Suostuisitko parisuhteeseen, jossa toinen tekee selväksi, ettei halua koskaan muuttaa yhteen?

Jos nyt jäisin sinkuksi niin tuo olisi ainoa järjestely, mihin enää haluaisin. Mieluiten olisin yksin omissa nurkissani ja omassa rauhassani. Suhde olisi myös avoin, että saa panna muitakin, jos haluaa.

N32

Sopis mulle erinomaisesti. Nykyään ollaan usein viikot erossa töiden takia enkä osaisi edes olla "normaalissa" suhteessa jossa molemmat ois päivätöissä. Yhteen muutettiin vasta vuoden naimisissaolon jälkeen.

Tottakai, se on tarkoituskin tässä nykyisessä suhteessa, että omat kodit pidetään. En halua alkaa äidiksi miehen lapsille. Koska itse olen vela.

Suostuisin!

Perustelut ovat selkeät, elän sellaisessa suhteessa tälläkin hetkellä, jo neljättä vuotta.

Olemme etäsuhteessa (eri kaupungit, ei tosin kuin 100 km välimatkaa) ja molemmilla vuoroviikkokuvio aiemmasta suhteesta olevien lasten kanssa. Olemme yhdessä pääsääntöisesti joka viikonlopppu, mutta "tarpeen tullen" toinen ottaa auton alle ja kipaisee vaikka vain illalla muutaman tunnin tai on yön yli toisen luona, joskus minä joka tein jo aikana ennen koronaakin tein paljon etätöitä, vietän aikaa viiikolla hänen luonaan jne.

Tämä järjestely sopii minulle erinomaisesti, en missään tapauksessa haluaisi saman katon alle mitään uusio-suurperhettä vaikka molemmat toistemme lapsien kanssa tulemmekin erinomaisesti toimeen ja lapsetkin viihtyvät porukassa kun silloin tällöin tehdään jotakin reissuja tai jotakin koko porukalla.

En suostuisi, muutta arvostaisin sitä, että kertoi tuosta rehellisesti.

Eksä nimittäin ei myöskään halunnut muuttaa yhteen, mutta valehteli minulle muuta vuosikausia, koska tiesi että lähtisin jos en saisi haluamaani perhe-elämää hänen kanssaan. Viiden vuoden jälkeen valehtelu oli eskaloitunut siihen pisteeseen että mies oli varannut meille asuntonäytön, toiveissa varmaan etten pitäisi asunnosta ja mies voisi sen jälkeen vain sanoa että yritti muuttaa yhteen mutta eihän minulle kelvannut. No, minä arvasin mitä oli tekeillä, joten ihastelin asuntoa ja sanoin että voidaan ottaa se saman tien. Lopulta mies myönsi ettei halunnut muuttaa yhteen eikä koskaan haluaisi, oli tiennyt sen kauan, mutta ei ollut halunnut suhteesta luopua. Se siitä sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mutta: kyllä minulle tulisi mieleen, että toinen ei rakasta tarpeeksi.

Minusta on ainakin tietää jo tapailuvaiheessa, kuinka paljon toinen uskoo tällaisiin toksisiin parisuhdekäsityksiin. Jos jollekulle yhdessä asuminen, kihlat, avioituminen jne. ovat rakkauden mitta, häneen on turhaa tuhlata aikaa.

Ja mitään pahaa ei siis ole siinä, että näitä asioita haluaa. Mutta jos jollakin tasolla on tällainen kulttuurinen painolasti epäilyksenä, ei suhteesta vain tule mitään.

Mielestäni en tehnyt siitä kulttuurikysymystä. En itse pidä parisuhdestatusta tärkeänä ja kihloja pidän vain sormuksina.

Näen avioliiton symbolisena, en kulttuurisena. Se ei ole muita ihmisiä varten, vaan minua itseäni varten.

Eli se, että joku haluaa olla kanssani, on se mittari. Jos hän haluaa vielä naimisiinkin, niin se kertoo tahdosta.

Juu, mutta siis se ajatus, että yhdessä asuminen kertoo rakkaudesta ja se, ettei halua yhdessä asua, kertoo siitä, ettei rakasta, on kulttuurisesti opittu rakkauskäsitys. Tätä tarkoitin.

Tämä ajatus toimii taustalla sen kummempaa haittaa aiheuttamatta niin kauan, kun itse on aika tavallinen tyyppi ja etsii tavallista, norminmukaista parisuhdetta.

Mutta siinä vaiheessa, kun olet aika lailla vapautunut tästä parisuhteen "hissimallista" (escalator model) ja etsit ns. vaihtoehtoista muotoa olla yhdessä, seurustelukumppanin ajatuksia kannattaa tapailun alkuvaiheessa luodata vähän tarkemmin. Jos toinen suostuu erillissuhteeseen mutta pitää erillään asumista kuitenkin pohjimmiltaan sitoutumisen puutteena, ei suhde tule toimimaan pidemmän päälle.

Erillisuhteeseen kannattaa ryhtyä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka pitää sitä aivan loistavana parisuhteen muotona.

Sama koskee kaikkea muutakin. Esimerkkinä vaikka mustasukkaisuus: parhaiten toimii suhde, jossa molemmat ovat samalla tavalla mustasukkaisia ja siksi ymmärtävät rajansa ihan itse. Tai perinteinen työnjako: ei tule riitaa, kun molemmilla selkeää, mikä kuuluu omaan tonttiin.

Kyllä, kannattaa valita hyvin yhteensopiva kumppani, jonka kanssa keskeiset arvot ovat jaetut. Mutta halusin erikseen pointata tämän "Haluttomuus asua yhdessä tarkoittaa, ettei toinen rakasta" -harhan, kun se tulee esiin lähinnä vain silloin, kun hissimallista irtaantunut ihminen koettaa seurustella norminmukaisesti ajattelevan ihmisen kanssa.

Ei se välttämättä ole harha. Kyllähän ihminen epäröi yhteenmuuttoa yms yms yms, jos ei ole varma.

Se voi olla harha, mutta ei välttämättä.

On se silloin harha, jos toinen kertoo sinulle, että haluaa asua erillisuhteessa, koska se on itselle paras suhdemuoto, ja sinä jäät epäilemään, koska pohjimmiltaan et usko, että toinen voi rakastaa oikeasti, jos ei halua asua yhdessä.

Pää pois omasta navasta nyt.  Sillä toisella voi olla vaikka mitä syitä olla muuttamatta yhteen, kuten esimerkiksi toinen perhe. Tai myös se rakkauden puute, eli toinen koetaan hyödykkeenä, jolta saa huvituksia seuraa ja seksiä aina tarvittaessa, mutta jonka voi myös kipata sivuun jos suhteeseen tulee ongelmia. Mutta tietenkin se toinen voi olla myös sekä aidosti rakastava että oman tilan tarpeinen, kuten sinä ilmeisesti olet.  Parisuhteeseen kuuluu keskustelu ja oman tunnetilan välittäminen toiselle, se ei välttämättä riitä, että sanoo jotain, vaan pitää perustella monisanaisemmin saadakseen toisen luottamuksen.

Tästä syystä en itse pidä jyrkän mustavalkoisesta ei ikinä -ajattelusta.  Jos heti suhteen alkumetreillä toinen "tietää" ettei yhdessäasuminen ole koskaan ratkaisu, niin kyllä siitä tulee sellainen olo, että toisella on takanaan käsittelemättömiä traumoja tai valmis kaava tulevaan suhteeseen.  tulen paremmin toimeen sellaisen ihmisen kanssa, joka jättää tilaa muuttumiseen ja kasvamiseen tulevaisuudessa.  Tällä hetkellä minusta tuntuu että yhdessäasuminen ei ole paras ratkaisu, mutta koska emme vielä tunne toisiamme riittävästi, tai koska tulevaisuudesta ei ikinä tiedä mitään varmaa, sopiiko että teemme päätöksiä myöhemmin tilanteen mukaan? Kun olemme seurustelleet vuoden, tiedämme enemmän. 

Erillään, omissa osoitteissa asuminen olisi mullekin paras seurustelumuoto. Ahdistun jos en pääse välillä olemaan ihan rauhassa, omien ajatusten kanssa. Ymmärrän halun olla lähellä, kaipaanhan sitä itsekin, sopivasti annosteltuna. On tullut asuttua partnerien kanssa isommassa ja pienemmässä asunnossa ja mun kokemus on, että edes iso asunto ei aina riitä. Joskus sitä vaan haluaa kuunnella musiikkia ihan rauhassa tai uppoutua hyvään kirjaan. Huomiota kerjäävä kumppani siinä tilanteessa lähinnä ärsyttää ja helposti tulee sanottua kärkevämmin kuin oli tarkoitus.

Se on tullut myös kantapään kautta koettua, että vaikka miten äijä vannoisi ettei niin tule käymään, kummasti vaan kodinhoidon vastuu lipsuu naisen harteille. En ole mikään siivousintoilija, kaukana siitä. Lähden kuitenkin siitä, että jokainen korjaa omat jälkensä. Itse, oma-aloitteisesti, ilman huomauttamista. Joo, mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmalta ajatus omista asunnoista kuulostaa. Se täytyy vielä sanoa, että on kohdalle osunut sellainenkin partneri, jonka kanssa yhteiselo on sujunut hyvin.

Aloitukseen sen verran että itse karsastan näitä "mulla on ehdot a, b, ja c joiden on toteuduttava jotta voin sitä -taikka-tätä". Kertoo joustamattomuudesta mikä pitemmän päälle näkyy varmasti monessa asiassa. Joustamaton ihminen on raskasta seuraa, ei sellasta jaksa.

Jaamme arkea toki, vaikka meillä on kaksi asuntoa. Olemme ison osan ajasta yhdessä jommassa kummassa. Yhtä lailla ruokaa laitetaan, siivotaan ja pyykätään, käydään ruokakaupassa yhdessä, ihan siinä kuin jos asuntoja olisi yksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluaisin mennä nukkumaan rakkaani viereen ja siitä myös herätä. Jos päivät ollaan joka tapauksessa töissä, jäisi iso osa läheisyyden mahdollisuudesta saavuttamatta.

Me asutaan erillään, mutta suurin osa öistä vietetään silti yhdessä. Yökyläily on paljon hauskempaa kuin yhdessä asuminen.

Jatkuvaa tavaroiden raahausta tai sitten pitää käydä kotona ennen töihin lähtöä, kun tehdään ruokaa voi toisella olla sellaisia välineitä mitä tai tarvitsisi jne. Me muutettiin yhteen aika nopeasti juuri käytännön syiden takia.

Jaa? Ei minun ainakaan tarvitse käydä kotona välissä tai raahata tavaroita paikasta toiseen.

Niin eli siis teillä kummallakin on kummassakin paikassa vaatteita joka lähtöön plus kaikki kosmetiikka kahtena kappaleena?

Meillä on ainakin molemmissa paikoissa suunnilleen kaikki mitä nyt voi olla. Käsilaukku riittää "siirtymiseen" Ei se mikään ongelma ole, että "kaksin kappalein" kun kodin tavarathan aina kerääntyy muutenkin pikkuhiljaa ettei niitä kerralla hankita, vaatteitakin on riittävästi ja jos kyse on jostain hajuvedestä niin se että niitä on molemmissa paikoissa tarkoittaa vain sitä että ne riittää myös tuplakauan. Eihän tämä nyt ole mikään ongelma.

Erikseen on sitten jotkut "superjuhlat" joihin valmistaudutaan huolella iltapukuineen. Sitten se toki vaatii sen että olen omassa kotonani valmistautumassa. Mutta eipä noita tilanteita nyt mitenkään erityisen usein ole.

Nimim. se naimisissa mutta eri asunnoissa

Eli siellä toisen kotona säilytetään kyllä vaatteet, urheiluvälineet, kosmetiikka, laturit, tietokoneet ym. Mutta yhdessä ei voi asua koska? Ihan kysyn mielenkiinnosta mikä miehessäsi/vaimossasi aiheuttaa sen ettet halua asua hänen kanssaan? Meillä on miehen kanssa omaa aikaa, asunto on niin iso että kummatkin voi tehdä omia juttujaan ilman että on toisessa kiinni. Olen itsekin introvertti ja kaipaan omaa aikaa.

Ja yhdessä pitäisi asua koska?

Vierailija kirjoitti:

Jos heti suhteen alkumetreillä toinen "tietää" ettei yhdessäasuminen ole koskaan ratkaisu, niin kyllä siitä tulee sellainen olo, että toisella on takanaan käsittelemättömiä traumoja tai valmis kaava tulevaan suhteeseen.

Juu, ja juuri tämän takia kannattaakin luotailla, mitä toinen ajattelee siitä, ettei muuteta koskaan yhteen. Tuolla sinun kuvailemallasi tavalla ajattelevat seurustelukumppanit eivät vain ole parisuhdeainetta sellaiselle, joka etsii nimenomaan pitkäaikaista, rakastavaa erillissuhdetta. He voivat aluksi suostua asumaan erillään, mutta kun he ovat ostaneet tuon ympäröivän kulttuurin myyvän ajatuksen "ei halua muuttaa yhteen = jotakin on vialla", vaikeuksia on varmasti tiedossa.

Poikkeus on, jos tällainen ihminen haluaa oikeasti tehdä psykologista työtä päästäkseen irti tästä ajatusmallista.

Vierailija kirjoitti:

Olen eri kuin tuo kenelle vastasit, mutta minulle tuo onnellisuutta se yhteinen arki, perheen perustaminen, miehen halu sitoutua minuun jne.

Taas yksi "ei halua asua yhdessä = ei ole sitoutunut" -uskomus bongattu.

Ydinperheen äitinä kokisin kamalana. Yh tilanteessa olisi ok

Vierailija kirjoitti:

Jaamme arkea toki, vaikka meillä on kaksi asuntoa. Olemme ison osan ajasta yhdessä jommassa kummassa. Yhtä lailla ruokaa laitetaan, siivotaan ja pyykätään, käydään ruokakaupassa yhdessä, ihan siinä kuin jos asuntoja olisi yksi.

Ei enää ikinä. Koettu on. Äijä eli tuolloin kaksoiselämää ja juttu kosahti paljastuttua

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä haluaisin mennä nukkumaan rakkaani viereen ja siitä myös herätä. Jos päivät ollaan joka tapauksessa töissä, jäisi iso osa läheisyyden mahdollisuudesta saavuttamatta.

Me asutaan erillään, mutta suurin osa öistä vietetään silti yhdessä. Yökyläily on paljon hauskempaa kuin yhdessä asuminen.

Jatkuvaa tavaroiden raahausta tai sitten pitää käydä kotona ennen töihin lähtöä, kun tehdään ruokaa voi toisella olla sellaisia välineitä mitä tai tarvitsisi jne. Me muutettiin yhteen aika nopeasti juuri käytännön syiden takia.

Jaa? Ei minun ainakaan tarvitse käydä kotona välissä tai raahata tavaroita paikasta toiseen.

Niin eli siis teillä kummallakin on kummassakin paikassa vaatteita joka lähtöön plus kaikki kosmetiikka kahtena kappaleena?

Meillä on ainakin molemmissa paikoissa suunnilleen kaikki mitä nyt voi olla. Käsilaukku riittää "siirtymiseen" Ei se mikään ongelma ole, että "kaksin kappalein" kun kodin tavarathan aina kerääntyy muutenkin pikkuhiljaa ettei niitä kerralla hankita, vaatteitakin on riittävästi ja jos kyse on jostain hajuvedestä niin se että niitä on molemmissa paikoissa tarkoittaa vain sitä että ne riittää myös tuplakauan. Eihän tämä nyt ole mikään ongelma.

Erikseen on sitten jotkut "superjuhlat" joihin valmistaudutaan huolella iltapukuineen. Sitten se toki vaatii sen että olen omassa kotonani valmistautumassa. Mutta eipä noita tilanteita nyt mitenkään erityisen usein ole.

Nimim. se naimisissa mutta eri asunnoissa

Eli siellä toisen kotona säilytetään kyllä vaatteet, urheiluvälineet, kosmetiikka, laturit, tietokoneet ym. Mutta yhdessä ei voi asua koska? Ihan kysyn mielenkiinnosta mikä miehessäsi/vaimossasi aiheuttaa sen ettet halua asua hänen kanssaan? Meillä on miehen kanssa omaa aikaa, asunto on niin iso että kummatkin voi tehdä omia juttujaan ilman että on toisessa kiinni. Olen itsekin introvertti ja kaipaan omaa aikaa.

Pitäisikö minun olla tavaran vanki? Meillä on kyllä varaa olla sekä ripsiväri että tietokone molemmissa asunnoissa.

Eikä minun miehessäni ole mitään sellaista, ettei hänen kanssaan pystyisi asua. Hän on huomaavainen ja fiksu ihminen. Syy on ihan siinä, että meistä on vain mukavaa kun on oma koti, ja saa välillä olla yksin. Kaikki tietävät, että eri huoneessa ei ole samaa, kuin olla yksin kotona. Minä vain olen aina tykännyt olla välillä yksin kotona. Yksi parhaita aikoja oli abikevään lukuloma, kun ekaa kertaa ikinä sai olla yksin koko talossa. Nyt saan tehdä sitä omassa talossa kun tykkään. Usein jo yksi kokonainen päivä ja yö viikossa riittää, että olen latautunut. Jos asuisimme yhdessä, mihin mieheni pitäisi mennä karkuun, että saan olla yksin kotona kerran viikossa?

Näin on paljon helpompaa.

Tykkään myös mennä hänen kanssa nukkumaan, mutta välillä tykkään myös nukkua ihan rauhassa isossa sängyssä yksin, niin pitkään ja poikittain kuin tykkään.

Välillä katsotaan telkkaa yhdessä, välillä kutsutaan ystäviä. Sitten taas pidän oman leffaillan, ja vietän päivän lapseni tai ystävättären kanssa.

Kaikkia näitä tarinoita näyttää pitkälti yhdistävän uusioperhemeininki, minkä kyllä ymmärtää kun asiat on aiemmin mennyt huonosti niin ei haluta sitoutua toiseen mahdolliseen epäonnistumiseen. Parisuhde light, ei kaloreita.

Olen vapaaehtoisesti lapseton, ja nimenomaan se, ettei ole lapsia suunnitelmissa, on vapauttanut minut etsimään juuri sellaista parisuhdemuotoa, joka sopii minulle parhaiten. Perinteinen "aloilleen asettumisen" kaava yhteisine asuntoineen, kultaisinenoutajineen ja avioliittoineen on rakennettu palvelemaan lisääntymispyrkimyksiä, joten kun tuo ei ole omalla agendalla, voi itse valita.

Ei se ihme ole, että erillissuhteet ovat kaikkein suosituimpia sellaisten parissa, jotka eivät (enempää) lapsia halua. Kun ei ole pakko asua yhdessä taloudellisten tai perhesyiden takia, aika moni pitää enemmän erillään asumisesta varsinkin, kun se yleensä parantaa suhteen laatua, lisää romantiikkaa ja mahdollistaa pienen ikävöinninkin.

En usko, että mitenkään sopisi minulle. Toki voisin harkita ja kuunnella toisen osapuolen syyt, miksi näin haluaa (toki ymmärrän myös, jos ihan vaan haluaa, koska ihmisellä on vapaus haluta), mutta en usko, että olisin loppupeleissä onnellinen sellaisessa suhteessa. Voi tietysti olla, että jossain muussa elämäntilanteessa ajatukseni olisivat erilaiset.

Vierailija kirjoitti:

En usko, että mitenkään sopisi minulle. Toki voisin harkita ja kuunnella toisen osapuolen syyt, miksi näin haluaa (toki ymmärrän myös, jos ihan vaan haluaa, koska ihmisellä on vapaus haluta), mutta en usko, että olisin loppupeleissä onnellinen sellaisessa suhteessa. Voi tietysti olla, että jossain muussa elämäntilanteessa ajatukseni olisivat erilaiset.

Missä elämäntilanteessa sitten olet nyt?

Voi kunpa tapaisin miehen, joka suostuisi asumaan eri osoitteissa.

Juuri tällaisen parisuhteen haluaisin. Haaveilen paritalosta. Mieheni asuisi yhdellä puolella, ja minä toisella. Meillä on kaksi lasta, ja tämä neljän hengen yhteisasuminen on monesti vain liikaa.

Kukin pari tekee haluamallaan tavalla, tärkeintä on että molemmat osapuolet ovat asiasta yhtä mieltä. Ulkopuolisten on siinä aivan turhaa tulla sanomaan miten sitoutunutta kenenkin parisuhde on.

Me asutaan eri osoitteissa vaikka ollaan myös naimisissa.

Suhde on vakaa ja voi hyvin nimenomaan juuri siksi ettei väliin pääse mitään skismaa raha-asioista, taloustöistä, lapsista jne. Tämä toimii loistavasti meillä, introvertteinä kaipaamme paljon omaa aikaa. Näin on ihanaa, että toisinaan voi olla omassa rauhassa jopa päiviä, sen jälkeen on taas ihanaa olla yhdessä. Joka päivä jaetaan kuitenkin arkeamme viestein ja puheluin.

Kyllä vaan suhde on pysynyt ihan alkuaikojen tuoreudessa jo kohta 10v. 

Ei tällaiset alle 15-vuotiaiden "tapailu-suhteet" toimi.

Aikuistukaas ihmiset jo.