Onko teillä lapsuuden maisemaa tai paikkaa, johon haluaisitte palata, mutta ette voi?

Ei ole. Voin mennä käytännössä ihan jokaiseen paikkaan yhä edelleen, joissa olen elämäni aikana käynyt!

Mummola, äitini lapsuudenkoti, josta isovanhemmat muuttivat pois kun olin 12-vuotias, ja nykyisin koko talo on ollut purettuna jo vuosia. Hyvät muistot ja muistan edelleen tarkasti monia yksityiskohtia sieltä.

Teininä kävelytin koiraamme alueella, joka oli oikeastaan kiellettyä aluetta, Puolustusvoimien omistamaa. Mutta siellä metsässä me marjastimmekin, jotkut laskivat talvella mäkeä ja mopopojat ajelivat hiekkaisella kentällä mopoillaan. Kieltotaulukin oli, mutta en tiedä kenenkään saaneen sakkoja. Minäkään en mennyt armeijan rakennuksille asti, hiukan sitä tietenkin varottiin. Mutta yleensä siellä sai olla yksin, ihanan rauhallista. Siellä oli myös jonkun rakennuksen jäänteitä, kituvia marjapensaita ja ihana juhannusruusupensas. Siitä kävin aina hakemassa kotiin ruusuja, kauniin valkoisia. Teininä haaveilin, että rakennan siihen oman kotini. Sen talon paikalle. Minua lohdutti tuossa vaikeassa iässä haaveilu ja kuvittelu. Viihdyin koiran kanssa parhaiten. Jotenkin sain aina erikoisen hyvän mielen kun kävin siinä talon paikalla. Iso koivukin siinä kasvoi, ihan täydellinen paikka kodille! Sille täydelliselle kodille, jota en kyllä oikeasti koskaan saanutkaan.

Voi olla, ettei sinne enää pääsisikään. 

Evakon tyttärenä olen käynyt rajan takana Karjalassa kerran. Isäni kuvaili kotipaikallaan, missä oli ollut talo, missä navetta. Muutama kivi jäljellä. Joskus rajaton ikävä ja suunnaton myötätunto kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuivat kotinsa jättämään, jopa kahdesti☻☻☻

Eniten kiinnostaisi käydä ekassa kodissani ja sitten siinä talossa, jossa asuin ikävuodet väliltä 3-8.

Kyllä. Baghdadiin ei niin vain piipahdeta.

Mummola. Sen paikalla menee nykyään tie.

Tädin rivitalo järven rannalla rantasaunoineen. Kuulemma ihan pöhöttynyt ja kai vandalisoitunut paikka nykyään unohtuneessa osassa Suomea.

Eniten kaipaan tietysti sitä, että pääsisin äidin luona käymään. Kotikotona. Äitini kuoli parikymmentä vuotta sitten juuri silloin, kun me kaikki olimme, onneksi, muuttaneet kotoa opiskelemaan. Kaikki asuttiin eri paikkakunnilla, kaikilla opinnot suht alkuvaiheessa, kaikille selvää, ettei alkuperäiseltä kotipaikkakunnalta voi saada asiallisia töitä jatkossa. Äiti haudattiin ja talo myytiin (vanhempani olivat eronneet ja isä käytännössä hylännyt meidät kymmenen vuotta aiemmin). Kaipaan tietysti sitä taloa ja lapsuuskodin tavaroita ja muumitaloilmapiiriä ja pihan puita, mutta eniten kaipaan äitiä. Että voisin edes soittaa. Ja kuinka ihana mummula lapsilla olisi. Mutta ei nyt sitten ole. En kyllä osaa nykyään edes ajatella, että minulla olisi joku vanhempi, joka välittäisi ja jonka kanssa voisi jutella. Hienoa, että oli edes sen parikymmentä vuotta. Mutta ei se orpous aikuisenakaan kyllä mistään ole kotoisin.

Iso osa lapsuuteni paikoista on mennyttä. Omaa mummolaa ei enää ole, on vain isoäitini lopun ajan suruhoureissa täyteen rojua hordaama ja remonttien puutteessa rapistunut talo, sellainen surullinen muisto entisestä satumaailmasta, joka se talo sokkeloineen ja rehevine pihoineen oli. Siellä oli lähdekin, kun olin pieni ja takapihalla omenapuiden suojassa kukkivat akileijat. Isovanhempieni mökkiä ei enää ole, ei kallioita, joilla kiipeilin. Ei kodin lähellä ollutta metsää mustikoineen ja kallioineen, missä ensimmäisen koirani kanssa kuljettiin. Tädit ja sedät on muuttaneet vanhoista kodeistaan pois, samoin ystäväperhe, joiden luona paljon vietettiin aikaa. Ja vaikka kaipaan aina kotipaikkakunnalle, se on ajan myötä muuttunut niin, ettei sitä, mitä eniten kaipaan, enää ole. Ja kaikkein eniten kaipaan kuitenkin äitiä.

Kaipaan nuoruuteni opiskelupaikkakunnalle, jossa olin myös kotonani ja johon olin juurtunut ja jossa minulla oli paljon ystäviä. Tänne nykyiselle paikkakunnalle en varmaan koskaan kotoudu enää niin hyvin. Vaikka meillä onkin täällä nykyään se muumitalo omenapuineen, erityisesti lasten takia. Eikä lähdetä enää kyllä kirveelläkään, vain äärimmäisen pakon edessä.

Vierailija kirjoitti:

Eniten kaipaan tietysti sitä, että pääsisin äidin luona käymään. Kotikotona. Äitini kuoli parikymmentä vuotta sitten juuri silloin, kun me kaikki olimme, onneksi, muuttaneet kotoa opiskelemaan. Kaikki asuttiin eri paikkakunnilla, kaikilla opinnot suht alkuvaiheessa, kaikille selvää, ettei alkuperäiseltä kotipaikkakunnalta voi saada asiallisia töitä jatkossa. Äiti haudattiin ja talo myytiin (vanhempani olivat eronneet ja isä käytännössä hylännyt meidät kymmenen vuotta aiemmin). Kaipaan tietysti sitä taloa ja lapsuuskodin tavaroita ja muumitaloilmapiiriä ja pihan puita, mutta eniten kaipaan äitiä. Että voisin edes soittaa. Ja kuinka ihana mummula lapsilla olisi. Mutta ei nyt sitten ole. En kyllä osaa nykyään edes ajatella, että minulla olisi joku vanhempi, joka välittäisi ja jonka kanssa voisi jutella. Hienoa, että oli edes sen parikymmentä vuotta. Mutta ei se orpous aikuisenakaan kyllä mistään ole kotoisin.

Iso osa lapsuuteni paikoista on mennyttä. Omaa mummolaa ei enää ole, on vain isoäitini lopun ajan suruhoureissa täyteen rojua hordaama ja remonttien puutteessa rapistunut talo, sellainen surullinen muisto entisestä satumaailmasta, joka se talo sokkeloineen ja rehevine pihoineen oli. Siellä oli lähdekin, kun olin pieni ja takapihalla omenapuiden suojassa kukkivat akileijat. Isovanhempieni mökkiä ei enää ole, ei kallioita, joilla kiipeilin. Ei kodin lähellä ollutta metsää mustikoineen ja kallioineen, missä ensimmäisen koirani kanssa kuljettiin. Tädit ja sedät on muuttaneet vanhoista kodeistaan pois, samoin ystäväperhe, joiden luona paljon vietettiin aikaa. Ja vaikka kaipaan aina kotipaikkakunnalle, se on ajan myötä muuttunut niin, ettei sitä, mitä eniten kaipaan, enää ole. Ja kaikkein eniten kaipaan kuitenkin äitiä.

Kaipaan nuoruuteni opiskelupaikkakunnalle, jossa olin myös kotonani ja johon olin juurtunut ja jossa minulla oli paljon ystäviä. Tänne nykyiselle paikkakunnalle en varmaan koskaan kotoudu enää niin hyvin. Vaikka meillä onkin täällä nykyään se muumitalo omenapuineen, erityisesti lasten takia. Eikä lähdetä enää kyllä kirveelläkään, vain äärimmäisen pakon edessä.

Voi ihminen. Riipii rinnasta toi sun kirjoitus.

Äitiä ikävä.

Lämmin halaus sulle, täältä jostain. Sellanen lohdullinen, äidillinen.

Isovanhempieni talo, joka myytiin pari vuotta sitten mummon kuoltua aika yllättäin.

Oikeastaan kaikki paikat lapsuudessa. Ikävä kaikkia niitä rakkaita, joita ei enää ole. Ikävä niitäkin, jotka elävät, koska heistäkin joutuu joskus - tai ihan milloin tahansa - luopumaan.

En tajua elämän pointtia. Elämä on lyhyt, kuolleena ollaan sen jälkeen ikuisesti. Miksei se ole toisinpäin.

Kilo oli ennen aivan ihana omakotitaloalue isoine tontteineen, metsineen ja peltoineen. Nyt on tontit laitettu täyteen taloja, kerrostalot lapsuuden metsissä ja lampien päällä ja pelloilla kouluja, kenttiä ja kävelyteitä. Kaikki isot hienot puut kaadettu ja metsän rippeet eivät anna enää mitään näköestettä, kun alusetkin siivottu, eli oikeita metsiä ei ole. No lapsuudenkoti myyty ja paikalla 3-4 taloa. Oltiin varmaan viimeiset joilla ei ollut kunnallistekniikkaa. Toinen oli meidän mökki, mikä myytiin jo 2014. Haikailen vanhoja aikoja siellä, koska nyt sielläkin on jo metsiä kaadettu ja rannat rakennettu, joten pilalla sekin alue.

On joskus outoa seistä paikalla, jonka on tuntenut hyvin. Ikään kuin olisi kahdessa ajassa samaan aikaan. Katsoo parkkipaikkaa, ja näkee kuin tuplavalotuksena pieniä puutaloja ja isoja puita.

Mummola, siellä vastaleikatun nurmikon tuoksu, lämmintä, kutittava villahuopa nurmikolla ja siinä Aku Ankkoja ja mehua. Ai että, kärpäsen surina vielä kaupan päälle. Vahaliidut ja värityskirja.

Oli keinu, mummon ihanat ruuat, mansikkakakku, posliinikahvikupit, koko tunnelma <3

Lapsuuen kotini. 2 kerrosta, mansardikatto, l-muoto, ei vesijohtoa, ei viemäriä, kadun varrella kaupungissa 60-90- luvuilla, 1,5km päässä lääninhallituksesta ja tuomiokirkosta. Puita pihassa, ulkorakennus, 2 porttia, oma kaivo, ulkokellari, marjapuskia, rinnetontti.

Poriin vielä jos pääsisi ennen kuolemaansa niin hienoa luojan asia tietysti . Lapsena siellä liikuttu ja uimassa oltu myös muuta . Nuorena ja aikuisena lomilla. Osa geeneistä sieltä kotoisin . Vetää sinne .

90-luvun Kerava. Leikkipaikkoina oli paljon metsiä ja autiotaloja. Kaikki on rakennettu täyteen. Keravan Maxi, siellä näin aikoinaan ensimmäistä kertaa tulevaa ensimmäistä tyttöystävääni. Nyt paikalla on Prisma🙁

Vierailija kirjoitti:

Karjan katoaminen ja salaojitus selä tilakoon kasvu on yksitoikkoistanut peltomaisemaa.

Samoin maatilan piharakennusten purku 1800-luvun lopulta lähtien, aitojen katoaminen pihapiireistä ja maisemien pusikoituminen. 

Voimala peittää osan maisemasta.

Mummolat, erityisesti kellari, huussi ja sauna,

setälät ym. Lapsuudenkoti.

Mummolaan kaipaan, kerrostaloasunto Tampereella. Muistan vieläkin sen tuoksun ja miltä siellä näytti. Viimeksi käynyt 9 vuotta sitten, kun tyhjennettiin mummon asunto vanhainkotiin muuton takia. Voi niitä lapsuusmuistoja. Mummo ollut poissa jo 7 vuotta