Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kauniin naisen vanhenemisen kriisi
18.01.2014 |
Olen kaunis nainen. Olin kaunis jo lapsena ja olen koko elämäni saanut kuulla siitä. Olen juuri niitä tyttöjä, joita erinäiset tahot yrittivät houkutella missikisoihin tai malliksi, siis ihan kadulla tuntemattomatkin. En väitä milään tavalla, etteikö kauneudesta olisi ollut etua, ihan varmasti on: olen koko tähänastisen elämäni ajan saanut tuntea, että minusta pidetään ja minua ihaillaan - mikä on ilman muuta vaikuttanut positiivisesti itsentuntooni ja tehnyt minusta itsevarman ihmisen. Olen ollut aina suosittu niin naisten, kuin miestenkin keskuudessa. Opiskelu ja työura on ollut myös menestyksekästä. Minua ei ole koskaan kiusattu tai syrjitty.
Nyt kun olen vähän yli 40 - vuotta ja ulkonäkö alkaa väistämättä muuttumaan, meinaa iskeä hirveä paniikki että mitä nyt... On todella surkeaa, että vaikka olen korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa työelämässä ja minulla on rakastava mies ja perhe, oman ulkonäön rapistuminen vaikuttaa minuun näin voimakkaasti. Pian en olekaan enää se, kenen ulkonäköä ihaillaan ja kenen perään käännytään kadulla katsomaan. Kauhuissani joskus mietin suhtaudutaanko minuun pian eritavalla, kun kauneus on kadonnut: Olenko työelämässä edelleen vaikutusvaltaisessa asemassa, vai jyräävätkö nuoret (kauniit) naiset ohitseni ja rakastaako mieheni minua edelleen kun olen vanha ja kurttuinen? Tiedän, että on todella surkeaa, että itsetuntoni on rakentunut näin ulkonäkökeskeiseksi, sillä ymmärrän toisaalta sen, että minussa on paljon muitakin puolia miksi minusta pidetään ja että olen oikeasti myös ihan fiksu tyyppi.
Nyt kaipaisin vinkkejä, miten päästä pois tästä ulkonäkökeskeisyydestäni itseni suhteen? (Huom: Muiden ihmisten ulkonäkö tai ikä ei ole minulle koskaan ollut tärkeässä asemassa, esim. ystäväni ovat ihan kaiken näköisiä, ikäisiä ja kokoisia ihmisiä). Miten te naiset, joita on ihasteltu läpi elämän olette sopeutuneet siihen että nämä ihailut vähenevät vääjäämättä ja loppuvat kokonaan aikanaan? Miten te olette uudelleen rakentaneet itsetuntonne, kun nämä ihailua aiheuttaneet elementit ovat kadonneet?
Ja toivomus vielä tyttölapsien äideille: Muistakaa kehua tyttöjänne myös muista asioista kuin heidän ulkonäöstään! Kehukaa ja ihailkaa heidän taitoja, osaamista, luonnetta ja sitä kuinka ihania ja mahtavia he ovat juuri sellaisina kuin ovat!
Kommentit (42)
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 14:11"]
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 13:08"]
Hyvä kirjoitus, ap, asia kolahti suoraan syvälle minuun ja voisi olla suoraan mun kynästäni. Olen itsekin ollut se kaunotar, tummapiirteinen ja siro nainen, ja olen aina ollut myös kiinnostunut tyyliasioista ja pitänyt ihanista vaatteista. On siis mullekin ulkonäkö ollut tärkeä asia.
Mutta nyt, kun ikää on 42 vuotta ja takana pienten lasten kanssa vietetyt (ihanat) mutta kuluttavat vuodet, on väistämättä oma ulkonäkö muuttunut ja väsähtänyt. Olen kokenut samanlaista vanhenemisen murrosta ja kysyn itseltäni jonkunlaista eksistentiaalista kysymystä, että kuka olen.
Kuitenkin tämä mun ns kriisinä (aika liioiteltu ilmaus,mutta kuitenkin) on syvällisempää, ei vain ulkonäön muuttumisesta johtuvaa. Viime vuodet olen nimittäin miettinyt tosi paljon elämän rajallisuuuta ja kuolemaa ihan täysin eri tavalla kuin koskaan nuorempana. Siis ainahan on kuoleman väistämättömyys ollut tiedossa, mutta nyt sitä miettii oikeasti osana elämää. En tosiaan osaa aiheesta kovin viisaasti kirjoittaa, toivottavasti joku ymmärsi mitä yritän sanoa. Se, mikä rasittaa, on sellainen naistenlehtien tyypillinen tapa kirjoittaa vanhenemisesta ikäänkuin ryppyjen tai kilojen ilmaantumisena, kun oikeesti kyse on paljon, paljon syvällisemästä murroksesta. Asioista jotka tuntuvat syvällä sielussa, kun tajuaa ihmiselämän ohimenevyyden.
[/quote]
Ymmärrän mitä tarkoitat. Myös minä mietien ulkonäköasioiden ohella myös paljon elämän rajallisuutta. Nyt se on jotenkin konkretisoitunut, että tämä matka ei kestäkään ikuisesti. Puolessa välissä ollaan ja joka päivä lähempänä kuolemaa. Se mitä haluaisi vielä tämän elämän aikana tehdä pitää alkaa oikeasti pian alkaa toteuttamaan, muuten voi loppua aika kesken. Omaa kuolevaisutta ajattelee lasten saannin jälkeen myös ihan eri tasolla, kuin ennen lapsia.
Ap
[/quote]
Jos olet alkanut miettiä elämän rajallisuutta, niin luulisi ettei kauneuden katoaminen olisi se päällimmäisin murhe. Ikääntymisen myötä kun voi tulla paljon ikävämpiäkin asioita eteen, kuten vaikkapa vakava sairaus. Sellaisen rinnalla ulkonäköön liittyvät ikäkriisit jäävät toisarvoiseen asemaan. En nyt toki ap:lle sellaista toivo, mutta olisi hyvä, jos pystyisi asioita laittamaan oikeaan tärkeysjärjestykseen jo ennen kun jotain vakavampaa sattuu kohdalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiinnostava aihe ja hyvä kirjoitus!
Olen 45 - vuotias ja mielestäni nyt kauniimpi kuin nuorenena. Uskon että kaunistuminen jatkuu, tosin joudun nykyisin vahtimaan painoani ja se on hieman rasittavaa. Kauneudella tarkoitan enemmänkin karismaa. En ole koskaan ymmärtänyt "missimäisyyden" päälle, en edes tunnista näitä nuoria tyttöjä toisistaan vaan olen aina pitänyt vanhempia ihmisiä kiinnostavamman näköisenä, ryppyineen ja kaikkineen. Monet ihmiset ovat vanhana " enemmän itsensä näköisiä ". Kyse on siis näkökulmasta ja asenteesta. Kuinka se muutetaan, sitä en tiedä! Yrittää voi kuitenkin vaikka päivittämällä ja stailaamalla itsensä, uusi tukka jne. Kyllä saa olla turhamainen, ihan loppuun asti!
Kyllä minusta muutkin kuin itseään kauniina pitävät voivat samaistua siihen, mitä ap kirjoittaa. Itse olen pienestä pitäen ollut 'älykkö', jolta muut kysyvät mitä kirjoja luen, jolta kysytään mielipiteitä politiikasta, luonnontieteistä, maailman menosta jne. Jos tämä yhtäkkiä muuttuisi niin, että minä olisin aina hieman pihalla siitä, mistä puhutaan, ja keskusteluissa minut jätettäisiin sivuun, vaatisi se sopeutumista, koska me jokainen jäsennämme itsemme jotenkin. Eikä se ole oikein tai väärin.
Minä sain kuulla olevani kaunis vauvasta ehkä 37-vuotiaaksi. Se tuntui tärkältä/hienolta. Nyt lähenen viittäkymppiä eikä minua enää katsota tosin en enää itseäni laitakaan niin kun on työ ja perhe etusijalla. En enää mieti ulkonäköasioita enkä ole peilin kaveri kun kuva ei enää niin miellytä. Keskity muihin asioihin.
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 15:56"]
Kyllä minusta muutkin kuin itseään kauniina pitävät voivat samaistua siihen, mitä ap kirjoittaa. Itse olen pienestä pitäen ollut 'älykkö', jolta muut kysyvät mitä kirjoja luen, jolta kysytään mielipiteitä politiikasta, luonnontieteistä, maailman menosta jne. Jos tämä yhtäkkiä muuttuisi niin, että minä olisin aina hieman pihalla siitä, mistä puhutaan, ja keskusteluissa minut jätettäisiin sivuun, vaatisi se sopeutumista, koska me jokainen jäsennämme itsemme jotenkin. Eikä se ole oikein tai väärin.
[/quote]
Niin, vertauksesi toimii, jos ap:n identiteetti on rakentunut "kaunottarena" oloon samalla lailla kuin omasi älykkönä oloon. Luulisi, että kaikinpuolin fiksuilla, sosiaalisilla ja menestyvillä ihmisillä harvemmin olisi minäkuva vain siitä ulkonäöstä kiinni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 16:13"]
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 15:56"]
Kyllä minusta muutkin kuin itseään kauniina pitävät voivat samaistua siihen, mitä ap kirjoittaa. Itse olen pienestä pitäen ollut 'älykkö', jolta muut kysyvät mitä kirjoja luen, jolta kysytään mielipiteitä politiikasta, luonnontieteistä, maailman menosta jne. Jos tämä yhtäkkiä muuttuisi niin, että minä olisin aina hieman pihalla siitä, mistä puhutaan, ja keskusteluissa minut jätettäisiin sivuun, vaatisi se sopeutumista, koska me jokainen jäsennämme itsemme jotenkin. Eikä se ole oikein tai väärin.
[/quote]
Niin, vertauksesi toimii, jos ap:n identiteetti on rakentunut "kaunottarena" oloon samalla lailla kuin omasi älykkönä oloon. Luulisi, että kaikinpuolin fiksuilla, sosiaalisilla ja menestyvillä ihmisillä harvemmin olisi minäkuva vain siitä ulkonäöstä kiinni.
[/quote]
No sosiaalisen ihmisen identiteetti nyt yleensä rakentuu positiivisen palautteen kautta. Jos positiivinen palaute on vuosikymmeniä kehunut ulkonäköä, onko se ihmeellistä, että itsetunto kokee kolauksen jos se positiivinen palaute yhtäkkiä loppuu? Minusta siinä ei ole mitään outoa tai halveksittavaa.
Itse olen aika epäsosiaalinen ihminen, joten olen siinä mielessä "onnekas", että olen hyvin itseriittoinen ja tiedän itse missä olen hyvä ja missä en. Muiden palaute ei oikeastaan hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Varjopuolena sitten se, että sosiaalista elämää ei todellakaan ole.
Rumana ihmisenä en ole myöskään koskaan kuullutkaan kenenkään kutsuvan minua kauniiksi. Ja omat ulkonäkökriisini minulla on ollut silti, koska tiedän itse olevani ruma, enkä tarvitse muiden palautetta sitä minulle kertomaan.
Mulla on sama ongelma vaikka olenkin muutaman vuoden nuorempi ja en ole saanut todellakaan mitenkään hirveästi huomiota tai erityistä kohtelua ulkonäköni vuoksi, suurin osa varmaan pitääkin minua ihan tavallisen näköisenä. Kuitenkin kun teininä olin ihan hirveän näköinen, ja totuin olemaan se rumilus joka ei osaa muuta kuin lukea koulukirjoja, niin sitten kun parinkympin jälkeen alkoikin saada pojilta/miehiltä edes jotain huomiota ja muutin ihan nätiksi, niin jotenkin olen sen jälkeen takertunut ulkonäkööni kuin hukkuva oljenkorteen. Eikä se auta, että nykyään joka puolelta saa ymmärtää, että sen paremmin miestä kuin töitäkään ei saa jos ei ole nuori ja nätti. Ja muutenkin kun olin yhdessä vaiheessa pitempään sairaana, mikä teki minusta väsähtäneen ja vanhemman näköisen, niin tuli pakokauhu että semmoiselta minä varmaan näytän sitten 10-15 vuoden päästä ihan koko ajan..en vain kerta kaikkiaan ymmärrä niitä naisia, joille ulkonäön rapistuminen ja sen lieveilmiöt eli positiivisen palautteen loppuminen ja välinpitämättömyys muiden ihmisten taholta EI ole ongelma. Jos sanoo, että tärkeintä että oma mies tykkää, niin eihän se oma mieskään siinä välttämättä ikuisesti ole ja lapsetkin lähtee kotoa..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 15:17"]
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 14:11"]
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 13:08"]
Hyvä kirjoitus, ap, asia kolahti suoraan syvälle minuun ja voisi olla suoraan mun kynästäni. Olen itsekin ollut se kaunotar, tummapiirteinen ja siro nainen, ja olen aina ollut myös kiinnostunut tyyliasioista ja pitänyt ihanista vaatteista. On siis mullekin ulkonäkö ollut tärkeä asia.
Mutta nyt, kun ikää on 42 vuotta ja takana pienten lasten kanssa vietetyt (ihanat) mutta kuluttavat vuodet, on väistämättä oma ulkonäkö muuttunut ja väsähtänyt. Olen kokenut samanlaista vanhenemisen murrosta ja kysyn itseltäni jonkunlaista eksistentiaalista kysymystä, että kuka olen.
Kuitenkin tämä mun ns kriisinä (aika liioiteltu ilmaus,mutta kuitenkin) on syvällisempää, ei vain ulkonäön muuttumisesta johtuvaa. Viime vuodet olen nimittäin miettinyt tosi paljon elämän rajallisuuuta ja kuolemaa ihan täysin eri tavalla kuin koskaan nuorempana. Siis ainahan on kuoleman väistämättömyys ollut tiedossa, mutta nyt sitä miettii oikeasti osana elämää. En tosiaan osaa aiheesta kovin viisaasti kirjoittaa, toivottavasti joku ymmärsi mitä yritän sanoa. Se, mikä rasittaa, on sellainen naistenlehtien tyypillinen tapa kirjoittaa vanhenemisesta ikäänkuin ryppyjen tai kilojen ilmaantumisena, kun oikeesti kyse on paljon, paljon syvällisemästä murroksesta. Asioista jotka tuntuvat syvällä sielussa, kun tajuaa ihmiselämän ohimenevyyden.
[/quote]
Ymmärrän mitä tarkoitat. Myös minä mietien ulkonäköasioiden ohella myös paljon elämän rajallisuutta. Nyt se on jotenkin konkretisoitunut, että tämä matka ei kestäkään ikuisesti. Puolessa välissä ollaan ja joka päivä lähempänä kuolemaa. Se mitä haluaisi vielä tämän elämän aikana tehdä pitää alkaa oikeasti pian alkaa toteuttamaan, muuten voi loppua aika kesken. Omaa kuolevaisutta ajattelee lasten saannin jälkeen myös ihan eri tasolla, kuin ennen lapsia.
Ap
[/quote]
Jos olet alkanut miettiä elämän rajallisuutta, niin luulisi ettei kauneuden katoaminen olisi se päällimmäisin murhe. Ikääntymisen myötä kun voi tulla paljon ikävämpiäkin asioita eteen, kuten vaikkapa vakava sairaus. Sellaisen rinnalla ulkonäköön liittyvät ikäkriisit jäävät toisarvoiseen asemaan. En nyt toki ap:lle sellaista toivo, mutta olisi hyvä, jos pystyisi asioita laittamaan oikeaan tärkeysjärjestykseen jo ennen kun jotain vakavampaa sattuu kohdalle.
[/quote]
Olen käynyt elämässäni läpi erittäin isojakin kriisejä, jolloin toki tämmöiset pinnalliset murheet silloin unohtuva,t ja itseasiassa oikein kiukuttaa, jos joku viitsii kriiseillä jostain mitättömiltä tuntuvista asioista. Mutta kun nämä elämäntilanteet (onneksi) jollain tapaa yleensä helpottavat, myöskin murheet maallistuvat.
Ihan varmasti jos sairastuisin vakavasti, ei ulkonäköasiat niin hirveästi painaisi ja olisin onnellinen jokaisesta uudesta päivästä. Mutta onnekseni olen itse saanut elää tähän saakka tervettä elämää ja olen niin pinnallinen että näistä (ulkonäkö)asioista kriiseilen. Ja jonkin verran psykologiaa lukeneena, ovat nämä minun "oireeni" aika peruskamaa 40:n kriisissä. Ja ehkä ne tulevat minulla esiin vielä voimakkaampina, kun minäkuvani on syystä tai toisesta rakentunut ulkonäkökeskeiseksi. Ulospääsy kriisistäni on tietysti se, että löydän itsestäni ne hyvät puolet, joista voin tuntea tyytyväisyyttä ja ylpeyttä, enkä tarvitse enään muiden ihailevia katseita ja kehuja, jotta voisin tuntea oloni onnelliseksi ja itsevarmaksi.
Ap
Arvostan avaustasi ap, ja harmittelen että jotkut vastaukset tuntuvat tuomitsevan sen, että ylipäänsä kehtaat tuoda oman epävarmuutesi esiin, vaikka olet etuoikeutettu monin tavoin.
Arvostan aina sitä, että ihminen itse havahtuu pohtimaan minuuttaan, ja erityisesti tunnistaa omat haitalliseksi muodostuvat ajattelumallinsa. Et puheenvuorossasi lainkaan heittäydy uhriksi vaan tuot kiinnostavalla tavalla esiin muutoksen, joka tuntuu uhkaavalta.
Ulkonäkö on tärkeää, vaikkakin se, mitä milloinkin kauniina pidetään on kulttuuri- ja aikasidonnaista. Ihminen, joka saa myönteistä huomiota ja jopa etuoikeuksia tai työn ulkonäkönsä perusteella, tottuu tähän asetelmaan, vaikka se ei olisikaan hänen identiteetilleen tai arvoilleen läheskään tärkein seikka. Se kuitenkin vaikuttaa hänen suhteeseensa toisiin ihmisiin. Voi tosiaan olla, että esimerkiksi vuorovaikutuksessa hänen ei tarvitse ponnistella niin paljon tullakseen otetuksi huomioon. Epätasa-arvoista, mutta tuskin ap:n kaltaisten kauniiden ihmisten syytä.
Muutos vallitsevissa olosuhteissa on aina jonkin tasoinen kriisi. Kriisin vaiheet (shokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen) voivat toteutua lievinäkin, eikä se ainakaan haittaa että tilannettaan tarkastelee niiden kautta. Ap ei vaikuta pinnalliselta, vaan haluaa ymmärtää omaa muutostaan ja sen herättämiä tunteita, mikä on enemmän kuin useimmat meistä. On todennäköistä, että ulkonäkökriisin takana on jotakin syvempää ja tiedostamatonta, kuten elämän rajallisuus. Siitä kannattaa ottaa selvä, tehdä ”soulsearchingia” kaikessa rauhassa vähän laajemmalla otannalla. Mistä minuus ja itsearvostus lopulta koostuu, ja millaiset seikat järkyttävät tasapainoa.
Omasta mielestäni kauniita ja karismaattisia ihmisiä yhdistää yksi erityinen seikka: he tuntuvat olevan omissa nahoissaan luontevasti, riipumatta iästä, rypyistä tai kiloista. Persoona ja lämpö loistaa läpi. Tulkitsen, että sellaiset ihmiset ovat todella oppineet hyväksymään itsensä ja myös elämän ristiriitaisen ja muuttuvan luonteen.
Tsemppiä elämääsi eteenpäin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen aina ollut kaunis. Ikää on 40. Olen myös hauska ja sen takia luullakseni ihan suosittu, että mulla on naseva huumorintaju. Kauneus on minullekin tärkeää, mutta olen rakentanut itseluottamuksen sen varaan, että näytän ikäisekseni hyvältä! Eikai se auta, kaikki me vanhetaan. Ei auta jäädä liiaksi sitä miettimään, vanhenee ne muutkin, joten mitä väliä?
Just me, your friend kirjoitti:
Arvostan avaustasi ap, ja harmittelen että jotkut vastaukset tuntuvat tuomitsevan sen, että ylipäänsä kehtaat tuoda oman epävarmuutesi esiin, vaikka olet etuoikeutettu monin tavoin.
Arvostan aina sitä, että ihminen itse havahtuu pohtimaan minuuttaan, ja erityisesti tunnistaa omat haitalliseksi muodostuvat ajattelumallinsa. Et puheenvuorossasi lainkaan heittäydy uhriksi vaan tuot kiinnostavalla tavalla esiin muutoksen, joka tuntuu uhkaavalta.
Ulkonäkö on tärkeää, vaikkakin se, mitä milloinkin kauniina pidetään on kulttuuri- ja aikasidonnaista. Ihminen, joka saa myönteistä huomiota ja jopa etuoikeuksia tai työn ulkonäkönsä perusteella, tottuu tähän asetelmaan, vaikka se ei olisikaan hänen identiteetilleen tai arvoilleen läheskään tärkein seikka. Se kuitenkin vaikuttaa hänen suhteeseensa toisiin ihmisiin. Voi tosiaan olla, että esimerkiksi vuorovaikutuksessa hänen ei tarvitse ponnistella niin paljon tullakseen otetuksi huomioon. Epätasa-arvoista, mutta tuskin ap:n kaltaisten kauniiden ihmisten syytä.
Muutos vallitsevissa olosuhteissa on aina jonkin tasoinen kriisi. Kriisin vaiheet (shokki, reaktio, käsittely ja sopeutuminen) voivat toteutua lievinäkin, eikä se ainakaan haittaa että tilannettaan tarkastelee niiden kautta. Ap ei vaikuta pinnalliselta, vaan haluaa ymmärtää omaa muutostaan ja sen herättämiä tunteita, mikä on enemmän kuin useimmat meistä. On todennäköistä, että ulkonäkökriisin takana on jotakin syvempää ja tiedostamatonta, kuten elämän rajallisuus. Siitä kannattaa ottaa selvä, tehdä ”soulsearchingia” kaikessa rauhassa vähän laajemmalla otannalla. Mistä minuus ja itsearvostus lopulta koostuu, ja millaiset seikat järkyttävät tasapainoa.
Omasta mielestäni kauniita ja karismaattisia ihmisiä yhdistää yksi erityinen seikka: he tuntuvat olevan omissa nahoissaan luontevasti, riipumatta iästä, rypyistä tai kiloista. Persoona ja lämpö loistaa läpi. Tulkitsen, että sellaiset ihmiset ovat todella oppineet hyväksymään itsensä ja myös elämän ristiriitaisen ja muuttuvan luonteen.
Tsemppiä elämääsi eteenpäin!
Ap on aloittanut tämän keskustelun tammikuussa vuonna 2014, eli hän ei ole välttämättä lukemassa täällä tsemppaustasi. En ymmärrä että mikä järki on kaivaa vuosia vanhoja keskusteluja ylös ja vastata niihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olen 45. Olen aina ollut kaunis ja, mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä kauniimpi olen keskimäärin ollut suhteessa ikätovereihini, koska harrastan paljon urheilua.
Ap aloitus ei oikein avaudu, sillä en ole koskaan verrannut itseäni muiden ikäisiin. Kauniita nuoria ihmisiä katselen ilokseni.
Kirjoitat aivan samaa mitä itse olisin voinut kirjoittaa. En edes kouluttautunut kun masilma vei ja ainoadtaan kauneuden takia.. Nyt olen 57vuotias ja yhäkin jotenkin kaunis.. Tai ok.. Mutta pelko persuuksissani on kova.. Koko ajan tapahtuu kasvoissani jotakin, mitä en haluais. Tämä korona aika on vienyt innon mennä kuntosalille, en uskalla.. Meidän täytyy alkaa pitämään kehostamme huolta ja se tuo sitä itsevarmuutta. Minullakin mies korkeessa vitassa ja kohta mulla kait 42 koon kuva hanurissa.. Kun ottajia hänelle löytyis ja todellakin nuorempia ja vielä luonteeltaan sellainen, että kun joku nainen flirttailee niin ihan innoissaan! Juu.. Ei kivas! Ja kissanaiseksi en ryhny, eli niitä leikkauksia, se ei nuorenna.. Kehon kunto nuorentaa😊.. Ymmärrän täysin mitä haluat sanoa.. Tsemppiä sulle.. Ja mullekkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Noin se varmasti juuri menee ulkonäkökeskeisillä ihmisillä (naisilla). Itse olen jollain tavalla kaunis, mutta en klassisessa mielessä. Kauniita piirteitä on, mutta myös ulkonäköhaasteita. Joskus on tultu sanomaan, että olen ravintolan kaunein nainen tai huolestuttavan kaunis, joskus olen ollut ilmaa, kun kavereina perinteisellä tavalla kauniita. Koska en ole koskaan ollut massojen suosikki, olen jo nuorena tyttönä käynyt läpi ulkonäköön liittyvät asiat ja muut vahvuuteni. Ikääntyminen ei ole ollut valtava kriisi ulkonäkömielessä, koska sellaista ei voi menettää mitä ei ole ollut. Siskoni sen sijaan on ollut se suosittu tyttö, virheetön iho, kaunis kroppa, kauniit piirteet. Siitä huolimatta ulkonäköön liittyviä epävarmuuksia, jonka takia turvautunut esim. plastiikkakirurgiaan. Ikääntyminen ei tule olemaan hänelle helppoa, nyt kun piirteisiin alkaa tulla terävyyttä ja ryppyjä.
Ap:lle sanoisin, että se mitä toiset ovat käyneet läpi jo hyvin nuorena, on sinulla nyt edessä. Ei tuosta ole mitään oikotietä onneen, kriisi mikä kriisi. Ehkä terapeutin tai psykologin avulla olisi helpompi käydä läpi tähän liittyviä asioita? Se varmasti auttaa, ettei yritä kynsin hampain pitä kiinni menneestä. Minusta on surullista katsoa naisia, jotka eivät vain hyväksy ulkonäön muuttumista, vaan käyttävät kallisarvoista aikaa ja rahaa täytteisiin, kiristyksiin, leikkauksiin. Mitä niillä tavoitellaan? Eikö olisi kivampi olla vapaa miesten miellyttämisestä ja muiden naisten voittamisen pakosta?
En tiedä. Jotkut meistä kasvavat siitä kai pois. Olen myös ollut aina kaunis, nyt 44 ja ikä alkaa näkymään. Edelleen jos meikkaan ja laittaudun, niin kyllä (vanhemmat) miehet kuolaa ja omakin mies kehuu. Mutta en enää oikeastaan välitä siitä. Luulen, että suurin muutos oli silloin kun sain lapset, en keskittynyt enää itseeni, nyt katson, kuinka kauneus ”valuu” tyttäreeni ja se on ihanaa. 😍
Minulla oli samanlaisia tuntemuksia kauan sitten, mutta kuten muutkin sanovat, kaunis on kaunis kaikenikäisenä, ja auttaa jos on hyvinhoidettu, hyvin nukkunut, hyväkuntoinen ja iloinen.
Tule edelleen saamaan positiivista huomiota, iloisuutesi, myötätunnon, aitouden, hymyn, muiden ihmisen hyväksynnän ja viisauden vuoksi ja sen iättömän kauden lisäksi, eikö vain?
Miten oivaltaa kauden käsite tavalla joka sopii kulloiseen ikääsi, kuten näet iättömien kaunotarten kuvista, se ei tarkoita rypyttömyyttä tms. vaan jotain paljon syvällisempää, sydämen viisautta.
Katsele itseäsi iäkkäämpien naisten kuvia, tai paljon iäkkäämpien ja kuulostele mitä se kauneus on ja kuinka saada huomiota (jos se tuntuu luontaiselta itsellesi) kaikenikäisenä.
Nämä positiivisesti inspiroivat naiset ehkä valaisevat polkuasi.
Halauksin N58
En jaksa lukea aloitusta, mutta täytyy olla todella tyhjä sisältä ja elänyt ulkonäkökeskeisesti, jos vanheneminen on kauniille naiselle ongelma. Normaali kaunis nainen on hankkinut uran, perheen ja kaikenlaista muuta, millä on merkitystä, jolloin ulkonäön katoamisella ei ole mitään merkitystä - päinvastoin, sitä oikein odottaa. Että saa olla huomaamattomampi.
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 16:13"]
[quote author="Vierailija" time="18.01.2014 klo 15:56"]
Kyllä minusta muutkin kuin itseään kauniina pitävät voivat samaistua siihen, mitä ap kirjoittaa. Itse olen pienestä pitäen ollut 'älykkö', jolta muut kysyvät mitä kirjoja luen, jolta kysytään mielipiteitä politiikasta, luonnontieteistä, maailman menosta jne. Jos tämä yhtäkkiä muuttuisi niin, että minä olisin aina hieman pihalla siitä, mistä puhutaan, ja keskusteluissa minut jätettäisiin sivuun, vaatisi se sopeutumista, koska me jokainen jäsennämme itsemme jotenkin. Eikä se ole oikein tai väärin.
Niin, vertauksesi toimii, jos ap:n identiteetti on rakentunut "kaunottarena" oloon samalla lailla kuin omasi älykkönä oloon. Luulisi, että kaikinpuolin fiksuilla, sosiaalisilla ja menestyvillä ihmisillä harvemmin olisi minäkuva vain siitä ulkonäöstä kiinni.
No sosiaalisen ihmisen identiteetti nyt yleensä rakentuu positiivisen palautteen kautta. Jos positiivinen palaute on vuosikymmeniä kehunut ulkonäköä, onko se ihmeellistä, että itsetunto kokee kolauksen jos se positiivinen palaute yhtäkkiä loppuu? Minusta siinä ei ole mitään outoa tai halveksittavaa.
Itse olen aika epäsosiaalinen ihminen, joten olen siinä mielessä "onnekas", että olen hyvin itseriittoinen ja tiedän itse missä olen hyvä ja missä en. Muiden palaute ei oikeastaan hetkauta minua suuntaan eikä toiseen. Varjopuolena sitten se, että sosiaalista elämää ei todellakaan ole.
Rumana ihmisenä en ole myöskään koskaan kuullutkaan kenenkään kutsuvan minua kauniiksi. Ja omat ulkonäkökriisini minulla on ollut silti, koska tiedän itse olevani ruma, enkä tarvitse muiden palautetta sitä minulle kertomaan.
Minua rumana ihmisenä loukkaa suunnattomasti se, jos joku kutsuu kauniiksi. Koska silloin tiedän sen ihmisen valehtelevan enkä voi luottaa häneen enää, mikä tuottaa murhetta. Kehuisi mielummin vaikka älyäni tai taitojani.
Alue: Aihe vapaa
Kiitokset päivän parhaista nauruista, avaudu toki jatkossakin.