Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olen kolmekymppinen eikä ole yhtäkään ystävää.
13.10.2020 |
Olen niin murtunut kun kaikki ystävyyssuhteet vain häviävät elämästä + pätkätyö + jatkuva epävarmuus. Elämänlaatu tasaisesti vain hiipuu pois. Olen jo vuosia tässä miettinyt että jos joskus sairastuisin pahasti niin en varmaan hoida itseäni vaan kuolisin varmasti pois.
En enää jaksaa elää itselleni, vuodesta toiseen arki ilman mitään kulumisia, juhlia. Jotain mitä katkaisee arjen. Vaikka on mies mulla, niin se ei tarkoita sitä etten tunne kärsimystä ja yksinäisyyttä. Varsinkin kun mies on introvertti, ei halu ystäviä ja sillä on omat harrastukset.
Mikään suhde ei kestä elämässä. Ihmiset muuttavat pois ja yhteys loppuu siihen, vanha ystävä löysi uudelleen lapsuuskaverit ja hän jatkoi heidän kanssa.
Ottaa niin päähän sitten nähdä kuinka muut menevät mökkeilemään ystäväseurassa, kokevat yhdessä asioita, jakavat ilonsa ja tuskansa. Minä istun kaikki uudet vuodet sohvalla, kesät sohvalla/lenkkipolulla/töissä.
Koen olevani niin arvoton, ei edes yhden viestin arvoinen.
Kommentit (57)
Vierailija kirjoitti:
Minä täytän 40v ja mulla ei ole yhtään ystävää. Seurana vain lapset ja mies joka on aamusta iltaan töissä.
Sama mulla. Eikä tosin olisi aikaakaan oikein ystäville. Selkäänpuukotusta "ystäviltä" aikanaan paljon kokeneena en niitä kavereita kyllä hirveästi kaipaakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä täytän 40v ja mulla ei ole yhtään ystävää. Seurana vain lapset ja mies joka on aamusta iltaan töissä.
Sama mulla. Eikä tosin olisi aikaakaan oikein ystäville. Selkäänpuukotusta "ystäviltä" aikanaan paljon kokeneena en niitä kavereita kyllä hirveästi kaipaakaan.
Mulla olisi aikaa ja kaipaan ystäviä. Olisi kiva tehdä kaikkia ns. Tyttöjen juttuja. Kateellisena katson Facebookissa tai instassa mitä muut tekevät ystävien kanssa.
Mä olen 41 vuotias mies, mulla ei ole yhtään kaveria, ei puolisoa, lapsia tai ketään muutakaan. Niin monta vuotta olen saanut tuijotella yksin neljää seinää pienessä asunnossa, kun muut nauravat ja pitävät hauskaa toistensa seurassa monin tavoin.
Ei ne pelkät juhlapyhät (jolloin yksinäisyys korostuu), vaan viikonloput jolloin kaikki siirtyvät vapaalle tapaamaan kavereitaan, silloin tuntuu erityisen pahalta. Mitään ei voi jakaa toisten kanssa, oli mulla iloa tai surua. Kenellekään ei voi soittaa, vaan samat ajatukset kiertävät kehää omassa päässä ja elämä vain soljuu nopeasti ohi.
En tietenkään haluaisi kärsiä, mutta jos sairastuisin vakavasti niin ei yhtään haittaa vaikka kuolisin pois. Kukaan ei pitkään aikaan varmaan huomaisi että olen edes kuollut, eikä olisi ketään joka tulisi hautajaisiin.
Minäkin kaipaan ystäviä. Olen nelikymppinen perheellinen. Kolme ystävää minulla on ja kaikille yhteistä se, että ovat introverttejä, haluavat olla paljon yksin eivätkä lähde tapahtumiin. Kaksi näistä asuu vieläpä kaukana. Tällä ystävällä, joka asuu lähellä niin on vielä terveydellistä ongelmaa.
Olen pidetty työelämässä, mutta sieltäkään en ystäviä ole saanut. Suoraan on sanottu ettei ole aikaa tai en tykkää käydä kylässä, kun olen pyytänyt. Myös tapahtumiin olen yrittänyt saada ihmisiä mukaan, mutta ei vain tule.
Kuulun kolmeen ystäväfaceryhmään, luen kaverihaku palstaa ja sielläkin kahdelle tänä vuonna kirjoittanut eikä mitään vastausta. Ei kiva.
Missä asutte yksinäiset. Pohjoisesta itse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan hirveästi tuntuu olevan yksinäisiä keski-ikäisiä ihmisiä. Itsekin olen. Ei meitä kukaan auta. Vanhuksille, alkoholisteille ja muille ongelmaryhmille on vertaisryhmiä ja ystäväpalveluja esim SPRllä mutta työikäisille aikuisille ei mitään. Me saamme tosiaan hapantua kuoliaaksi. Kukaan ei meitä kaipaa. Itse olen ratkaissut asian niin, että juttelen aina kun mahdollista. Käyn seurakunnan tapahtumissa ja kerhoissa. Ajattelen että Jeesus on aina minunkin ystävä. Juttelen hississä, työssä, kaupan kassalla, aina kun mahdollista ja kaikki he ovat siis minulle ystävän veroisia ihmisiä. En enää odota mitään sen kummempia super ystäviä. Kaikki tämän ketjunkin ihmiset lasken ystävikseni. Olette mulle tärkeitä ja tässähän olen saanut kahvikupposen parissa seuraa teistä kaikista. Kiitos siitä. Autan ihmisiä jos pystyn. Niinpä olenkin työni kautta muutaman vanhemman ihmisen löytänyt joita voin auttaa vapaa-ajallakin ja soittelenkin heidän kanssa. Ja kun he eivät enää minua tarvitse tai saavat muita tuttuja, katson ympärilleni, kuka muu olisi apua vailla. Ja tämän netin kauttahan voi vaikka tämmösissä ryhmissä kokea rupattelevansa ihmisten ystävien kanssa. Ja voiko ne tv-ohjelmien ihmisetkn olla ystäviämme. Siinähän he ovat olohuoneessamme. Eikä pidä unohtaa eläinystäviä. Kissoja ja koiria ja luonnon lintuja.
Voi. Se yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on ihan kamalaa. Vaikka löytyy puoliso ja syntyy lapsia, niin eivät ne pysty kokonaan vastaamaan siihen ystävän kaipuuseen. Etenkin kun nuoruudesta muistaa miten ihanaa oli tyttökavereiden kanssa.
Mulla kesti 10-vuotta kunnes sain rukouksiin vastauksen ja aivan ihanan ihmisen ystäväksi. Jumala kuulee sunkin kaipauksen ja huokaukset.
Kun kerran oot uskossa niin miten ois joku naisten-/nuortennaistenpiiri? Niissä pääsee jakamaan omia murheita ja ilon aiheita, tutustumaan toisiin ja saa olla just semmoinen kuin on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulle kelpaisi ystävä myös, mutta en välttämättä halua perheellistä, sillä pelkään joutuvani sinkkuna lapsenvahdiksi. Tästä on kokemusta. Valtaosalla on kuitenkin perheet, ja he puhuvat paljon siitä. Minulla ei ole aiheeseen lisättävää, ja se saa tuntemaan oloni ulkopuoliseksi. Jos yritän puhua harrastuksistani, niin minua katsotaan kuin keskenkasvuista. Plus se ilkkuminen lapsettomuudesta, joka on arka aihe.
Toivoisin löytäväni henkilön ystäväksi, joka on vähän kuin samassa veneessä kuin minä itse.
Lapseton N
Vierailija kirjoitti:
Voi kuulkas olen ties mitä yrittänyt, mistään ei jää ihmisiä! Siksi en jaksakkaan enää!! Olen käynyt läpi KAIKKI sivustot, järjestöt, vapaaehtoishommat jne jne jne jne
En ole koko elämäni aikana edes KERTAAKAAN saanut yhtäkään ihmistä seuraamaan minua somessa.
Ette ymmärrä minkalaista on olla ihmisten seassa täysin eristäytyneenä ja yksinäisenä. Kun mitkään ihmisuhde eivät tarttu niin tuska on kova.
Niin tämä! Siis on helppoa mennä jonnekin harrastukseen, vapaaehtoishommaan tai uuteen työpaikkaan ja pintapuolisesti tutustua ihmisiin, mutta ei niistä ystäviä tule eivätkä ne omaan elämään jää.
Toisaalta, mitä olen tämän elämän varrella itse joitain ystävyyssuhteita nähnyt ja eksien ystävyyssuhteita, niin totean vaan, että on ne harvassa todelliset ystävät niilläkin, joilla on näennäisesti paljon kavereita. Tosi paljon on seläntakana puhumista, kateellisuutta, ilkeilyä, juonittelua ja hyväksikäyttöä ihmisten suhteissa. Yritetään kaverin naista seläntakana, puhutaan toisten kaikki todella aratkin yksityisasiat eteenpäin, käytetään hyväksi toisen autoa, mökkiä mitä nyt sattuu olemaan, lainaillaan tavaroita ja rahaa eikä palauteta tai makseta takaisin. Varmasti on ihan yhtä hankalaa löytää hyvä ystävä kuin löytää hyvä kumppani. Harvoin on ihmiset hyviä ja lojaaleija toisilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen 41 vuotias mies, mulla ei ole yhtään kaveria, ei puolisoa, lapsia tai ketään muutakaan. Niin monta vuotta olen saanut tuijotella yksin neljää seinää pienessä asunnossa, kun muut nauravat ja pitävät hauskaa toistensa seurassa monin tavoin.
Ei ne pelkät juhlapyhät (jolloin yksinäisyys korostuu), vaan viikonloput jolloin kaikki siirtyvät vapaalle tapaamaan kavereitaan, silloin tuntuu erityisen pahalta. Mitään ei voi jakaa toisten kanssa, oli mulla iloa tai surua. Kenellekään ei voi soittaa, vaan samat ajatukset kiertävät kehää omassa päässä ja elämä vain soljuu nopeasti ohi.
En tietenkään haluaisi kärsiä, mutta jos sairastuisin vakavasti niin ei yhtään haittaa vaikka kuolisin pois. Kukaan ei pitkään aikaan varmaan huomaisi että olen edes kuollut, eikä olisi ketään joka tulisi hautajaisiin.
Kuulostaa ihan kamalan surulliselta. Kovasti voimia sinulle, toivon että elämäsi muuttuu vielä paremmaksi
Vierailija kirjoitti:
Minulle kelpaisi ystävä myös, mutta en välttämättä halua perheellistä, sillä pelkään joutuvani sinkkuna lapsenvahdiksi. Tästä on kokemusta. Valtaosalla on kuitenkin perheet, ja he puhuvat paljon siitä. Minulla ei ole aiheeseen lisättävää, ja se saa tuntemaan oloni ulkopuoliseksi. Jos yritän puhua harrastuksistani, niin minua katsotaan kuin keskenkasvuista. Plus se ilkkuminen lapsettomuudesta, joka on arka aihe.
Toivoisin löytäväni henkilön ystäväksi, joka on vähän kuin samassa veneessä kuin minä itse.
Lapseton N
Itselleni kelpaisi hyvin lapseton kaveri. En jaksa jauhaa lapsijuttuja ja lähinnä kaipaisin seuraa ravintolaan lipittämään viiniä ja bilettämään. Evvk joku lasten kanssa porukalla puistoilu yms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäväpalvelut? SPR, seurakunnat...ainakin joillakin toimijoilla on tarjolla ystäväpalvelua yksinäisille. Ei varmaan haittaisi kokeilla niitäkin?
SPR touhuun mukaan vaan. Pääset hoitamaan alin seksuaaliterveyttä konkreettisesti.
Vierailija kirjoitti:
Voi. Se yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunne on ihan kamalaa. Vaikka löytyy puoliso ja syntyy lapsia, niin eivät ne pysty kokonaan vastaamaan siihen ystävän kaipuuseen. Etenkin kun nuoruudesta muistaa miten ihanaa oli tyttökavereiden kanssa.
Mulla kesti 10-vuotta kunnes sain rukouksiin vastauksen ja aivan ihanan ihmisen ystäväksi. Jumala kuulee sunkin kaipauksen ja huokaukset.
Kun kerran oot uskossa niin miten ois joku naisten-/nuortennaistenpiiri? Niissä pääsee jakamaan omia murheita ja ilon aiheita, tutustumaan toisiin ja saa olla just semmoinen kuin on.
P💩skan marjat se mielikuvitushenkilö sulle mitään frendiä hommannut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täällä +30v nainen ilman ystäviä. Olisi kiva päästä välillä kahvin ääreen vaihtamaan ajatuksia ystävän kanssa.
Mine hasan tahto tavatta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle kelpaisi ystävä myös, mutta en välttämättä halua perheellistä, sillä pelkään joutuvani sinkkuna lapsenvahdiksi. Tästä on kokemusta. Valtaosalla on kuitenkin perheet, ja he puhuvat paljon siitä. Minulla ei ole aiheeseen lisättävää, ja se saa tuntemaan oloni ulkopuoliseksi. Jos yritän puhua harrastuksistani, niin minua katsotaan kuin keskenkasvuista. Plus se ilkkuminen lapsettomuudesta, joka on arka aihe.
Toivoisin löytäväni henkilön ystäväksi, joka on vähän kuin samassa veneessä kuin minä itse.
Lapseton N
Itselleni kelpaisi hyvin lapseton kaveri. En jaksa jauhaa lapsijuttuja ja lähinnä kaipaisin seuraa ravintolaan lipittämään viiniä ja bilettämään. Evvk joku lasten kanssa porukalla puistoilu yms.
Itselläni taas yksinäisyyttä on lisännyt tämä, että sinkusta halutaan usein kaveria siihen alkoholinhuuruiseen toimintaan. Itse taas en nelikymppisenä jaksa enää juoda ja bilettää, vaan lähtisin mielummin lenkille, ravintolaan syömään, kävelylle, tapahtumiin, kahville, harrastuksiin tai vaikka auttamaan pihatöissä tai remontissa, melkeinpä mitä vaan muuta. Olisi kiva kelvata jollekin myös selvin päin.
En tiedä lukeeko AP enää tätä ketjua, mutta tässä ketjussa on käsitelty asiaa vähän pidemmin, ehkä tulee näkökulmaa: https://www.vauva.fi/keskustelu/3903400/kun-aikuisuus-tulee-ystavyyden-…
Alue: Aihe vapaa
En ole ennenkään jaksanut ap:n kaltaisia turhanvalittajia. Enkä muuten vihaa ihmisiä, olen vain perin kyllästynyt nimenomaan siihen valittajatyyppiin, jolla on kohtalaisen turvattu ja turvallinen olo ja joiden on keksimällä keksittävä pitkästymiseensä syitä. Ap:n suurimpia vikoja on se, että hän on tyytynyt puolisoon, joka ei huomioi ap:tä tämän toivomalla tavalla ja on siis kelvoton elämänkumppani. Kolmikymppisenä voi tehdä vaikka miten mullistavia muutoksia elämässään, koska elämää on vielä jäljellä kymmeniä vuosia. Sitä ei pidä tuhlata tympeään parisuhteeseen ja sohvalla makaamiseen, jos ne eivät itseä miellytä.