Miten selvitä täydellisestä lapsettomuustuomiosta?

Voimia :'(

Miksei adoptio onnistu?

Adoptioprosessi vireille kun täytät 25. Upeaa, että olette nuoria, prosessi ei tule ikäänne tyssäämään. Sekä kotimainen että kansainvälinen adoptio tulevat iän puolesta kyseeseen. Paljon voimia lapsettomuusasian käsittelyyn.

Suosittelen poistumaan palstalta ennen kuin tänne hyökkää suuri joukko lapsivastaisia ihmisiä ilkeilemään. Ts. tämä palsta ei tue asian käsittelyssä.

Kiellä asia ja ala vapaaehtoisesti lapsettomaksi. Hankkikaa läheinen kummilapsi. Miehesi tekee "syrjähypyn" ja saa lapsen - vaatii tapaamisoikeudet vikko-viikko, näin saatte lapsen. Alkakaa sijaisvanhemmiksi tai tukiperheeksi. Lukekaa lääkäreiksi ja menkää lasten pariin Afrikkaan.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 20:37"]

Voimia :'(

Miksei adoptio onnistu?

[/quote]

Kun meidän sairaudet luetaan yhdessä, miehellä näkö on tosiaan huonontunut jo siinä määrin että tarvitsee päivittäistä tukea ja henkilökohtaisen avustajan. Minulla taas on epilepsia ja sairastettu masennus teini-iässä.
 ap

3, niin siis emme saa adoptiota eli ei voi laittaa vireille kun täytän 25v..

4, Meillä on kummilapset molemmilla :) Niin ja mies ei halua syrjähyppyjä/muumimukia ja kun ei onnistuisi luultavasti koska hänelläkin on siittiötuotanto alentunut.

Kieltäminen, no enpä tiedä onko se fiksua...ap

Ihan hyvä sitten, ettei noilla geeneillä lisäännytä, eikös? Ikävä tosin, ettei adoptiokaan onnistu. Säännökset ovat valitettavan tiukkoja.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 20:49"]

Ihan hyvä sitten, ettei noilla geeneillä lisäännytä, eikös? Ikävä tosin, ettei adoptiokaan onnistu. Säännökset ovat valitettavan tiukkoja.

[/quote]

Niin no ehkäpä on ihan hyvä ja parempi niin lapsille ettei heitä tule - oli he sitten biologisia tai ei. Mutta on se suru silti mukana, sen käsittelyyn kaipaisin vinkkejä.. Voiko päästä koskaan yli niin ettei se satu? ap

Itse tein surutyön, luopumisen tuskan ja sitten määrittelin itselleni uuden elämänsuunnan ja -asenteen. Kyllä se kirpaisi aina kun joku ystävä tuli raskaaksi. Olen ollut "varaäiti" monelle lapselle. Itse kyllä tulin yli nelikymppisenä yllätäen raskaaksi ja raskaus vielä onnistui. Uskokaa tai älkää se oli uusi kriisinpaikka vaikka olin lasta toivonut koko elämäni. Eli varmaan ratkaisevinta on se kuinka oman elämänsä näkee.

Miten niin adoptio ei ole mahdollista? Mistä sen voit tietää ja kuka nyt niin on sanonut ettette koskaan voi adoptoida?

Miten niin adoptio ei ole mahdollista? Mistä sen voit tietää ja kuka nyt niin on sanonut ettette koskaan voi adoptoida?

Komppaan ysiä, harrastetaan paljon yhdessä ja erikseen, matkustellaan, juhlitaan, vietetään mahdollisimman mukavaa lapsetonta elämää joskus ihan vaan sohvannurkassa leffoja katsellen. Miehellä on aikuinen lapsi edellisestä liitosta, hänen kauttaan voin elätellä toivoa "lapsenlapsista",jotka voi ottaa aina silloin tällöin lainaan.

Toteamalla, että ikävää, mutta elämä on. Epäreilua, mutta elämä on. Kaikki eivät voi aina saada kaikkea toivomaansa, ja ne jännityksen sekaiset joululahjojen avaamisen odotuksetkin jäivät sinne lapsuuteen. Toisin sanoen hyväksymällä tosiasiat paljaasti sellaisina kuin ne ovat. Kovaa, mutta elämä on. Prosessi on varmaan pitkä ja v-mäinenkin, mutta onneksi teillä on miehen kanssa edes toisenne. Ja ehkäpä elämä antaa teille muuten hyvää ja iloa, kenties lapsienkin kautta? Onko kummi- tai sukulaislapsia, tai kenties voisitte ottaa vaikka kummilapsen kehitysmaasta, jos adoptiokaan ei ole helppoa? Tuo itsensä vertaaminen muihin on kyllä kaiken pahan alku ja juuri, ja sitä on vaikeaa välttää, monessakin asiassa...

Mä pääsin. En tosin ole "aina halunnut äidiksi" tai kärsinyt hirvittävästä vauvakuumeesta. Oltiin kuitenkin lopetettu ehkäisy ja aloitettu lapsettomuushoidotkin, siis päätetty haluta lapsi. Kesken lapsettomuushoitojen mulla todettiin syöpä. Syöpähoitojen jälkeen ei saanut tulla raskaaksi kahteen vuoteen, ja niiden kahden vuoden aikana olisin täyttänyt / täytin 40. Todettiin yhdessä, että takaraja tulee vastaan, koska ei haluttu enää sen ikäisenä alkavaa raskautta kromosomihäiriöiden pelossa. Mies meni vasektomiaan. Lasta ei tullut.

Meidän tilanteessa oli tietenkin muutakin mietittävää ja osasin iloita pelkästä elossa olemisesta. Isoin juttu oli varmaan juuri se että keskityttiin siihen mitä on eikä siihen, mitä oltaisiin haluttu. Nyt kun tästä on jo aikaa mä en edes ajattele äitiyttä tai lapsia. Ne asiat on vähän niin kuin vaihtoehtoisia elämiä nykyiselle, en mä ajattele sitäkään millaista olisi olla lentäjä tai asua Sveitsissä. En tiedä mikä sun taustasi on, ymmärrän että jos sä olet kymmenvuotiaasta asti toivonut olevasi suurperheen äiti ei toiveesta luopuminen varmaan ole ihan helppoa.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 20:49"]

Ihan hyvä sitten, ettei noilla geeneillä lisäännytä, eikös? Ikävä tosin, ettei adoptiokaan onnistu. Säännökset ovat valitettavan tiukkoja.

[/quote]

Ai sokeutuvan ja epileptikon geenit ovat niin huonoja, ettei lisääntyminen kannata? Ja sitten on näitä fyysisesti hyvässä terässä olevia aivopieruja päästeleviä puupäitä, jotka lisääntyvät minkä kerkiävät ja (hyvillä) geeneillään täyttävät maan. Jippii.

[quote author="Vierailija" time="04.02.2014 klo 21:40"]

Ai sokeutuvan ja epileptikon geenit ovat niin huonoja, ettei lisääntyminen kannata? 

[/quote]

Juuri näin.

Suremalla. Ja itseään ja toista hoitamalla.

Niin. Mä taas olisin todella helpottunut. Ei tarvitse pelätä raskautta yms. Ei ole reilua, vaihtaisin osia sun kaa koska vaan. 

Niin. Mä taas olisin todella helpottunut. Ei tarvitse pelätä raskautta yms. Ei ole reilua, vaihtaisin osia sun kaa koska vaan. 

Hanki koira ja kesämökki.

Miksei raskautta voi yrittää lahjasoluilla? Onko se periaatteellinen kysymys vai estääkö epilepsia jotenkin koko raskauden?