Tekisi mieli lopettaa yhteydenpito vanhempiini, en taida soittaa enää heille,

Sitä ei sellainen tajua jolla on normaali suhde omiin vanhempiin miltä tuntuu kun omat vanhemmat ovat välinpitämättömiä. Minulla se on äiti.... Isäni varmasti pitäisi enemmänkin yhteyttä ja hoitaisi lapsia, mutta äiti on jotenkin niin apaattinen ja välinpitämätön... Ei taida syntyä kunnon suhdetta lapsenlapsiin, ei. Ei siihen riitä se että käymme sunnuntaikahvilla kerran kuussa ja minä juoksen lasten perässä sen aikaa ja äitini hääräilee jotain omiaan.



Minä kai kaipaisin eniten just jotain sympatiaa. Että äiti joskus sanoisi, että voi kujn sulla on varmaan paljon työtä, on kolme lasta jotka hoidat lähes yksin ajoittain ja kaiken lisäksi käyt töissäkin. On talonrakentamista jne. Sen sijaan MUN on jatkuvasti kuunneltava äidin valitusta siitä miten raskasta hänellä on. Hän kun on eläkkeellä, saa itse päättää päivien kulusta, ottaa nokoset koska haluaa, katsoa kaikki tv-ohjelmat joka ilta (TV on hänelle tärkeä!!, töllöttää sitä vaikka olisimme paikallakin, joskus on ajanut meidät kotiin jonkin tv-ohjelman takia).



Kateellisena kuuntelen kavereiden kertomusta äideistään. JOtka käyvät kylässä oma-aloitteisesti, tarjoavat apuaan, tulevat mukaan kaupungille. Mä en koskaan käy missään äidin kanssa. Mulla on tosi outo äiti:((((.



Luulisin että itse tarjoaisin apua omille isoillekin lapsille.

Syyt on aina tuon kaltaisia. ap

koska heiltä on alusta asti saanut enemmän hoitoapua ja ovat kiinnostuneita lapsenlapsista muutenkin kuin lahjojen merkeissä. Tekevät yhteisiä retkiä ja projekteja. Toisiin isovanhempiin ei ole yhtä läheistä suhdetta, vaikka välimatkankin puolesta voisi olla. Nämä isovanhemmat hoitavat jos pyytää, mutta koskaan eivät itse tarjoudu tai sano ikävöivänsä lapsia kuten toiset isovanhemmat. Lahjoja kyllä tulee, mutta ei lapset niistä loppujen lopuksi välitä yhtä paljon kuin läsnäolosta.

Tosin on sen verran sairas ettei juuri uskalleta antaa hoitaa vaikka haluaisikin. ap



i]koska heiltä on alusta asti saanut enemmän hoitoapua ja ovat kiinnostuneita lapsenlapsista muutenkin kuin lahjojen merkeissä. Tekevät yhteisiä retkiä ja projekteja. Toisiin isovanhempiin ei ole yhtä läheistä suhdetta, vaikka välimatkankin puolesta voisi olla. Nämä isovanhemmat hoitavat jos pyytää, mutta koskaan eivät itse tarjoudu tai sano ikävöivänsä lapsia kuten toiset isovanhemmat. Lahjoja kyllä tulee, mutta ei lapset niistä loppujen lopuksi välitä yhtä paljon kuin läsnäolosta.

[/quote]

en ole vielä uskaltanut pienempää jättää. ap

Siis jos kuitenkin harvoin kyselet? Eri asia on jos joutuvat joka viikko hoitamaan.



Mun äiti vois just sanoa jonkin tollaisen syyn, että telkusta tulee jotain eikä sovi. Musta tosi älytöntä! Tällä viikolla mm. ei tullut yhden lapsenlapsensa synttärijuhlille (kyse veljeni tytöstä!). Syytä ei sanonut, mutta kieltäytyi sekä isän että itsensä puolesta. Lisäksi on kyse tytöstä jota näkee harvoin koska asuvat kaukana. Veljeni oli tosi loukkaantunut ja niin olisin mäkin ollut!



Anoppi sen sijaan tulee lähes aina jos ei nyt ole jotain tosi hyvää syytä, esim. että on sopinut muuta menoa. Mutta muuten kyllä tulee jos kysytään ja siitä olemme kiitollisia.



11

tehdään juttuja yhdessä silloin kun hän sairaudeltaan kykenee.



i]Sitä ei sellainen tajua jolla on normaali suhde omiin vanhempiin miltä tuntuu kun omat vanhemmat ovat välinpitämättömiä. Minulla se on äiti.... Isäni varmasti pitäisi enemmänkin yhteyttä ja hoitaisi lapsia, mutta äiti on jotenkin niin apaattinen ja välinpitämätön... Ei taida syntyä kunnon suhdetta lapsenlapsiin, ei. Ei siihen riitä se että käymme sunnuntaikahvilla kerran kuussa ja minä juoksen l

lasten perässä sen aikaa ja äitini hääräilee jotain omiaan.



Minä kai kaipaisin eniten just jotain sympatiaa. Että äiti joskus sanoisi, että voi kujn sulla on varmaan paljon työtä, on kolme lasta jotka hoidat lähes yksin ajoittain ja kaiken lisäksi käyt töissäkin. On talonrakentamista jne. Sen sijaan MUN on jatkuvasti kuunneltava äidin valitusta siitä miten raskasta hänellä on. Hän kun on eläkkeellä, saa itse päättää päivien kulusta, ottaa nokoset koska haluaa, katsoa kaikki tv-ohjelmat joka ilta (TV on hänelle tärkeä!!, töllöttää sitä vaikka olisimme paikallakin, joskus on ajanut meidät kotiin jonkin tv-ohjelman takia).



Kateellisena kuuntelen kavereiden kertomusta äideistään. JOtka käyvät kylässä oma-aloitteisesti, tarjoavat apuaan, tulevat mukaan kaupungille. Mä en koskaan käy missään äidin kanssa. Mulla on tosi outo äiti:((((.



Luulisin että itse tarjoaisin apua omille isoillekin lapsille.

[/quote]

Mun äitini kiinnostus lapsiin yleensä lopahtaa kun tulevat vähän vähemmän hauskempaan ikään. Eli haluaa kyllä hoitaa pieniä vauvoja ja taaperoita, mutta esim. 5-6-7 -vuotiasta ei enää niin mielellään ota hoitoon. Ovat vissiin liian vaateliaita ja äänekkäitä sitten:(((

sitten kesällä kun on "helpompaa", kohta on kesä mennyt.

Mun äitini kiinnostus lapsiin yleensä lopahtaa kun tulevat vähän vähemmän hauskempaan ikään. Eli haluaa kyllä hoitaa pieniä vauvoja ja taaperoita, mutta esim. 5-6-7 -vuotiasta ei enää niin mielellään ota hoitoon. Ovat vissiin liian vaateliaita ja äänekkäitä sitten:(((

ymmärrän täysin fiiliksen! Kuulostavat välinpitämättömiltä. Ottaisin hiukan etäisyyttä kyllä. Odottaisin että itse ottaisivat jossain vaiheessa yhteyttä.

Itse olisin kaivannut äidiltäni nimenomaan henkistä vastaantulemista ja "päänsilitystä". Ei se käytännön avunkaan puuttuminen olisi niin paljon kirpaissut, jos olisi joskus saanut vaikka puhelimessa olla "pieni tyttö" ja kysyä äidiltä neuvoja ja saada lohdutusta.



Mutta... pidän sormet ja varpaat ristissä, että osaisin omille lapsilleni olla tukena sillä tavoin kuin he minua tarvitsevat, nyt ja aikuisena.



Kaikkea ei voi elämässään valita. Asenteeseensa voi kuitenkin vaikuttaa. En itse halua katkeraksi ja uskon siihen, että kun uskaltaa surra sitä, mistä kokee jääneensä paitsi, syntyy tilaa myös hyväksyä elämänsä sellaisena kuin se on. Äitiä on kuitenkin ikävä.

Minulla taas on anoppi tuollainen, joka ei välitä lapsenlapsistaan, äiti ja edesmennyt isäni hoitivat (onneksi!) kyllä. Ovatkohan nämä välinpitämättömät jääneet itse paitsi vanhempiensa huolenpidosta, kun ovat oman perheen perustaneet, eivätkä siksi tajua lastensa tarpeita?



Vai ajattelevatkohan he, että nyt on heidän aikansa nostaa jalat ylös ja nauttia olostaan? Edellyttävät miltei, että ruuhkavuosissaan kamppailevat lapset auttavat nyt heitä. Mielestäni helpoimmalla pääsee, kun ei enää edes odota sitä apua. Näin me olemme tehneet mieheni äidin kanssa, vaikka hän asuu lähellämme ja oma äitini taas kaukana.



Se pettyminen vaan on niin raskasta, että parempi kun ei kysy eikä edes edellytä mitään apua. :(

Minun äitini syynä on varmasti se, että hänellä on itsellään ollut kurja lapsuus. Pelkkää työntekoa ja haukkumista. Ei minunkaan mummoni ole minua paljon hoitanut, joskus muistan että jäin sinne kun äiti ja isä lähtivät tansseihin. Mutta se oli harvoin se!



Mä luulen että mun äidin syynä on se, että hän näkee että hänen on nyt aika saada levätä ja olla rauhassa. Ehkä hän on vähän masentunutkin?



Itsekin olen alkanut ajatella niin, että parempi kun ei odota yhtään mitään siltä suunnalta. Jo se helpottaa!! Olen siis jo mielessäni tavallaan hylännyt vanhempani lasteni hoitajina. Meillä on sitten "vain" anoppi. Onneksi sentään hänkin, vaikka hänellä on jo 6 lastenlasta yhteensä hoidettavana!



Enemmän minäkin kai kaipaisin sitä moraalista tukea. Ei siis ehkä konkreettista, vaan sitä että joku välillä sanoisi että ymmärtää että mulla on välillä raskasta.



11

Tuntuu tosi oudolle. Asumme lähekkäin, näemme korkeintaan kaupungilla tai lähikaupassa. Jos kysyn apua, vastaavat että ovat menossa milloin minnekin harrastukseen tai sisarelleni tai nämä toiset lapsenlapset tulevat heille yöhoitoon useammaksi vuorokaudeksi.



Minäkin päätin tässä jokunen aika sitten etten pidä enää yhteyttä. Vastaan kyllä puhelimeen ja käyn heillä kylässä, jos tarvitsee heillä käydä, mutta lapsiani en vähään aikaan ota kylään mukaan.



Olisi kiva tutustua muihin joilla on tätä samaa ongelmaa. Onko teistä kellään osoitetta johon kirjoitella?

Minunkaan vanhemmat eivät välitä lapsistani, mutta hoitavat sisareni lapsia jatkuvasti. Tuntuu tosi oudolle. Asumme lähekkäin, näemme korkeintaan kaupungilla tai lähikaupassa. Jos kysyn apua, vastaavat että ovat menossa milloin minnekin harrastukseen tai sisarelleni tai nämä toiset lapsenlapset tulevat heille yöhoitoon useammaksi vuorokaudeksi.

Minäkin päätin tässä jokunen aika sitten etten pidä enää yhteyttä. Vastaan kyllä puhelimeen ja käyn heillä kylässä, jos tarvitsee heillä käydä, mutta lapsiani en vähään aikaan ota kylään mukaan.

Olisi kiva tutustua muihin joilla on tätä samaa ongelmaa. Onko teistä kellään osoitetta johon kirjoitella?

Aiemmin luulin itse olevani tässä asiassa joku outo lintu, koska monella ystävälläni ei ole samanlaista tilannetta (onneksi!), mutta nimenomaan nettikeskustelujen perusteella olen ruvennut miettimään, onko ilmiö sittenkin laajempi ja olisiko tähän jokin yhteiskunnallinen selitys olemassa? Maksammeko me ja lapsemme vielä sodan ja sen jälkeisten vuosikymmenten tiukkojen vuosien jälkiä? Tämä ei tuo helpotusta yksittäisen ihmisen arkeen, mutta jos näin olisi, tätä olisi syytä tutkia ja tästä olisi hyvä puhua julkisuudessa enemmän, jotta niin monen ei tarvitsisi yksin vuosikausia pähkäillä, mikä MINUSSA vanhempieni lapsena on vikana, kun en kelpaa heille. (Ei välttämättä mitään, mutta vanhemmat eivät vain pysty osoittamaan rakkautta sukupolvien kirousten vuoksi. Ratkaisuna ei siis ole löytää, että vika onkin isovanhemmissa, vaan etsiä ymmärrystä ilmiölle, joka ei kosketa vain yhtä tai kahta perhettä maassamme.)

Olisiko tässä selitysmallissa mitään järkeä?

Entäs toiset isovanhemmat? Onko tätejä/setiä/enoja joista saisi lapsenvahtiapua edes joskus?

Jos ei omia tukiverkkoja ole, etsi vaikka joku reipas opiskelija tai lähistöllä asuva nuori katsomaan lapsia pienellä palkalla. Tai laita lähikauppanne seinälle ilmoitus että 5- ja 9-vuotiaat lapset etsivät varamummua/varapappaa/varatätiä/varasetää josta saisi kaverin vaikkapa leikkipuistoon ja juttuseuraa jotta vanhemmat pääsisivät hetkeksi hengähtämään.

Nimittäin äitini isähän oli sodassa ja tuntuu että hän traumatisoitui siitä pahasti! On sanottu että sota vaikuttaa kolmen sukupolven verran, eli ME olemme se kolmas sukupolvi, johon sota vielä vaikuttaa. Tosin joskus tuntuu että se vaikuttaa vielä minunkin lapsiini, ei tosin ehkä niin vahvasti? Mutta varmasti äitiini on vaikuttanut se, että isä oli hänen lapsuusvuosina sodassa ja palatessaan hän oli syvästi haavoittunut. Kaikkea ei edes äitini ole pystynyt kertomaan:(. Tiedän että äitini on oman sukupolvensa vanki, hän on kuitenkin tehnyt parhaansa kasvattaakseen omat lapsensa. Taatusti meillä lapsilla on ollut paremmat oltavat kuin hänellä lapsena.



11

minulla on ihan samanlainen äiti! ja kaiken tuon kirjoittamasi päälle ( olisi voinut aivan hyvin olla minun kirjoittamani) äidilläni on vielä alkoholiongelma....

kateellisena kuuntelen ja katselen minäkin.

vanhemmillasi ei ole velvollisuutta hoitaa lapsiasi. Ei edes sitä paria tuntia. Minusta se ei vielä ole syy katkaista välejä, sillä et varmaan lapsia tehdessäsi käynyt kysymässä vanhemmiltasi hoitositoumusta. Tuhlaat turhaan energiaasi miettimällä, miksi isovanhemmat eivät auta. Sinun on aika hyväksyä se, ja etsiä lastenhoitoapua muualta. Palkkaa joku lukiolainen tms että saat hengähdyshetken.

Itselläni on sinua vastaava tilanne, ja minä palkkasin lastenhoitajan. Palkatussa hoitajassa on se hyvä puoli, ettei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa, että taas pyytää apua, ja lisäksi palkattu hoitaja tekee asiat sinun tahtomalla tavalla. Ajattele siis hyviä puolia, katkeruus vain syö sinua eikä auta sinua ollenkaan.