieressä kyselemässä.

Kuulostaa samanlaiselta tytöltä, poikkeuksena se, ettei koulun jälkeen useinkaan seuraa löydy, vaikka koulussa kyllä on paljonkin kavereita. Moni "ei jaksa" tai "haluaa olla vain kotona" koulun ulkopuolella, osan kavereista perheillä on tiukka linja koronan suhteen eikä vierailuja haluta. Tuntuu, että koneet ja puhelimet vie kavereiden vapaa-ajan ja siksi sosiaaliset kontaktit on vähissä. Toki meilläkin tyttö katsoo youtube-videoita, Tiktokkeja jne., mutta haluaisin kyllä, ettei vapaa-aika täyty pelkästä puhelimella tai tabletilla olemisesta vaan sen rinnalla olisi "normaalia" kavereiden kanssa touhuilua, ulkoilua jne. 

Tuollainen vanhemmuus syö tosi paljon. Mulla on ihan samanlainen lapsi. Se on luonteessa, oli jo vauvana sellainen, että ei edes vaunuissa viihtynyt, vaan huusi syliin koko ajan. Vieläkin kaipaa seuraa lähes koko ajan. Yhdeksän vuotta on menty näin. Joka asia, mitä itse tekee, alkaa siitä, kun pitää sopia lapsen kanssa, että teen nyt tätä sinun kanssa vielä kerran ja sitten menen laittamaan tiskikoneen, jne. Mitään sellaista ’vapaata’ aikaa kotona ei ole, vaan koko ajan on sidottu joko lapseen, kotitöihin tai töihin. Olo on niin kuin vankilassa, vaikka lapsen kanssa viihdynkin. Jos sanon, että juon nyt kahvit. Niin lapsi seuraa vieressä kahvinjuontia ja huomauttaa aina, jos tulee liian pitkä tauko hörppyjen välillä. Katsoo kuppiin vähän väliä, miten paljon on jäljellä.

lapsesi siis kokee, että sinä et ole tarpeeksi läsnä hänen elämässään ja haluaa korjata tilannetta ja sinä koet sen ongelmaksi. Kannattaisi ehkä miettiä asiaa lapsen tarpeista käsin eikä siitä ettei itse viitsijaksa. Ala viettää aikaa enemmän lapsesi kanssa. Ohjaa ja opasta hänet itsenäisempiin kotiharrasteisiin pikkuhiljaa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää hankkia lapsia, jos ei jaksa heidän seurassaan olla ja tehdä yhdessä asioita?

En tainnut sanoa, etten näitä asioita tee lapsen kanssa? Aiemmin jo kirjoitin, että olen lasten kanssa työn ja koulun ulkopuolella lähes kaiken ajan. Me ulkoillaan, pelataan, piirretään/väritetään, touhutaan yhdessä ihan päivittäin. Mutta vaikka kuinka olen äidiksi halunnut ja alkanut niin myönnän kyllä, että aina ei jaksaisi sittenkään keksiä tekemistä ja viihdyttää. Etenkin, kun lapsi on jo 10-vuotias, jonka haluaisin välillä tekevän tuota kaikkea kavereidensa kanssa. 

Meillä lapset eivät ole juuri koskaan valittaneet tekemisen puutetta. Tyttö joskus huomasikin että no ei sitä tohtinut sanoa koska minulla oli aina tekemistä tarjolla ”laitatko pyykit kuivumaan vai tyhjennetäänkö yhdessä tiskikone? ”

Ap ota lapsi mukaan niihin työpäivän jälkeisiin kotitöihin. Hommat hoituvat, lapsi saa seuraa ja kun kotityöt on tehty niin pelaatte hetken unoa ym. Ja sitten lapsi voi välillä olla tabletilla ja sinä saat omaa aikaa. Lisäksi lapsi saattaa innostua vaikka kikkailusta ja lähtee kokkikerhoon ym.

Meillä lapsille opetettiin jo 3-4 vuoden iässä että kaikilla on ruokarauha, vessarauha, ja leporauha. Eli jos aikuinen oli syömässä niin ei turhaan kinuttu aikuisen huomiota silloin. Iltaisin myös sekä perheen isä että äiti olivat välillä 30-60 minuuttia kumpikin vuorollaan lepovuorossa, silloin asiat hoidettiin sen toisen vanhemman kanssa tai odotettiin toista takaisin olkkariin.

Meillä myös tunnettiin termi halipula. Pyrittiin siihen että kun aikuinen istui katsomaan televisioa ym niin herkästi pyydettiin lapsia kainaloon. Näin ennalta ehkäistiin pahemman halipulan ilmaantumista. Ja jos lapsi valitti halipulaa niin pyrittiin järjestämään mahdollisimman pian läheisyyttä jomman kumman vanhemman kanssa.

Ap asuuko lapsen isä kanssanne? Jos asuu niin eikö hän voisi ottaa aktiivisemman roolin ja pelailla lapsen kanssa tai viedä lapsen vaikka uimaan tai kirjastoon niin sinä saisit hetken omaa aikaa välillä.

Mulla on 10v tehostetun tuen lapsi, poika. Hänellä on tuota samaa. Hän ei keksi millään omaa tekemistä. Olen määrätietoisesti jo useamman vuoden yrittänyt opettaa häntä olemaan hetkiä itsekseen ja keksimään tekemistä. Joskus annan sen tekemisen ja joskus lähetän hänet keksimään. Toimii enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Hän ei kuitenkaan koskaan viihdy pitkiä aikoja näissä tekemisissä. Lisänä on se pulma, että ei oikein ole kavereita. Ei myöskään tykkää ollenkaan piirtää, tehdä kynähommia, lukea, kotityöt ym. Ainoa mitä hän tykkäisi todella keskittyneesti tehdä on ruutuhommat. Niitä pitää vahvasti rajoittaa, koska hän kirjaimellisesti istuisi ruutujen äärellä hievahtamatta helposti 10 tuntia. Kyllä tämä välillä aika rankalta tuntuu. Joskus annan hänen olla ruuduilla yli sen ajan mitä olin ajatellut, ihan vaan että voisin hengähtää. Joskus vaan tiukasti vaadin, että hänen on tehtävä omia juttujaan. Nykyään hän osaa paremmin käsitellä kielteisiä tunteita, niin ei tästäkään vaatimuksesta välttämättä seuraa isoa hullunmyllyä. Aika usein minua surettaa, kun asiat ei tunnu menevän omalla painollaan. Olin itse lapsena paljon yksin, mutta keksin aina kaikenlaisia leikkejä. Uskon, että se kehitti mielikuvitustani. Sisaruksellani taas oli paljon kavereita ja hän oli aina leikkimässä heidän kanssaan. Tuntuu kurjalta ajatella, että omalla lapsella ei ole tällaista sisäistä tai ulkoista maailmaa jossa viihtyisi tuntitolkulla. Hänellä on muutama harrastus, niin saa sentään jotain muutakin kuin pelkkää koulua ja kotona lorvimista.

Tänään kun koetin olla päikkäreillä kuulin kun mun kuusivuotias tyttö: "äiti koska heräät?" "Äiti kauanko vielä nukut" "montako minuuttia vielä?" Teki mieli kuristaa se! Vauvasta asti herätellyt ja nyt pitää viihdyttää ja just niinku se haluaa. Jos koetan sooloilla vaikka legoilla ja rakennan liian hienon majan niin pahoittaa mielensä ja tulee maailman loppu, kunnon raivarit!! Kun hän on syönyt ruokansa ja mulla on kesken niin ihan joka kerta sanoo: "äiti nyt leikitään!" Tai kun hän haluaa jonnekkin mennä niin hänen mielestään kaikki ovat silloin valmiita tekemään ja menemään minne ikinä hän halajaa. Hänen täytyy voittaa joka pelissä jne. Yks kerta yritin ihan oikeasti tahalteen hävitä jotta hälle tulis hyvä mieli, mutta vahingossa voitinkin ja siitä vasta mieli mustuu kun häviää pelissä!! Olen hänelle mieliksi jotta teininä pulaan joutuessaan uskoutuis mulle, mutta on tässä kestämistä..

6-vuotias on vielä aika pieni. Toiminnanohjaus alkaa yksilöllisesti noin 5-7 vuotiailla. Liittyy aivojen myelinisaatioon. Eli kun hermoratojen päälle kasvaa rasvakerros, niin hermoimpulssit hyppivät paljon nopeammin. Silloin henkilö pystyy paremmin hallitsemaan omaa toimintaansa. Tämä prosessi alkaa monilla tärkeillä hermoradoilla vasta 5v jälkeen ja joillain myöhemmin. Lopullisesti kehittyy vasta päälle parikymppisenä. Pointti siis se, että 6v voi olla aika erilainen kuin 7v tai 8v.

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen vanhemmuus syö tosi paljon. Mulla on ihan samanlainen lapsi. Se on luonteessa, oli jo vauvana sellainen, että ei edes vaunuissa viihtynyt, vaan huusi syliin koko ajan. Vieläkin kaipaa seuraa lähes koko ajan. Yhdeksän vuotta on menty näin. Joka asia, mitä itse tekee, alkaa siitä, kun pitää sopia lapsen kanssa, että teen nyt tätä sinun kanssa vielä kerran ja sitten menen laittamaan tiskikoneen, jne. Mitään sellaista ’vapaata’ aikaa kotona ei ole, vaan koko ajan on sidottu joko lapseen, kotitöihin tai töihin. Olo on niin kuin vankilassa, vaikka lapsen kanssa viihdynkin. Jos sanon, että juon nyt kahvit. Niin lapsi seuraa vieressä kahvinjuontia ja huomauttaa aina, jos tulee liian pitkä tauko hörppyjen välillä. Katsoo kuppiin vähän väliä, miten paljon on jäljellä.

No huhhuh! lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Mun lapsi oli samanlainen. Kunnon pelikone auttoi asiaa, oli mielenkiintoisia pelejä, ja löytyi kavereitakin sitä kautta.

Kuule kun se on epätervettä kehitystä. Terveempää olisi, että lapsesi kulkisi kaupungilla hajottamassa paikkoja, näpistelemässä, juopottelemassa ja kiusaamassa ohikulkijoita.

Vierailija kirjoitti:

Tuollainen vanhemmuus syö tosi paljon. Mulla on ihan samanlainen lapsi. Se on luonteessa, oli jo vauvana sellainen, että ei edes vaunuissa viihtynyt, vaan huusi syliin koko ajan. Vieläkin kaipaa seuraa lähes koko ajan. Yhdeksän vuotta on menty näin. Joka asia, mitä itse tekee, alkaa siitä, kun pitää sopia lapsen kanssa, että teen nyt tätä sinun kanssa vielä kerran ja sitten menen laittamaan tiskikoneen, jne. Mitään sellaista ’vapaata’ aikaa kotona ei ole, vaan koko ajan on sidottu joko lapseen, kotitöihin tai töihin. Olo on niin kuin vankilassa, vaikka lapsen kanssa viihdynkin. Jos sanon, että juon nyt kahvit. Niin lapsi seuraa vieressä kahvinjuontia ja huomauttaa aina, jos tulee liian pitkä tauko hörppyjen välillä. Katsoo kuppiin vähän väliä, miten paljon on jäljellä.

Mikset vähän ärähdä? Sinun tulee kuitenkin opettaa miten muiden ihmisten kanssa ollaan. Niitä ystäviä ei tule koskaan, jos hän pitää ystäväehdokkaille samanlaista touhua.

Vierailija kirjoitti:

Meidän 10-vuotias on yliseurallinen. On paljon kavereita, nytkin oli kaverifarmia 24h putkeen. Kun kaverit lähtee, singahtaa kainaloon juttelemaan. Jos lähden kävelylle, haluaa mukaan. Jos lähden hakemaan maitotölkkiä, haluaa mukaan. Ei ole asiaa, johon ei haluaisi osallistua, jos ei ole kaveria sillä hetkellä. Kun lopulta menee nukkumaan, haluaa vielä jutella ja halia. Onhan tuo suloinen lapsi ja ihanaa, että haluaa olla meidän kanssa. Onneksi on tosiaan kavereita runsaasti, muuten kyllä uuvuttaisiin.

Voitte kuvitella, kuinka raskas koronakaranteeni meillä oli.... Lapsi oli 11 päivää karanteenissa altistuksen takia ja viihdyttäminen oli non-stop. Onneksi pääsin töihin karkuun, mies oli päivätkin kotona seurana ja keksimässä tekemistä. Mies sanoi, että kun hetken halusi tehdä omiaan, tämä seisoi vieressä kyselemässä.

Eikö tosiaan lapselle voi kertoa, että nyt tämän pitää ihan itse keksiä jotain? Oma-aloitteisuus ja luovuus ainakin kokee konkurssin tuolla menolla. Ja kyllä ihmisen pitää oppia pärjäämään hetkiä itsekseenkin. Vanhempien tehtävä on opettaa siihen. Sen verran pitää uskaltaa "kylmettää sydäntään", että kestää lapsen pahan mielen ja/tai närkästyksen siinä tilanteessa kun käskee lapsen keksiä itse itselleen  jotain.

Joskus lapset pitää pakottaa harrastamaan. Meillä on harrastuspakko ja yksi harrastus pitää olla