Tekisi mieli lopettaa yhteydenpito vanhempiini, en taida soittaa enää heille,

Miten olette selittäneet itsellenne isovanhempien käyttäytymistä?

Ymmärrän että teitä harmittaa, mutta ehkä asiat voisi kuitenkin laittaa oikeisiin mittakaavoihin.

Ap:lla kuitenkin ON ne vanhemmat. Älä hyvä ihminen mene katkaisemaan välejäsi omiin vanhempiisi. Sen hölmömpää tekoa et voi tehdä.

Itselläni vanhemmat ovat kuolleet, ja olisin ihan ikionnellinen jos mulla olisi elossa ap:n kaltaiset vanhemmat.

-- oikeastiko heität tänne näin ääliömäisen vastauksen? Että mun pitäisi olla kiitollinen että mulla on reuma kun naapurilla sentään on jopa syöpä??? Kyllä ap:nkin ongelma on ihan todellinen ja KARSEA semmoinen! Onhan hänellä tosi oudot vanhemmat. en mä ainakaan voi ymmärtää ihmisiä jotka eivät JOSKUS voi läheisiään auttaa.

Toki ei oo velvollisuutta mutta missä on ihmisten MORAALI? Itse kyllä auttaisin esim. siskoani jos hän pyytäisi.

Vituttaa niin rankasti, ettei ole oikeaa perhettä ja sukua, joiden kanssa voisi touhuta, kyläillä, matkailla jne. Ei, yksikseen vaan täällä öllötetään, sukulaiset käy ohi mennen kahvilla.Enää en tee ruokia enkä kahvipulliakaan. Olen syntynyt ihan väärään sukuun. Itse olisin valmis auttamaan siskon lapsia ja olen auttanutkin, mutta nyt olen lopettanut kaiken antamisen, kun en mitään saa.

Siis uskomatonta että niin monella on samanlaisia ongelmia kuin mulla!! Mä luulin olevani ainoa, koska mun ympäristössä lähes kaikilla on erinomainen suhde äitiinsä. Mummit hoitavat lapsia tai jos eivät hoida niin tulevat edes käymään ja seuraksi. Tai lähtevät tyttären ja tämän lasten kanssa vaikka uimarannalle tai jätskille!!

Oikeasti mä olen ollut hirvittävän katkera tästä kaikesta. Mun vanhemmat asuvat 5 km päässä meistä ja silti mä oon istunut täällä joka hel**in päivä yksin lasten kanssa ja yrittänyt keksiä meille jotain järkevää ohjelmaa!!!! Vanhempani eivät ole käyneet täällä kertaakaan koko kesänä "koska äitini ei voi tulla vuokra-alueelle jossa on liikaa ihmisiä!!". OIisihan se kiva jos tulsiivat edes hetkeksi.

Itse oon käynyt pari kertaa tänä kesänä. Mieluusti oisin käynyt useamminkin, mutta äitini asenne on sen verran nyrpeä että parempi pysyä poissa...

Kerran viime talvena hän ajoi meidät pois kun kello alkoi illalla lähestyä 19.30... Oli Salkkarit tulossa!!! Ja me ei oltu käyty heillä moneen kuukauteen silloin:((.

Mun äidillä täytyy ihan totta olla joku vakava masennus tms. Ei tuollainen käytös VOI olla normaalia. Hänkin kyllä puhui nyt kesän alsusa että joo jos joku lapsista tulisi yöksi. No sitten kun kerran sitä ehdotin niin ei sopinut. Ajattelin että saa ehdottaa sitten itse. Vaan eipä ole kuulunut ehdotusta ja kesä on nyt mennyt.

Mäkin oon sitä mieltä että oon syntynyt täysin väärään sukuun. Tuntuu ettei kukaan mun puoleisesta suvusta oo kiinnostunut mistään "seurustelusta" tai muiden auttamisesta. Kaikki vain möllöttävät omissa oloissaan.

Miehen suku on täsyin erilainen: käyvät usein puolin ja tosiin kylässä ja auttelevat toisiaan! Tarjoavat kahvit, joskus anoppi soittaa ja pyytää syömään. Sellaista kivaa toisten auttamista siis. Sitä haluaisin omaltakin suvultani.

No ei voi mitään muuta paitsi yrittää itse olla parempi vanhempi omille lapsilleen.

11

jolla ei pahemmin tukijoukkoja ole. Meillä kaksi lasta (4 ja 6 -vuotiaat) ja olisi kiva joskus mennä jonnekin miehen kans kahdestaan. Mutta ei onnistu. Oma äitini on työtön ja vasta 50-vuotias, mutta ei hän viitsi/jaksa katsoa lasten perään eikä mitään muutakaan. Pari kertaa hän on ollut katsomassa, mutta siitä hän sai PALKAN. Samoin siskojeni lapsia hän on hoitanut, kun on saanut palkkaa...



Eli mistähän sekin kertoo...?

Mun vanhempani ovat kyllä todella ihania, samoin miehen. Hoitavat jos pyydetään jne. Mutta tänä keväänä törmäsin tosi kummalliseen juttuun. Olin vauvavuoden, koko perheen kovan sairastelukierteen ja miehen työkiireiden jäljiltä aivan rikki. Joinakin päivinä menin vaan sauna lauteille hetkeksi itkemään väsymystäni, kun se oli ainut paikka, jossa sain lapsilta edes hetken rauhan.



Mun äiti näki ja kerroinkin hänelle, että olen tosi poikki ja tarvitsen apua (en yleensä ole ekana pyytämässä). Mitä tekee äitini? Hiljenee ja ottaa etäisyyttä! Ihan kuin mun väsymys olisi jotenkin säikäyttänyt hänet kauemmas! Mä olin aika järkyttynyt, koska mä olin aina ajatellut, että äiti on se, joka auttaa mua aina, jos tarviin. Nyt näyttääkin siltä, että mua autetaan niin kauan, kun en liiemmin apua tarvitse. Niin kauan kun se on kivaa. Nyt mun täytyy alkaa sopeutua siihen tosiasiaan, että jos mä murrun paineen alla, kukaan ei ole ottamassa vastaan. :(



Mä arvostan monia asioita suomalaisessa kulttuurissa, mutta tätä loputonta itsenäisyyden ja yksinäisyyden filosofiaa en. Tässä elämätilanteessa tarvitsisin sellaista paapovaa ja tuppautuvaa italialaista mammaa, joka tulisi ja hyysäisi, kun äiti on vähän väsynyt...

Siis tuo varamummi-systeemi tai joku vakkarilastenhoitaja silloin tällöin. Josko sitten isovanhempien ymmärrykseen tulisi, että vanhemmat oikeasti haluaisivat joskus apua. Omat vanhempani ainakin taatusti suuttuisivat, jos kuulisivat että lapsillamme on varamummo. :)

Entäs toiset isovanhemmat? Onko tätejä/setiä/enoja joista saisi lapsenvahtiapua edes joskus?

Jos ei omia tukiverkkoja ole, etsi vaikka joku reipas opiskelija tai lähistöllä asuva nuori katsomaan lapsia pienellä palkalla. Tai laita lähikauppanne seinälle ilmoitus että 5- ja 9-vuotiaat lapset etsivät varamummua/varapappaa/varatätiä/varasetää josta saisi kaverin vaikkapa leikkipuistoon ja juttuseuraa jotta vanhemmat pääsisivät hetkeksi hengähtämään.

Olin ennen esikoistani todella masentunut ja lähetin tekstiviestin isälleni, jossa sanoin etten jaksa enää. Mitään ei tullut vastaukseksi, itkin loppuillan. Kun seuraavan kerran menin käymään vanhempieni luona, äitini melkein löi minua vihaisena ja ärähti että älä enää koskaan järkytä isääsi noin!! Eikä se ollut mikään jenkkisarjojen tyyppinen osoitus välittämisestä, vaan isäni ei oikeasti puhunut minulle kuukauteen...:(

onneksi silloin tällöin on.

Kyse on enemmän omasta pettymyksen tunteestani kun menin kysymään vanhemmiltani ja kiletäytyivät. Olin jo oikeastaan päättänyt etten kysy ettei tarvitse kokea tätä taas. No ehkä nyt opin.

vastaan kyllä jos soittavat.

Tiedän että heillä ei ole mitään velvollisuutta hoitaa lapsiani mutta tuntuu että jos välittäisivät voisivat muutamaksi tunniksi ottaa jotta saisin hetken hengähdystauon.

Meillä minun vanyhempani näkevät lapsenlapsiaan noin 4-5 kertaa vuodessa. Lapsia on kolme, joista vanhin 6 v. Vanhemmat ovat hoitaneet heitä yhteensä 3 kertaa (siis koko sinä aikana, kun meillä on ollut lapsia). Kovinkaan paljon en vaatisi mutta olisihan se ihanaa, jos edes pari kertaa vuodessa pääsisi miehen kanssa kaksin esim. ravintolaan syömään rauhassa...Vaan eipä onnistu. Sen sijaan siskoni ja hänen ainoa lapsensa saavat apua KOKO ajan, siskon lapsi pääsee hoitoon heti, kun siskoni ilmoittaa lähtevänsä bailaamaan jne. :(.

vanhemmillasi ei ole velvollisuutta hoitaa lapsiasi. Ei edes sitä paria tuntia. Minusta se ei vielä ole syy katkaista välejä, sillä et varmaan lapsia tehdessäsi käynyt kysymässä vanhemmiltasi hoitositoumusta. Tuhlaat turhaan energiaasi miettimällä, miksi isovanhemmat eivät auta. Sinun on aika hyväksyä se, ja etsiä lastenhoitoapua muualta. Palkkaa joku lukiolainen tms että saat hengähdyshetken.

Itselläni on sinua vastaava tilanne, ja minä palkkasin lastenhoitajan. Palkatussa hoitajassa on se hyvä puoli, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että taas pyytää apua, ja lisäksi palkattu hoitaja tekee asiat sinun tahtomalla tavalla. Ajattele siis hyviä puolia, katkeruus vain syö sinua eikä auta sinua ollenkaan.

En ole ap mutta vastaan silti...et tajunnut pointtia. Ei kyse ole siitä "hoitositoumuksesta" vaan siitä, että haluaisi, että omat vanhemmat välittävät. Se on enemmänkin tunneasia kuin käytännönasia. Hoitajan palkkaaminen muualta ei poista sitä tosiasiaa, että omat vanhemmat eivät välitä lapsenlapsistaan eivätkä myöskään oman lapsensa jaksamisesta.

Mua oikeasti kummastuttaa tämä "isovanhemmilla ei ole velvollisuutta hoitaa" -jutut. Miksi ei ole? Loppuuko se äidin tuki ja rakkaus siihen, kun lapsi täyttää 18? Eikö yleisestikin läheisen ihmisen (äiti, isä, sisko, ystävä...) rooliin kuulu välittäminen ja se, että "tuetaan miestä mäessä, eikä mäen alla"?



Kyllä mä ainakin näen velvollisuudekseni auttaa läheisiäni, kun heillä on vaikeaa. Olemme esim. ottaneet sukulaistytön tavallaan siipiemme alle, kun hänen perheessään oli kriisi pari vuotta sitten. Olen kuunnellut ystäväni ahdistusta, kun hänellä todettiin vakava sairaus. Kyllä se helvetti vieköön satuttaa, että oma äiti ei edes yritä. :(



41

Siis tuo varamummi-systeemi tai joku vakkarilastenhoitaja silloin tällöin. Josko sitten isovanhempien ymmärrykseen tulisi, että vanhemmat oikeasti haluaisivat joskus apua. Omat vanhempani ainakin taatusti suuttuisivat, jos kuulisivat että lapsillamme on varamummo. :)

Entäs toiset isovanhemmat? Onko tätejä/setiä/enoja joista saisi lapsenvahtiapua edes joskus?

Jos ei omia tukiverkkoja ole, etsi vaikka joku reipas opiskelija tai lähistöllä asuva nuori katsomaan lapsia pienellä palkalla. Tai laita lähikauppanne seinälle ilmoitus että 5- ja 9-vuotiaat lapset etsivät varamummua/varapappaa/varatätiä/varasetää josta saisi kaverin vaikkapa leikkipuistoon ja juttuseuraa jotta vanhemmat pääsisivät hetkeksi hengähtämään.

Hoitoapua voi järjestämällä saada, jos on aktiivinen. Suurempi suru on etäinen tai olematon suhde omiin vanhempiin ja isovanhempien mielenkiinnon puuttuminen omia lapsia kohtaan. Siinä on nieleksimistä (ja itkemistä) pidemmäksi aikaa. Jossain vaiheessa kyyneleet kyllä kuivuvat, kun irrottautuu toivon ja pettymysten karusellista ja alkaa elämään siinä todellisuudessa, mikä on oma osa. Helpottaa, kun ei unelmoi mahdottomasta.

meillä ei ole tarjolla sukulaisten tai mummon hoitoapua, mutta silti mummo ei antaisi edes käyttää omaishoitajan vapaita. ymmärrän hänen kantansa, mutta tulisi sitten hoitamaan lastani.

esikoisella kehitysvamma.

Pitäisikö sinun sanoa ihan suoraan vanhemmillesi, että sinua harmittaa se ettei heistä ole edes kerran vuodessa apua lapsenkaitsennassa jotta te vanhemmatkin pääsisitte joskus hengähtämään. Voit vaikka heittää ilmaan sellaisenkin pointin, että haluavatko he vanhoina että heidän lapsensa ovat kiinnostuneita heidän jaksamisestaan ja voinnistaan tulemalla esim. vanhainkodissa käymään ja viemään joskus edes pihaan kävelylle.

Munkin äiti jotenkin tunnekylmä meitä lapsia ja lapsenlapsia kohtaan. Isäni ihan toista maata, käykin meillä usein yksin lasten kanssa touhuamassa. Äitini lupailee lapsille että kunhan tulette yökylään niin tehdään sitä ja sitä, meillä nuorin jo 6v ja kaksi isompaa koululaisia, sanoin tänä kesänä äidilleni kun keskimmäinen kyseli milloin pääsee mummolaan yöksi, että sanoo suoraan lapselle ettei ota hoitoon. Aina jää mun taakaksi lohdutella lapsia ja kertoa että mummolle taisi tulla muuta ohjelmaa. Äitini vain totesi ettei hän voi lapselle sanoa, ettei tämä saa tulla mummolaan. Hitto, ottaisi sitten kun lupaa. Onneksi appivanhemmat on toista maata, lapset nytkin koko viikon mökillä miehen vanhempien kanssa, ja kaikki viihtyvät! Minä en varsinaista hoitoapua kaipaisi, lähinnä normaalia suhdetta mummon ja lasten välille. Mullekin on aina jotenkin tosi äksynä ja hokee vain kuinka rankkaa on töissä ja iltaisin ei jaksa mitään tehdä jne. Ihan kuin mulla ei olisi elämässäni mitään ongelmia, niistä vain ei saa äidin kuullen puhua...

Eivät tajua, että silloin voi oikeasti olla rankkaa eikä ole lepohetkeä koskaan. 24h lasten kanssa uuvuttaa henkisestikin, vaikka periaatteessa saakin ottaa rennommin. Olen varma, että vanhemmat ajattelevat että olen laiska ja välttelen työelämää, eikä minulla ole oikeutta omaan vapaaseen kun olen niin kauan ollut jo kotona (4 vuotta). Pitää hoitaa itse omat lapset jos ei ole edes töissä. Tosi kurjaa, kyllä kotiäitikin olisi joskus paussin tarpeessa.

Ja itsekin valitteli usein aikaisemmin miten rankkaa oli. Joten jotenkin luulisi että hän nyt sitten haluaisi auttaa MINUA kun mulla on se rankin aika elämässä (kolme pientä alle kouluikäistä lasta, joista yksi on kehitysviiveinen).



Moni onkin tajunnut tän avauksen jujun, kyse ei ole konkreettisesta avusta, eli hoitoavusta vaan ehkä enemmän henkisestä tuesta, välittämisestä. Siitä että haluttaisiin että vanhempi polvi olisi kiinnostunut elämästämme, haluaisi tutustua lastenlapsiin aidosti.



Hitto, äitini näkee veljeni lapsia muutaman kerran vuodessa ja aina kun he ovat olleet päivän äidilläni hoidossa (nyt kesällä olivat pakosta kun veljellä ja vaimolla oli töitä) niin hän motkottaa kuin kamalia lapsia ovat ja miten ei jaksaisi heitä jne jne. Siis häh??? Mä en ymmärrä tuollaista haukkumista. Eikä ne veljen lapset mitään kamalia lapsia oo, mukavia ovat, vieläpä jo 8- ja 11-vuotiaat. Luulisi että nyt yhden päivän vuodessa jaksaisi???!!



Taitaa sitten valittaa samalla tavoin jos joutuu joskus mun lapsia kaitsemaan... Harvemmin sekin nykyään. Tänä vuonna varmaan kaksi kertaa, viimeksi oli pakkotilanne kun meille tuli talotoimitus enkä halunnut 2-vuotiasta sinne jalkoihin pyörimään.

lapsen auttamiseen: isovanhemmat hoitavat tämän lapsensa lapsia vaikka päivätolkulla, mutta omaani ei edes välttämättä viitsitä tervehtiä, kun käymme kylässä ja nämä suosikkilapsenlapset ovat paikalla. Sitten kehtaavat ottaa vielä nokkiinsa, kun ilmoitin, ettemme tule "perhetapaamiseen" heidän luokseen, koska edellisellä kerralla meille jäi paha mieli kun lastamme ei huomioitu edes tervehtimällä, saati että lapsen kontaktialoitteisiin oltaisiin vastattu. He kun vaan kuulemma "ovat sellaisia". Nyt olen sitten kuulemma aivan kohtuuton ja vien heiltä isovanhemmuuden. Siis minkä?

Jotenkin tuli siitä jo niin helpottunut olo, että tekisi mieli itkeä

Itseäni lohdutti aikanaan lukea nettikeskusteluja aiheesta, koska lähipiirissä ei löytynyt samanlaisia perheitä, eivätkä ne, joilla ei tätä murhetta ole kannettavanaan, pysty ymmärtämään, miten kipeästä asiasta on kyse. Siksi ei siitä viitsi rajattomasti puhuakaan kuin "vertaisihmisille".