Erittäin väsynyt ja ahdistunut äiti..

Ap jatkaa..Siis meneehän tässä jo sekaisin ja siksi varmasti kirjoituskin ristiriitaista..Eli. Joskus on kitinä loppunut kun olen lähtenyt pois, mutta tosiaan eräs kodinhoitaja (joka minulla oli kun lapsi oli n. 6 kk) ei pärjännyt lapsen kanssa. Olin toisessa huoneessa lepäämässä, mutta eihän siitä mitään tullut kun kuulin kuinka lapsi itki ja kitisi ja tämä kodinhoitaja tuskaili. Pikemminkin ahdistuin lisää.

Nykyinen kodinhoitaja on sentäs parempi kuin edellinen. Ei täydellinen, mutta hyvä. Kun tulivat ulkoa, huomasin lapsen päähineen tippuvan silmille, niin huonosti oli päässä ja tämmöisiä "pieniä" juttuja. Eihän se päähine lämmitä jos on vaan heitetty päähän heilumaan. Hanskatkin oli ilmaa täynnä ja käsi hihan sisällä..Olen tosi tarkka ja ehkä vaadin itseltänikin sitten liikaa, en tiedä. 

Mies on nyt yrittänyt antaa minun levätä, mutta en pysty. Pelkään että miehellä menee lapseen hermot ja hän huudattaa lasta :( 

Ja sinä joka ihmettelet, vaan yhtä lasta et varmasti ole itse ollut samassa tilanteessa yhden lapsen kanssa kun noin ihmetyttää..Olen hoitanut koko ikäni lapsia, montakin pientä kerralla ja ikinä ei ole ollut näin vaikeaa. Että huh huh vaan!

Mistäpäin pohjanmaata olet? Olisin halukas auttamaan.

[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 11:11"]

Tuota adhd:ta olen pelännyt, koska lapsi ei ole ikinä ollut paikoillaan. Sylissä ei istua ihmettele vaan saadakseen istumaan rauhassa, käsissä pitää olla vähintään joku lelu. Pienenä vauvanakin oli tosi levoton sylissä. Vaikka ei osannut kontata tai ryömiä, pyrki koko ajan sylissä liikkumaan ja heilumaan. Ainoastaan ulkona on rattaissa paikallaan, mutta ei viihdy rattaissa jos rattaat eivät ole vauhdissa tai ole mitään kiinnostavaa nähtävää.

[/quote]

No meillä lapsi ihan samanlainen mutta minusta tuo kuulostaa täysin normaalilta.

Meillä on myös erityisen vaativa lapsi, tiedän mistä puhut ja se on oikeasti kamalaa. Itki jatkuvasti kovalla äänellä ja vaati huomiota. Jo synnärillä huomasin että huusi enemmän ja kovempaa kuin muut vauvat. Sitten tuli koliikki. Sitten jatkuva puolen tunnin välinen heräily johon mikään unikoulu ei tehonnut joka kesti puolitoistavuotiaaksi asti. Sitten alkoi uhmaikä ja itkeminen muuttui kiukutteluksi ja silmittömiksi uhmaraivareiksi ja muiden lyömiseksi ja kadulla karkailemiseksi.

Ja tyttö on vielä erityisen fiksu ja aktiivinen joka ei todellakaan helpottanut tilannetta kun pääsi esimerkiksi oppi juoksemaan (karakilemaan) 8kk ikäisenä, pääsi itsevaunujen valjaista pois itse jo 1.5 vuotiaana, kiipesi itse vessan pesualtaaseen 5kk vanhana. Siinä sai kokoajan olla valppaana ja pelätä ettei satuttaisi itseään niinkun kuitenkin usein kävi. Olin niin väsynyt että elin kuin jonkinlaisessa koomatilassa ja jokainen valveilla olemisen hetki oli kaaosta ja helvettiä. Mainittakoon että meillä oli myös toinen 1.5v. vanhempi lapsi kotona joka ei myöskään helpoimmasta päästä mutta ei millään lailla verrattavissa tähän kuopukseen. Yhdessä tappelivat sitten kaiken lisäksi.

Nykyään kuopus on 3v. ja vaikka tarmoa ja tahtoa ja tempperamenttia löytyy, on kuitenkin ihanammat puolet persoonasta tulossa esiin. On erittäin hellä ja rakastava ja hänen leikkejään on mahtava seurata. Leikkii hienosti muiden kanssa ja on paljon kavereita. 

Eli aika paransi tilanteen ja joskus ei tarvitse olla mitään vialla että lapsi on tällainen. Jos et oikeasti jaksa, suosittelen lapsen hoitoon laittamista osa-aikaisesti. En tehnyt sitä itse mutta olisi pitänyt. Olisin säästynyt paljolta eikä lapsi olisi siitä pilalle mennyt. Tarvitset nyt aikaa toipumiseen ja lepäämiseen ja toivottavasti sen jotenkin saat. Tsemppiä!

Ap, aika tutulta kuulostaa. Jotkut lapset on tosi vaativia pienenä, ihmettelen aina niitä äitejä jotka kertoo että pieni vauva nukkuu 8 tunnin yöunia ja on melkein aina tyytyväinen ja itkee vain nälkäänsä tai märkää vaippaa. Mutta, kannattaa varmaan kuitenkin selvittää olisiko allerginen jollekin ruoalle joka aiheuttaisi vatsakipuja tms. tai onko tuota jonkun mainitsemaa refluksia.

Saako kysyä, että mikä kehitysvamma sitten löytyi..? Sitähän ei meidänkään kohdalla vielä tiedä.  Paha sanoa noin pienestä oikeen mitään..Jotenkin sumussa menee päivät..Minkäs ikäinen lapsi on nytten??

En enää imetä. Mutta olen lapsen saatavilla kumminkin koko ajan.Jospa meilläkin rupeaisi helpottamaan kun lähenee kahta ikävuotta? Se jää nähtäväksi..

[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 11:22"]

[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 10:27"]

[quote author="Vierailija" time="06.02.2014 klo 09:07"]

Onkohan minulle kohtalotovereita?

Minulla on vuoden ikäinen lapsi ja asun avoliitossa mieheni kanssa. Oman puolen sukua ei täälä ole ja miehen suku harvoin käy. Ystäviä on puhelimen päässä, mutta eipä heitäkään täälä ikinä näy. 
Lapseni on alusta asti ollut kova kitisijä/itkijä. On niitä hyviäkin hetkiä, mutta olen välillä niin ahdistunut kun itku alkaa milloin mistäkin. En yksinkertaisesti JAKSA koko ajan hömpöttää, hyppööttää ja leikkiä lapsen kanssa. Lapsi vaatii jatkuvaa huomiota. Ei kauaa viihdy vieläkään yksin. Yöt ovat myös risaisia..On hyviäkin öitä, mutta todella vähän. En saa nukuttua, kun odotan koska alkaa kitinä/itku. Aamulla herätään 5.30 vaikka oltais kukuttu välillä ylhäällä. Aamu onkin sitten yhtä kitinää ja vikinää, haukottelua ja lahkeessa roikkumista. 

Kun lähdemme ulos, vaatteiden pukeminen yhtä tuskaa. Huutamista ja tappelua. Ulkona on suurimman osan ajasta rauhassa. Sisälle tultaessa huuto alkaa HETI, kun asetan rattaat sisälle lukkoon. Eli HETI pitäisi ottaa hänet pois ja riisua vaatteet ja silti huutaa.
Syöminen. Syöttötuoli keikkuu ja pää kääntyy. En jaksa koko ajan laulella ja pelleillä että suu aukeaa. Lopuksi vielä käännytään tuolissa ja pyritään pois/seisomaan. Useasti jää ns. lukkoon ja sitten alkaa taas se kitinä tai huuto. 

Olen pyytänyt miehen äidin apua useasti. Tuntuu ettei hekään jaksa lasta. Vaativaa lasta. Tottakai rakastan lastani, mutta en minäkään ole robotti ja sen huudon kuunteleminen joka päivä, teit mitä tahansa SYÖ minua koko ajan.
Koskaan ei ole kukaan ottanut yöksi että saisin nukkua. Olen pyytänyt useasti, enää en edes halua. Kotiavustaja kävi kun lapsi oli n. 6 kk ja ei hänkään saanut lasta syötettyä tai puettua. Eli en voi turvata ammatti-ihmisiinkään. KAIKKI on minun tehtävä. Lapsen isä ei jaksa kuin lyhyitä aikoja olla lapsen kanssa. Mihinkään en pääse. Olen vaan kotona lapsen kanssa. Päähän tässä hajoaa. Muisti pätkii, hermostuttaa ja itkettää koko ajan. 

Muita? Miten olette selvinneet??

[/quote]

Jos vuoden ikäinen käyttäytyy näin, alkaisin epäillä jo jotain sairautta. Ei vaikuta terveeltä lapselta. Kromosomitutkimuksiin ja alustava epäilys autismista ja adhd.stä.

Homma tutkimuksiin, saat paljon paremmin sitä kautta ammattiapuakin.

[/quote]

Mitään adhd:tä ei vuoden ikäiseltä diagnosoida. Myös autismia on aikaista lähteä epäilemään pelkän itkuisuuden ja itsepäisyyden vuoksi. Lapset on erilaisia eikä mielestäni edes voida tehdä selvää rajaa missä kulkee tavallisen ja erityislapsen raja. 1v ei hyödy siitä mitenkään, että hänellä epäillään adhd:ta tai autismia, koska noin muutoin on normaalisti kehittynyt.

Tavallisuuden ääripäissä korostuu vanhempien tuntemus ja ymmärrys omaa lastaan kohtaan. Lapsi on itkuinen, jolloin kokeilemalla ja tarkkailemalla lasta löytyy ne parhaat keinot helpottaa itkuisuutta. Siksi diagnoosilla ei käytännössä edes tee mitään 1-vuotiaalla. Lapsi on sellainen kuin on, oli diagnoosi tai ei. Ja siis nyt puhumme 1-vuotiaasta, emme kouluikäisestä. Apua saa ilman diagnoosiakin esim. kasvatusneuvolasta. 

Ihmettelen tätä valtavaa tarvetta kategorisoida, luokitella ja diagnosoida lapsia.

[/quote]

siksi, että saa oikeanlaista kuntoutusta. Oletko koskaan nähnyt autistin päiväjärjestystä ja kuvakortteja, joilla opetetaan näyttämään tunteet, jos ei osaa puhua. Lisäksi käytöshäiriöiden ohjaaminen oikeanlaiseen toimintaan, ettei pure ja raavi ja sotke ulosteella.

Kaikkiin näihin saa apua, kun on diagnoosi. Ennenhän pidettiin vain tyhminä ja osa jopa suljettiin kellareihin piiloon, ettei naapurit tiedä heidän olemassaoloa.

Edellinen kirjoittaja

Ja kyllä, vuoden ikäinen ei saa vielä diagnoosia, mutta kun lähtee hakemaan apua, tie on paljon helpompi, kun ajoissa lähdetään miettimään, miten tilannetta voidaan helpottaa. Saadaan paremmin fysioterapeutit ja puheterapeutit ja moniammatilliset työryhmät matkaan, jos ilmenee ongelmia.

Yksin pärjätessä ja hokiessa vain, että kyllä äiti osaa tulkita tunteet, ollaan ihmeissään, kun kouluiässä kehoitetaan tutkimuksiin.

Ja jos mitään ei ilmene, sehän on helpotus ja voi jatkaa elämää normaalisti.

Syömiseen vinkkaisin että kokeile sormiruokailua. Mulla se auttoi esikoisen kanssa. Hän on todella siis todella kovapäinen ja haluaa tehdä itse kaiken. Hän on myös ollut vaativa vauva jolla oli koliikki ja mahaongelmat, ne jatkuivat keskittymishäiriöinä ja levottomuutena. Uhmaikäisen käytös on omaani verrattuna auringonpaistetta (tiedän kyllä toinen lapseni on normaali lapsi) mutta tytön käytös on todella raskasta. Hän on oikein fiksu (eikä ole mun oma mielipide vain) ja turhautuu jatkuvasti tämän takia asioihin.

Oletko Ap miettinyt onko lapsesi ns.fiksu. Kaipaako hän haasteita ja haluaako tehdä itse? Kokeile eri aktiviteetteja vaikka soittimiakin. On joku juttu mistä hän tykkää niin etä tarttuu siihen mutta sen löytymiseen voi mennä hetki jos toinenkin...sillä välin---> sä et ole yksin, meitä haastavien vanhempia on paljon ja me kaikki ollaan samassa kuopassa :)

AP:lle ensinnäkin paljon voimia. Lapsella voi toki olla jotain allergiaa tms., mutta tuo käytös on ihan normaalin rajoissa aivan ilman mitään sairauttakin. Kyse voi olla vain temperamentin ja sun herkkyyden yhdistelmästä, eli olet reagoinut nopeasti ja hyvin lapsen tarpeisiin, ja hän on tottunut siihen hieman "liikaa". Mulla meni esikoisen kanssa ihan samalla tavalla.

Mutta asiaan. Sun pitää saada nukkua, piste. Unenpuute voi itsessään aiheuttaa masennuksen kaltaisen tilan, jos ei nyt varsinaista masennusta.

Toinen juttu on, että olet varmaan liikaa yksin lapsen kanssa. Tämä on hyvin harvalle helppoa, saati mukavaa.

Kolmas juttu on, että elinympäristönne ei ehkä ole sinulle hyväksi. Elämä kaukana ystävistä ja omasta perheestä ja ilman mahdollisuuksia uusiin ystävyyssuhteisiin ei kerta kaikkiaan ole hyvä juttu. Ymmärrän, että työ ja monet itsestä riippumattomat seikat voivat määrätä asuinpaikasta, mutta kyllä ihmisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden pitäisi mennä käytännön asioiden edelle, jos suinkin mahdollista.

Mitä asioille voisi tehdä? Ikävä kyllä en tiedä, miten lapsen saa nukkumaan - mun esikoinen tosiaan heräili yötä läpeensä yli 2-vuotiaaksi. Toka ja kolmas taas eivät, mutta en mielestäni tehnyt mitään hirveän eri tavalla heidän kanssaan. Esikoisen kanssa me tehtiin niin, että hoidettiin heräilyt vuoroöin miehen kanssa ja joka toisen yön sai nukkua. Tämä pelasti suurin piirtein henkeni. Olimme myös vuorotellen hoitovapaalla, joten molemmat joutuivat valvomaan myös töissä käydessään. Sun pitäisi nyt käydä vakava keskustelu miehesi kanssa ja selittää, että sun täytyy saada nukkua.Sä olet täysin vastuussa teidän yhteisestä lapsesta ja olet romahtamispisteessä ja AIVAN SYYSTÄ.

Mies voisi hoitaa esim.

-joka kolmannen yön heräilyt, sä nukut korvatulpat korvissa mahdollisimman kaukana lapsesta tai menet jopa hotelliin

-joka toinen viikonloppuaamu lapsen niin, että sä saisit nukkua niin kauan kuin haluat

-muutaman yön kokonaan, jospa lapsi siitä oppisi pois äidin "liian hyvästä" hoivasta (en siis missään tapauksessa tarkoita tuota pahalla).

-Tai jopa yhden viikonlopun kokonaan, jospa matkustaisit vaikka vanhemmillesi nukkumaan?

Toiseksi, jos vain pystyt, niin järjestä itsellesi ja lapselle menoja, mitä tahansa menoja. Jos paikkakunnalla on mitään perhekerhoa, muskaria tms. niin mene niihin. Jos ei niin käykää uimahallissa, kirjastossa tai vaikka kauppakeskuksessa kahvilla. Raskasta hankalan lapsen kanssa, mutta auttaa selviämään päivistä.

Lisäksi sun on saatava omaa aikaa iltaisin joskus. Aloita esim. joku liikuntaharrastus ja mies katsoo lasta sen muutaman tunnin pari kertaa viikossa.

Ehkä paikallisen FB-ryhmän tms. kautta voisi löytyä tuttuja esim. vaunulenkkiseuraksi?

Kolmanneksi, jos teidän kotipaikkakunnalla on kaikki hankalaa ja yksinäistä niin onko siellä aivan pakko asua? Miksi? Olisiko mitenkään mahdollista muuttaa? Miksi ei?

Neljänneksi: tuo (taaperoikä) on oikeasti vaihe, joka menee ohi. Lapsi ALKAA nukkua, ja käyttäytyä paremmin, ja sulle TULEE enemmän vapautta. Töihinpaluu voi olla myös hyvä ja vapauttava vaihtoehto.

Ja puhu miehesi kanssa rauhallisesti ja asiallisesti, mutta niin, että hän tajuaa, että tilanne on oikeasti vakava.

meillä oli 1-2-v. JUST tuollaista kuin ap kuvasi. juuri kun olin varma että en enää jaksa alkoikin helpottaa kun poika oppi kommunikoimaan paremmin. Poika on tosi kovatahtoinen, itsepäinen ja utelias. Aloin kasvattaa kehumalla ja kiittämällä onnistumisista (ihan pienistäkin), huomasin että tunnelma kotona parani, poika opetteli uusia taitoja innolla ja unohti kiukuttelun. Lapsi tykkää olla äidin pikku apulainen ja nykyään omatoimisuudesta on jo hyötyäkin :) Olen myös huomannut, että jos lapsella on ollut rankka päivä, niin kehen muuhun hän sitä purkaisi, ellei omaan äitiin joka osaa parhaiten halata ja lohduttaa. Ehdottomasti Raskainta on ollut juuri tuo toinen ikävuosi, mutta se helpottaa :)