Lue keskustelun säännöt.
Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia
19.10.2020 |
Psykiatrinen diagnostiikka menee kokoajan jännemmäksi :o
Kommentit (292)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaksisuuntaisen diagnoosia EI voi saada ellei ole edes jotain epäilystä siitä, että on ollut maniaa tai hypomaniaa.
Epäillähän voi aina, varsinkin kun tarpeeksi, pyörittelee.
En tiedä millaisia lääkäreitä siellä on mutta täälläpäin ei lääkärit mitään pyörittele vaan tekee työnsä niin kuin kuuluu
Psykologi ei ole lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkan vielä pohdintaa tuosta lukihäiriöstä, jota itselläni ei ole. Tämä on nykyisin melko hyvin tunnistettu ja huomioitu. Sitä diagnosoidaan useammin kuin muita neurologisia häiriöitä. Tarkoittaako se, että se todellakin on yleisempi? En usko, se vain tunnistetaan paremmin.
Aiempaan verrattuna häiriön aiheuttama inhimillinen kärsimys on vähentynyt merkittävästi. Aiemmin voin sen kuvitella vaikuttaneen monen elämän valintoihin, ei ole ollut "lukupäätä", sen sijaan että nyt tunnistetaan että kirjainten ja sanojen havaitseminen poikkeaa valtaväestöstä. Kun mekanismi on ymmärretty, on myös kehitetty apukeinoja näiden ihmisten saavuttaa mitä vain. Ei heidän tarvitse enää epäillä älyään, kun tunnistetaan ettei se siihen vaikuta. Normalisoituminen ja itsenään oleminen on tapahtunut tunnistamisen ja lisääntyneen tiedon kautta. En näe sen myöskään määrittävän tai stigmatisoivan ihmisiä. Sitä ei pidetä myöskään puoskaridiagnoosina josta voi olla montaa mieltä, eikä mielenterveyden häiriönä. Aivot tulkitsevat ympäristöä eri tavalla. Siinä se. Toivottavasti muissakin häiriöissä mennään samaan suuntaan. Pohdittavaa; onko se helpompi hyväksyä, koska sitä ei voi lääkitä? Koska se ei sivua medikalisaatiota eikä se asemoidu terveydenhuollon määrittelyjen alle? En tiedä.
Hyväksyisitkö nepsy-dg:n, jos se laskettaisiinkin mt-ongelmaksi?
Koska todellisuudessa tietoa ei ole. Se voi olla geneettistä, mutta niin ovat kaikki muutkin piirteet ulkonäköä myöden.
Eniten diagnosoidaan poikia, jotka ovat syntyneet loppuvuodesta.
Ei ole myöskään mitenkään tavatonta, että koulu alkaa sujumaan hyvin tai erittäin hyvin vasta yläkoulussa tai jopa vasta kymppiluokalla/lukiossa riippumatta siitä onko lapsella diagnoosia tai tukitoimenpiteitä. Lapset kasvavat myös fyysisesti eritahtiin.
Silti Suomessa on jopa kolmevuotiaana adhd-diagnoosin saaneita.
"Tutkimusten mukaan ADHD-diagnoosin saaneet henkilöt joutuvat koke-
maan leimaantumista, ennakkoluuloja ja syrjintää, joilla on vaikutusta heidän
elämäänsä (Mueller ym. 2012; Travel & Visser 2006; McIntry & Hennessy 2012).
Mueller ja kumppanit havaitsivat vanhempien kokeneen ADHD-diagnoosin
enemmän leimaavan ja vaikuttavan kielteisesti perheen elämään, kuin auttavan
lasta (Mueller ym. 2012). "Pitää myös muistaa, että lasten käytöshäiriöiden diagnosointi juurtaa osittain myös siitä, että haluttiin saada perheitä avun piiriin häivyttämällä huonon vanhemmuuden stigmaa, jolloin perheet uskalsivat hakea paremmin apua ilman vanhempien leimaantumista.
Lasten käytöshäiriöihin on myös huomattu tehokkaimmaksi avuksi vanhemmuustaitojen-ohjaus, sekä kouluissa ja päiväkodeissa tunne-ja vuorovaikutustaitojen opettaminen _kaikille_.
Eihän nepsyoireisiin välttämättä liity käytöshäiriöitä. Tähän ja tuohon myöhäisherännäisyyteen koulun suhteen, monilla nepsyillä ongelmat alkavat vasta myöhemmin koulutaipaleella, kun itseohjautuvuuden vaatimus lisääntyy ja ulkoiset struktuurit vähenevät. Eli päin vastoin kun esität. Tämän vuoksi ne saattavat aiheuttaa enemmän haittaa aikuisilla kuin lapsilla. Tähänkin on vasta havahduttu, kun ennen luultiin, että kyse on puhtaasti lapsuuteen sijoittuvasta ongelmasta joka katoaa aikuistumisen myötä.
Adhd:ta diagnosoidaan jo päiväkoti-ikäisille. Nepsyjä on muitakin kuin add:t, joiden kohdalla on aivan selvä, etteivät "ongelmat" tule esiin aivan pieninä. Mutta arvaa keillä muilla on ongelmia jossain elämänvaiheessa, myös koulussa tai työelämässä? Useimmilla. Ja jos ei ongelmia ole, se kielii jo vähintäänkin tunnevammasta.
Jos ongelmat havaitaan vasta nuoruudessa nepsy-diagnoosia ei pitäisi saada. Silloin voidaan diagnosoida esim. Persoonallisuushäiriö. Mutta lapset eivät osaa kertoa johtuuko käytös vanhempien erosta, luonteesta vai "sairaudesta", aikuiset eivät muista ja vaikka muistaisivatkin, eivät sen paremmin osaa kertoa.
Voisin jälleen luetella pitkästi miksi ja mitkä tekijät vaikuttavat diagnoosiin ja mihin _oletuksiin_ ne pohjaavat ja mitkä näissä ovat ongelmat, mutta kyse on edelleen siitä miksi diagnooseja rakastetaan niin paljon. Miksi tarvitsemme diagnoosin selittämään itseämme ja miksi muka diagnoosi olisi tähän tarkoitukseen parempi kuin horoskoopit tai tarot-kortit?
Ja kuten mainittu, diagnosoimattomuus ei tarkoita avun kieltämistä. Ja kuten todettu hoitokeinoa luonteeseen tai "häiriöihin", jos ne sellaiseksi haluaa ajatella kemiallista lobotomiaa lukuunottamatta.
Asian voi mietti hissittömänä kerrostalona. Jaeteenko talon asukkaat erikerroksiin diagnoosien mukaan? Näin varmistettaisiin se, ettei joku joka kokee hankaluutta rappusissa, joutuisi ylimpään kerrokseen tai tälle voitaisiin antaa, henkilökohtainen avustaja tätä varten.
Vai voitaisiinko vain leventää oviaukkoja ja rakentaa taloon hissi? Näin sisään ja eri kerroksiin pääsisi pyörätuolillakin ja lisäksi hissistä hyötyisivät talon kaikki asukkaat. Myös kaikki ne joiden liikuntarajoitteet eivät näy päällepäin, kuten nekin jotka eivät enää millään jaksaisi kivuta rappusia rankan työpäivän jälkeen. Hissi palvelisi myös sitä satunnaisesti tarvitsevia asukkaita.
Eikä siinä vielä kaikki, hissi vähentäisi myös postinjakajien, siivoojien ja muun henkilökunnan kuormaa, se helpottaisi epäsuorasti myös talonasukkaiden läheisten elämää jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä edellisen kirjoittaja,kerro jos viitit että mitä hoitoa sinä sait ja auttoiko ?
MInä sain lääkkeet,en muuta.
ja dg siis adhd. tuo tuli 42 vuotiaana. Siihen asti taistelin joka ikinen päivä ajatusten kanssa,ja kyllä se taistelu edelleenkin jatkuu.
Ei mua voi auttaa :,D
Mut aikuisen on lääkityksen lisäksi mahdollista saada kuntoutusta/neuropsykologista kuntoutusta, sekä psykoterapiaa.
Vertaistukiryhmiä myös toimii joillakin alueilla ja yleensä niihin on mahdollista osallistua ilman ilmoittautumista tai diagnoosia.
Kuntouttavaan toimintaan voi päästä oman terveyskeskuksen kautta, mutta psykoterapiaan ja kelan neuropsykologiseen kuntoutukseen tarvitaan ainakin neuropsykologin/erikoislääkärin tms.lausunto ja hoitosuunnitelma.
Itseäni ei ole auttanut siinä merkityksessä kuin tarkoitetaan, mutta rehellisesti sanoen en myöskään ole ollut motivoitunut.
Hyöty riipppuu siitä, minkä koet hyödylliseksi ja millaista apua tarvitset. Kokeilemalla selviää.
MIten elämä sujuu ilman hoitoja ja motivaatiota niihin? Vai onko ongelmat sen verran pieniä että opiskelut/ työt sujuu ?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä edellisen kirjoittaja,kerro jos viitit että mitä hoitoa sinä sait ja auttoiko ?
MInä sain lääkkeet,en muuta.
ja dg siis adhd. tuo tuli 42 vuotiaana. Siihen asti taistelin joka ikinen päivä ajatusten kanssa,ja kyllä se taistelu edelleenkin jatkuu.
Ei mua voi auttaa :,D
Mut aikuisen on lääkityksen lisäksi mahdollista saada kuntoutusta/neuropsykologista kuntoutusta, sekä psykoterapiaa.
Vertaistukiryhmiä myös toimii joillakin alueilla ja yleensä niihin on mahdollista osallistua ilman ilmoittautumista tai diagnoosia.
Kuntouttavaan toimintaan voi päästä oman terveyskeskuksen kautta, mutta psykoterapiaan ja kelan neuropsykologiseen kuntoutukseen tarvitaan ainakin neuropsykologin/erikoislääkärin tms.lausunto ja hoitosuunnitelma.
Itseäni ei ole auttanut siinä merkityksessä kuin tarkoitetaan, mutta rehellisesti sanoen en myöskään ole ollut motivoitunut.
Hyöty riipppuu siitä, minkä koet hyödylliseksi ja millaista apua tarvitset. Kokeilemalla selviää.
MIten elämä sujuu ilman hoitoja ja motivaatiota niihin? Vai onko ongelmat sen verran pieniä että opiskelut/ työt sujuu ?
Pitäisi ensin määritellä ongelma. Henkilökohtaisesta näkökulmasta suurin ongelmani on jatkuva uupumus, mutta senkin kanssa voi elää. Yhteiskunnan kannalta ongelma oli lapsena mm. koulussa pärjäämättömyys ja normaalin raameihin sopeutumattomuus, omalta kannaltani yhteiskunnan painostus tiettyihin toimintamalleihin, joihin ei riittänyt motivaatiota, eikä ymmärrystä. Ei riitä vieläkään.
Pääpiirteittäin ongelmikseni voi kuvata lähes kaikki ketjussakin kuvatut nepsy-ongelmat potenssiin tuhat (luokittelen kyseiset ongelmat sisäisten ja ulkoisten tekijöiden suhteena, esim. Pärjäämättömyyden kokemus suhteessa pärjäämättömyyteen) . Taustalla on esim. Keskeytyneitä yliopisto-opintoja psykologia mukaan lukien ja edelleenkin roikun yliopiston listoilla.
Vaikka en samaan tapaan kuin nepsyt usein ole määritellyt tai pohtinut itseäni häiriön kautta, olen silti usein päätynyt solmuun itseni kanssa. Välillä unohtanut ja pyrkinyt taas eteenpäin ja päätynyt uudelleen solmuun. Ennen kuin mutkien kautta päädyin tilanteeseen, jossa jouduin kyseenalaistamaan aikalailla kaiken.
Omakaan lähtökohtani ei ollut mitekään ideaali, mainittavaa tukiverkkoa ei ollut, eikä mitään taloudellista pohjaa, jonka varaan heittäytyä. Tästä syystä monista asioista irtipäästäminen oli vaikeaa. Joten mitä muuta voi kuin yrittää aina vain uudelleen ja kompastua joka kerta samoihin asioihin kaikesta yrittämisestä huolimatta? Ja aina hetkittäin se toimikin, vähän aikaa. Pääsin opiskelemaan itseäni kiinnostavia aloja, sain hetken pidettyä kämpänkin siistinä, ylläpidettyä sosiaalisia suhteita yms.
Ja sitten vain yksinkertaisesti lopetin. Eikä se ollut mitenkään helppoa. Sitä haluaa kipeästi uskoa pystyvyyteensä. Ja vaikka ei haluaisikaan myöntää, niin taustalla vaikuttaa myös se mitä muut ajattelevat ja mitä siitä seuraa.
Ja itselleni se toimi. Samalla kun päästin irti kuormittavista pinttymistä ja siitä miten tulisi toimia ja mihin pitäisi kyetä, jäi aikaa ja voimia toteuttaa niitä asioita, joissa olen todella hyvä ja joista nautin ja joilla pystyn myös työllistämään itseäni ajoittain. Sen lisäksi monien "pakollistenkin" asioiden hoitaminen helpotti. Eikä mikään tässä ollut kompromissi, vähempään tyytymistä, luovuttamista tai lopulta edes asioiden priorisointia. Se oli pakollinen, mutta tietoinen päätös alkaa elämään itseni hyväksi omilla ehdoillani.
Harmi, että tämä kuulostaa niin paatokselliselta hölynpölyltä :,D Tarkoitan kuitenkin mitä sanon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä ymmärsin suunnilleen mitä tuossa tarkotetaan.
Lisäkysymys, mitä teet päivät,illat,yöt ? Mistä rahat elämiseen siis.
Jos työkkäri hillostais niskaan ja mistään ei tuu mitään kuitenkaan koskaan,niin kai siinä tilanteessa pitäs jo harkita että apua otetaan vastaan, jos sitä saa terv. huollon puolelta.
"Mutta arvaa keillä muilla on ongelmia jossain elämänvaiheessa, myös koulussa tai työelämässä? Useimmilla. Ja jos ei ongelmia ole, se kielii jo vähintäänkin tunnevammasta."
Se, ettei ole erityisiä ongelmia koulussa tai työelämässä ei kieli tunnevammasta. Haasteita on varmasti kaikilla, parempia ja huonompia päiviä, vaikeita asioita. Mutta vakavampien ongelmien vähättely ei edistä mitään. Tulee mieleen kansanedustajan lausahdus "kaikilla meillä on rajoitteita". Ehkä, mutta onhan se nyt absurdia viitata kintaalla vaikka vakavasti autistiselle, että kenellekään koulu ei ole helppoa. No joo, sävyeroja. Mutta myös ylimielistä ja naiivia.
Itse kivuliaisen tien jälkeen päästyäni työelämään, huomasin sen olevankin helppoa ja mielekästä. Melkoinen ristiriita aiempaan jota tuli pohdittua. Selvisi, että samalla kun työn struktuuri tukee toimintaa, on kiinnostus aivan välttämätön asia. Kestän tiukkoja tilanteita, työelämän muutoksia, kiiretahtisuutta ja loistan ongelmaratkaisussa. Myöhemmin olen saanut tietää, että tämä on jopa tyypillistä. Jos olisin tiennyt aiemmin, en olisi epäillyt itseäni niin paljon. Eihän kukaan muukaan voinut kuvitella, koska se nyt ei vain ole, kuinka valtaosalla asiat toimivat. Surettaa jo valmiiksi kaikki nuoret ja muutkin ihmiset, joille tie nousee pystyyn, tai usko ehtii loppua ennenkuin pääsee eteenpäin. Minulle sopii kuin nenäpäähän asiat, joita valtaosa ei tunnu kestävän niin hyvin työelämässä. Kiire pitää hereillä. En kuitenkaan sano muille, että et sä mitään saikkua tarvitse, nythän täällä vasta on töitä tehtävänä kun ennen on chillattu. Ymmärrän, että joku kuormittuu eri asioista kuin minä, eikä minun tehtävänäni ole sitä mittailla. Meillä on eri asioihin reagoivat aivot.
Puhut diagnosointia vastaan, mutta sitten asetat itse ihan mielivaltaisia ideoita, kuten persoonallisuushäiriödiagnoosin, jos ongelmia ei ole havaittu. Häiriöissähän on paljon komorbiditeettia, mikä on ymmärrettävää (niistä ihan aidoista vaikeuksista johtuen). Kuitenkin esität, että jos ongelmaa ei ole huomattu, kyse on jostain muusta. Siis se, että kukaan ei ole tajunnut mikä on vialla ja yhtäkkiä sinä oletkin se persoonallisuushäiriöinen. No tätähän ikävä kyllä terveydenhuollossa näkee.
Vielä haluaisin kysyä, että ihanan idealistinen näkemys sinulla, mutta kuka sen hissin rakentaa ja oviaukot laventaa? Koska nyt ollaan tilanteessa, jossa poistaisit sen avustajan ja jäisit odottamaan että joku ilmoittautuu hommaan. Ja porukka nääntyy sinne portaiden juurelle odotellessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.
Toisaalta esim. as-diagnoosia ei saa, jos katsekontakti tai edes kasvokontakti. Jos on vuorovaikutuksessa, vaikkakin omaehtoisesti, ei autismin kirjon dg anneta. Sen sijaan kaikki muu toiminta voidaa selittaa ADHD ilman sitä, ADD lisänä se, uhmakkuushäiriö sellaisissa tilanteissa, tunnesäätelyn vaikeutta sosiaalisissa tilanteissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ole parempi, että monipuolisemmilla oireilla saa hoitoa?
Mulle tulee mieleen sekin, että tyttöjen autismia on alettu tunnistaa ja tiedetään se erilaiseksi poikiin verrattuna.
Aiemmin oli enemmän väliinputoajia, jotka leimattiin vaan oudoksi tai tyhmäksi kun mikään diagnoosi ei sovi. Toki oli enemmän myös työpaikkoja, jolloim diagnosoimatonkin jotenkin voi pärjätä yhteiskunnassa, vaikkakin mahdollisesti alisuoriutuu aika rankasti.Vai diagnosoidaanko normaaliutta sairaudeksi? Koulukiusaaminen masennukseksi, työpaikan kohtuuttomat vaatimukset työuupumiseksi, ajan rauhattomuus adhd:ksi jne.
No ainakaan adhd-diagnoosia ei kyllä helposti revitä.
ADHD-diagnosointi tehdään kyselytutkimusten perusteella (HUS), johon vastaajia 2-3 henkilöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se dg silt itule ihan helpolla ellei ole oikeasti juuri se.
MIinulla meni hyvin sujuvasti tutkimukset alusta lähtien , ja viimeisenä oli vielä neuropsykologin testit ( jotka ole hauskimpia,ja ois voinu tehdä niitä koko päivän vaikka) kävin julkisella puolen siis .
Mutta kaikilla ei mene ihan nuin riippuu kuka on se eka tyyppi vastassa ja missä.
Mutta olenko muttunut kun tuli dg. en,en vaikka on lääkitys. Mutta se auttaa nyt vähän tuota kaaosta päässä. Olen edelleen se työtön luuseri.
Vierailija kirjoitti:
"Mutta arvaa keillä muilla on ongelmia jossain elämänvaiheessa, myös koulussa tai työelämässä? Useimmilla. Ja jos ei ongelmia ole, se kielii jo vähintäänkin tunnevammasta."
Se, ettei ole erityisiä ongelmia koulussa tai työelämässä ei kieli tunnevammasta. Haasteita on varmasti kaikilla, parempia ja huonompia päiviä, vaikeita asioita. Mutta vakavampien ongelmien vähättely ei edistä mitään. Tulee mieleen kansanedustajan lausahdus "kaikilla meillä on rajoitteita". Ehkä, mutta onhan se nyt absurdia viitata kintaalla vaikka vakavasti autistiselle, että kenellekään koulu ei ole helppoa. No joo, sävyeroja. Mutta myös ylimielistä ja naiivia.
Itse kivuliaisen tien jälkeen päästyäni työelämään, huomasin sen olevankin helppoa ja mielekästä. Melkoinen ristiriita aiempaan jota tuli pohdittua. Selvisi, että samalla kun työn struktuuri tukee toimintaa, on kiinnostus aivan välttämätön asia. Kestän tiukkoja tilanteita, työelämän muutoksia, kiiretahtisuutta ja loistan ongelmaratkaisussa. Myöhemmin olen saanut tietää, että tämä on jopa tyypillistä. Jos olisin tiennyt aiemmin, en olisi epäillyt itseäni niin paljon. Eihän kukaan muukaan voinut kuvitella, koska se nyt ei vain ole, kuinka valtaosalla asiat toimivat. Surettaa jo valmiiksi kaikki nuoret ja muutkin ihmiset, joille tie nousee pystyyn, tai usko ehtii loppua ennenkuin pääsee eteenpäin. Minulle sopii kuin nenäpäähän asiat, joita valtaosa ei tunnu kestävän niin hyvin työelämässä. Kiire pitää hereillä. En kuitenkaan sano muille, että et sä mitään saikkua tarvitse, nythän täällä vasta on töitä tehtävänä kun ennen on chillattu. Ymmärrän, että joku kuormittuu eri asioista kuin minä, eikä minun tehtävänäni ole sitä mittailla. Meillä on eri asioihin reagoivat aivot.
Puhut diagnosointia vastaan, mutta sitten asetat itse ihan mielivaltaisia ideoita, kuten persoonallisuushäiriödiagnoosin, jos ongelmia ei ole havaittu. Häiriöissähän on paljon komorbiditeettia, mikä on ymmärrettävää (niistä ihan aidoista vaikeuksista johtuen). Kuitenkin esität, että jos ongelmaa ei ole huomattu, kyse on jostain muusta. Siis se, että kukaan ei ole tajunnut mikä on vialla ja yhtäkkiä sinä oletkin se persoonallisuushäiriöinen. No tätähän ikävä kyllä terveydenhuollossa näkee.
Vielä haluaisin kysyä, että ihanan idealistinen näkemys sinulla, mutta kuka sen hissin rakentaa ja oviaukot laventaa? Koska nyt ollaan tilanteessa, jossa poistaisit sen avustajan ja jäisit odottamaan että joku ilmoittautuu hommaan. Ja porukka nääntyy sinne portaiden juurelle odotellessa.
Kuten olen useasti sanonut, en vähättele kenenkään ongelmia, eivätkä ne mielestäni ole tasaveroisia.
Se etten usko diagnosointiin, ei myöskään tarkoita sitä, ettei sitä tapahtuisi ja ettei se olisi perusteltavissa.
Kuten sanoit, sinulla on paljon vahvuuksia ja pärjäät niillä akseleilla jopa erinomaisesti muihin verrattuna. Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?
Psykologiakaan ei pysty menemään ihmisen päänsisään. Me emme voi tietää millaisia vaikeuksia ihminen kokee tai on kokenut elämässään.
Työuupumuksesta kärsii joka neljäs, syömishäiriö on 17,9 prosentilla naisista ja 2,4 prosenttia miehistä, suomessa on 50 000–100 000 ADHD-oireista, n. 50000 skitsofrenikkoa,
N. 55 000 autistia, oppimisvaikeus todetaan noin 5-20 %:lla, arvioiden mukaan 5–15 % aikuisista kärsii erilaisista persoonallisuushäiriöistä, vakavasti masentuneita on noin 300000 vuosittain ja työkyvyttömyyseläkkeelle jää tämän takia n. N.3000 vuodessa, tämän lisäksi arviot diagnosoimatta jääneistä häiriöistä jne.
Huomioiden päällekkäisetkin dg:t karkeasti arvioituna ainakin n. 1/5 osa kansasta kärsisi erilaisista häiriöstä ja mt-ongelmista.
Ja me uskomme edelleen, että ratkaisu on yksilön häiriöiden ja "päänsisäisten" ongelmien tunnistaminen ja näin "auttaminen". Mutta kun se vika harvemmin on aivoissa, vaan yhteiskunnassa.
Nykyään jo uudet talot rakennetaan esteettömiksi. Eikä kukaan näänny.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ymmärsin suunnilleen mitä tuossa tarkotetaan.
Lisäkysymys, mitä teet päivät,illat,yöt ? Mistä rahat elämiseen siis.
Jos työkkäri hillostais niskaan ja mistään ei tuu mitään kuitenkaan koskaan,niin kai siinä tilanteessa pitäs jo harkita että apua otetaan vastaan, jos sitä saa terv. huollon puolelta.
Nukun, syön, töitä ja "töitä".
Työkkäri on oikeastaan aihe jo erikseen..
Mutta pitäisi määritellä ensin mitä apua tarvitsee ja miksi?
Fakta on myös se, ettei kaikista vain ole työelämään, ainakaan niin kauan kuin työkulttuuri pysyy samanlaisena kuin se nyt on.
Vierailija kirjoitti:
Ei se dg silt itule ihan helpolla ellei ole oikeasti juuri se.
MIinulla meni hyvin sujuvasti tutkimukset alusta lähtien , ja viimeisenä oli vielä neuropsykologin testit ( jotka ole hauskimpia,ja ois voinu tehdä niitä koko päivän vaikka) kävin julkisella puolen siis .
Mutta kaikilla ei mene ihan nuin riippuu kuka on se eka tyyppi vastassa ja missä.
Mutta olenko muttunut kun tuli dg. en,en vaikka on lääkitys. Mutta se auttaa nyt vähän tuota kaaosta päässä. Olen edelleen se työtön luuseri.
Luuseri kenen mielestä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
yhteiskunnan mielestä, ja ihan omastakin , koska haluaisin tehdä töitä,opiskella..
Vierailija kirjoitti:
yhteiskunnan mielestä, ja ihan omastakin , koska haluaisin tehdä töitä,opiskella..
Mitä haluaisit tehdä/opiskella?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Perustele väitteesi.
Voin perustella.
Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.
Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.
Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.Toisaalta esim. as-diagnoosia ei saa, jos katsekontakti tai edes kasvokontakti. Jos on vuorovaikutuksessa, vaikkakin omaehtoisesti, ei autismin kirjon dg anneta. Sen sijaan kaikki muu toiminta voidaa selittaa ADHD ilman sitä, ADD lisänä se, uhmakkuushäiriö sellaisissa tilanteissa, tunnesäätelyn vaikeutta sosiaalisissa tilanteissa.
"Toisaalta esim. as-diagnoosia ei saa, jos katsekontakti tai edes kasvokontakti"
Paitsi, että lähes 100% varmasti saa.
Minulla aina ollut ongelmana etten tiedä mitä haluan edes, mitä opiskella,mitä töitä,missä asua, miksi?
Psykologit,ammatinvalintapsykoligit ,yms juostu läpi monet kerrat.
Ainoa mitä tiedän on että on loputon tiedonjano aina,ja kohde vaihtelee usein.
Vierailija kirjoitti:
Minulla aina ollut ongelmana etten tiedä mitä haluan edes, mitä opiskella,mitä töitä,missä asua, miksi?
Psykologit,ammatinvalintapsykoligit ,yms juostu läpi monet kerrat.
Ainoa mitä tiedän on että on loputon tiedonjano aina,ja kohde vaihtelee usein.
Kuulostat multa :,D Pystytkö etsimään tietoa ja tutkimaan kiinnostavia asioita ilman, että koet syyllisyyttä siitä, että pitäisi tehdä jotain muuta?
"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"
Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.
Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.
Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.
Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.
Eihän nepsyoireisiin välttämättä liity käytöshäiriöitä. Tähän ja tuohon myöhäisherännäisyyteen koulun suhteen, monilla nepsyillä ongelmat alkavat vasta myöhemmin koulutaipaleella, kun itseohjautuvuuden vaatimus lisääntyy ja ulkoiset struktuurit vähenevät. Eli päin vastoin kun esität. Tämän vuoksi ne saattavat aiheuttaa enemmän haittaa aikuisilla kuin lapsilla. Tähänkin on vasta havahduttu, kun ennen luultiin, että kyse on puhtaasti lapsuuteen sijoittuvasta ongelmasta joka katoaa aikuistumisen myötä.