12-vuotiaalla pojalla alkanut pakkoajatukset syyslomalla

Ap, en tiedä mitä sanoa, Olen nuori mutta sen vanhan kaartin jälkikasvua, ja siinä oli normaalia olla normaali ja sivistynyt. Kaikki pervoilu olisi ollut epänormaalia, minkä ikäiselle tahansa.

Olen psykiatrialla työskentelevä, joka hoitaa pakko-oireisia ihmisiä. Suosittelen lämpimästi hakeutumista osaavalle KKT-terapeutille (kognitiivinen käyttäytymisterapia) tai lastenpsykiatrialle esimerkiksi terveyskeskuslääkärin lähetteellä. Kannattaa tarttua asiaan jo ajoissa, OCD:ta voidaan hyvin hoitaa KKT:lla. Pakko-oireisessa häiriössä on usein kyse vastuu-uskomuksista ja oireet keskittyvät monesti asioihin, jotka ovat tärkeitä senhetkisessä elämäntilanteessa. Seksuaaliset tai väkivaltaiset pakkoajatukset ovat erittäin yleisiä nuorilla, joilla OCD. Tärkeää olisi, että vanhempana ei liikaa lähtisi vakuuttelemaan lapselle, että kaikki on hyvin tai vaikkapa jos ihminen tarkistelee hellaa, että kyllä hella on kiinni ja mitään tulipaloa ei tule. Tämä on osa häiriötä ja sitä sanotaan vahvistuksen hakemiseksi, ja se pitää häiriötä myös yllä. Lapsen kanssa voi lähteä keskustelemaan siitä, mitä hän ajattelee tapahtuvan, jos vaikka ei tunnustaisikaan kaikkea tai jos ajattelisikin seksuaalisia asioita. Mitä lapsi mahtaa pelätä tapahtuvan, mitä hän ajattelee sen kertovan hänestä itsestään? Tästä on hyvä lähteä liikkeelle, mutta tosiaan ei lähteä siihen loputtomaan vakuutteluun. Lapselle voi sanoa, että olen sinun tukenasi ja haetaan sinulle apua. Lopulta se hoito on kuitenkin altistamista ja rituaalinestoa, kunhan lapsi on siihen itse valmis ja asia on käsitteellistettynä mielessä. Pakottaa mihinkään ei pidä.

Osa OCD:n hoitoa on myös epävarmuuden sietäminen. Pakko-oireinen hakee rituaaleista turvaa, jotta mitään kamalaa ei tapahdu. Elämä kuitenkin on epävarmaa, emmekä voi varmaksi sanoa, että mitään hirveää ei koskaan tapahdu. Lähtisin tosiaan hieman haastettelemaan lasta, että mitä kamalaa mahtaa tapahtua, jos seksikuvat mielessä ovatkin tai jos tekisi jotain, joka vahingoittaisi muita, eikä sitä tunnustaisi. Asiasta voi myös puhua sen oikealla nimellä ja tehdä hieman eroa ikäänkuin lapsen omaan ajatteluun: tämä on osa pakko-oireistä häiriötä, joka sinua kiusaa ja nyt ryhdymme laittamaan sille kampoihin.

Tsemppiä! Jo aiemmin suositeltu Kerrasta poikki -kirja on myös hyvä. Pakko-oireisesta häiriöstä voi toipua, olen hoitanut ihmisiä, joiden ajasta 90 % menee pakkoajatuksiin ja muutaman kuukauden työllä oireet ovat merkittävästi vähentyneet ja ihminen osaa itse taistella oireita vastaan tavoilla, jotka eivät ruoki niitä. Hyvä, että olette jo nyt asian kimpussa! Keskimäärin diagnoosiin menee muistaakseni 7-9 vuotta, sen verran piiloon häiriö monesti jää.