Miksi koululiikunta on edelleen semmoinen peikko?

Liikunnanopettajiksi näyttää kasautuvan epäilyttäviä hulluja. Siis lajeissa sinänsähän ei ole mitään vikaa ja jos katsoo perusopetuksen liikunnan opetussuunnitelmaa, niin sekin on ihan järkevä. Mut toteutus sit mättää pahasti, kun kaikki pitää naama totisena kellottaa ja laskea ja suorittaa, eikä liikunnan iloa viljellä ollenkaan. Ja liikunnanopettajien asenne koululaisten ihmisoikeuksia ja esim terveyttä kohtaan on järkyttävä.

Jostain syystä liikunnan opettajilla on ilmiömäinen kyky tappaa kaikki ilo kulloinkin käsillä olevasta lajista. Kärsimyksen kruunaa se, kun saa mennä pakotettuna koulun puolihomeiseen suihkuun alasti toisten teinityttöjen arvosteltavaksi.

Minäkin luulen, että opettajasta paljon kiinni. Liikunta on usein armeijamaista pakkopullaa ala-asteelta lähtien. Peruskoulussa minustakin on kasvatettu liikunnan vieroksuja ja iskostettu, etten osaa mitään.

Esimerkiksi siksi että jos kolmannen luokan juoksulenkillä otat askeleenkin kävellen, juokset lenkin uudestaan.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 21:43"]

Matematiikassa mennän huonompien tahtiin, samoin kaikissa muissa aineissa. Lahjakkaat odottavat etät tyhmimmät ymmärtävät ja oppivat.

Liikunnassa eniten harrastaneet saavat kuljetella palloa keskenään ja tunnin jälkeen riekkuvat ja haukkuvat niitä jotka eivät harrasta yhtä paljon samoja joukkuepelilajeja.

[/quote]

Tämä on niin totta. Kaikissa muissa aineissa opettaja kärsivällisesti näyttää uudelleen ja uudelleen mitä tehdään ja jankkaa sitä opetettavaa ainetta niin kauan että hitainkin sen tajuaa. Liikunnassa sen sijaan otetaan heti sekunttikello/mittanauha käteen ja ryhdytään mittaamaan tuloksia. 

Ja vaikka muissakin aineissa on kokeita ja testejä, ne tehdään omassa rauhassa eikä niiden tuloksia repostella koko luokalle. Liikunnassa sen sijaan suoritukset tehdään, mitataan ja arvostellaan koko luokan silmien alla. Tyyli on usein edelleen se, että yksi hyppää pituutta, tulos kirjataan ja muut katsovat. Törpöimmät opettajat vielä kommentoivat heikompia suorituksia pilkallisesti.

Mä olen miettinyt tuota paljon. Omalla kohdallani olen tullut siihen tulokseen, että se oma luokka ei kuitenkaan ole välttämättä kiva porukka, jonka keskuudessa haluaa kokeilla uusia lajeja ja mokatakin.

On joku ideaali, että luokassa lapsi ystävystyy ja se on turvallinen kasvuympäristö, mutta oikeastihan se on sosiaalista kilpailua ja nokkimista. Se on jatkuvaa vertailua taidoista, asuista, paremmuudesta, suosituimmuudesta. Ei siinä porukassa ole kiva näyttäytyä puolipukeissa (pukuhuone), alasti (suihkussa) saati kokeilla jotain, missä ei ole harjaantumista ennestään. Lisäksi oma koulurooli voi olla sellainen, joka ei innostu mistään, eikä roolista ole helppo irrottautua. -- minusta tuntuu, etteivät läheskään kaikki opettajat hahmota tätä asiaa.

Aikuinen voi valita oman porukkansa, missä urheilee tai aloittaa lajin. Hänen ei tarvitse mennä niiden oman osaston tyyppien kanssa joka viikko zumbaan, uimaan, rivitanssiin, jäälle, lentistä pelaamaan eikä pilatekseen, tullakseen arvioiduksi sielläkin asianmukaisista varusteista ja asenteesta.

Ne opettajat on kammottavia, jopa sadistisia siksi. Nauttivat kun saavat nöyryyttää huonoja oppiliaita. Miksihän juuri siinä ammatissa on niin inhottavia tyyppejä, ei voi olla sattumaa?

Minulla on taas ala-asteen liikunnasta sellainen kuva, että kaikki asiat tehdään ylikorostetun turvallisesti. Esim pesistä pelataan tennispallolla (joo, sehän on helppo ottaa kiinni räpylällä...). Lentopalloa saivat kuulemma heittää verkon yli, ja toisella puolella pallo piti ottaa kiinni. Ettei vain  mitään sattuisi. Yleensäkin pitää aina odotella, että opettaja ehtii "vahtimaan" suoritusta, eli käytännössä homma on seisoskelua. Jos lapsi on tottunut liikkumaan, niin tuollainen ei jaksa kovin kauan innostaa.

Kilpailu ja arvostelu, toisten silmien alla suorittaminen. Nehän ne on ne syyt, jotka innostuksen tappaa.

Ja vaikka joku sanoi, ettei lajeissa ole vikaa, niin kuinka monen aikuisen tiedät harrastavan telinevoimistelua, suunnistusta ja hiihtoa? Juu, kyllä jotkut niitäkin harrastaa... Onneksi opetussuunnitelmauudistuksessa ollaan pudottamassa lajit pois liikunnasta.

Ai niin ja sellainen kysymys vielä, että kuinka monelle opetettiin liikuntatunnilla jotain? Meillä aina vain suoritettiin: mentiin urheilukentälle ja otettiin aikaa sekä pituus/ korkeustulokset, sit käytiin uimassa ja otettiin 25m uinnin tulokset, sitten käytiin purtsilla ja otettiin 1500m tulokset, sit oltiin salissa ja tehtiin kuntotesti...

Liikunnan iloa ja yhdessä tekemisen hurmaa!

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 12:25"]

Miksi kilpailullisuus? Jospa tosiaankin jätettäis liikunnasta arvostelu pois ja tilalle kouluihin ihan pelkkää kansanterveyttä tukevaa liikunnaniloa sekä lajeihin tutustumista? 

Eiköhän ne huippu-harrastajat ja muut lajitason olympiaedustajiksi pyrkivät saa ihan omissa oloissaankin niitä tuloksia ja menestyksen suomaa tyydytystä aikaiseksi?

[/quote]Tämä on hyvä idea, mutta ei saa kannatusta, koska "liikunnassa pärjäävät eivät silloin voi saada hyvää numeroa" tms. Ja sitten jouduttaisiin miettimään muidenkin taitoaineiden arvostelua; pitäisikö kuvataidekin arvioida asteikolla hyväksytty/hylätty? Jne. Mutta todellakin urheiluseurojen jäsenet saavat ihan riittävästi jännitystä elämäänsä osallistumalla jokaiseen Takahikiän piirinmestaruuskisaan ja kerryttämällä mitalikokoelmaansa... Mutta ei riitä ei, täytyy urheilla hampaat irvessä koululiikuntatunneillakin!

Joku mainitsi sen, ettei mitään lajia oikeastaan opeteta, vaan sanotaan vaan että "tänään pelataan pesistä". Ei muuten minunkaan kouluaikoina mitään koskaan opetettu, oletettiin että vanhemmilta oppilailta on jo otettu mallia tai muuten vain kaikilla riittää harrastuneisuutta. Mitään hajua ei ollut pelien säännöistä tai yleisurheilulajien tekniikoista, mutta piti vain yrittää muiden katseiden alla...

Omalla kohdalla koin koululiikunnan valikoiman suppeaksi: luistelua talvella, keväällä ja kesällä pesistä tai jalkapalloa, huonolla ilmalla kori- tai lentopalloa. Ongelmahan tässä on se kilpailuaspekti. Hyvin suuri osa ihmisistä harrasta liikuntaa, mutta kilpailematta. Tähän pitäisi koululiikunnankin pyrkiä, jolloin se käytännössä tukisi omaehtoista, terveyttä ylläpitävää liikuntaa. Kilpailujoukkuelajit voi suosiolla jättää urheiluseuroilla, ja keskittyä lähinnä yksilölajeihin, joissa yhden oppilaan huono menestys ei ole koko joukkueen huono menestys. Uinti, juoksu, tanssi, kuntosaliharjoittelu, pilates, jooga, sauvakävely, jne ovat hyviä yksilölajeja. Eikä mittaaminen ole ongelma, kunhan mittaamisella tähdätään oppilaan oman kehityksen seuraamiseen, ei vertailemaan muiden oppilaiden kesken.

Liikuntatunneilla ollaan "ei kenenkään maalla" verrattuna tavallisiin oppitunteihin - tai ainakin näin ole ennen Siellä eivät päde samat säännöt kuin muualla. Sellaista käytöstä, mikä sallittiin liikuntatunneilla, ei yksikään opettaja, ei edes se lepsuin ja nuorin sijainen, olisi sallinut omalla tunnillaan. Liikuntatunnit olivat oma maailmansa, jossa sai koko ajan olla epävarma siitä, mitkä ovat ne todelliset säännöt, jotka siis määrittivät ne tietyt tyypit jotka saivat tunneilla riehua miten huvitti. Se vei liikkumisesta kaiken ilon, koska energia meni kokonaan siihen sosiaalisen ilmapiirin kuunteluun, siihen kenelle nyt nauretaan ja kuka nyt on huonoin.

Opiskelin aikanaan samassa oppilaitoksessa, mistä valmistui myös liikunnanohjaajia. Jotenkin en ollut yllättynyt, että nämä parikymppiset, siis ihan aikuiset ihmiset, kiusasivat toisiaan niin että sitä piti selvittää ihan koulun voimin. En missään muussa ryhmässä havainnut samanlaista tiettyä empatian puutetta.  Voihan olla että kiusaamista oli myös muissa koulutusohjelmissa, mutta en vain koskaan kuullut sellaisesta. Se näytti olevan asia, josta useimmat olivat kasvaneet yli. Paitsi nämä eräät.

Samaa miettinyt...meillä vanhin jo lukiossa ja onneksi pakollinen liikunta jo suoritettu. Meidän kolmesta lapsesta kaksi on aina tykännyt liikkua ja harrastaneet monia lajeja ja koululiikunnankin aloittivat innoissaan, kuten koulunkäynnin. Mikä vielä nykyään saa lapset vihaamaan koululiikuntaa? Miten siitä onnistutaan tekemään niin tylsää ja ikävää, onko vika opettajien asenteissa vai missä? Ainakaan meidän koulussa ei ole mitään pakollisia kilpailuja, ei ajanottoa tms, mutta silti lapset vihaavat liikuntaa. Myös vapaa-ajan liikuntaharrastukset ovat hiipuneet, kun asenteet koko liikuntaa kohtaan ovat muuttuneet koulun myötä negativiisiksi. Harmittaa. En olisi uskonut, että näille liikuntaintoisille lapsille käy samalla tavalla kuin itselleni aikoinaan. Omana aikanani liikuntatunnit olivat kunnon natsimeininkiä, jatkuvaa ajanottoa, mittaamista, laskemista, vertailua, tilastointia, pakkokilpailuja...

Kolmannella lapsellamme, joka ei tosiaankaan ole liikunnallinen, koululiikunta vaikuttaa koulunkäyntiin. Hän valvoo liikuntapäivää edeltävän yön ja on usein pois liikuntapäivän. Olemme aina houkutelleet häntäkin mukaan liikkumaan ja kohtuullisesti onnistuneetkin, mutta lajit joista hän tykkää, eivät ole koululiikuntalajeja. Hän pelaa sulkapalloa, pingistä ja tennistä sekä pyöräilee. Luistelustakin tykkää, mutta ei koulun luistelusta kun siellä aina pelataan jääkiekkoa. Nyt on alkanut harrastaa myös kuntosalilla käyntiä.

Onko tosiaan suuri tekijä tuo ryhmä? Ainakin meillä lapset valittaa, kun ryhmän himoliikkuja ja taitavimmat mollaavat heikoimpia. Yläkoulun liikunnanopen mielestä se on vaan leikillistä huutelua ja sellaiseen pitää elämässä tottua. Minusta tuo on väärä asenne; ne jotka käyttäytyvät hölmösti saavat jatkaavat typerää käytöstä, ne jotka käyttäytyvät kuten ihmisten kuuluu, saavat luvan tottua muiden epäasialliseen käytökseen.

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 22:39"]

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 21:43"]

Matematiikassa mennän huonompien tahtiin, samoin kaikissa muissa aineissa. Lahjakkaat odottavat etät tyhmimmät ymmärtävät ja oppivat.

Liikunnassa eniten harrastaneet saavat kuljetella palloa keskenään ja tunnin jälkeen riekkuvat ja haukkuvat niitä jotka eivät harrasta yhtä paljon samoja joukkuepelilajeja.

[/quote]

Tämä on niin totta. Kaikissa muissa aineissa opettaja kärsivällisesti näyttää uudelleen ja uudelleen mitä tehdään ja jankkaa sitä opetettavaa ainetta niin kauan että hitainkin sen tajuaa. Liikunnassa sen sijaan otetaan heti sekunttikello/mittanauha käteen ja ryhdytään mittaamaan tuloksia. 

Ja vaikka muissakin aineissa on kokeita ja testejä, ne tehdään omassa rauhassa eikä niiden tuloksia repostella koko luokalle. Liikunnassa sen sijaan suoritukset tehdään, mitataan ja arvostellaan koko luokan silmien alla. Tyyli on usein edelleen se, että yksi hyppää pituutta, tulos kirjataan ja muut katsovat. Törpöimmät opettajat vielä kommentoivat heikompia suorituksia pilkallisesti.

[/quote] Pituushyppy on hyvä esimerkki, todella nöyryyttävää kun kaikki katsovat ja itse täytyy ottaa pitkä pätkä vauhtia ja sitten hypätä muiden arvioidessa ja nauraessa (!).

Olen liikunnanope ja ymmärrän hyvin.

- tunnit on keskellä päivää tai aamulla, pakko mennä suihkuun ettei koko luokkahuone käryä. Ja eihän se esimurkuista ja murkuista kivaa ole, varsinkaan luokkakaverien keskellä peseytyä.

- Tilat ahtaat, välineistä aina pula (ainakin meidän koulussa).

- Tasoerot suuret ja tilaa tosiaan ei yleensä ole laittaa useampaa peliä pystyyn. Joten urheilulliset eivät saa mitään haastetta kun ne heikommat on otettava mukaan, peli tökkii ja tuhauttaa. Ja heikommat, jotka eniten tarvitsisivat kannustusta liikkumiseen, eivät uskalla pelata kun urheilulliset päsmäröivät, vievät peliä ja pelaavat niin rajusti, eivät ehdi pallon perään jne. Lopputulos: kukaan ei saa sopivalla tavalla haastetta.

- Epävarmuus omista taidoista ja se,että ujostellaan kokeilla ja yrittää isossa porukassa. Varsinkin ne heikommat on vaikea saada mukaan.

- Kukaan ei halua liikkua kun on pakko tehdä jotain. Vapaa-ajallaan savat valita mitä milloinkin huvittaa tehdä. Ottaa päähän kun koulussa sitten pitäisikin luistella kun huvittaisi just sillon heitellä koreja. Niin, aina ei ole mahdollista valita vain mieleisiä juttuja esim. tilavarausten, sään, opetussuunnitelman jne. takia.

- Liikunnasta annettava numero pilaa iloa. On pakko teettää testejä, koska oma silmämääräinen arvio ei riitä perusteluksi kun joka vuosi joku vanhemmista tulee linjoja pitkin. Testit pilaavat rennon tunnelman, tulee heti kilpailuasetelmaa ja paineita. Miksei vain voitaisi pelailla, tanssia, jumpata jne. rennosti :(. Toisaalta sitten velttoilu vasta helppoa olisikin kun ei olisi seuraamuksia. Ehkä joku hyväksytty/hylätty systeemi? Tai vaikka hylätty/tyydyttävä/hyvä/kiitettävä- asteikko, jolloin

hylätty: totaalinen perseily, kamat kotona, lintsaus jne.

tyydyttävä: heikot taidot, mutta yritystä kuitenkin, ajoittainen asenneongelma, osallistuu silti tunteihin

hyvä: hyvä yritys ja asenne, taidot riittävät omatoimiseenkin pelailuun/tai kunkin lajin harrastukseen, osallistuu aktiivisesti, reilu ja rehti asenne

kiitettävä: hyvät taidot ja erinomainen yritys/asenne + taito- ja kuntotesti (vapaaehtoinen, mutta kiitettävään suoritukseen vaaditaan tietty taso testissä).

Eli hyvän arvosanan voisi saada ihan perusosallistumisella ja taidoilla, asenne ja yritys ratkaisisivat. Kannustaisi osallistumaan! Kiitettavää jos tavoittelee, oppilas ilmoittautuisi vapaaehtoiseen kunto- ja taitotestiin, missä katsottaisiin monipuolisesti eri lajien osaamista. Silloin jos itselle riittää arvosana hyvä, ei tarvitsisi murehtiä ja jännittää mitään testejä. Kiitettävää kaipaavat varmasti ovat testaamiseen harrastuksissaankin jo tottuneetkin. Ja kun itse testeihin päättää osallistua, ei pitäisi olla valitettavaakaan.

Ensimmäisenä syynä mulle tulee mieleen se, että koulussa varmaan edelleenkin jostakin syystä arvostetaan sitä liikunnallisesti lahjakasta, vaikka päässä ei olisi mitään. Liikunnassa huonolla tai kiinnostumattomalla ei sitten olekaan ihmisarvoa. Sitä en tiedä, miksi liikunnallisesti lahjakas inhoaa koululiikuntaa.

Vähän ot, mut minusta on hauska huomata, miten nuoruusajan menestys liikuntatunneilla muokkaa ihmisen identiteettiä. Minulla on kavereita, jotka olivat hyviä liikunnassa, ja jotka pitävät yli kolmekymppisenäkin itseään tosi sporttisena, vaikka eivät vuosikausiin ole juuri eväänsä liikuttaneet vapaa-ajallaan. Ja sen lisäksi tiedän ihmisiä, jotka oppivat koulussa olevansa huonoja liikuttamaan kehoaan, menivät ensimmäiseen ohjattuun liikuntaharrastukseen vasta kolmenkympin tienoilla kun oli jo pikku pakko, ja liikkuvat nykyään paljon. Mutta eivät pidä siitä melua, koska ovat oppineet että sille heidän liikkumiselleen kuitenkin joku nauraisi tai lyttäisi heidät.

Vieläkö liikuntatunneilla on se nöyryyttävä systeemi, että tunnin alussa kaksi huippuoppilasta saavat valita omat joukkueensa luokkalaisista? Se tunne oli niin nöyryyttävä kun aina itse olin se viimeinen, joka joukkueeseen valittiin, muistan jopa että nämä valitsijat (miten olivatkin aina samat!?) huusivat keskenään, että nyt on sun vuoro ottaa tuo (minä siis) kun viime viikolla se oli meidän joukkueessa!

Ai että teki hyvää itsetunnolle..

[quote author="Vierailija" time="27.01.2014 klo 09:46"]

Vähän ot, mut minusta on hauska huomata, miten nuoruusajan menestys liikuntatunneilla muokkaa ihmisen identiteettiä. Minulla on kavereita, jotka olivat hyviä liikunnassa, ja jotka pitävät yli kolmekymppisenäkin itseään tosi sporttisena, vaikka eivät vuosikausiin ole juuri eväänsä liikuttaneet vapaa-ajallaan. Ja sen lisäksi tiedän ihmisiä, jotka oppivat koulussa olevansa huonoja liikuttamaan kehoaan, menivät ensimmäiseen ohjattuun liikuntaharrastukseen vasta kolmenkympin tienoilla kun oli jo pikku pakko, ja liikkuvat nykyään paljon. Mutta eivät pidä siitä melua, koska ovat oppineet että sille heidän liikkumiselleen kuitenkin joku nauraisi tai lyttäisi heidät.

[/quote]

Joo, minäkin aloin käydä jumpissa noin 20 v. koululiikuntojen jälkeen. Mitään liikuntaa en harrastanut sillä välillä. Takarivissä ja mieluiten nurkassa aina. Jos en pääsisi takariviin, niin varmasti lähtisin sillä kertaa paikalta.

Viime viikolla päätti lapsemme opettaja, että klo8.00/pakkasta -24 astetta on hyvä lähteä uimalaan! Kävelymatkaa tulee reilu 1,5km suuntaansa. Aivan järjetön idea! Onneksi eräs vanhemmista keksi, että maksetaan luokan omista rahoista paluukyyti (mikä ei mielestäni ollut ihan reilua, mutta parempi sekin kuin tytöt kosteissa hiuksissa kävelemässä). 

Selkeä virhearviointi opettajalta. Kyseessä olivat 3lk:n oppilaat.