Onko teillä lapsuuden maisemaa tai paikkaa, johon haluaisitte palata, mutta ette voi?

Vierailija kirjoitti:

Rakkaan tätini talo. Kouluikäisenä yökyläilin siellä lähes kaikilla lomilla. Muistan sieltä kaikki tuoksut, kaikki huoneet, pihan leikkipaikat. Siellä oli niin ihana tunnelma, varsinkin siihen verrattuna kun vanhempani riitelivät paljon ja tekivät eroa niihin aikoihin. Tädin koti oli turvapaikka, jossa ei tarvinnut pelätä mitään. Talo on myyty vuosia sitten. Ajan joskus siitä autolla ohi, kun käyn kyseisessä kaupungissa.

Tää on kyllä jännä. Mullakin on molemmat mummolat tuollaisia paikkoja (toinen on vielä olemassa, ja meidän suvussa, toinen myyty aikaa sitten) mutta oma lapsuudenkoti ei ole. Johtuu varmaan siitä että piha ja talo myös sisältä on muokattu niin moneen kertaan jo kokonaan uusiksi ettei siellä mikään muistuta lapsuudesta. 

Olen myynyt osuuteni pois kotitalosta ja mökistä. Ei mitään mielenkiintoa palata kotikonnuille. 

On, lapsuuden metsä on kaadettu. Mutta sinne pääsee mielen avulla ihan milloin vaan. 

Ratsastustalli, jossa aloitin. Paikka ja talli ovat kylläkin olemassa , mutta rapistuneet, koska tallia ei siellä enää ole.

Hämmästyttävää kyllä, joihinkin paikkoihin voi palata, kuten ensimmäisen lomamatkan hotelli Portugalissa. Löysin sen sattumankaupalla ja oli hassua käydä siellä, kun muisti puitteet vain valokuvista.

Vierailija kirjoitti:

Ihana aloitus, kiitos!

Itse kaipaan lapsuuteni kotia maalla, pihapiiriä, rantakiviä, koivikkoa, aittoja liiteriä ja vinttiä, jossa kesällä nukuimme.  Edesmenneiden vanhempieni luomaa, maalaistalo, iso navetta ja venevalkama, paljon latoja pelloilla. Metsittyneet pellot, jotka isä aikanaan kuokki ja äidin kanssa raivasi ja me lapset sitten jokainen vuorollaan osallistuimme työntekoon, kertovat menneestä.

Kesällä heinäteko, viljanpuinti, perunankaivuu kuokalla ja marjanpoiminta. Poimittiin myyntiin paljon puolukkaa ja lakkaa, joilla kotiin hankittiin  jopa nahkalusto ym.

  Jokainen vuorollamme lähdimme, mutta vietimme lomia lastemme kanssa. Meitä oli hurjan iso sakki, serkkuja jotka loivat omia muistoja mummolassa. Vuosien saatossa isä ja äitikin muuttivat kaupunkiin rivitaloon, jossa äitimme ei koskaan viihtynyt. Heti kun lumet sulivat tahtoivat pihaa kuopsuttamaan ja saunaa lämmittämään, vaikka rivitalossa oli sähkösauna.

    Kun isä ja äiti sitten lähtivät, kaksi sisarta lunastivat paikan itselleen. Ovat kertoneet, että olen tervetullut, mutta ei se ole sama. Rakkain paikka Isän ja Äidin hauta, siellä käyn aina kun synnyinseudullani vierailen. Vien kukan ja kiitän heitä!

    Kaipaan sinne, kaipaan sitä kinttupolkua isojen mäntyjen siimeksessä, muistan ihanan tuoksunkin kuumina keväpäivinä ja lintujen huumaavan soiton. Kuikka huihuili jossain kaukana ja yksinäinen moottorivene säkätti, kertoen että naapurin pappa on menossa verkkoja kokemaan.

    Anteeksi pitkä kirjoitus ja kirjoitusvirheet. Tulee kyyneleitä.

Tämä on kaunis kirjoitus ja samalla hyvin tyypillinen suomalainen tarina. Omassakin elämässäni on ollut paljon samoja piirteitä.

Olen itkenyt tätä ketjua lukiessani.

Itsekin kaipaan lapsuudenkotiini. Pieneen taloon luonnon keskellä. Unessani olen siellä aika ajoin. Olen siellä ja ihmettelen, että miksi olen täällä, eikö tätä myytykään. Saan vakuuteltua itselleni, että ei, ei tätä myyty, täällä saa olla. Joku paikalla oleva lähisukulainen siellä myös vakuuttelee, että eihän tätä ole myyty kenellekään. On kaunista ja kaunis sää, on kesä.

Saatan herätä kyyneleet silmissä ja todeta, että voi kun tuo olisikin ollut totta.

- Toinen mummolani sellaisena kuin se oli ollessani lapsi. Talo on kyllä olemassa edelleen ja on serkkuni omistuksessa, mutta paljon on muuttunut.

- Koulu, jossa kävin luokat 2 - 4. Purettu homeongelmien takia.

- Oikeastaan kaikki lapsuudenaikaiset kotini (4 kpl).

Haluaisin käydä bändin vanhalla treenikämpällä, jossa me ja muutama muukin treenasi 90-luvun alussa.

Ongelma on, että ne tilat ovat nykyään ymmärtääkseni opiskelija-asuntoja.

Voisi käydä koputtamassa oveen joskus...tiedättekö muuten että...tässä treenasi bändejä joista tuli tunnettuja.

En tarkoita omaa orkesteriani.

Haluaisin käydä yhden pellon laidassa, jossa oli isoja lehtipuita. Syksyllä pelto oli puitu ja tehtiin sinne metsänreunaan majoja. Oli vielä lämmintä, vaikka oli syksy, mutta ilta-aurinko paistoi suoraan sinne. Oltiin niin huolettomia ja iloisia, juostiin sänkipellolla kovaa kun siellä oli niin paljon tilaa.

Puut on kaadettu ja se pelto on rakennettu täyteen taloja. En ole kehdannut mennä sinne kävelemään sen jälkeen kun kaivuut aloitettiin. Se paikka ja sinne johtava metsäpolku ovat muistoissani ihan eläviä. Ihan niin kuin jonain päivänä se kaikki uusi katoaisi ja voisin vain taas kävellä muistoihini.

Oli Karjala rakas kotieutu,

Tavallaan kyllä. Näen silmissäni peltoaukean, metsät, kivet, hakamaiden laidat. Pelloilla ladot, pihoilla jykevät koivut. Peltojen takana järvi, järvellä saari. Maiseman avoimuus ja selväpiirteisyys. Lapsuuden maisema, ikuisesti kaiverrettu sieluun, vaikka olen ollut poissa jo vuosikymmeniä. Ja sitten kuitenkaan tuota maisemaa ei enää ole. Vaikka suurin osa rakennuksista on edelleen pystyssä, ja peltoaukeat paikoillaan, ovat laidunnuksen ja suoran ihmistoiminnan loppumisen takia ympäristön sävyt kadonneet jokseenkin kokonaan. Tilalla on pusikkoa, monotonista istutusmetsää ja ruohottunutta rantaa. Metsien halki johtaneet harmoniset ja kutsuvat polut ovat peittyneet tai kadonneet metsänkäsittelyn alle. Ei sitä paikkaa enää ole sellaisena kuin sen muistan, ja se tuntuu surulliselta, kun siellä käyn sitä maisemaa tarpomassa.

Paljonkin on sellaisia paikkoja, joihin kaipaa takaisin. Esimerkiksi mummola, jota ei enää ole. Samoin isovanhempien kesämökki oli rakas paikka. Se on vielä olemassa, mutta toisten omistuksessa, joten mahdollista lähinnä katsella kaukaa... Lapsuuden kaverin koti, jossa vietettiin monia ikimuistoisia iltoja teineinä. Moniin rakkaisiin paikkoihin voisin vielä palata fyysisesti, mutta ei se olisi enää sama asia, kun ne ihmiset, jotka olennaisesti liittyvät rakkaisiin muistoihin eivät joko enää ole elämässäni tai elossa ylipäätään. Tai sitten vuodet on vaan tulleet väliin eikä samanlaista henkistä kohtaamista enää tapahdu kuin silloin kiihkeimpinä teinivuosina, jolloin asiat koki jotenkin paljon syvällisemmin kuin enää tällaisena näivettyneenä keski-ikäisenä. 

Voi kuulostaa tyhmältä, mutta vanha päiväkotini. Rakastin tarha-aikaani ja siihen liittyy paljon onnellisia muistoja. Rakennus oli yksikerroksinen ja sokkeloinen, ja siellä oli paljon erikoisia huoneita ja hauskoja pikku soppia. Siellä oli myös oma tuoksunsa. Olisi ihanaa käydä siellä vielä muistelemassa.

Periaatteessa tämä olisi ollutkin mahdollista, sillä oma äitini oli ja olisi siellä edelleenkin töissä - mutta kyseinen rakennus purettiin maan tasalle vuosia sitten. Nyt tilalla on moderni, kylmän ja laitosmaisen näköinen päiväkoti.

On, aika paljonkin. Kaikki vanhat koulut ja kaupat on purettu. Paikkakunnan ilme on muuttunut. Tutut metsätkin ovat muuttuneet ihan erinäköisiksi: puut ovat parissa vuosikymmenessä kasvaneet tai omistaja ahneuksissaan vetänyt kaiken sileäksi ja kyntänyt vielä metsäpohjankin.

Positiivista tässä on se, että pääsen noihin paikkoihin lapsuudenmaisemiini vaikka joka yö, unissani. Ja unimaailmassa voin tavata yhä niitä ihmisiä, jotka valvetodellisuudesta ovat siirtyneet manan majoille.

Ensimmäinen koulu, jossa kävin 1. ja 2. luokan. Rakennus on purettu jo varmaan 25v sitten.

Ei sinne voi mennä, koska siellä on kieltokyltit ”asiattomilta pääsy kielletty…rangaistuksen uhalla” -tyyliin. Harmi sinänsä, on kaunista seutua.

En nyt ole aivan järven rannassa syntynyt, mutta lähellä kuitenkin. Ja lähes koko ikäni olen asunut lähellä vettä, useimmiten järveä, mutta joskus myös merta. Ikkunasta vesi näy, mutta rantaan on vain reilu sata metriä. Asun nykyään kahden järven välissä. Jotenkin tuntuu, että sielu lepää tällaisessa maisemassa. Ehkä se on peräisin sieltä varhaisesta lapsuudesta. 

Kaikki kolme varuskuntaa missä palvelin, on nyt lakkautettu. Yksi purettu ja toista puretaan.

Koulu missä  kävin ylä-astetta, on lakkautettu. Isäni synnyinkoti ja lapsuuteni kesien kesämökki on myyty.

Seurakunnan leirikeskukset missä olin lapsena monilla leireillä, on lakkautettu ja myyty.

Kappelit missä isäni veti kerhoiltoja, on purettu.

Viisikymppisenä alkaa käytännössä koko lapsuuden ja nuoruuden maailma olla kadonnut.

Äitin lämpöinen kohtu.

Haluaisin takaisin toiseen maahan, jossa asuin kolmekymmentä vuotta. En tykkää asua Suomessa, mutta rahat eivät riitä muuttoon. Suomeen muuttoon oli silloin pätevä, pakottava syy, jota ei enää ole, mutta köyhyys estää muuton täältä pois.