Lue keskustelun säännöt.
Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia
19.10.2020 |
Psykiatrinen diagnostiikka menee kokoajan jännemmäksi :o
Kommentit (292)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin,ennen tarvittiin uuden tien etsijää, nyt en edes tiedä mitä oikeen tarvitaan, jokapuolella työttömiä,oli nepsy-tapaus tai ei .
Mutta se sisäinen levottomuus voi olla lähes lamaannuttavaa, jos ei sitä millään hoideta, tai ei itse pysty löytämään keinoja lievittää. Yhteiskunnalle halvin tuo pilleri siis.
Niin, sisäinen levottomuuskin on osa ihmisyyttä. Levottomuus voi ilmaista mm. stressiä, tyytymättömyyttä ja muutoksen tarvetta.
Tässä on hyvin kuvattuna se ongelma, jopa umpikuja johon nepsy-ihmiset törmäävät. Oletetaan, että kyse on normispektrillä olevasta ongelmasta, joka ilmeisesti jotenkin käsitetään marginaaliseksi tai tilapäiseksi. Tuttuahan on "kaikilla on joskus vaikeuksia keskittyä", "multakin unohtui avaimet eilen" jne. Kaikilla varmasti levoton olokin joskus. Samaa on havaittavissa lääkekeskustelussa; SAAT ne ongelmat lääkityksen myötä. Tuota noin. Ne on ihan kokoajan. Ja aina olleet. Joka päivä. Silloin kun olet väsynyt. Silloin kun olet pirteä. Silloin kun olet iloinen tai surullinen. Silloinkin kun et enää jaksaisi. Silloin kuin sadatta kertaa toivot, että voisit olla kuten muut. Silloin kun et saa potentiaaliasi käyttöön. Kun muut heittävät läppää, kuinka pihalla aina olet.
Nepsytyyppi kokee usein samantyylisiä oireita jatkuvasti, kuin normityyppi ollessaan kuolemanväsynyt. Ei pysty keskittymään, kaikki rasittaa, ajatuksista ei saa mitään selvää, ahdistaa. Tulee huolimattomuusvirheitä, pinna on kireällä. Kuvittelepa, jos eläisit joka päivä kuin päivinä, jolloin et ole edellisenä yönä nukkunut yhtään. Ajaisit autoa, huolehtisit arjen, olisit töissä, olisit sosiaalinen. Ja yrittäisit kuollaksesi välttyä tekemästä graaveja virheitä. Ei niin, että kyllä sitä pari päivää, viikon jaksaa. Vaan aina. Ihan joka elämäsi päivä. Voi olla, että hakisit unilääkettä mahdollisista haitoista huolimatta.
Normaalit aivot omaava pystyy yhtä huonosti tajuamaan, mitä nepsyaivoissa tapahtuu, kuin nepsy käsittämään, miten normaalielämän mahdollistava toiminnanohjaus muilla toimii (ilman lääkitystä siis). Jää aivan aavistuksen tasolle ja sekin on yleensä virheellinen, koska on esimerkiksi vaikea hahmottaa, miltä halvaantuminen oikeasti tuntuu, ellei sitä koe. Kuvitella voi, mutta totuus on varmasti toinen.
Pieni spoileri tähän väliin, olen itse lapsuudessa ja "uudelleen" aikuisuudessa diagnosoitu adhd, extrana myös liuta muita nuoruudessa kerättyjä diagnooseja.
Suunnilleen kaikki ketjussa kuvatut ongelmat ovat myös omakohtaisesti tuttuja, tämän lisäksi itselläni on henkilökohtaisen elämän ja työn kautta liuta ystäviä ja kokemuksia nepsy-ihmisistä.
Joten en todellakaan tuomitse tai vähättele kokemuksia. Mutta liputan vahvasti jokaisen oikeuden puolesta olla oma itsensä.
En nyt jaksa mennä syvemmälle aiheeseen, mutta sen perusteella mitä olen havainnut ja itsekin omakohtaisesti kokenut, haluaisin vain sanoa tietyille nepsyille, että elämän ei tarvitse olla yhtä kamppailua- eikä se silti tarkoita luovuttamista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä edellisen kirjoittaja,kerro jos viitit että mitä hoitoa sinä sait ja auttoiko ?
MInä sain lääkkeet,en muuta.
ja dg siis adhd. tuo tuli 42 vuotiaana. Siihen asti taistelin joka ikinen päivä ajatusten kanssa,ja kyllä se taistelu edelleenkin jatkuu.
Vierailija kirjoitti:
Sinä edellisen kirjoittaja,kerro jos viitit että mitä hoitoa sinä sait ja auttoiko ?
MInä sain lääkkeet,en muuta.
ja dg siis adhd. tuo tuli 42 vuotiaana. Siihen asti taistelin joka ikinen päivä ajatusten kanssa,ja kyllä se taistelu edelleenkin jatkuu.
Ei mua voi auttaa :,D
Mut aikuisen on lääkityksen lisäksi mahdollista saada kuntoutusta/neuropsykologista kuntoutusta, sekä psykoterapiaa.
Vertaistukiryhmiä myös toimii joillakin alueilla ja yleensä niihin on mahdollista osallistua ilman ilmoittautumista tai diagnoosia.
Kuntouttavaan toimintaan voi päästä oman terveyskeskuksen kautta, mutta psykoterapiaan ja kelan neuropsykologiseen kuntoutukseen tarvitaan ainakin neuropsykologin/erikoislääkärin tms.lausunto ja hoitosuunnitelma.
Itseäni ei ole auttanut siinä merkityksessä kuin tarkoitetaan, mutta rehellisesti sanoen en myöskään ole ollut motivoitunut.
Hyöty riipppuu siitä, minkä koet hyödylliseksi ja millaista apua tarvitset. Kokeilemalla selviää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin,ennen tarvittiin uuden tien etsijää, nyt en edes tiedä mitä oikeen tarvitaan, jokapuolella työttömiä,oli nepsy-tapaus tai ei .
Mutta se sisäinen levottomuus voi olla lähes lamaannuttavaa, jos ei sitä millään hoideta, tai ei itse pysty löytämään keinoja lievittää. Yhteiskunnalle halvin tuo pilleri siis.
Niin, sisäinen levottomuuskin on osa ihmisyyttä. Levottomuus voi ilmaista mm. stressiä, tyytymättömyyttä ja muutoksen tarvetta.
Tässä on hyvin kuvattuna se ongelma, jopa umpikuja johon nepsy-ihmiset törmäävät. Oletetaan, että kyse on normispektrillä olevasta ongelmasta, joka ilmeisesti jotenkin käsitetään marginaaliseksi tai tilapäiseksi. Tuttuahan on "kaikilla on joskus vaikeuksia keskittyä", "multakin unohtui avaimet eilen" jne. Kaikilla varmasti levoton olokin joskus. Samaa on havaittavissa lääkekeskustelussa; SAAT ne ongelmat lääkityksen myötä. Tuota noin. Ne on ihan kokoajan. Ja aina olleet. Joka päivä. Silloin kun olet väsynyt. Silloin kun olet pirteä. Silloin kun olet iloinen tai surullinen. Silloinkin kun et enää jaksaisi. Silloin kuin sadatta kertaa toivot, että voisit olla kuten muut. Silloin kun et saa potentiaaliasi käyttöön. Kun muut heittävät läppää, kuinka pihalla aina olet.
Nepsytyyppi kokee usein samantyylisiä oireita jatkuvasti, kuin normityyppi ollessaan kuolemanväsynyt. Ei pysty keskittymään, kaikki rasittaa, ajatuksista ei saa mitään selvää, ahdistaa. Tulee huolimattomuusvirheitä, pinna on kireällä. Kuvittelepa, jos eläisit joka päivä kuin päivinä, jolloin et ole edellisenä yönä nukkunut yhtään. Ajaisit autoa, huolehtisit arjen, olisit töissä, olisit sosiaalinen. Ja yrittäisit kuollaksesi välttyä tekemästä graaveja virheitä. Ei niin, että kyllä sitä pari päivää, viikon jaksaa. Vaan aina. Ihan joka elämäsi päivä. Voi olla, että hakisit unilääkettä mahdollisista haitoista huolimatta.
Normaalit aivot omaava pystyy yhtä huonosti tajuamaan, mitä nepsyaivoissa tapahtuu, kuin nepsy käsittämään, miten normaalielämän mahdollistava toiminnanohjaus muilla toimii (ilman lääkitystä siis). Jää aivan aavistuksen tasolle ja sekin on yleensä virheellinen, koska on esimerkiksi vaikea hahmottaa, miltä halvaantuminen oikeasti tuntuu, ellei sitä koe. Kuvitella voi, mutta totuus on varmasti toinen.
Pieni spoileri tähän väliin, olen itse lapsuudessa ja "uudelleen" aikuisuudessa diagnosoitu adhd, extrana myös liuta muita nuoruudessa kerättyjä diagnooseja.
Suunnilleen kaikki ketjussa kuvatut ongelmat ovat myös omakohtaisesti tuttuja, tämän lisäksi itselläni on henkilökohtaisen elämän ja työn kautta liuta ystäviä ja kokemuksia nepsy-ihmisistä.
Joten en todellakaan tuomitse tai vähättele kokemuksia. Mutta liputan vahvasti jokaisen oikeuden puolesta olla oma itsensä.
En nyt jaksa mennä syvemmälle aiheeseen, mutta sen perusteella mitä olen havainnut ja itsekin omakohtaisesti kokenut, haluaisin vain sanoa tietyille nepsyille, että elämän ei tarvitse olla yhtä kamppailua- eikä se silti tarkoita luovuttamista.
En tiedä kuka kommentoijista olet ja mikä on tulokulmasi keskusteluun, mutta tuntuu että olet olet ehtinyt pohtia asiaa kannalta jos toiseltakin. Ehkä olet vaiheessa, jossa haluat pikemminkin ottaa etäisyyttä "ongelmiin" ja pyrkiä htväksymään ne. Mielenkiintoista, että ympärilläsi on paljon nepsytyyppejä, syystä tai toisesta. Silloin aihe saattaa ikäänkuin normalisoitua.
Kuitenkin, monella ei ole ollut mahdollisuutta pohtia, mitä tämä tarkoittaa itsensä kannalta ja mitä tehdä sille. Koska ei ole tietoa. Ei tietoa, mihin suhtautua, mikä on vialla. Esimerkiksi omia haasteita ei ole muuttanut se, onko joku tunnistanut asian tai onko sille nimi. Todellisuus ei muutu sillä, mitä ymmärretään. Kriteeristön mukaan aivan selvät markkerit jo lapsuudesta, mutta kun ei ollut tietoa, ei ollut keinoja, ei ollut apua. Ei silloin tiedetty. Ja se on ollut este elämässä etenemiselle. Asiat olisivat voineet olla toisin, jos jälki-istunnon sijaan olisin voinut esimerkiksi työskennellä rauhassa. Onneksi asiat ovat kehittyneet ja tieto lisääntynyt. Siksi kannatan diagnosointia, asian tutkimusta ja parempaa seulontaa. Myös hoitoa. Tai valinnanmahdollisuutta yleensäkin, hakea muita selviytymiskeinoja jos lääkitys ei käy, jättää asia huomioitta jos muuten pärjää.
Voi aivan hyvin tulla asian kanssa toimeen, mutta se vaatii sitä, etteivät vaikeudet kasaudu. Kaikki eivät tarvitse apua ja ihmiset eivät ole diagnoosinsa, mutta tutkitusti oireyhtymä vaikuttaa monilla itsetuntoon ja suoriutumiseen, turhaan. Tätä ehkä tavoittelet, olkaa ylpeästi erilaisia, olkaa omia itsejänne. Se onnistuu kyllä, jos saa apua kun sitä tarvitsee, jos tarvitsee. Silloin saa myös vahvuudet käyttöön, joita kyllä adhd:ssa on myöskin. Voi olla jo voitto, että ymmärtää aivojen toimivan hieman erilailla, sen sijaan että uskoo olevansa normaali, mutta huonompi kuin muut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin,ennen tarvittiin uuden tien etsijää, nyt en edes tiedä mitä oikeen tarvitaan, jokapuolella työttömiä,oli nepsy-tapaus tai ei .
Mutta se sisäinen levottomuus voi olla lähes lamaannuttavaa, jos ei sitä millään hoideta, tai ei itse pysty löytämään keinoja lievittää. Yhteiskunnalle halvin tuo pilleri siis.
Niin, sisäinen levottomuuskin on osa ihmisyyttä. Levottomuus voi ilmaista mm. stressiä, tyytymättömyyttä ja muutoksen tarvetta.
Tässä on hyvin kuvattuna se ongelma, jopa umpikuja johon nepsy-ihmiset törmäävät. Oletetaan, että kyse on normispektrillä olevasta ongelmasta, joka ilmeisesti jotenkin käsitetään marginaaliseksi tai tilapäiseksi. Tuttuahan on "kaikilla on joskus vaikeuksia keskittyä", "multakin unohtui avaimet eilen" jne. Kaikilla varmasti levoton olokin joskus. Samaa on havaittavissa lääkekeskustelussa; SAAT ne ongelmat lääkityksen myötä. Tuota noin. Ne on ihan kokoajan. Ja aina olleet. Joka päivä. Silloin kun olet väsynyt. Silloin kun olet pirteä. Silloin kun olet iloinen tai surullinen. Silloinkin kun et enää jaksaisi. Silloin kuin sadatta kertaa toivot, että voisit olla kuten muut. Silloin kun et saa potentiaaliasi käyttöön. Kun muut heittävät läppää, kuinka pihalla aina olet.
Nepsytyyppi kokee usein samantyylisiä oireita jatkuvasti, kuin normityyppi ollessaan kuolemanväsynyt. Ei pysty keskittymään, kaikki rasittaa, ajatuksista ei saa mitään selvää, ahdistaa. Tulee huolimattomuusvirheitä, pinna on kireällä. Kuvittelepa, jos eläisit joka päivä kuin päivinä, jolloin et ole edellisenä yönä nukkunut yhtään. Ajaisit autoa, huolehtisit arjen, olisit töissä, olisit sosiaalinen. Ja yrittäisit kuollaksesi välttyä tekemästä graaveja virheitä. Ei niin, että kyllä sitä pari päivää, viikon jaksaa. Vaan aina. Ihan joka elämäsi päivä. Voi olla, että hakisit unilääkettä mahdollisista haitoista huolimatta.
Normaalit aivot omaava pystyy yhtä huonosti tajuamaan, mitä nepsyaivoissa tapahtuu, kuin nepsy käsittämään, miten normaalielämän mahdollistava toiminnanohjaus muilla toimii (ilman lääkitystä siis). Jää aivan aavistuksen tasolle ja sekin on yleensä virheellinen, koska on esimerkiksi vaikea hahmottaa, miltä halvaantuminen oikeasti tuntuu, ellei sitä koe. Kuvitella voi, mutta totuus on varmasti toinen.
Pieni spoileri tähän väliin, olen itse lapsuudessa ja "uudelleen" aikuisuudessa diagnosoitu adhd, extrana myös liuta muita nuoruudessa kerättyjä diagnooseja.
Suunnilleen kaikki ketjussa kuvatut ongelmat ovat myös omakohtaisesti tuttuja, tämän lisäksi itselläni on henkilökohtaisen elämän ja työn kautta liuta ystäviä ja kokemuksia nepsy-ihmisistä.
Joten en todellakaan tuomitse tai vähättele kokemuksia. Mutta liputan vahvasti jokaisen oikeuden puolesta olla oma itsensä.
En nyt jaksa mennä syvemmälle aiheeseen, mutta sen perusteella mitä olen havainnut ja itsekin omakohtaisesti kokenut, haluaisin vain sanoa tietyille nepsyille, että elämän ei tarvitse olla yhtä kamppailua- eikä se silti tarkoita luovuttamista.
En tiedä kuka kommentoijista olet ja mikä on tulokulmasi keskusteluun, mutta tuntuu että olet olet ehtinyt pohtia asiaa kannalta jos toiseltakin. Ehkä olet vaiheessa, jossa haluat pikemminkin ottaa etäisyyttä "ongelmiin" ja pyrkiä htväksymään ne. Mielenkiintoista, että ympärilläsi on paljon nepsytyyppejä, syystä tai toisesta. Silloin aihe saattaa ikäänkuin normalisoitua.
Kuitenkin, monella ei ole ollut mahdollisuutta pohtia, mitä tämä tarkoittaa itsensä kannalta ja mitä tehdä sille. Koska ei ole tietoa. Ei tietoa, mihin suhtautua, mikä on vialla. Esimerkiksi omia haasteita ei ole muuttanut se, onko joku tunnistanut asian tai onko sille nimi. Todellisuus ei muutu sillä, mitä ymmärretään. Kriteeristön mukaan aivan selvät markkerit jo lapsuudesta, mutta kun ei ollut tietoa, ei ollut keinoja, ei ollut apua. Ei silloin tiedetty. Ja se on ollut este elämässä etenemiselle. Asiat olisivat voineet olla toisin, jos jälki-istunnon sijaan olisin voinut esimerkiksi työskennellä rauhassa. Onneksi asiat ovat kehittyneet ja tieto lisääntynyt. Siksi kannatan diagnosointia, asian tutkimusta ja parempaa seulontaa. Myös hoitoa. Tai valinnanmahdollisuutta yleensäkin, hakea muita selviytymiskeinoja jos lääkitys ei käy, jättää asia huomioitta jos muuten pärjää.
Voi aivan hyvin tulla asian kanssa toimeen, mutta se vaatii sitä, etteivät vaikeudet kasaudu. Kaikki eivät tarvitse apua ja ihmiset eivät ole diagnoosinsa, mutta tutkitusti oireyhtymä vaikuttaa monilla itsetuntoon ja suoriutumiseen, turhaan. Tätä ehkä tavoittelet, olkaa ylpeästi erilaisia, olkaa omia itsejänne. Se onnistuu kyllä, jos saa apua kun sitä tarvitsee, jos tarvitsee. Silloin saa myös vahvuudet käyttöön, joita kyllä adhd:ssa on myöskin. Voi olla jo voitto, että ymmärtää aivojen toimivan hieman erilailla, sen sijaan että uskoo olevansa normaali, mutta huonompi kuin muut.
1. Ihmiset on erilaisia, ovat aina olleet
2. Olemme sekalainen kasa erilaisia ominaisuuksia. Ei ole olemassa mitään normaalin ihmisen protyyppiä, johon kaikkien tulisi kyetä. Jos superkykysi on superkeskittyminen, on täysin johdonmukaista, että silloin olet hajamielinen muilla alueilla. Kuten et voi olla huippu-urheilija ilman tiettyjä edellytyksiä, etkä ilman ettei se vaikuttaisi elämän muilla osa-alueilla.
3. Diagnosoimisella me teemme maailman ahtaammaksi aivan kaikille. Diagnoosi ei koskaan ole vastaus itsetunto-ongelmiin, mutta se myös yhtenä tekijänä aiheuttaa niitä diagnosoimattomillekin.
4. Olen aina ollut "tässä vaiheessa"
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin,ennen tarvittiin uuden tien etsijää, nyt en edes tiedä mitä oikeen tarvitaan, jokapuolella työttömiä,oli nepsy-tapaus tai ei .
Mutta se sisäinen levottomuus voi olla lähes lamaannuttavaa, jos ei sitä millään hoideta, tai ei itse pysty löytämään keinoja lievittää. Yhteiskunnalle halvin tuo pilleri siis.
Niin, sisäinen levottomuuskin on osa ihmisyyttä. Levottomuus voi ilmaista mm. stressiä, tyytymättömyyttä ja muutoksen tarvetta.
Tässä on hyvin kuvattuna se ongelma, jopa umpikuja johon nepsy-ihmiset törmäävät. Oletetaan, että kyse on normispektrillä olevasta ongelmasta, joka ilmeisesti jotenkin käsitetään marginaaliseksi tai tilapäiseksi. Tuttuahan on "kaikilla on joskus vaikeuksia keskittyä", "multakin unohtui avaimet eilen" jne. Kaikilla varmasti levoton olokin joskus. Samaa on havaittavissa lääkekeskustelussa; SAAT ne ongelmat lääkityksen myötä. Tuota noin. Ne on ihan kokoajan. Ja aina olleet. Joka päivä. Silloin kun olet väsynyt. Silloin kun olet pirteä. Silloin kun olet iloinen tai surullinen. Silloinkin kun et enää jaksaisi. Silloin kuin sadatta kertaa toivot, että voisit olla kuten muut. Silloin kun et saa potentiaaliasi käyttöön. Kun muut heittävät läppää, kuinka pihalla aina olet.
Nepsytyyppi kokee usein samantyylisiä oireita jatkuvasti, kuin normityyppi ollessaan kuolemanväsynyt. Ei pysty keskittymään, kaikki rasittaa, ajatuksista ei saa mitään selvää, ahdistaa. Tulee huolimattomuusvirheitä, pinna on kireällä. Kuvittelepa, jos eläisit joka päivä kuin päivinä, jolloin et ole edellisenä yönä nukkunut yhtään. Ajaisit autoa, huolehtisit arjen, olisit töissä, olisit sosiaalinen. Ja yrittäisit kuollaksesi välttyä tekemästä graaveja virheitä. Ei niin, että kyllä sitä pari päivää, viikon jaksaa. Vaan aina. Ihan joka elämäsi päivä. Voi olla, että hakisit unilääkettä mahdollisista haitoista huolimatta.
Normaalit aivot omaava pystyy yhtä huonosti tajuamaan, mitä nepsyaivoissa tapahtuu, kuin nepsy käsittämään, miten normaalielämän mahdollistava toiminnanohjaus muilla toimii (ilman lääkitystä siis). Jää aivan aavistuksen tasolle ja sekin on yleensä virheellinen, koska on esimerkiksi vaikea hahmottaa, miltä halvaantuminen oikeasti tuntuu, ellei sitä koe. Kuvitella voi, mutta totuus on varmasti toinen.
Pieni spoileri tähän väliin, olen itse lapsuudessa ja "uudelleen" aikuisuudessa diagnosoitu adhd, extrana myös liuta muita nuoruudessa kerättyjä diagnooseja.
Suunnilleen kaikki ketjussa kuvatut ongelmat ovat myös omakohtaisesti tuttuja, tämän lisäksi itselläni on henkilökohtaisen elämän ja työn kautta liuta ystäviä ja kokemuksia nepsy-ihmisistä.
Joten en todellakaan tuomitse tai vähättele kokemuksia. Mutta liputan vahvasti jokaisen oikeuden puolesta olla oma itsensä.
En nyt jaksa mennä syvemmälle aiheeseen, mutta sen perusteella mitä olen havainnut ja itsekin omakohtaisesti kokenut, haluaisin vain sanoa tietyille nepsyille, että elämän ei tarvitse olla yhtä kamppailua- eikä se silti tarkoita luovuttamista.
En tiedä kuka kommentoijista olet ja mikä on tulokulmasi keskusteluun, mutta tuntuu että olet olet ehtinyt pohtia asiaa kannalta jos toiseltakin. Ehkä olet vaiheessa, jossa haluat pikemminkin ottaa etäisyyttä "ongelmiin" ja pyrkiä htväksymään ne. Mielenkiintoista, että ympärilläsi on paljon nepsytyyppejä, syystä tai toisesta. Silloin aihe saattaa ikäänkuin normalisoitua.
Kuitenkin, monella ei ole ollut mahdollisuutta pohtia, mitä tämä tarkoittaa itsensä kannalta ja mitä tehdä sille. Koska ei ole tietoa. Ei tietoa, mihin suhtautua, mikä on vialla. Esimerkiksi omia haasteita ei ole muuttanut se, onko joku tunnistanut asian tai onko sille nimi. Todellisuus ei muutu sillä, mitä ymmärretään. Kriteeristön mukaan aivan selvät markkerit jo lapsuudesta, mutta kun ei ollut tietoa, ei ollut keinoja, ei ollut apua. Ei silloin tiedetty. Ja se on ollut este elämässä etenemiselle. Asiat olisivat voineet olla toisin, jos jälki-istunnon sijaan olisin voinut esimerkiksi työskennellä rauhassa. Onneksi asiat ovat kehittyneet ja tieto lisääntynyt. Siksi kannatan diagnosointia, asian tutkimusta ja parempaa seulontaa. Myös hoitoa. Tai valinnanmahdollisuutta yleensäkin, hakea muita selviytymiskeinoja jos lääkitys ei käy, jättää asia huomioitta jos muuten pärjää.
Voi aivan hyvin tulla asian kanssa toimeen, mutta se vaatii sitä, etteivät vaikeudet kasaudu. Kaikki eivät tarvitse apua ja ihmiset eivät ole diagnoosinsa, mutta tutkitusti oireyhtymä vaikuttaa monilla itsetuntoon ja suoriutumiseen, turhaan. Tätä ehkä tavoittelet, olkaa ylpeästi erilaisia, olkaa omia itsejänne. Se onnistuu kyllä, jos saa apua kun sitä tarvitsee, jos tarvitsee. Silloin saa myös vahvuudet käyttöön, joita kyllä adhd:ssa on myöskin. Voi olla jo voitto, että ymmärtää aivojen toimivan hieman erilailla, sen sijaan että uskoo olevansa normaali, mutta huonompi kuin muut.
1. Ihmiset on erilaisia, ovat aina olleet
2. Olemme sekalainen kasa erilaisia ominaisuuksia. Ei ole olemassa mitään normaalin ihmisen protyyppiä, johon kaikkien tulisi kyetä. Jos superkykysi on superkeskittyminen, on täysin johdonmukaista, että silloin olet hajamielinen muilla alueilla. Kuten et voi olla huippu-urheilija ilman tiettyjä edellytyksiä, etkä ilman ettei se vaikuttaisi elämän muilla osa-alueilla.
3. Diagnosoimisella me teemme maailman ahtaammaksi aivan kaikille. Diagnoosi ei koskaan ole vastaus itsetunto-ongelmiin, mutta se myös yhtenä tekijänä aiheuttaa niitä diagnosoimattomillekin.
4. Olen aina ollut "tässä vaiheessa"
Tämä ei nyt koske vain nepsyjä vaan kaikkia mt-diagnooseja.
Prosessi menee niin, että ensin me huomaamme että aa tämäkin ominaisuuteni ja toimintatapani johtuu häiriöstä! Seuraavaksi alamme etsimään niitä "hyviä puolia". Kysymys onkin, mikä silloin on omaa persoonaamme?
Kun identifioidutaan johinkin diagnoosiin vahvasti, alamme myös toteuttamaan näitä oletuksia. Useimmille on tuttu tunne kun koko päivä menee pipariksi sen vuoksi, että törmäämme heti aamusta oveen. Loppupäivän yritämme välttää kolhimasta itseämme, mutta lopputulos on aivan päinvastainen. Mitä enemmän keskitymme ja pelkäämme tulevia katastrofeja, sitä varmemmin ne tapahtuvat.
Tämä ei koske ainoastaan sisäistä kokemusta, vaan myös ympäristön suhtautumista. Esim. Kun lapsella on adhd-epäily tai diagnoosi, vanhemmat, koulu, kaverit jne. Katsovat lasta diagnoosin läpi ja se vaikuttaa siihen miten lasta kohdellaan. Ympäristö tavallaan ennakoi häiriöön liittyviä oletuksia. Tästä seuraa helposti se, ettei lapsi tule nähdyksi itsenään. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että lapsen oikeita ongelmia ja oireita hoidetaan häiriönä. Toisaalta me myös diagnosoimme vaikeita olosuhteita häiriöiksi.
Kaikki ihmiset kaipaavat pohjimmiltaan samoja asioita, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista, turvaa ja ennakoitavuutta.
Haluammeko oikeasti yhteiskunnan joille vain osalle nämä kuuluvat itseisarvona ja toisille vain diagnoosin kautta?
Me voimme kaikki nyt osaltamme vaikuttaa tähän vaikka itse olisimmekin jääneet lapsuudessa jotain vaille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin,ennen tarvittiin uuden tien etsijää, nyt en edes tiedä mitä oikeen tarvitaan, jokapuolella työttömiä,oli nepsy-tapaus tai ei .
Mutta se sisäinen levottomuus voi olla lähes lamaannuttavaa, jos ei sitä millään hoideta, tai ei itse pysty löytämään keinoja lievittää. Yhteiskunnalle halvin tuo pilleri siis.
Niin, sisäinen levottomuuskin on osa ihmisyyttä. Levottomuus voi ilmaista mm. stressiä, tyytymättömyyttä ja muutoksen tarvetta.
Tässä on hyvin kuvattuna se ongelma, jopa umpikuja johon nepsy-ihmiset törmäävät. Oletetaan, että kyse on normispektrillä olevasta ongelmasta, joka ilmeisesti jotenkin käsitetään marginaaliseksi tai tilapäiseksi. Tuttuahan on "kaikilla on joskus vaikeuksia keskittyä", "multakin unohtui avaimet eilen" jne. Kaikilla varmasti levoton olokin joskus. Samaa on havaittavissa lääkekeskustelussa; SAAT ne ongelmat lääkityksen myötä. Tuota noin. Ne on ihan kokoajan. Ja aina olleet. Joka päivä. Silloin kun olet väsynyt. Silloin kun olet pirteä. Silloin kun olet iloinen tai surullinen. Silloinkin kun et enää jaksaisi. Silloin kuin sadatta kertaa toivot, että voisit olla kuten muut. Silloin kun et saa potentiaaliasi käyttöön. Kun muut heittävät läppää, kuinka pihalla aina olet.
Nepsytyyppi kokee usein samantyylisiä oireita jatkuvasti, kuin normityyppi ollessaan kuolemanväsynyt. Ei pysty keskittymään, kaikki rasittaa, ajatuksista ei saa mitään selvää, ahdistaa. Tulee huolimattomuusvirheitä, pinna on kireällä. Kuvittelepa, jos eläisit joka päivä kuin päivinä, jolloin et ole edellisenä yönä nukkunut yhtään. Ajaisit autoa, huolehtisit arjen, olisit töissä, olisit sosiaalinen. Ja yrittäisit kuollaksesi välttyä tekemästä graaveja virheitä. Ei niin, että kyllä sitä pari päivää, viikon jaksaa. Vaan aina. Ihan joka elämäsi päivä. Voi olla, että hakisit unilääkettä mahdollisista haitoista huolimatta.
Normaalit aivot omaava pystyy yhtä huonosti tajuamaan, mitä nepsyaivoissa tapahtuu, kuin nepsy käsittämään, miten normaalielämän mahdollistava toiminnanohjaus muilla toimii (ilman lääkitystä siis). Jää aivan aavistuksen tasolle ja sekin on yleensä virheellinen, koska on esimerkiksi vaikea hahmottaa, miltä halvaantuminen oikeasti tuntuu, ellei sitä koe. Kuvitella voi, mutta totuus on varmasti toinen.
Pieni spoileri tähän väliin, olen itse lapsuudessa ja "uudelleen" aikuisuudessa diagnosoitu adhd, extrana myös liuta muita nuoruudessa kerättyjä diagnooseja.
Suunnilleen kaikki ketjussa kuvatut ongelmat ovat myös omakohtaisesti tuttuja, tämän lisäksi itselläni on henkilökohtaisen elämän ja työn kautta liuta ystäviä ja kokemuksia nepsy-ihmisistä.
Joten en todellakaan tuomitse tai vähättele kokemuksia. Mutta liputan vahvasti jokaisen oikeuden puolesta olla oma itsensä.
En nyt jaksa mennä syvemmälle aiheeseen, mutta sen perusteella mitä olen havainnut ja itsekin omakohtaisesti kokenut, haluaisin vain sanoa tietyille nepsyille, että elämän ei tarvitse olla yhtä kamppailua- eikä se silti tarkoita luovuttamista.
En tiedä kuka kommentoijista olet ja mikä on tulokulmasi keskusteluun, mutta tuntuu että olet olet ehtinyt pohtia asiaa kannalta jos toiseltakin. Ehkä olet vaiheessa, jossa haluat pikemminkin ottaa etäisyyttä "ongelmiin" ja pyrkiä htväksymään ne. Mielenkiintoista, että ympärilläsi on paljon nepsytyyppejä, syystä tai toisesta. Silloin aihe saattaa ikäänkuin normalisoitua.
Kuitenkin, monella ei ole ollut mahdollisuutta pohtia, mitä tämä tarkoittaa itsensä kannalta ja mitä tehdä sille. Koska ei ole tietoa. Ei tietoa, mihin suhtautua, mikä on vialla. Esimerkiksi omia haasteita ei ole muuttanut se, onko joku tunnistanut asian tai onko sille nimi. Todellisuus ei muutu sillä, mitä ymmärretään. Kriteeristön mukaan aivan selvät markkerit jo lapsuudesta, mutta kun ei ollut tietoa, ei ollut keinoja, ei ollut apua. Ei silloin tiedetty. Ja se on ollut este elämässä etenemiselle. Asiat olisivat voineet olla toisin, jos jälki-istunnon sijaan olisin voinut esimerkiksi työskennellä rauhassa. Onneksi asiat ovat kehittyneet ja tieto lisääntynyt. Siksi kannatan diagnosointia, asian tutkimusta ja parempaa seulontaa. Myös hoitoa. Tai valinnanmahdollisuutta yleensäkin, hakea muita selviytymiskeinoja jos lääkitys ei käy, jättää asia huomioitta jos muuten pärjää.
Voi aivan hyvin tulla asian kanssa toimeen, mutta se vaatii sitä, etteivät vaikeudet kasaudu. Kaikki eivät tarvitse apua ja ihmiset eivät ole diagnoosinsa, mutta tutkitusti oireyhtymä vaikuttaa monilla itsetuntoon ja suoriutumiseen, turhaan. Tätä ehkä tavoittelet, olkaa ylpeästi erilaisia, olkaa omia itsejänne. Se onnistuu kyllä, jos saa apua kun sitä tarvitsee, jos tarvitsee. Silloin saa myös vahvuudet käyttöön, joita kyllä adhd:ssa on myöskin. Voi olla jo voitto, että ymmärtää aivojen toimivan hieman erilailla, sen sijaan että uskoo olevansa normaali, mutta huonompi kuin muut.
1. Ihmiset on erilaisia, ovat aina olleet
2. Olemme sekalainen kasa erilaisia ominaisuuksia. Ei ole olemassa mitään normaalin ihmisen protyyppiä, johon kaikkien tulisi kyetä. Jos superkykysi on superkeskittyminen, on täysin johdonmukaista, että silloin olet hajamielinen muilla alueilla. Kuten et voi olla huippu-urheilija ilman tiettyjä edellytyksiä, etkä ilman ettei se vaikuttaisi elämän muilla osa-alueilla.
3. Diagnosoimisella me teemme maailman ahtaammaksi aivan kaikille. Diagnoosi ei koskaan ole vastaus itsetunto-ongelmiin, mutta se myös yhtenä tekijänä aiheuttaa niitä diagnosoimattomillekin.
4. Olen aina ollut "tässä vaiheessa"
Tämä ei nyt koske vain nepsyjä vaan kaikkia mt-diagnooseja.
Prosessi menee niin, että ensin me huomaamme että aa tämäkin ominaisuuteni ja toimintatapani johtuu häiriöstä! Seuraavaksi alamme etsimään niitä "hyviä puolia". Kysymys onkin, mikä silloin on omaa persoonaamme?
Kun identifioidutaan johinkin diagnoosiin vahvasti, alamme myös toteuttamaan näitä oletuksia. Useimmille on tuttu tunne kun koko päivä menee pipariksi sen vuoksi, että törmäämme heti aamusta oveen. Loppupäivän yritämme välttää kolhimasta itseämme, mutta lopputulos on aivan päinvastainen. Mitä enemmän keskitymme ja pelkäämme tulevia katastrofeja, sitä varmemmin ne tapahtuvat.
Tämä ei koske ainoastaan sisäistä kokemusta, vaan myös ympäristön suhtautumista. Esim. Kun lapsella on adhd-epäily tai diagnoosi, vanhemmat, koulu, kaverit jne. Katsovat lasta diagnoosin läpi ja se vaikuttaa siihen miten lasta kohdellaan. Ympäristö tavallaan ennakoi häiriöön liittyviä oletuksia. Tästä seuraa helposti se, ettei lapsi tule nähdyksi itsenään. Pahimmillaan se voi tarkoittaa sitä, että lapsen oikeita ongelmia ja oireita hoidetaan häiriönä. Toisaalta me myös diagnosoimme vaikeita olosuhteita häiriöiksi.
Kaikki ihmiset kaipaavat pohjimmiltaan samoja asioita, rakastetuksi ja hyväksytyksi tulemista, turvaa ja ennakoitavuutta.
Haluammeko oikeasti yhteiskunnan joille vain osalle nämä kuuluvat itseisarvona ja toisille vain diagnoosin kautta?
Me voimme kaikki nyt osaltamme vaikuttaa tähän vaikka itse olisimmekin jääneet lapsuudessa jotain vaille.
Itselläni myös hyvät puolet olivat tiedossa ennen diagnoosia. Ne ovat olleet huippuhyödyllisiä niin töissä kuin ihmissuhteissa. Kuitenkin tuntui, että ne jäivät välillä huonojen puolien varjoon ja tämä onkin surullista. Totta myös tuo varmaan, että jos diagnoosi on tiedossa, voidaan kohdella sen mukaan, eikä yksilönä. Minulla ei ole kokemusta tästä. On vain kokemus elämänmittaisesta kummastelusta ja epäonnistumisista kerta toisensa jälkeen. Päättelen siis, että kun minua ei diagnosoitu ajoissa, oli tilanne kuitenkin samanlainen kuin diagnosoiduilla pahimmillaan. Negatiivinen. Kuitenkin uskon, että diagnosointi olisi muuttaa tätä kohdallani ja uskon näin olevan myös monen muun kohdalla. Moni on hyötynyt siitä. Joten siinä jäädään plussalle.
Diagnosoinnin sattumanvaraisuudesta ja keinotekoisesta pyrkimyksestä selittää ongelmia tai elämäntilanteita, erilaisuutta olen sinänsä samaa mieltä. Koska minulla on ollut vaikeuksia nuoresta pitäen ja koulutaival oli katastrofi, on minulle tietenkin diagnosoitu masennus (tiedon puutetta). Varmasti olinkin jossain vaiheessa myös masentunut. Mutta kun en ollut, olivat samat ongelmat edelleen läsnä. Pahinta oli, että yritin tätä hoitaa siis tuloksetta, jolloin päädyin olemaan myös huono potilas ja tulos oli ohut, mikä aiheutti itsessä jo sitä oikeaa toivottomuutta. Väärä hoito ei valitettavasti tehoa. Jos psykiatriaa ei olisi olisin välttynyt tältä, kyllä. Mutta se ei olisi muuttanut suoriutumistani asioista, joita olisin halunnu tehdä, mutten kyennyt. Se ei olisi muutanut sitä, että unohdin taas kerran avaimen ja odotin pakkasessa tunteja. Tai että joudun riitaan kun toimin impulsiivisesti, vaikka en halua mitään pahaa. Apua olisi ollut oikeasta diagnoosista. Jolloin olisi ehkä kiinnitetty huomiota tavaroiden muistamisen helpottamiseksi jne. Tajuttu, että kyllä se yrittää, mutta tarvitsee ehkä tukea.
Tiedän nepsyihmisiä, joilla diagnoosi on tehty lapsena, eikä se ole heidän elämäänsä negatiivisesti vaikuttanut. Ovat saaneet joitain tukitoimia kouluiässä, mutta vaikutukset ovat jääneet hyvin pieniksi elämässään ylipäätään, koska ovat tienneet miksi jotkut jutut sakkaavat ja se on ihan ok. Sitten keskittyvät muuhun. Siitä ei tule millään tavalla elämää määrittävä tekijä, koska on tietoa ja vaihtoehtoja. Voi olla hyvällä omalla tunnolla sellainen kuin on, koska totta puhuen, eihän tilanne siitä mihinkään muutu. Ja nämä ihmiset ovat pärjänneet erittäin hyvin, koska mahdolliset ongelmat on tunnistettu ja niihin on vastattu. He eivät edes huomaa erilaisuuttaan negatiivisessa mielessä, koska heidän ei tarvitse. Mitään ongelmaa ei ole. Tunnistettu tilanne asettuu tasolleen, sen ei tarvitse olla sen suurempi ongelma ja voi keskittyä muuhun. Lukihäiriössä on hyvin pitkälti sama mekaniikka. Se voi olla valtavaa häpeää aiheuttava huomiotta jätetynä. Tai sitten seikka, jonka kanssa voi pärjätä ihan kuin muutkin, kunhan tiedostetaan.
Ehkä edellinen kappale kuvaa tilannetasi kertomasi perusteella. Toivottavasti ymmärrät, että kaikki eivät ole yhtä onnekkaita, etkä voi sanoa, ettei ongelmaa ole, vain koska se ei koske sinua. Puhumme saman todellisuuden eri puolista. Psykiatria vaatii kehittymistä ja siinä tottatosiaan on ongelmansa. Mutta sen poistamiseen verrattuna itse ajattelen, että asiat eivät aikoinaan ole olleet sen paremmin ja ihmisillä ei ole ollut sen enemmän tilaa olla aitoja omia itsejään. Päinvastoin. Tarvitaan ongelmakohtien tiedostamista, kokemusten kuulemista. Ei idealismia siitä, että kun poistetaan yksi ongelma, tilalle tulisi automaattisesti jotain hyvää, toisenlaisten ongelmien sijaan. Ei ole mitään täydellistä maailmaa tai ratkaisua, joten on valittava pienimmän haitan perusteella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jatkan vielä pohdintaa tuosta lukihäiriöstä, jota itselläni ei ole. Tämä on nykyisin melko hyvin tunnistettu ja huomioitu. Sitä diagnosoidaan useammin kuin muita neurologisia häiriöitä. Tarkoittaako se, että se todellakin on yleisempi? En usko, se vain tunnistetaan paremmin.
Aiempaan verrattuna häiriön aiheuttama inhimillinen kärsimys on vähentynyt merkittävästi. Aiemmin voin sen kuvitella vaikuttaneen monen elämän valintoihin, ei ole ollut "lukupäätä", sen sijaan että nyt tunnistetaan että kirjainten ja sanojen havaitseminen poikkeaa valtaväestöstä. Kun mekanismi on ymmärretty, on myös kehitetty apukeinoja näiden ihmisten saavuttaa mitä vain. Ei heidän tarvitse enää epäillä älyään, kun tunnistetaan ettei se siihen vaikuta. Normalisoituminen ja itsenään oleminen on tapahtunut tunnistamisen ja lisääntyneen tiedon kautta. En näe sen myöskään määrittävän tai stigmatisoivan ihmisiä. Sitä ei pidetä myöskään puoskaridiagnoosina josta voi olla montaa mieltä, eikä mielenterveyden häiriönä. Aivot tulkitsevat ympäristöä eri tavalla. Siinä se. Toivottavasti muissakin häiriöissä mennään samaan suuntaan. Pohdittavaa; onko se helpompi hyväksyä, koska sitä ei voi lääkitä? Koska se ei sivua medikalisaatiota eikä se asemoidu terveydenhuollon määrittelyjen alle? En tiedä.
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä pohdintaa tuosta lukihäiriöstä, jota itselläni ei ole. Tämä on nykyisin melko hyvin tunnistettu ja huomioitu. Sitä diagnosoidaan useammin kuin muita neurologisia häiriöitä. Tarkoittaako se, että se todellakin on yleisempi? En usko, se vain tunnistetaan paremmin.
Aiempaan verrattuna häiriön aiheuttama inhimillinen kärsimys on vähentynyt merkittävästi. Aiemmin voin sen kuvitella vaikuttaneen monen elämän valintoihin, ei ole ollut "lukupäätä", sen sijaan että nyt tunnistetaan että kirjainten ja sanojen havaitseminen poikkeaa valtaväestöstä. Kun mekanismi on ymmärretty, on myös kehitetty apukeinoja näiden ihmisten saavuttaa mitä vain. Ei heidän tarvitse enää epäillä älyään, kun tunnistetaan ettei se siihen vaikuta. Normalisoituminen ja itsenään oleminen on tapahtunut tunnistamisen ja lisääntyneen tiedon kautta. En näe sen myöskään määrittävän tai stigmatisoivan ihmisiä. Sitä ei pidetä myöskään puoskaridiagnoosina josta voi olla montaa mieltä, eikä mielenterveyden häiriönä. Aivot tulkitsevat ympäristöä eri tavalla. Siinä se. Toivottavasti muissakin häiriöissä mennään samaan suuntaan. Pohdittavaa; onko se helpompi hyväksyä, koska sitä ei voi lääkitä? Koska se ei sivua medikalisaatiota eikä se asemoidu terveydenhuollon määrittelyjen alle? En tiedä.
Hyväksyisitkö nepsy-dg:n, jos se laskettaisiinkin mt-ongelmaksi?
Koska todellisuudessa tietoa ei ole. Se voi olla geneettistä, mutta niin ovat kaikki muutkin piirteet ulkonäköä myöden.
Eniten diagnosoidaan poikia, jotka ovat syntyneet loppuvuodesta.
Ei ole myöskään mitenkään tavatonta, että koulu alkaa sujumaan hyvin tai erittäin hyvin vasta yläkoulussa tai jopa vasta kymppiluokalla/lukiossa riippumatta siitä onko lapsella diagnoosia tai tukitoimenpiteitä. Lapset kasvavat myös fyysisesti eritahtiin.
Silti Suomessa on jopa kolmevuotiaana adhd-diagnoosin saaneita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä pohdintaa tuosta lukihäiriöstä, jota itselläni ei ole. Tämä on nykyisin melko hyvin tunnistettu ja huomioitu. Sitä diagnosoidaan useammin kuin muita neurologisia häiriöitä. Tarkoittaako se, että se todellakin on yleisempi? En usko, se vain tunnistetaan paremmin.
Aiempaan verrattuna häiriön aiheuttama inhimillinen kärsimys on vähentynyt merkittävästi. Aiemmin voin sen kuvitella vaikuttaneen monen elämän valintoihin, ei ole ollut "lukupäätä", sen sijaan että nyt tunnistetaan että kirjainten ja sanojen havaitseminen poikkeaa valtaväestöstä. Kun mekanismi on ymmärretty, on myös kehitetty apukeinoja näiden ihmisten saavuttaa mitä vain. Ei heidän tarvitse enää epäillä älyään, kun tunnistetaan ettei se siihen vaikuta. Normalisoituminen ja itsenään oleminen on tapahtunut tunnistamisen ja lisääntyneen tiedon kautta. En näe sen myöskään määrittävän tai stigmatisoivan ihmisiä. Sitä ei pidetä myöskään puoskaridiagnoosina josta voi olla montaa mieltä, eikä mielenterveyden häiriönä. Aivot tulkitsevat ympäristöä eri tavalla. Siinä se. Toivottavasti muissakin häiriöissä mennään samaan suuntaan. Pohdittavaa; onko se helpompi hyväksyä, koska sitä ei voi lääkitä? Koska se ei sivua medikalisaatiota eikä se asemoidu terveydenhuollon määrittelyjen alle? En tiedä.
Hyväksyisitkö nepsy-dg:n, jos se laskettaisiinkin mt-ongelmaksi?
Koska todellisuudessa tietoa ei ole. Se voi olla geneettistä, mutta niin ovat kaikki muutkin piirteet ulkonäköä myöden.
Eniten diagnosoidaan poikia, jotka ovat syntyneet loppuvuodesta.
Ei ole myöskään mitenkään tavatonta, että koulu alkaa sujumaan hyvin tai erittäin hyvin vasta yläkoulussa tai jopa vasta kymppiluokalla/lukiossa riippumatta siitä onko lapsella diagnoosia tai tukitoimenpiteitä. Lapset kasvavat myös fyysisesti eritahtiin.
Silti Suomessa on jopa kolmevuotiaana adhd-diagnoosin saaneita.
"Tutkimusten mukaan ADHD-diagnoosin saaneet henkilöt joutuvat koke-
maan leimaantumista, ennakkoluuloja ja syrjintää, joilla on vaikutusta heidän
elämäänsä (Mueller ym. 2012; Travel & Visser 2006; McIntry & Hennessy 2012).
Mueller ja kumppanit havaitsivat vanhempien kokeneen ADHD-diagnoosin
enemmän leimaavan ja vaikuttavan kielteisesti perheen elämään, kuin auttavan
lasta (Mueller ym. 2012). "
Pitää myös muistaa, että lasten käytöshäiriöiden diagnosointi juurtaa osittain myös siitä, että haluttiin saada perheitä avun piiriin häivyttämällä huonon vanhemmuuden stigmaa, jolloin perheet uskalsivat hakea paremmin apua ilman vanhempien leimaantumista.
Lasten käytöshäiriöihin on myös huomattu tehokkaimmaksi avuksi vanhemmuustaitojen-ohjaus, sekä kouluissa ja päiväkodeissa tunne-ja vuorovaikutustaitojen opettaminen _kaikille_.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?
Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.
Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.Vai diagnosoidaanko normaaliutta sairaudeksi? Koulukiusaaminen masennukseksi, työpaikan kohtuuttomat vaatimukset työuupumiseksi, ajan rauhattomuus adhd:ksi jne.
"Vai diagnosoidaanko normaaliutta sairaudeksi? Koulukiusaaminen masennukseksi, työpaikan kohtuuttomat vaatimukset työuupumiseksi, ajan rauhattomuus adhd:ksi jne."
Sitäkin, ja diagnosoi lisäksi aiheuttamansa sairaudeksi, sekin on normaalia psykiatrialle, se on kehä tai ympyrä yhteiskunnassa. Aiheuttaa sitä mitä samalla sanoo hoitavansa
Koko psykiatriaon sita
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huomannut ap saman kun sain kaksisuuntaisen diagnoosin eikä minulla ole ollut ikinä maniaa ja olin aina masentunut. Näitä diagnooseja vaan sorvaillaan niin kauan, että kaikille saadaan joku dg.
Miten? Väititkö lääkärille että sinulla on maniaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?
Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.
Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.Vai diagnosoidaanko normaaliutta sairaudeksi? Koulukiusaaminen masennukseksi, työpaikan kohtuuttomat vaatimukset työuupumiseksi, ajan rauhattomuus adhd:ksi jne.
No ainakaan adhd-diagnoosia ei kyllä helposti revitä.
Adhd-diagnoosit alkaa oleen tosi yleisiä kouluikäisillä, mutta lähiaikoina myös aikuiset ovat saaneet diagnooseja paljon aiempaa helpommin. Riippuu hieman lääkäristä, kunnasta jne.
.
Eihän se välttämättä tarkoita, että nykyään ylidiagnosoidaan. Voi tarkoittaa, että ennen alidiagnosoitiin.
Yhdysvalloissa 20% kouluikäisistä pojista on adhd-diagnoosi...
Mitäs, jos vika ei olisikaan noissa pojissa vaan yhteiskunnassa? Nykyään lastenolekuvatkin ovat koko ajan kauheaa hyperaktiivisuutta ja vilinää. Ei jakseta keskittyä ja kuunnella kuten ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomannut ap saman kun sain kaksisuuntaisen diagnoosin eikä minulla ole ollut ikinä maniaa ja olin aina masentunut. Näitä diagnooseja vaan sorvaillaan niin kauan, että kaikille saadaan joku dg.
Miten? Väititkö lääkärille että sinulla on maniaa?
En ole jolta kysyit, mutta en ihmettelisi. Esim.
Rorschachin musteläiskätestiä käytetään edellenkin daignosoimisen "tukena" mm. Epävakaassa persoonallisuushäiriössä :,D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?
Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.
Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.Vai diagnosoidaanko normaaliutta sairaudeksi? Koulukiusaaminen masennukseksi, työpaikan kohtuuttomat vaatimukset työuupumiseksi, ajan rauhattomuus adhd:ksi jne.
No ainakaan adhd-diagnoosia ei kyllä helposti revitä.
Adhd-diagnoosit alkaa oleen tosi yleisiä kouluikäisillä, mutta lähiaikoina myös aikuiset ovat saaneet diagnooseja paljon aiempaa helpommin. Riippuu hieman lääkäristä, kunnasta jne.
.
Eihän se välttämättä tarkoita, että nykyään ylidiagnosoidaan. Voi tarkoittaa, että ennen alidiagnosoitiin.
Yhdysvalloissa 20% kouluikäisistä pojista on adhd-diagnoosi...
Mitäs, jos vika ei olisikaan noissa pojissa vaan yhteiskunnassa? Nykyään lastenolekuvatkin ovat koko ajan kauheaa hyperaktiivisuutta ja vilinää. Ei jakseta keskittyä ja kuunnella kuten ennen.
Juu ja kuka muistaa ajan, jolloin pojat olisivat olleet enimmäkseen rauhallisia ja hiljaisia luokassa tai muuallakaan? Toki pojille on myös ennen sallittu tyttöjä enemmän, mutta silti monesta hulivilistäkin tuli ihan pärjäävä aikuinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huomannut ap saman kun sain kaksisuuntaisen diagnoosin eikä minulla ole ollut ikinä maniaa ja olin aina masentunut. Näitä diagnooseja vaan sorvaillaan niin kauan, että kaikille saadaan joku dg.
Miten? Väititkö lääkärille että sinulla on maniaa?
En ole jolta kysyit, mutta en ihmettelisi. Esim.
Rorschachin musteläiskätestiä käytetään edellenkin daignosoimisen "tukena" mm. Epävakaassa persoonallisuushäiriössä :,D
*siia diagnoosia, vaikka ei mitään suurempaa aihetta itse olisikaan sille antanut.
Kaksisuuntaisen diagnoosia EI voi saada ellei ole edes jotain epäilystä siitä, että on ollut maniaa tai hypomaniaa.
Vierailija kirjoitti:
Kaksisuuntaisen diagnoosia EI voi saada ellei ole edes jotain epäilystä siitä, että on ollut maniaa tai hypomaniaa.
Epäillähän voi aina, varsinkin kun tarpeeksi, pyörittelee.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksisuuntaisen diagnoosia EI voi saada ellei ole edes jotain epäilystä siitä, että on ollut maniaa tai hypomaniaa.
Epäillähän voi aina, varsinkin kun tarpeeksi, pyörittelee.
En tiedä millaisia lääkäreitä siellä on mutta täälläpäin ei lääkärit mitään pyörittele vaan tekee työnsä niin kuin kuuluu
Kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosia ei saa ilman yhtäkään hypomaniaa/maniaa.
Tietyissä tilanteissa yksi mania tosin riittää.