Tekisi mieli lopettaa yhteydenpito vanhempiini, en taida soittaa enää heille,

kirjoittaa tästä aiheesta johonkin ison lehden yleisönosastoon, täällä on tullut niin paljon hyviä näkökulmia asiaan

t. ei kukaan aiemmista mutta saman asian kanssa painiva

Kerran ovat vanhempani käyneet meillä kesällä:(. Vaikka ovat eläkkeellä ja itse olen ollut kotosalla ja lapsetkin. Kerran olen vissiin minäkin käynyt lasteni kanssa heillä, silloin isäni kutsui meidät. Isäni on tässä suhteessa paaaaaljon parempi kuin äitini. Äitini on apaattinen ja haluaa olla omissa oloissaan.



Näin on ollut oikeastaan koko sen ajan kun minulla on lapsia ollut. Hoitovapaallakin olin pitkään ja silloinkin useimmiten omissa oloissani käkin. Tietty jotain ystäviä tapasin mutta olisihan se kiva tavata omaa sukuakin:/.



Toinen asia mikä myös harmittaa on se, että äitini on käytöksellään myös karkoittanut KAIKKI sukulaisemme. Äidillä ei ole kontaktia omiin sisaruksiinsa ja nykyään haukkuu myös isäni sisaruksia:(((.

Usein ajattelee, että muilla näyttää olevan täydellistä, ja vain itsellä ongelmia. Mutta vanhempien ja sisarusten suhteissa on aina monenlaista painolastia. Itselläni on aika huonot välit siskoni kanssa (muodollisen hyvät, mutta kylmät). Mutta se ei ole tässä aiheena.



Varmasti on myös sellaisia isovanhempia, jotka eivät ole niin kovin kiinnostuneita lapsenlapsistaan. Omien vanhempieni kohdalla ei ole kyse tästä, vaan he ovat yksinkertaisesti liian iäkkäitä ja/tai omiin asioihinsa keskittyneitä hoitamaan lapsiani tai touhuamaan heidän kanssaan edes lyhyttä aikaa.



Vanhempani ovat nyt 73- ja 75-vuotiaita. Käymme heillä kylässä pari kertaa kuussa, pari tuntia kerrallaan. He pitävät vierailuistamme ja odottavat niitä, mutta huomaan että he ovat aivan uupuneita vierailumme jälkeen, vaikka he ovatkin aivan terveitä ja hyväkuntoisia. Tuon parituntisen aikana he enimmäkseen kertovat omia asioitaan, katsovat uutisia (kymmenennet uutiset sinä päivänä, mutta ne pitää nähdä) jne. Toki he myös leikkivät lastemme (6 ja 4 v.) kanssa aina jonkin aikaa, kunnes tulee mieleen että kukat piti kastella tai muuta vastaavaa. He ovat jotenkin niin rutiiniensa ja tapojensa orjia. Lapseni eivät ole kertaakaan olleet heillä hoidossa, en ole kyllä pyytänytkään, kun tilanne on tämä. Olen sopeutunut tähän tilanteeseen enkä odota enempää. Jos tulisi kriisitilanne, uskon että he ottaisivat lapset hoitoon. Omalta osaltani toivon, että minulla olisi aikanaan läheisemmät välit aikuisiin lapsiini ja heidän lapsiinsa. Mutta kuka tietää, kun ikää tulee, muuttuuko omakin maailma jotenkin sisäänpäinkääntyneeksi.



Joskus tilanne on kyllä päinvastoinkin. Tunnen myös isovanhempia, jotka ovat aivan uupuneita, kun lastenlapset ovat heillä liian paljon hoidossa, mutta isovanhemmat eivät ilkeä sanoa ei. Yhdellä pariskunnalla oli talvella lastenlapsi hoidossa kaksi viikkoa, kun vanhemmat kävivät matkalla. Yksi yö välissä ja heidän toisen lapsensa lapsi tuli viikoksi. Heidän aikuiset lapsensa suorastaan kilpailevat, kumman lapsi on enemmän hoidossa, ja tarkkailevat ettei vain toista suosita. Isovanhemmat ovat aika suoraan kertoneet minulle, mitä ajattelevat, mutta eivät halua rikkoa välejä lapsiinsa ja lastenlapsiinsa. Mutta tällainen on varmaan poikkeustapaus.

On niin erinomainen ketju!

väsyneitä pitämään yllä sosiaalisia kontakteja - ilmeisesti työelämässä ollessaan he juuri ja juuri jaksoivat olla ihmisten kanssa tekemisissä työpäivän ajan, mutta kotona he vetäytyivät ikäänkuin omaan maailmaansa.



Toisen ihmisen kohtaaminen tunnetasolla tuntuu sekin olevan mahdotonta - he eivät tunnista omia tunteitaan tai ainakaan he eivät osaa käsitellä niitä rakentavasti, tältä se ainakin minusta näyttää. Miten tällaisten ihmisten kanssa voisikaan siis olla läheisiä ja muodostaa jonkinlaista syvempää vuorovaikutusta?



Pakostakin sitä jää etäiseksi, kun ei ole mitään jaettuja yhteisiä tunteita.

Yhdessäolo tarkoittaa siis pelkkää tehtävien suorittamista ja sentyyppistä jutustelua, mitä tehdään hyvän päivän tuttujen kanssa.



Miten meidän sukupolvi pystyy katkaisemaan tällaisen, ilmeisesti jo sukupolvia vallinneen tavan olla olemassa ja yhteydessä toisiin ihmisiin?

Aiemminhan tunteisiin ei "ollut varaa", piti vain selvitä jotenkin sodasta ja pula-ajasta ja muista rasitteista. Nyt kun elintaso on noussut, aikaa jää huomata ihmissuhteiden onttous.

Ja haluan vain ilmaista, että täällä myös yksi kohtalotoveri. Tunnistin tosi monta kohtaa teidän viesteistänne. Mm. sen miten tärkeäksi tv on tullut juuri eläkkeelle jääneille vanhemmilleni - ohittaa tärkeydessään kaiken muun. Ja myös se, että avuttomampi isosiskoni saa lastenhoitoapua mutta minä en, kun olen kai liian hyvin pärjännyt aina. Kun apua pyytää, vastaus on kiertelevä ja kaarteleva "ei", kerran on äitini suoraan ilmoittanut että on aikanaan meidät hoitanut eikä enää tartte hoitaa. Eniten minuakin surettaa se, että lasteni suhde isovanhempiin jää etäiseksi ja heidän kavereihin verrattuna he itsekin tajuavat jäävänsä jostain paitsi. En kerta kaikkiaan ymmärrä, mistä homma kiikastaa. Vaikka isovanhemmat tarvitsevatkin omaa rauhaa ja omaa aikaa, niin onko kohtuutonta toivoa apua muutamana päivänä vuodessa? Kyllä siinä vielä jää 360 päivää ihan itselle.



Jos jotain, niin ainakin olen oppinut tästä kokemuksesta paljon siitä, millainen isoäiti itse haluan tulevaisuudessa olla. Eniten tässä menettävät minun vanhempani, sääli vain etteivät sitä itse tajua.



Lohduttavaa kuulla, että teitä on paljon muitakin.

Eivätkö he halua tutustua toisiin ihmisiin - edes omiin lapsiinsa tai lapsenlapsiin?

Pitävätkö nämä ihmiset edes itsestään?



Mitkä asiat ovat heille tärkeitä elämässä - pärjääminen, suorittaminen, alituinen puuhaileminen, ettei tarvitse kohdata itseä ja omia tunteita?

Oman itsen turruttaminen (vaikka television avulla) ajaa saman asian?

Miksi nämä ihmiset eivät pysty olemaan läsnä ja yhteydessä toisiin?

Miksi nämä ihmiset ovat syrjäytyneet omasta itsestään ja elämästään?

(tai minä ainakin tulkitsen vetäytymisen ja käpertymisen niin).

Aion kirjoittaa tästä aiheesta johonkin ison lehden yleisönosastoon, täällä on tullut niin paljon hyviä näkökulmia asiaan

t. ei kukaan aiemmista mutta saman asian kanssa painiva

Mikähän ihmissuhdeasioista kiinnostunut taho (järjestöt, kunnan perheneuvolat, kirkon perheasiankeskukset tms.) järjestäisi keskusteluryhmiä "vaikean isovanhemmuuden" kanssa painiville? Löytyisiköhän osallistujia? Kuinka moni kehtaisi mennä?

Oman ryhmän voisi perustaa myös isovanhemmille, niille jotka surevat katkennutta suhdetta lapsenlapsiinsa (esim. eivät saa tavata lapsenlapsiaan avioeron/ huoltajuusriitojen vuoksi).

Terveisin

Balsamia haavoihinsa tästä vertaistuesta saanut

Onko ketään, joilla välit olisivat korjaantuneet vanhempiin avoimella keskustelulla vai onko lopputuloksena ollut vielä vahvempi etääntyminen?

Mutta sitä ihmettelen, miksi isovanhempien pitää hoitaa lapsenlapsiaan pitääkseen heihin kontaktia yllä?

Eikö siellä voi käydä ja käyttää lapsia?



Moni pitkän työuran tehnyt on todella väsynyt ja ei jaksa enää hoitovastuuta ottaa kovin useasti. Ymmärrätte sen sitten kun olette itse eläkkeellä. Nyt nuorena tuntuu, että jaksaa mitä vain ja kyllä omat vanhemmat on itsekkäitä. Mutta kun itse vanhenette, toivottavasti muistatte nämä kirjoituksenne näihin ketjuihin.

Mutta sitä ihmettelen, miksi isovanhempien pitää hoitaa lapsenlapsiaan pitääkseen heihin kontaktia yllä?

Eikö siellä voi käydä ja käyttää lapsia?

Moni pitkän työuran tehnyt on todella väsynyt ja ei jaksa enää hoitovastuuta ottaa kovin useasti. Ymmärrätte sen sitten kun olette itse eläkkeellä. Nyt nuorena tuntuu, että jaksaa mitä vain ja kyllä omat vanhemmat on itsekkäitä. Mutta kun itse vanhenette, toivottavasti muistatte nämä kirjoituksenne näihin ketjuihin.

Että muistaisin omat kokemukseni ja yrittäisin toimia toisin kuin omat vanhempani, jos omat lapseni tarvitsevat minua vielä aikuisena. Toivon osaavani olla herkkä kuulemaan heidän tarpeitaan ja samalla kuulemaan omia tarpeitani, jotta yhdessäolo olisi molemmin puolin tyydyttävää, mielekästä ja aitoa. Toivon myös, etten heittäydy toiseen äärilaitaan ja tunkeudu aikuisten lasteni elämään "auttamaan heitä", jos he tarvitsevatkin enemmän tilaa. Aika näyttää, miten tässä onnistun. Ja kuinka paljon asia on minun käsissäni.

vaikka emme edes odota lastenhoitoapua. Toivoisin kuitenkin, että isovanhemmat voisivat pitää kiinni sopimuksistaan, siis sellaisista normaaleista sopimuksista ja käytänteistä, jotta ihmisten keskinäinen yhteiselo onnistuu.



Olemme käyneet perheterapiassa, halusin sitä itse, jotta suhde isovanhempiin paranisi. Siitä ei ollut mitään hyötyä, päinvastoin - äitini, joka suostui terapiaan, ei pystynyt lainkaan käsittelemään asioita ja oli aivan järkyttynyt koko terapiasta, isäni taas ei suostunut terapiaan ja ei halua olla enää meihin yhteydessä, koska pahoitin äitini mielen.



Ehkä terapiasta tai avoimesta keskustelusta on hyötyä tilanteessa, jossa siihen kaikki osapuolet ovat kykeneviä. Meillä ei niin ollut, minkä toisaalta tiesin kyllä entuudeltaan, tartuin kuitenkin perheterpiaan viimeisenä oljenkortena.

kyseiseen ongelmaan liittyen. Kannattaisi varmaan kysellä sieltä jatkoa toiminnalle, uudelle ryhmälle olisi varmasti tarvetta.

Ketjun lukeminen helpotti paljon. Meitä on muitakin joilla on tämä ongelma. Itse en odota enää hoitoapua vaan kiinnostusta lasteni ja minun elämään. Vanhemmilleni omat menot ja etenkin telkkari sarjoineen on tärkeämpää kuin perheeni kuulumiset. Se on kovin surullista. Luulisi että eläkkeellä on joskus aikaa jopa "hoitaa " lapsenlapsia kutsumalla heidät vaikka käymään...



Yritän joskus olla sellaisen isovanhempi kuin oma mummoni oli minulle. Itse olen ollut mummolassa hoidossa paljon. Vanhempani kun olivat töissä ja matkoilla. Valitettavasti tämä malli ei ole periytynyt heille. Lapseni jäävät paitsi monista muistoista. Olen syntynyt 70-luvulla...

Kaikki me kärsitään vanhempien ja appivanhempien tavoista ja siitä ettei meitä paapota tarpeeksi. Onhan kyseessä heidän lapsenlapsensa, mutta ovatko he pyytäneet heitä ja halunneetkaan hoitaa heitä. Jokainen kantaa omat taakkansa.

että kieltäytyisin auttamasta aikuista lastani, esim vaikka hoitamalla hänen lapsiaan jotta minun lapseni saisi levätä tms. jos hän sellaista tarvisi.

Vai eivätkö omaehtoisesti tarjoa hoitoapua?

kun lapsenlapset eivät käy heitä teini-iästä eteenpäin enää katsomassa. Ei ole yhteistä suhdetta ehtinyt muodostua, niin turha sitä on rahalla ja tavaralla sitten paikkailla.

Mutta eihän sitä kolmekymppistä enää tarvitse hoitaa.

i]Vai eivätkö omaehtoisesti tarjoa hoitoapua?

[/quote]