Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuuko muista 20–30-vuotiasta, että omien vanhempien elintason saavuttaminen on vain kaukainen unelma?
25.10.2020 |
Olen ns. tavallisesta keskiluokkaisesta perheestä: asuimme omakotitalossa, meillä oli kesämökki, lapsilla kalliitakin harrastuksia ja kävimme kerran tai kaksi vuodessa ulkomailla lomalla. Rahasta tai sen riittävyydestä ei tarvinnut juurikaan murehtia, koska töitä oli. Toinen vanhemmista on korkeakoulutettu eikä kumpikaan ole ollut lapsuuteni tai nuoruuteni aikana työttömänä vaan työpaikkaa vaihdettiin omasta tahdosta parempaan. Kumpikin vanhemmistani kasvoi köyhässä yh-perheessä, joten elintasoero minun ja heidän lapsuutensa välillä on todella huomattava. Puolisoni on duunariperheestä, mutta hänellä suurin piirtein samanlainen lapsuus. Vanhemmilla oli töitä, omakotitalo ja harrastaa sai.
Nyt kun alan itse lähestyä kolmeakymppiä, olen tullut todella tietoiseksi siitä, kuinka kaukana olemme puolisoni kanssa vanhempienne elintasosta. Tämä ei näy niinkään siinä, että elämä olisi kurjaa, vaan siinä, että elämä on epävarmaa. Olen ollut töissä läpi opintojen enkä kokenut esim. pitkäaikaista työttömyyttä, mutta toisaalta tuntuu, että töiden jatkuvuuteen ei voi juurikaan luottaa, ne ovat vaihtelevasti projektipainotteisia, määräaikaisia, osa-aikaisia, jne. Rahaa ns. normaaliin elämään on ja ulkomaillekin pääsee nykyään puoli-ilmaiseksi, mutta isommat hankinnat kuten oma asunto tuntuvat kaukaisilta. Mitä jos töitä ei olekaan ja on jumissa lainan kanssa? Mitä jos töiden perässä pitää muuttaa toiselle puolelle suomea? Mitä jos ei löydä puolison kanssa töitä samalta alueelta? Kannattaako ostaa autoa, kun mahdollisen työttömyyden sattuessa se on valtava kuluerä? Säästössä olevaa rahaa ei uskalla käyttää, kun pahan päivän varalle on oltava jotain, ja se paha päivää tuntuu kummittelevan koko ajan kulman takana.
Tai miten voi ikinä hankkia lapsia, kun tuntuu, ettei omaa elämäänsä voi suunnitella taloudellisesti vuotta pidemmälle. Tiedän että ihmiset hankkivat lapsia vaikka minkälaisiin tilanteisiin, mutta silti toivoisin, että oma lapseni saisi elää lapsuutensa ilman taloudellisia murheita. Koronapandemia on tietysti pahentanut tilannetta huomattavasti ja sen takia nämä asiat ovat ehkä entistä enemmän mielen päällä. Omilla vanhemmillani kävi tietysti myös tuuri, että eivät menettäneet töitään 90-luvun laman aikana ja tiedostan hyvin, etteivät kaikki sukupolveni ihmiset eläneet samanlaista lapsuutta. Silti tuntuu, että moni ikäiseni ei pääse nauttimaan samanlaisesta suht tasapainoisesta elämästä kuin vanhempansa, koska työelämä muuttuu jatkuvasti epävarmemmaksi vaikka töitä näennäisesti riittäisikin.
Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Kommentit (37)
Onhan tuo tilastollisesti faktaa ettei keskiluokka elä enää yhtä leveästi mitä ennen. Eli enää ei vaikka sairaanhoitaja ja poliisi-pariskunta voi oikein ostaa okt, kesämökki, autot, vene jne systeemejä ilman kamalaa velkavankeutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos nykyajan 20-vuotiaan pitäisi elää samalla elintasolla kuin vanhempansa 20-vuotiaina, itku pääsisi.
Vähän aikaa sitten oli juttua siitä, että nykyisten noin 30 v ikäisten elintaso on huimasti korkeampi kuin vanhempiensa aikanaan. Ongelmana on se, että lapsena harvoin edes tajusi, mistä rahaa tuli, mistä vanhemmat luopuivat, jotta lapset saivat sen, minkä nyt muistavat. Ei noin 30v sitten ollut jokaisella puhelinta, nettiä, maksullisia mediapalveluja (no joo, tv-maksu ja sanomalehdet oli, mutta ei nettiä käytössä kaikkialla, ei Elisaviihdettä jne.), ei osteltu kahvia R-kioskilta töihinmennessä...
Jos nyt 30v ikäinen eläisi samanlaista elämää kuin vanhempansa samassa iässä, niin voisi itku päästä. Ai ei voi mennä syömään sushia silloin, kun huvittaa.
Ainakin omalla kohdalla 2/4 lapsesta on menneet ohi jo n 30v:nä meidän keskiluokkaisesta elämästä. Ehkä aiemminkin. Oli meilläkin oma rivari 26v:nä mutta ei varaa syödä ulkona, ostaa merkkivaatteita tai matkustella kuten heillä. Palkkatasonsa ihan toinen, työtehtävät ylempää toimihenkilöä kun itse olimme tavallisia toimistoduunareita tuolloin.
Yksi lapsista on pienipalkkainen duunari lomautettuna koronan takia, samoin miehensä. Oma asunto kuitenkin mutta kädestä suuhun mennään ilman toimeentulo- tai asumistukia. Nuorin lapsista vielä kotona.
Maailma muuttuu. Te kolmekymppiset tulette elämään keski-ikänne aivan erilaisessa maailmassa kuin me vanhempanne olemme eläneet. Sopeutukaa siihen. Varmaan sieltä löytyy hyviä ja huonoja puolia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos nykyajan 20-vuotiaan pitäisi elää samalla elintasolla kuin vanhempansa 20-vuotiaina, itku pääsisi.
Tämä. Vaikka ne matkat, älypuhelimet, pelit, geelikynnet, ravintolassakäynnit, brunssit yms yms tuntuvat ”puoli-ilmaisilta” niin kannattaa laskea kuinka paljon niihin oikeasti menee. Olen ap:n vanhempien ikäluokkaa ja kyllä pienellä mentiin parikymppisenä. Matkalle jos mentiin niin kerran 3 vuoteen johonkin kahden tähden murjuun. Ravintolaan syömään? Kerran vuodessa. Latte kahvilassa lähes päivittäin? Ei koskaan. Kahvia tehtiin ja juotiin kotona. Jne jne.
Rahaa säästettiin pieteetillä ja sitten kun sitä oltiin säästetty ostettiin. Iso säästökohde oli se asunto. Sitten kolme-nelikymppisenä kun oli säästetty tarpeeksi olikin jo sitä rahaa jota käyttää ja tehdä kaikkea kivaa perheen kanssa.
Isäni oli 20v iässä opiskelija, äiti töissä kaupassa. Kumpikin asui vanhempiensa luona, kummallakaan ei ollut omaa huonetta, molemmat auttoi lisäksi kotona yrittäjävanhempia palkatta.
Minä asuin 20v iässä isän omistamassa kaksiossa, opiskelin ja sain kotoa käyttörahaa 500 e/kk opintotuen lisäksi.
Jotenkin en suostu uskomaan, että vanhempiensa luona asuvalla äidilläni oli korkeampi elintaso kuin minulla!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omat vanhempani rakensivat omakotitalon kolmen lapsen kanssa noin kolmekymppisenä, oli kaksi kohtalaisen tuoretta autoa ja asuttiin hyvällä alueella jne. Itse lähestyessäni kolmeakymppiä en käsitä edes millä rahalla minun pitäisi omistusasunto hankkia, vanhemmillani oli tuossa vaiheessa ollut jo omistusasuntona kerrostalokolmio josta oli sitten pääomaa omakotitaloon. Itselläni on vain kasa opintolainaa jonka maksuun menee varmaan vielä 10 vuotta...
Ei tosiaankaan. Olen karistanut materialismin orjuuden harteiltani jo ajat sitten ja arvostan aikaa rahaa enemmän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ja mieheni ollaan molemmat ohitettu elintasossa jo omat vanhempamme. Tosin meillä ei ole lapsia, vanhempamme aloittivat niiden teon jo parikymppisinä.
Meidän vanhemmat maksaa nyt edelleen 50-60 -vuotiaina asuntolainaa, meillä on useita sijoitusasuntoja (niistä on lainaa) mutta oma velaton koti.
Eikä mekään olla kuin ammattikorkean käyneitä, vahemmilla on sama koulutustaso.
Mun lapsuudessa ei käyty ulkona syömässä, harrastettu kalliita tai matkusteltu ikinä, maksettiin vaan silloinkin sitä omakotitalon lainaa pois.
Mun elämäni on ainakin ollut paljon köyhempää, kuin vanhempieni 70- ja 80-luvuilla. Samoin lasteni elämä on paljon ankeampaa kuin oma lapsuuteni kasarilla. Ratsastin, purjehdin, kävin tennisleireillä, meillä oli kaikki uusimmat hilavitkuttimet (vhs, surffilauta, videokamera) jo paljon ennen muita.
Omilla lapsilla ei oikein ole edes maksullisia harrastuksia, leireistä ja matkoista nyt puhumattakaan. Hyvä että uudet vaatteet on ajoissa varaa ostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, en luultavasti ikinä voi ostaa omaa asuntoa. Meidän lapsuudenkoti oli edullinen 75 m2 rivarikolmio nukkumalähiössä, mutta iskällä oli aina hieno ja kallis Saksa-auto. Olin ainoa lapsi joten mulla oli aina mahdollisuus harrastaa, kaikki opiskeluni yliopistossa maksettiin vanhempien pussista (+ opintotuki) ja sain myös kymppitonnin pesämunan omaa autoa ja asp-tiliä varten. En tule koskaan yltämään edes tällaiselle elintasolle, ei keskimäärin 500-1000 nettotuloilla elätetä edes itseään. Elämä on epävarmaa, en ole koskaan ollut vakituisessa työssä ja pakkoyrittäjänä olin myös 3 vuotta.
Noo mun perhe ei ollut kovin varakas että uskon saavuttavani halutessani vastaavan elintason. Vanhemmat eivät välittäneet kilpavarustelusta vaan elettiin leppoisasti pienillä tuloilla. Oma asenne on aika samanlainen. Oman pienen talon pyrin rakentamaan, kuten isoisäni ja isäni aikoinaan. Tämä tyttö ei niille häviä kätevyydessä :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ollaan menty vanhemmistamme jo reippaasti yli. Ikää 35 mulla, miehellä pari vuotta enemmän. Kolme kouluikäistä lasta. Matkustellaan paljon, pihassa kaksi velatonta autoa, omakotitalo, josta tosin lainaa vielä. 8 sijoitusasuntoa, joista myös velkaa mutta jos myytäisiin kaikki, olisi omaisuus isompi mitä vanhemmillamme. Me asutaan pk-seudulla, vanhempamme pienessä kaupungissa jossa se omakotitalo ja mökki ovat murto-osan siitä, mitä itse olemme talostamme joutuneet maksamaan.
Helppoahan se ennen on ollut, isänikin kävi vain muutaman kurssin ja pääsi paperitehtaalle töihin, jossa oli eläkeikään saakka. Ei tarvinnut ennen montaa vuotta keskittyä opiskeluihin. 30 vuotiaana äidillä ja isällä oli velaton rivarin pätkä, jonka laittoivat vuokralle ja ostivat omakotitalon. Itse olen AMK-tasoinen ( + lukio ja amis käytynä erikseen) enkä omista mitään, vuokralla asun ja parhaillaan työttömänä. Varmaan haettava taas kouluun, kun mara-alalla menee kurjasti. N32
Vierailija kirjoitti:
Joo, en luultavasti ikinä voi ostaa omaa asuntoa. Meidän lapsuudenkoti oli edullinen 75 m2 rivarikolmio nukkumalähiössä, mutta iskällä oli aina hieno ja kallis Saksa-auto. Olin ainoa lapsi joten mulla oli aina mahdollisuus harrastaa, kaikki opiskeluni yliopistossa maksettiin vanhempien pussista (+ opintotuki) ja sain myös kymppitonnin pesämunan omaa autoa ja asp-tiliä varten. En tule koskaan yltämään edes tällaiselle elintasolle, ei keskimäärin 500-1000 nettotuloilla elätetä edes itseään. Elämä on epävarmaa, en ole koskaan ollut vakituisessa työssä ja pakkoyrittäjänä olin myös 3 vuotta.
Mulla käy sääliksi näitä joilla ei ole varakkaita tai keskiluokkaisia vanhempia, jolta saada edes vähänkään perintöä. Osalla meistä kolmikymppisistä vanhemmat menetti lamassa kaiken, osa menetti vanhempansa kokonaan.
Olisin voinut itse kirjoittaa tuon tekstin. Juurikin tuo epävarmuus tekee sen, että ei näin kolmekymppisena ole mahdollista samaan, ei omistus omakotitaloon eikä mökkiin tms. Vaikka minä olen maisteri ja mies amk käynyt. Joskus näilläkin tutkinnoilla sai kunnon työt ja pidempiaikaiset. Osa saa vieläkin, mutta kaikilla ei käy yhtä hyvä tuuri. Pätkätöitä teen itse niin miten tässä pystyy mitään taloa ostamaan saati perhettä perustaa? Tällä hetkellä kumpikin ollaan työttöminä. Toivotaan että onni vielä kääntyy vaikka kaukaiselta tuntuu talo ja perhe haaveet tällä hetkellä.
Miksi alapeukutatte kaikkia niitä, jotka on mennyt yli vanhemmistaan?
Äitini oli matalapalkka-alalla ja teki täyttä työviikkoa. Isäni oli yrittäjä ja teki 10-12h työpäiviä usein vieläpä kuutena päivänä viikossa. Meillä oli oma talo ja mökki, mutta mökki oli kylläkin isovanhempien omistuksessa. Oli kaksi kolmekin autoa, tosin käytettyjä ja vene sekä asuntovaunu, nekin käytettyjä.
Vanhemmat olivat rahasta tarkkoja. Kyllä meillä sitä ilmeisesti oli ihan riittävästi mutta ei sillä tavalla tuhlailtu siihen aikaan kuin nykyään. Ei käyty kahviloissa, pikaruokapaikoissa, ravintoloissa, elokuvissa jne kuin lomilla. Ei osteltu vaatteita ja muuta kulutustavaraa koko ajan kuten nykyään.
Alue: Aihe vapaa
Ostin Bitcoineja kauan sitten. Helposti saavutin ja ylitin vanhempien elintason
M34