Tekisi mieli lopettaa yhteydenpito vanhempiini, en taida soittaa enää heille,

Minun pointtini on, että AP ei voi muuttaa vanhempiaan. On todella vaikeaa hyväksyä, että vanhemmat ovat vain ns hyvänpäivän tuttuja, mutta ei toista ihmistä voi pakottaa välittämään. Menetys on heidän, sanoisin. Siksi kannattaa keskittyä omassa vaikutusvallassa oleviin juttuihin esim omaan väsymyksen hoitoon esim, sen palkatun lastenvahdin avulla.

-29-

että vanhempien pitäisi hoitaa lapsenlapsia. Omat lapset ovat kasvattaneet maailmalle, haluavat hekin jo varmaan levähtää ja olla rauhassa. En mä ainakaan ole edes kysynyt vanhemmiltani hoitaisivatko, kyllä hoitajat pitäisi muualta löytyä kuin omista vanhemmista. Siltikin, vaikkei vanhempani lapsia hoida käydään kylässä, ja viettävät silloin aikaa yhdessä. Sehän on isovanhemoien tehtävä, ei se että olisivat lapsten hoitajia. Kummallisia syitä teillä laittaa välit poikki:(

edellinen ei tainnut ymmärtää näitten keskustelujen oikeaa sisältöä. harmi.

en ole nähnyt lapsenlastani vuosiin kun hänen vanhempansa erosivat. Ennen eroa hoidin paljon lasta mutta nyt en saa edes nähdä. Äiti on ominut lapsen täysin itselleen eron jälkeen. On katkera erosta ja kostaa näin.

Luepa vastaukset ennen kuin kommentoit! Kyse on kiinnostuksesta lapsenlapsia kohtaan. Ja onko kohtuutonta auttaa edes muutaman kerran vuodessa????

Yleensä metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Jos vanhempianne ei teidän lapsenne kiinnosta, ehkä siihen on joku syy. Ja todennäköisesti syy ei ole lapsissanne, vaan teissä itsessänne. Varsinkin jos sisarustenne lapsia kyllä hoidetaan ja heistä välitetään. Oletteko puhuneet asiasta vanhempienne kanssa? Tai tarjonneet ikinä apua vanhemmillenne?

lapsen käytöksestä. Jos luit vastaukset tarkkaan, huomasit ehkä, että monet meistä vastanneista pyysivät apua vasta, kun olivat jo todella pahasti sen tarpeessa. Kyse ei siis ole mistään "tahdon mennä bailaan" -ongelmasta, vaan siitä, että tytär on ihan poikki, ja kaipaa äidiltään tukea! Ja ainakin omalta osaltani ongelma näytti olevan juuri se, että menin äidilleni kertomaan, että olen rikki. Siinä oli mun syntini. :(

Olen miettinyt asiaa äitini kannalta, ja kyse lienee hänellä kasvatuksesta. Mummoni laittoi äidin aikanaan maailmalle leipänsä tienaamaan 14-vuotiaana. Suvussa on tapana valittaa kehon krempoista, mutta henkiset krempat ovat selvästi pelottavia ja hävettäviä. Ei me sentään hulluja olla! Tätä taustaa vasten äitini hämmennys, kun aikuinen tytär kertoo olevansa henkisesti lopussa, on ymmärrettävää.

Mutta ei mun sitä tarvitse silti hyväksyä tai pitää normaalina käytöksenä. Mun maailmassani ei ole normaalia kääntää selkäänsä silloin, kun läheinen tarvitsee. Taidan vaan elää eri maailmassa kuin äitini, joka on mulle monin tavoin rakas.

Yleensä metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Jos vanhempianne ei teidän lapsenne kiinnosta, ehkä siihen on joku syy. Ja todennäköisesti syy ei ole lapsissanne, vaan teissä itsessänne. Varsinkin jos sisarustenne lapsia kyllä hoidetaan ja heistä välitetään. Oletteko puhuneet asiasta vanhempienne kanssa? Tai tarjonneet ikinä apua vanhemmillenne?

Yleensä metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Jos vanhempianne ei teidän lapsenne kiinnosta, ehkä siihen on joku syy. Ja todennäköisesti syy ei ole lapsissanne, vaan teissä itsessänne. Varsinkin jos sisarustenne lapsia kyllä hoidetaan ja heistä välitetään. Oletteko puhuneet asiasta vanhempienne kanssa? Tai tarjonneet ikinä apua vanhemmillenne?

Meillä ainakin nimenomaan minä olen aina huolehtinut vanhemmistani (auttanut sairauden aikana, siivonnut jne.), siskoni on aina huolehtinut vain ja ainoastaan itsestään. Ilmeisesti hän on osannut heittäytyä niin avuttomaksi, että vanhemmat ovat siksi häntä myös aina auttaneet...Eli valitettavasti tuo "niin metsä vastaa..." -teoriasi ei meillä pidä paikkaansa.

Minä olen aina ollut se, joka auttaa ja kuuntelee eikä minusta edes murkkuna ollut koskaan harmia vanhemmilleni. Sisareni sen sijaan riitelee, vaatii, syyllistää ja huutaa. Minä tulen tarpeineni sivuutetuksi, sisareni haalii kaiken avun eikä kuuntele kieltäytymisiä. Näin se oli jo lapsena ja näyttää jatkuvan hamaan hautaan, vaikka miten olen tuonut myös omia tarpeitani esiin, sisareni jutut jyräävät aina.

[/quote]

Meillä ainakin nimenomaan minä olen aina huolehtinut vanhemmistani (auttanut sairauden aikana, siivonnut jne.), siskoni on aina huolehtinut vain ja ainoastaan itsestään. Ilmeisesti hän on osannut heittäytyä niin avuttomaksi, että vanhemmat ovat siksi häntä myös aina auttaneet...Eli valitettavasti tuo "niin metsä vastaa..." -teoriasi ei meillä pidä paikkaansa.

[/quote]

adoptoitu toisin kuin sisarukseni. Epätasa-arvoisella kohtelulla on jo pitkä historia. Lisäksi vanhempani ovat kyvyttämiä kohtaamaan mitään negatiivisia tunteita ja olemaan läsnä tilanteissa, jotka eivät ole vain auringonpaistetta ja onnea. Ei heistä ole edes oikein onnenkaan jakajiksi. Sisarukseni kanssa vuorovaikutus on ollut helpompaa ja hankalia tunteita hänen kanssaan ei ole jouduttu kohtaamaan kuten minun, joka jollain tapaa muistutan vanhempiani aina lapsettomuuden tuskasta ja muista ikävistä asioista. Ehkä minä ja lapseni tunnumme heistä monessa suhteessa "vieraalta". Ainoa hankaluus tässä on, miten selittää tilanne pienelle leikki-ikäiselle - hänhän jo varmasti pystyy havainnoimaan, miten isovanhemmat huomioivat serkkuja intensiivisemmin ja siten kuten lapsia kuuluukin - omaa lastani kun ei aina viitsitä edes tervehtiä tai vastata hänen keskustelunaloitteihinsa.



Meillä metsä vastaa, kuten siihen huudetaan - emme siis paljoa viitsi kyläilä sukulaisissa.

Yleensä metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Jos vanhempianne ei teidän lapsenne kiinnosta, ehkä siihen on joku syy. Ja todennäköisesti syy ei ole lapsissanne, vaan teissä itsessänne. Varsinkin jos sisarustenne lapsia kyllä hoidetaan ja heistä välitetään. Oletteko puhuneet asiasta vanhempienne kanssa? Tai tarjonneet ikinä apua vanhemmillenne?

metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan. Ja kyllä, moni on miettinyt useammin kuin kerran, mikä itsessä on vikana, miksi suhde on sellainen kuin se on ja miten sitä voisi muuttaa. Onneksi on - kenellä on - lähellä joku selväjärkinen, joka rauhassa kuunneltuaan toteaa, ettet voi yksipuolisesti muuttaa tilannetta muuksi, päästä irti ja keskity rakentamaan suhteita niihin ihmisiin, joiden kanssa se on mahdollista.

En tiedä, oletko ajatuksella lukenut koko viestiketjun läpi, mutta jos olet, haluaisin kysyä: Tuntuuko sinun mahdottomalle uskoa, mitä toiset ihmiset kertovat elämästään? Ajatteletko, että jos toinen kertoo elämänsä surusta, hän valehtelee, liioittelee tai vääristelee? Onko tässä ketjussa kerrotut "tosielämäkertomukset" niin poskettomia, ettei niihin tai niiden kertojiin voi uskoa?

Haavoitat varmaan tahtomattasi ja ymmärtämättäsi ihmisiä lähelläsi, jos et voi asettua toisen ihmisen asemaan ja uskoa hänen kokemuksiaan. Kaikki vanhemmat eivät vain pysty olemaan tasapuolisia, empaattisia ja rakastavia, vaikka ehkä itse luulevat sellaisia olevansa. Kukaan ei ole virheetön ja irrallinen vuorovaikutussuhteesta, mutta aina ei voi itseään muuttamalla ja loputtomasti joustamalla saada toista osapuolta kykeneväiseksi aitoon ja kunnioittavaan suhteeseen.

että vanhempien pitäisi hoitaa lapsenlapsia. Omat lapset ovat kasvattaneet maailmalle, haluavat hekin jo varmaan levähtää ja olla rauhassa. En mä ainakaan ole edes kysynyt vanhemmiltani hoitaisivatko, kyllä hoitajat pitäisi muualta löytyä kuin omista vanhemmista. Siltikin, vaikkei vanhempani lapsia hoida käydään kylässä, ja viettävät silloin aikaa yhdessä. Sehän on isovanhemoien tehtävä, ei se että olisivat lapsten hoitajia. Kummallisia syitä teillä laittaa välit poikki:(

Ehkä et ole joutunut elämässäsi (vielä) sellaiseen tilanteesen, missä olet riippuvainen toisten ihmisten vapaaehtoisesta auttamisesta tai sitten olet valitettavasti jäänyt sellaisessa tilanteessa liian yksin, ettet pysty suhtautumaan empaattisesti toisen hädänalaiseen tilanteeseen.

Jos toinen ihminen pyytää apua, toisen ihmisen asemaan asettumaan kykenevä ihminen auttaa, on hänen "lakisääteinen" kiintiönsä täysi tai ei. Sitä kutsutaan rakkaudeksi ja välittämiseksi. Esimerkki: Kun mieheni sairastui yllättäen vakavasti ja joutui teho-osastolle ja itse olin aivan loppu huolesta mieheni henkiin jäämisestä ja väsymyksestä kahden alle kolmevuotiaan kanssa, äitini ainoa kommentti puhelimessa - ja ainoa käytännön apu oli: "Semmoista se elämä on." Kyllä minä sen tiedän että ihmisiä sairastuu ja kuolee, mutta ei tieto auta, vaan välittäminen! Onneksi oli muutama muu läheinen, joka tuli kotiin, auttoi (että pääsin esim. välillä sairaalaan katsomaan miestäni), lohdutti ja kuunteli. Olen ikuisesti heille kiitollinen. Suhteessani äitiini tapahtui syvä murtuma, joka lukuisten muiden murtumien kanssa johti lopulta yhteydenpidon lopettamiseen minun puoleltani. Tiedän, ettei äitini voi persoonallisuudelleen mitään (ei koe koskaan itse sanovansa rumasti toisia ihmisiä kohtaan, eikä siksi koe tarvetta pyytää anteeksi), mutta itse en näitä sivalluksia enempää kestänyt. Ja kyllä, monta vuotta yritin kuunnella, sopia, niellä tarpeeni; hetken tuittupäisyydestä ja ylpeydestä ei ollut kyse.

Ei sinuakaan ole kenenkään (varsinkaan lapsesi) pakko tulla aikanaan tapaamaan vanhainkotiin, mutta toivottavasti joku tulee - vaikka haluavatkin levähtää ja olla rauhassa.

Puhuin nyt kriisitilanteessa auttamisesta, muu lastenhoitoapu (vanhemmat haluavat viettää aikaa kahdestaan, vanhemmat ovat yhtä aikaa töissä jne.) on eri juttu. Lahjaa on se, jos saa apua tai edes kiinnostuksen osoituksia tavalla tai toisella ilman kriisiäkin, mutta tässä asiassa ei käy onnen lahjat tasan elämässä.

monille nykyvisovanhemmalle TV:sta on tullut se paras ystävä. Ainakin näin on erityisesti äidilleni. Itse en enää edes jaksa toivoa hoitoapua, kunhan nyt vain haluaisivat joskus tulla käymään tai pyytäisivät kylään. Minä omien lasteni perään joka tapauksessa katson.

On ollut koliikkia jne. Pää alkaa ihan todella nyt levitä, lapset 4 ja 6. Aina, joka jumalan päivä, me hoidetaan nuo. Koskaan ei ole saatu edes20 minuuttia kotona hengahtää. Kukaan ei ole katsonut lapsia että olisi saanut vaikka kaupassa käydä tai paskalla rauhassa. Olen niiiiin niiiin väsynyt siihen, että me pyöritetään arkea ihan itekseen kokoajan. Koiran hoitoon pyydettiin anoppia, kun tuntui, että koira oli liikaa tässä sopassa. Ei ottanut sitäkään vaikka koiraihmisiä on. Meidän ja suvun välit on ihan minimissään. En aio vanhainkodissa vierailla. Vituttaa niin rankasti, ettei ole oikeaa perhettä ja sukua, joiden kanssa voisi touhuta, kyläillä, matkailla jne. Ei, yksikseen vaan täällä öllötetään, sukulaiset käy ohi mennen kahvilla.Enää en tee ruokia enkä kahvipulliakaan. Olen syntynyt ihan väärään sukuun. Itse olisin valmis auttamaan siskon lapsia ja olen auttanutkin, mutta nyt olen lopettanut kaiken antamisen, kun en mitään saa.

En tunne ketään tälläistä. Omat mummuni ovat hoitaneet jopa liikaakin (isäni äiti hoiti serkkuani vauvana niin paljon, että sai lopulta aivoverenvuodon varmaan silkasta rasituksesta) ja vanhempien pitää nähdä, missä menee jaksamisen raja.



Nyt meillä on ongelma, kun mummut haluaa aina molemmat lapsemme hoitoon. Harvoin viedään, kun halutaan olla vapaa-aika itse lapsen kanssa, mutta ainainen marina on käynnissä asiasta. Ovat loistavia hoitajia ja tekevät kaikkensa lapsen eteen.

Itse en ole nyt lainkaan soitellut omille vanhemmilleni. Hoitoapua en missään nimessä aio kysyä enää...



11

kirjoittaa tästä aiheesta johonkin ison lehden yleisönosastoon, täällä on tullut niin paljon hyviä näkökulmia asiaan



t. ei kukaan aiemmista mutta saman asian kanssa painiva

Monikaan isovanhempi ei varmaan itse ymmärrä aiheuttavansa pahaa mieltä, ehkä kirjoitus voisi saada joitakin ajattelemaan asian tärkeyttä? Liikaa on menty nykymaailmassa minä-minä -ajatteluun, paljon saisi ottaa mallia entisajan maalaisyhteiskunnasta, jossa ihmiset välitti toisistaan ja jokainen tiesti toistensa asiat. Tuvassa keitettiin iso soppa, jos sattui tulemaan naapurustoa syömään. Aina oltiin varauduttu vieraisiin. Nykyään ollaan vaan omissa oloissa eikä mikään muu kiinnosta.

kirjoittaa tästä aiheesta johonkin ison lehden yleisönosastoon, täällä on tullut niin paljon hyviä näkökulmia asiaan

t. ei kukaan aiemmista mutta saman asian kanssa painiva

Tosi moni nuori perhe on täysin yksin:(. Kai se tietysti johtuu ihan etäisyyksistäkin, moni on muuttanut kauas vanhemmistaan. Mutta toisaalta uskon myös siihen, että monet nykymummot ja -papat ovat myös sisäistäneet tämän "minä itse"-ajattelun, kuten kirjoititkin. Ajatellaan että on oikeus levähtää. Toki se oikeus onkin, mutta millaisessa maailmassa haluamme lapsemme kasvattaa? Todellako sellaisessa, jossa ei läheiseltä saa apua kriisitilanteessa? Kyllä minä ainakin haluan ajatella olevani tulevaisuudessakin ihminen, jolta voisi pyytää apua ja minä sitä antaisin. Tai että huomaisin itse sitä tarjota tarvitsevalle.



Onneksi anoppini on toista maata kuin äitini!!! Ihana ihminen joka auttaa jos tarvitaan apua. Toisaalta MEKIN autamme häntä ja hän tarvitsee varmasti paljon apua tulevaisuudessakin, mm. talon hoitoa jne.

Meillä on mummolaan noin 15 kilometriä ja isovanhemmat on eläkkeellä ja terveitä. Silti ovat mieluummin omissa oloissaan, kuin että kävisivät vaikka kerran viikossa tapaamassa lapsenlapsiaan. Ei luulisi olevan suuri vaiva, ja minäkin voisin mennä lasten kanssa sinne jos kutsuttaisiin. Vaan eipä kiinnosta.



Kateellisena katselen vierestä, kun tuttavan lasten isovanhemmat tulevat tapaamaan ja hoitamaan lapsenlapsia noin kerran kuussa, vaikka asuvat 200 kilometrin päässä ja käyvät vielä töissäkin. Kesällä ottavat viikoksi mökille, että vanhemmat saa puuhata omia juttujaan.