Skitsofrenia ilman harhoja, kaksisuuntainen mielialahäiriö ilman maniaa, adhd/add ilman ylivilkkautta/keskittymisvaikeuksia

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla aina ollut ongelmana etten tiedä mitä haluan edes, mitä opiskella,mitä töitä,missä asua, miksi?

Psykologit,ammatinvalintapsykoligit ,yms juostu läpi monet kerrat.

Ainoa mitä tiedän on että on loputon tiedonjano aina,ja kohde vaihtelee usein.

Kuulostat multa :,D Pystytkö etsimään tietoa ja tutkimaan kiinnostavia asioita ilman, että koet syyllisyyttä siitä, että pitäisi tehdä jotain muuta?

Minä olen työtön, ei minulla ole muutakaan,joten en tunne yhtään syyllisyyttä että etsin kiinnostavia juttuja. Päivien anti on aina se että saan jotain uutta lukea tai nähdä.

Vielä näkemyksestäsi, että yhteiskunnasta tehtäisiin "esteetön", jolloin dg ei merkkaisi. Ongelma on resurssit. Ehdotus siitä, että esim. koulumaailmassa kaikki hyötyisivät eri lähestymistavasta tai työelämässä. Ei ole mahdollista laajentaa kaikkialle yksilöllisyyttä, kiireettömyyttä, pieniä ryhmäkokoja jne. Kaikki eivät niitä tarvitse selviytyäkseen, joten on ihan mielekästä että ne kohdistetaan ryhmille, jotka niistä erityisesti hyötyvät. Asiat eivät ole mustavalkoisia, joko-tai, vaan on järkevää seuloa ja kohdistaa. Jos tavoitellaan täydellisyyttä, mikä ei ole mahdollista, käy niin ettei kukaan saa mitään. Esteettömiä taloja kyllä rakennetaan, mutta niitä ei riitä kaikille. Siksi niissäkin pyritään priorisoimaan ne, jotka niitä oikeasti välttämättä tarvitsevat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Keskittymiskykyyn voi vaikuttaa esim. aistiyliherkkyys, aistikuormitus, sosiaalinen kuormitus. Työmuisti voi olla täysin hyvä, ja jopa erinomainen, jos kuormitusta ei ole.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Perustele väitteesi. 

Voin perustella.

Ennen esim. keskeisimpänä oireena adhd/add;ssa pidettiin keksittymiskyvyttömyyttä, mutta eipä enää. Nyt esim. Ongelmat oman "toiminnan ohjaamisessa" voi riittää diagnoosiin, jos "oireita" ollut lapsesta asti, varsinaista keskittymyskyvytömyyttä ei siis tarvitse olla.

Dg kriteerit ovat väljentyneet vähän jokaisen "mt- tai nepsy sairauden/häiriön" kohdalla.

Esim. Kaikki otsikossa esitetyt väitteet pitävät paikkansa.

Kyllähän toiminnanohjauksen vaikeudet liittyvät työmuistiin ja tätä kautta,keskittymiseen saumattomasti. Kerroppas mikä on pelkkä keskittymiskyvyn ongelma? Kuinka arvioit tässä olevan haasteita?

Keskittymiskykyyn voi vaikuttaa esim. aistiyliherkkyys, aistikuormitus, sosiaalinen kuormitus. Työmuisti voi olla täysin hyvä, ja jopa erinomainen, jos kuormitusta ei ole.

 

Tämän vuoksi diagnoosikriteerinä varmaankin pitkäaikaisen haitan aiheutuminen usealla elämänalueella. Eli pyritään sulkemaan tilannesidonnaisuus tai ulkopuolelta tulevat tekijät pois oireiden aiheuttajina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö että adhd:ta kun tutkitaan, niin siinä testataan älykkyys ja muisti.

Jos älykkyys ei ole korkea, et saa diagnoosia, jos se on matala saat jotain muuta diagnoosiksi.

Ensimmäinen väite ei pidä paikkansa, laajoja psykologisia testejä ei tehdä mitenkään automaationa kaikille diagnoosia hakeville. Tehdäänkö vai ei, riippuu hieman asiakkaan elämäntilanteesta ja siitä miltä taholta diagnoosia hakee ja mikä siellä on tyypillinen "hoitopolku".

Esim. Joskus ja varmaan vieläkin jossain päin suomea/joissakin tapauksissa piti kokeilla ensin mm. ssri-lääkkeet lävitse, ennen kuin varsinaista adhd-lääkitystä voitiin kokeilla. Tämä siis aikuisilla, lapsilla ollut eritilanne.

Mutta siis totta, adhd:seen "kuuluu" diagnostisesti normaaliälykkyys, tällä voidaan vetää rajoja esim. Autismin ja adhd:n välille.

Mitä tarkoitat älykkyys vs. autismi/adhd? Nämähän ovat täysin erillisiä asioita, joita voi esiintyä erilaisina kombinaatioina. Osa autismin kirjon ihmisistä on huippuälykkäitä, osa kehitysvammaisen tasolla älykkyyden osalta. Samoin varmasti adhd:ssa voi olla monenmoista. Lisäksi molempii voi liittyä tai olla liittymättä erilaisia oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuskaan ei ole sama asia kuin älykkyys. Esim. lukivaikeudesta kärsivä voi olla normaalia älykkäämpi.

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiesittekö että adhd:ta kun tutkitaan, niin siinä testataan älykkyys ja muisti.

Jos älykkyys ei ole korkea, et saa diagnoosia, jos se on matala saat jotain muuta diagnoosiksi.

Ensimmäinen väite ei pidä paikkansa, laajoja psykologisia testejä ei tehdä mitenkään automaationa kaikille diagnoosia hakeville. Tehdäänkö vai ei, riippuu hieman asiakkaan elämäntilanteesta ja siitä miltä taholta diagnoosia hakee ja mikä siellä on tyypillinen "hoitopolku".

Esim. Joskus ja varmaan vieläkin jossain päin suomea/joissakin tapauksissa piti kokeilla ensin mm. ssri-lääkkeet lävitse, ennen kuin varsinaista adhd-lääkitystä voitiin kokeilla. Tämä siis aikuisilla, lapsilla ollut eritilanne.

Mutta siis totta, adhd:seen "kuuluu" diagnostisesti normaaliälykkyys, tällä voidaan vetää rajoja esim. Autismin ja adhd:n välille.

Mitä tarkoitat älykkyys vs. autismi/adhd? Nämähän ovat täysin erillisiä asioita, joita voi esiintyä erilaisina kombinaatioina. Osa autismin kirjon ihmisistä on huippuälykkäitä, osa kehitysvammaisen tasolla älykkyyden osalta. Samoin varmasti adhd:ssa voi olla monenmoista. Lisäksi molempii voi liittyä tai olla liittymättä erilaisia oppimisvaikeuksia. Oppimisvaikeuskaan ei ole sama asia kuin älykkyys. Esim. lukivaikeudesta kärsivä voi olla normaalia älykkäämpi.

Viittasin aiempaan kommenttiin, jossa sanottiin adhd:iden olevan (vähintään) normaali älyisiä

Kyllä hieman eri tulevaisuus tiedossa jos on jonkun sortin adhd ja nyt aloittamassa koulua vs. kun ois aloittamassa 80--luvulla.

Asiat on muuttuneet paljon paremmiksi kaikilta suunnilta mietittyinä. Tai ehkä isommat luokat nykyään,mutta opet pätevämpiä kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä hieman eri tulevaisuus tiedossa jos on jonkun sortin adhd ja nyt aloittamassa koulua vs. kun ois aloittamassa 80--luvulla.

Asiat on muuttuneet paljon paremmiksi kaikilta suunnilta mietittyinä. Tai ehkä isommat luokat nykyään,mutta opet pätevämpiä kuitenkin.

Ei sillä, että ennen olisi ollut kaikki paremmin, mutta oli siinäkin puolensa. Työhön pääsi helpommin, jopa pelkältä peruskoulupohjalta jne.

Jos on potentiaalia(ja halua) muuhunkin kuin suorittavan tason hommiin,silloin ne kyvyt pitäs saada käyttöön jollain tavalla .

Vaan kuka ne todelliset kyvyt saa esille jos ei itsekään tiedä niitä kunnolla?  terapia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Sivuhuomautuksen,minä sain adhd diangoosin vanhana,yli 40v, ja  yritin etsiä vertaistukea, eräs järjestö onkin , ja pistin postia asiasta,sain vaan vastaukseksi itse  lueskella netistä ja pari linkkiä kaupan päälle.

Eli mistä ja miten löytää hyvää vertaistukea jossa oikeasti mietitään asioita .

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Sivuhuomautuksen,minä sain adhd diangoosin vanhana,yli 40v, ja  yritin etsiä vertaistukea, eräs järjestö onkin , ja pistin postia asiasta,sain vaan vastaukseksi itse  lueskella netistä ja pari linkkiä kaupan päälle.

Eli mistä ja miten löytää hyvää vertaistukea jossa oikeasti mietitään asioita .

Miltä alueelta olet?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuhuomautuksen,minä sain adhd diangoosin vanhana,yli 40v, ja  yritin etsiä vertaistukea, eräs järjestö onkin , ja pistin postia asiasta,sain vaan vastaukseksi itse  lueskella netistä ja pari linkkiä kaupan päälle.

Eli mistä ja miten löytää hyvää vertaistukea jossa oikeasti mietitään asioita .

Miltä alueelta olet?

Kylmässä pohjolassa,pohjoinen siis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuhuomautuksen,minä sain adhd diangoosin vanhana,yli 40v, ja  yritin etsiä vertaistukea, eräs järjestö onkin , ja pistin postia asiasta,sain vaan vastaukseksi itse  lueskella netistä ja pari linkkiä kaupan päälle.

Eli mistä ja miten löytää hyvää vertaistukea jossa oikeasti mietitään asioita .

Miltä alueelta olet?

Kylmässä pohjolassa,pohjoinen siis.

Näin äkkiä katsottuna Rovaniemellä kokoontui ainakin aikuisten ADHD-vertaistukiryhmä, jolla deuraava tapaaminen la 24.10.2020 klo 14.00 Kansalaistalolla.

Toinen mahdollinen tapa on kysyä terveysaseman kautta tietoa mahdollisista vertaistukiryhmistä, usein ne kuitenkin ovat samoja kuin ADHD-liiton sivuilta näkyvät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sivuhuomautuksen,minä sain adhd diangoosin vanhana,yli 40v, ja  yritin etsiä vertaistukea, eräs järjestö onkin , ja pistin postia asiasta,sain vaan vastaukseksi itse  lueskella netistä ja pari linkkiä kaupan päälle.

Eli mistä ja miten löytää hyvää vertaistukea jossa oikeasti mietitään asioita .

Miltä alueelta olet?

Kylmässä pohjolassa,pohjoinen siis.

Näin äkkiä katsottuna Rovaniemellä kokoontui ainakin aikuisten ADHD-vertaistukiryhmä, jolla deuraava tapaaminen la 24.10.2020 klo 14.00 Kansalaistalolla.

Toinen mahdollinen tapa on kysyä terveysaseman kautta tietoa mahdollisista vertaistukiryhmistä, usein ne kuitenkin ovat samoja kuin ADHD-liiton sivuilta näkyvät.

Adhd-liitolla on myös tukipuhelin, jonne voi soittaa:

https://adhd-liitto.fi/tukea/puhelinneuvonta/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Hups, luin vähän huolimattomasti, joten unohda viimeinen. Olen myös puolellasi ja monesta samaa mieltä, ratkaiseva ero on siinä, että en näe mielekkäänä vaihtoehtona lähteä selittämään yksilöiden kokemaa epäoikeudenmukaisuutta tämän huuhaa-dg:n kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Joten mitä apua vielä kaipaat? Tai mitä olisit tarvinnut silloin kun eniten kaipasit apua?"

Sain diagnoosin vuosi sitten. Se on ollut hyvä asia. Sain ymmärrystä "omituisuuksiani" kohtaan, mikä vaikutti esimerkiksi parisuhteeseen. Pystyimme lähestymään arjen haasteita rakentavammin riitojen sijaan. Arkihan oli itselleni haasteellista. Saan kohta yliopistotutkinnon valmiiksi ja lääkitys on auttanut tässä (opinnot ehtivät pitkittyä ja lähellä oli luovuttaminenkin, ehkä tuttua). Olisin tarvinnut apua itseni ymmärtämiseen, mutta myös käytännössä koulussa, kun kävin tyyliin jokaisen asteen kahteen kertaan. Pidin itseäni tyhmänä vuosia turhaan. Koska unohtelin eikä asiat pysyneet hyppysissä. Sain äärettömän paljon negatiivista palautetta, josta tuli sisäinen ääni, kun ei minulla ollut parempaakaan selitystä. Ihmiset ovat erilaisia, mutta eihän se tarkoita, ettei pitäisi saada apua hyvin vaikeisiin asioihin. En ymmärtänyt että aivoni toimivat eri tavoin. En ymmärtänyt, että en huomannut joitain asioita tai aikaa, koska miten huomaat jotain mitä et huomaa. Nyt näen kuvioita pikkuhiljaa, jolloin voin ennakoida.

Minullahan on kaikki hyvin. En ajattelekaan vain omakohtaisesti, vaan puhun kaikkien puolesta, jotka saattavat kärsiä ja hyötyisivät itseymmärryksestä tai jopa lääkityksestä. Haluan, että kaikki saavat mahdollisuuden elää parasta elämäänsä ja saada potentiaalinsa käyttöön. Toivon, ettei kukaan pidä itseään viallisena, sen sijaan että ymmärtää asioille olevansa syynsä. Pidän sinun ajatusmalliasi haitallisena ja tiedän että et ole ainoa joka näin ajattelee. Kertomasi perusteella tuntuu, että meillä kummallakin on diagnoosi ja sinä olet antanut sen määrittää elämääsi ja minä en. Olin kuitenkin samanlainen ennen sitä, mutta nyt haasteilleni on nimi. Se on sanoin kuvaamattoman huojentavaa ja kumoaa sekä omia, että muiden haitallisia uskomuksia itsestä. Minä olen pärjännyt, ehkä jollain itsepäisyydellä, mutta se on ollut hilkulla ja ymmärrän, että moni muukin hyötyisi tuesta ja ymmärryksestä. Minä voisin olla vankilassa ja moni vankilassa oleva olisi voinut pärjätä, jos olisi saanut rakentavia työkaluja selviytymistaistelun sijaan. Koska sitä se oli minullekin, selviytymistä, normaalin, elämän sijaan. Mutta ei minun ole tarvinnut mistään luopua, ei diagnoosin jälkeenkään.

Fakta on se, että harmittavan moni uskoo, ettei heistä työelämään, tai elämään. Kaikki koska muut ja itse väärinymmärtävät mitä tapahtuu ja mitä sille olisi tehtävissä. Mitä tuhlausta.

Vielä, on tutkittu, että ahdh:sta kärsivillä naisilla syömishäiriöt ovat tavattoman paljon yleisempiä kuin muulla väestöllä. Sattumaako? Ymmärrän hyvin yrityksen kontrolloida kaaosta päässä ja elämässä tällä tavoin. Sekin ongelma saattaisi ratketa lääkityksellä tai muun tuen turvin, mutta ei, syitä ja seurauksia ei aina haluta nähdä ja sitten itketään, miten "sekaisin" kaikki nykyään ovat. Kun kerta tiedetään, niin seulotaan ja hoidetaan. Kun tunnistetaan syyt, on varmasti myös helpompi tehdä asioille jotain. Tämä on ihan humanitäärinen kysymys, ei mikään mielipideasia. Siksi en luovuta tässä.

Tämä on syy, miksi en mielelläni väännä aiheesta. Mutta en nyt malta olla perkaamatta.

Kuten sanottu, ymmärrän inhimilliseltä kannalta miksi joillekin mikä tahansa diagnoosi on tärkeä. Ja parasta tietenkin, jos se ajatellaan geneettiseksi ominaisuudeksi eikä mt-ongelmaksi.

Olen samaa mieltä siinä, että olisit ansainnut tukea koulun käyntiisi. Mutta olen myös sitä mieltä, että olet etuoikeutettu- olet pystynyt siihen mihin moni ei pysty alkuunkaan- avun kanssa tai ilman.

Tästä voisi vetää johtopäätöksen, että ongelmasi ovat pieniä verrattuna moniin muihin diagnoosilla tai ilman.

Subjektiivinen kokemuksesi ei kuvaa nykyistä arkeasi. Koska olet pärjännyt.

Kuulostaa vähän tylyltä tiedän. Mutta olen kuullut samanlaisia tilityksiä "normaaleiltakin" mm. kympintytöiltä- jotka kyllä tosin pärjäsivät, mutta kokivat riittämättömyyttä, vaikeuksia joista piti selvitä yksin "koska olivat eteviä", vaikeita itsetunto-ongelmia ja myöhemmin jopa työelämässä pärjäämättömyyttä jne.

Sanon vain, että kaikki apua tarvitsevat ansaitsevat sitä. Ja, että kaikki ovat vain tavallisia ihmisiä puutteineen ja vikoineen.

Diagnoosilla ei voida laittaa ihmisiä "paremmuus" järjestykseen avun saannin kannalta. Miksi vaikkapa ihan hyvin koulussa pärjäävä add-tyttö ansaitsisi enemmän apua kuin lapsi, joka oireilee kotitilannetta? Miksi olisi tärkeää tunnistaa "häiriö" jos ongelmia ei ole?

Miksi on tärkeämpää vaikuttaa nepsyjen itsetuntoon erityishuomiolla kuin oirehtiviin kiltteihin tyttöihin?

Ja ennen kaikkea miksi me emme voi opettaa jo lapsillekin, että olemme ominaisuuksiemme kanssa hyviä juuri näin, sen sijaan että luomme paineita leimaamalla "ikävät" piirteet sairaiksi? Miksi haluat mieluumin olla sairas kuin itsesi? Mistä muut saavat itsetuntemuksensa, jos eivät kuulu diagnoosin piiriin?

Korostan vielä, että nepsyjen olemassa oloa ei ole todistettu sen paremmin kuin "nenttejenkään".

Puhuit siitä, että ei ole resursseja huomioida kaikkia yksilöinä. Pointtini ei ollutkaan tämä, vaan se että me voimme muuttaa asioita niin, että ne sopivat kaikille paremmin tai ainakaan niistä ei ole haittaa kuten vaikka ne esteettömät ovet.

Näin me voimme keskittyä entistä paremmin niihin yksilöihin, jotka kaipaavat enemmän tukea. Ja kuten sekin sanottu, pienryhmiin ei edellytyksenä ole dg.

Lasten itsetuntunnon vahvistamiseen ja tapaan toimia on muitakin keinoja kuin yksilöllinen ohjaus. Ryhmien jaossa voidaan esimerkiksi keskittyä kokoonpanoihin, joissa jokaisen lapsen vahvuudet pääsevät oikeuksiinsa. Ilman, että pitäisi tuntea huonommuutta jne.

Lasten vahvuuksien tunnistamiseen kiinnitetäänkin nykyään jo entistä enemmän huomiota.

Kuten sanottu, sinä tai aivosi sen enempää eivät ole viallisia kuten eivät suurimmalla osalla muillakaan. Ne eivät ole häiriöiset ja kaikki hyvät puolesi ovat omiasi, eivät kaikkien nepsyjen, sen enempää kuin huonotkaan puolesi.

Diagnosointi on mielestäni tärkeää, jotta oikeaa tukea osataan antaa, eikä esimerkiksi hoideta vain oireita. Ei itsetunnon kanssa painiva hyödy masennuslääkityksestä, vaan ahdistuksen alkusyiden tunnistamisesta. Ei he hyödy siitä, että joku sanoo, että älä välitä, sinullahan on kaikki edellytykset pärjätä ja muillakin on vaikeaa. Tulos tästähän on hitto silmiesi edessä. Ei se auta! Jos kympin tyttö ei pärjää työelämässä, on jossain menty vikaan. Hän ei ole saanut apua. Hän epäonnistuu ja kärsii turhaan. Ei ole ymmärretty mitään.

Et ymmärrä, että puhun asian puolesta juuri siksi, että olen etuoikeutettu ja tiedän sen. Minulla on ollut mahdollisuus kompensoida haasteita, kaikilla ei ole. Sen vuoksi se on niin tärkeää. Sen vuoksi, että oikeasti kuullaan ja tunnustetaan, kun joku sanoo, että tämä asia ei vain onnistu. En tiedä miksi ja se harmittaa, mutta niin se vain on. Mietittäisiin, että miksi? Eikä niin, että kaikille se on vaikeaa, mutta sinnillä siitä selviää. Lopputulos tästä on nähty.

Minulle ei ole väliä, kategorisoidaanko tarkkaavaisuushäiriö mielenterveyden, vai "geneettiseksi" häiriöksi. Kumpikaan ei ole yksilön vika tai toista pahempi ja se on vain luokittelu. Ongelma ei siitä muutu, mihin se katerigorisoidaan. Tärkeintä on tietää, mistä on kyse ja mikä siihen mahdollisesti auttaa. Ei kotitilannetta oireileva lapsi hyödy lääkityksestä, koska se ei korjaa kotitilannetta. Ei neurologisista oireista kärsivä välttämättä pärjää koulussa, vaikka kotona kaikki olisi hyvin (vaikka tämä usein auttaa). Usein vanhemmatkin hyötyvät tiedosta "oireilun" taustalla. Diagnoosien ei tulisikaan stigmatisoida, vaan lisätä ymmärrystä. Niiden tulisi olla väline, ei päämäärä. Varsinkin kuin asioiden ilmiasut ovat usein samankaltaisia, on erittäin tärkeää selvittää, mistä nämä johtuvat, jotta niiden kanssa voidaan tulla toimeen.

Itse en ajattele olevani sairas. Minulla on vaan, eroistakin huolimatta tarpeeksi kasa samanlaisia piirteitä kuin tietyillä muilla ihmisillä. Olen huomannut, että moni on löytänyt niihin ratkaisuja ennen itseäni, jotka toimivat. Tämä tieto hyödyttää minua. Ennenkuin osasin etsiä yhdistäviä kokemuksia, näille ominaisuuksille annetun yhteisen nimittäjän avulla, olin yksin näiden kokemusten kanssa. Minulle tarjottiin ratkaisuja jotka eivät toimineet. Ei sillä ole väliä, mikä nimi näillä piirteillä on. Vaan sillä, että ajattelin olevani ainoa näiden vaikeuksien kanssa. Joukossa on voima, koska monta päätä ratkoo usein tehokkaammin ongelmia ja löytää uusia tulokulmia asiaan. Niille pitää vain löytää nimittäjä. Se, ettei tätä hyödynnetä, koska kaikki ovat omalla tavallaan erilaisia omissa poteroissaan, se on sitä hulluutta. Jos ajatellaan, että harvinaisen isojalkaisen on vaikea löytää kenkiä, saa hän parhaita vinkkejä toisilta isojalkaisilta. Jos kukaan ei koskaan tiedosta, että suurin osa massatuotetuista kengistä ei osu tähän kokohaarukkaan, koska onhan sitä erikokoisia jalkoja ja kenkiä ja joka jalka on erilainen, ei ehkä markkinoida "erikoiskenkiä isojalkaisille" jolloin niitä tarvitsevat eivät löydä niitä ja muut sanovat "kyllä mä ainakin löydän kenkiä ihan mistä vaan". Niin. Pointti on se, että ymmärretään, että tiettyä poikkeavuutta on edes olemassa, sitten siihen pyritään vastaamaan ja sitten siitä tiedotetaan. Eikä ollut edes vaikeaa. Vertaistuki "vaikea löytää isoja kenkiä" sitten johdattaa parhaille jälleenmyyntipaikoille. Ja kappas, ei tarvinnut kärvistellä liian pienissä kengissä, vaikka kyllähän siitäkin selviää ja jo muinaisilta kiinalaisiltakin sidottiin jalat ja joillakin ei ole jalkoja ollenkaan ja jada jada. Sitten taas jos kenkiä valmistettaisiin varmuuden vuoksi kaikissa kooissa saman verran, olisi se vain resurssien tuhlausta (vrt. esteettömyys).

Nimenomaan, paitsi tähän niin kutsuttuun häiriöön ei ole hoitoa, silloinhan me hoidamme "vain" oiretta.

Jos ongelmana on ajankäyttö, lääke siihen ei ole kalenteri, vaan se on apuväline. Ei ole resurssien hukkaamista opettaa kaikille ajankäyttöä- koska tämä väline on kaikille hyödyllinen. Ei ole tuhlausta opettaa kaikille tunne- ja vuorovaikutustaitoja, koska me kaikki niitä tarvitsemme. Ei ole tuhlausta panostaa selkeisiin ohjeisiin, koska näin me tavoitamme myös ne joiden ongelmat jäisivät huomaamatta. Ei ole tuhlausta panostaa siihen, että koulussakin kaikki kokisivat tulevansa nähdyiksi ja kuulluiksi. Sen ei tarvitse olla mitään ylivoimaista sata nolla panostamista jokaiseen erikseen, vaan normaalia huomavaisuutta.

Mutta et ole vain etuoikeutettu, vaan myös erilainen suhteessa kaikkiin muihin. Yhdistäviä tekijöitä on kyllä, mutta sinulla on myös muita ominaisuuksia, jotka ovat vieneet sinut missä olet. Se että olet pystynyt, ei tarkoita, että muut voisivat. Ja ne jotka voivat, tekevät saman joka tapauksessa. Tämä ei tarkoita sitä, että kannattaisin silti kenenkään itsetunnon lyttäystä missään olosuhteissa.

Moni ei pysty siihen mihin minä. Minä en pysty samaan mihin moni muu pystyy lähtökohtaisestikaan. Minä en pysty samoihin asioihin ilman lääkitystä, mihin pystyn lääkityksen kanssa. Olen etuoikeutettu, että minulla on mahdollisuus sitä käyttää ja välttää pahimmat katastrofit. Olen pärjännyt töissä. Sanoit, ettei subjektiivinen kokemukseni kuvaa arkeani koska olen pärjännyt. Kyllä se kuvaa. Et siitä mitään tiedä. Et tiedä miten olen pärjännyt tai missä en pärjää. Ei elämässä ole mitään pelitasoja jotka saavutetaan, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen. Jonkun toisen ongelma on minulle pieni ja hänelle suuri ja vice versa. Minulla on oikeus selvitä haasteistani tuen avulla, myös esimerkiksi työttömällä on oikeus siistiin kotiin, vaikka tarvitsisi siinä apua. Jos lääkkeet auttavat minua viimeistelemään yliopiston ja jollakin toisella yläasteen, ei tällä ole mitään eroa. Jokainen tekee mitä pystyy, tärkeintä on, että voi tehdä sen mihin pystyy. Minä hyödyn lääkityksestä. Minulla ei ole mitään syytä epäillä, etteikö moni muukin hyötyisi, yhtälailla kuin tiedän moni ei sitä tarvitse eivätkä kaikki siitä hyödy joka tapauksessa. Kaikille lääkitystä ei voi kokeilla varmuuden vuoksi. Miten saamme tietää? Spoiler: tiedän vastauksen.

Jos on kykyjä, mutta ei tiedä miten niitä käyttää ja kohdentaa niin aika hankala etsiä  tukea .

Mutta mitä tuo viimeisen  kirjoittama viimeinen lause vastauksineen  nyt meinaa? Alkaa meneen syvälliseksi , pitäs varmaan ottaa napanderi niin aivot ehkä alkas toimiin.