Olen kolmekymppinen eikä ole yhtäkään ystävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a ehkä ei auta muu kuin muuttaa asennetta ja alkaa nauttia yksinolosta. Minulla olisi kyllä ystäväehdokkaita ollut, ja varmaan saisin vieläkin, mutta kun tunnen olevani niin erilainen kuin muut ihmiset, että joudun esittämään ja varomaan, etten saa vihoja niskaani. Siksi on paljon helpompaa ja hauskempaa yksin. En oikein jaksa edes mieheni ja lasteni seuraa. Onneksi lapset ovat jo isoja, eivätkä minua enää tarvitsekaan.

Sinänsä en kyllä todellakaan yritä pitkittää elämääni, nämä 53 vuotta ovat jo ihan tarpeeksi. Eli jos tulee joku vakava tauti, niin tervehdin sitä vapauttajana, enkä todellakaan hoida itseäni. Uskon kuolemanjälkeiseen elämään, eli menisin jo mielellään katselemaan sinne rajan taakse. Aktiiviseen elämän päättämiseen ei kuitenkaan ole mitään tarvetta, kaikki aikanaan.

Toivottavasti oot kristitty uskovainen ettet joku buddhalainen tai muu vääräuskoinen.

Kiitos huolenpidostasi, ihan olen Kristuksen siskona taivaaseen menossa.

Kaupungissa varmaan löytyisi ystäviä mutta pikkukylässä todella vaikeaa.

Ihmisillä voi olla valmiit verkostot, mutta kyllä valtaosa pystyy uusia ystävyyssuhteita solmimaan, joten ei kannata menettää toivoansa. Hankalampaa se tuntuu olevan, mitä vanhemmaksi ihminen tulee. Minä ja mieheni lienemme esimerkkejä ihmisistä, joilla on tuollaiset "valmiit ystäväpiirit": meidän molempien ystävät ovat koulu- tai lukioajoilta. Yliopistoajoiltakaaan kumpikaan ei löytänyt uusia pysyviä ystäviä, monille niitä kyllä tulee. Minä olen aikuisiällä saanut yhden uuden ystävän, äitikaverin jolla oli samanikäinen vauva. Mieheni on löytänyt yhden sydänystävän töiden kautta. Mahdollista se on ystävystyä sellaisenkin kanssa, jolla on jo ystäväpiirinsä. Aikuisiän ystävyydet tuppaavat toki syntymään sellaisissa olosuhteissa, joissa ollaan vuorovaikutuksessa jonkin ulkoisen syyn "pakottamina", kuten työn, naapuruuden tai lasten takia, sillä harvalla on ruuhkavuosina aikaa panostaa vapaa-ajalla uusien ihmissuhteiden vaalimiseen. Monilla on sama juttu lapsenakin, koulu tai maantieteellinen sijainti vaikuttavat ystävyyden syntyyn. Toki niin lapsissa kuin aikuisissakin on niitä, jotka ovat aktiivisia ja sosiaalisia. Omien havaintojeni mukaan vapaaehtoistoimintaan ja harrastusaktiiveiksi hakeutuu juuri sellaisia ihmisiä, jotka ovat aikuisiässäkin avoimia uusille ystävyyssuhteille. 

Täällä +30v nainen ilman ystäviä. Olisi kiva päästä välillä kahvin ääreen vaihtamaan ajatuksia ystävän kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi yhteiskunta ei auta viedä elämänsä pois? Miksi pakotetaan elää? Kaikille elämä on pelkkää riesa.

Miksei vain räjäytetä koko maapalloa niin kaikki pääsevät kerralla kärsimyksistään

Vierailija kirjoitti:

Voi kuulkas olen ties mitä yrittänyt, mistään ei jää ihmisiä! Siksi en jaksakkaan enää!! Olen käynyt läpi KAIKKI sivustot, järjestöt, vapaaehtoishommat jne jne jne jne

En ole koko elämäni aikana edes KERTAAKAAN saanut yhtäkään ihmistä seuraamaan minua somessa.

Ette ymmärrä minkalaista on olla ihmisten seassa täysin eristäytyneenä ja yksinäisenä. Kun mitkään ihmisuhde eivät tarttu niin tuska on kova.

Oletko sen verran ujo, että et niinkään juttele ihmisten kanssa niissä sosiaalisissa tilanteissa? 

Someseuraamisia ei kannata ottaa liian vakavasti.

Jaha, taas yksi ihminen, jolla on työ, koti ja puoliso ja yhyy buhuu ei ystäviä eikä tekemistä.

Minulla ei ole työtä, ei puolisoa, ei ystäviä eikä enää edes kotia. Olen asuntolassa puhelimen ja vaatekassin kanssa. Ikää on 55 vuotta, joten asiat eivät enää parane. Yritä nyt helv*tissä tehdä jotakin itsellesi niin, ettei tarvitse valittaa. Kolmikymppisenä sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet. Mene telttaan ensi yöksi ja kokeile, miltä se tuntuu, ja ehkä aamulla näköpiirisi on laajempi kuin nyt.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen ottamaan mallia sellaisilta joilla on paljon tai jonkin verran ystäviä. Mutta tietysti vaikeampaa jos on ihmisarka erakko.

En ole erakko enkä ihmisarka, vaan päinvastoin sosiaalinen, iloinen ja ymmärtääkseni myös hyvää seuraa. Nuorempana olin jopa varsin suosittu ja erilaisia ystäväpiirejä oli useampia. Sain lapsen ensimmäisenä ystäväpiiristäni ja sen myötä monet ystävydeet ja tuttavuudet alkoivat hiipumaan. Vaikka tapasin kavereita usein myös ilman lasta, se, etten enää juhlinut aktiivisesti johti ystävyyksien kuihtumiseen ja lopulta minulle ei jäänyt enää ketään.

Ymmärsin kyllä että nämä ystävyydet eivät olleet alunperinkään kovin vankkaa tekoa, kun näin kävi, mutta se ei helpota tilannettani. Uusia ystäviä on kolmenkympin jälkeen todella vaikea löytää.

Yhdistystoiminta on aika jees tapa tutustua aikuisiin ihmisiin.

Olen nelikymppinen ja vuosia yrittänyt etsiä ystäviä. Vanhat ystävyydet ovat hiipuneet, kun ihmiset ovat muuttaneet pois, perustaneet perheitä ja eivät halua nähdä enää sinkkukaveria kuin baarissa (mikä taas ei itseäni kiinnosta yhtään), tai pyörivät muuten vain mieluiten kotiympäristöissään.

Aikuisena uusien ystävien löytäminen on haastavaa. Ihmisillä on kiireiset elämät, on perhe ja työt ja omat ystävät jo valmiina. Olen käynyt kansalaisopiston kursseilla, jumpassa ym mitä aina neuvotaan. Ei aikuiset ihmiset näistä etsi uusia ystäviä, vaan käyvät vain suorittamassa sen kurssinsa tai jumppansa ja lähtevät kotiin. Sama koskee vapaaehtoistöitä.

Olen ihan sosiaalinen, iloinen ja pidetty ihminen ja muuten elämäni on kunnossa, mutta olen usein yksinäinen. Viihdyttäjääkään en kaipaa, elämässäni ei tylsää hetkeä ole, vaan kaipasin elämän jakamista puolin ja toisin, tukemista, kahvikupposen juomista yhdessä.

Hei! Olen ystävätön nelikymppinen nainen. Vinkkejä AP:lle millä olen tullut toimeen:

Millainen työ AP:llä on? Itse toimin sairaanhoitajana kivassa työyhteisössä. Ystäviä en ole sieltä saanut mutta jutellaan kaikesta tauoilla, joitain tapahtumia, reissuja on tehty, ihan hauskaa ollut.

Omien lasten (teinien) kanssa käydään shoppailemassa, syömässä, kaupunkilomilla. Ei ehkä korvaa tyttöjen reissuja, mutta hauskaa yleensä on.

Käyn kuntosalilla yksin, usein ihmiset juttelee niitä näitä pukkarissa. Moikkaustuttuja oon sieltä saanut. Kävin joskus kansalaisopiston jumpassa, mutta koin ahdistavaksi kun kaikilla muilla tuntui olevan kaveri jonka kanssa tultiin ja seurusteluun ennen ja jälkeen..

Vierailija kirjoitti:

Jaha, taas yksi ihminen, jolla on työ, koti ja puoliso ja yhyy buhuu ei ystäviä eikä tekemistä.

Minulla ei ole työtä, ei puolisoa, ei ystäviä eikä enää edes kotia. Olen asuntolassa puhelimen ja vaatekassin kanssa. Ikää on 55 vuotta, joten asiat eivät enää parane. Yritä nyt helv*tissä tehdä jotakin itsellesi niin, ettei tarvitse valittaa. Kolmikymppisenä sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet. Mene telttaan ensi yöksi ja kokeile, miltä se tuntuu, ja ehkä aamulla näköpiirisi on laajempi kuin nyt.

Ikävää, että tilanteesi on tuo, mutta tarviiko tosiaan tulla syyllistämään ja jopa rehvastelemaan kun oma tilanne on paljon huonompi? Ja kuten kaikki tiedetään, niin afrikassakin lapset näkee nälkää jne, mutta ei sekään poista sitä, että sinua harmittaa oma tilanteesi. Aina löytyy joku, jolla menee huonommin.

Aikuisiällä on vaikea ystävystyä, töistä olen viimeiset kaverit löytänyt, ollut vissiin tuuria koska työkavereita ei voi valita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaha, taas yksi ihminen, jolla on työ, koti ja puoliso ja yhyy buhuu ei ystäviä eikä tekemistä.

Minulla ei ole työtä, ei puolisoa, ei ystäviä eikä enää edes kotia. Olen asuntolassa puhelimen ja vaatekassin kanssa. Ikää on 55 vuotta, joten asiat eivät enää parane. Yritä nyt helv*tissä tehdä jotakin itsellesi niin, ettei tarvitse valittaa. Kolmikymppisenä sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet. Mene telttaan ensi yöksi ja kokeile, miltä se tuntuu, ja ehkä aamulla näköpiirisi on laajempi kuin nyt.

Ikävää, että tilanteesi on tuo, mutta tarviiko tosiaan tulla syyllistämään ja jopa rehvastelemaan kun oma tilanne on paljon huonompi? Ja kuten kaikki tiedetään, niin afrikassakin lapset näkee nälkää jne, mutta ei sekään poista sitä, että sinua harmittaa oma tilanteesi. Aina löytyy joku, jolla menee huonommin.

Annoin itsessäni vain esimerkin siitä, millaisesta pikkuasiasta ap tekee ison numeron. Ylipäänsä kaikki, joilla on kaikki elämän elementit koossa ja jotka voivat muuttaa tilannettaan vielä vaikka kuinka, ovat kovin kärkkäitä vaikertamaan siitä, että aviomies on mölli ja töissäkin on tylsää. Ap on pedannut tylsän olonsa ihan itse, mutta on sentään hyvin nuori ja pitää tulevaisuutensa avaimia tiukasti omassa kätösessään. Kyse ei ole siitä, meneekö jollakulla huonommin, vaan siitä, että ap:llä itse asiassa menee todella hyvin. Ahteri ylös sieltä penkistä, mies vaihtoon, duuni vaihtoon, uutta alaa etsimään ja suu kiinni. Ai niin, mutta hänhän on ihan onnellinen nykyisinkin, mutta pikkuisen teki mieli esittää elämän uhria.

Yksinäisyys ei todellakaan ole pikkuasia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaha, taas yksi ihminen, jolla on työ, koti ja puoliso ja yhyy buhuu ei ystäviä eikä tekemistä.

Minulla ei ole työtä, ei puolisoa, ei ystäviä eikä enää edes kotia. Olen asuntolassa puhelimen ja vaatekassin kanssa. Ikää on 55 vuotta, joten asiat eivät enää parane. Yritä nyt helv*tissä tehdä jotakin itsellesi niin, ettei tarvitse valittaa. Kolmikymppisenä sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet. Mene telttaan ensi yöksi ja kokeile, miltä se tuntuu, ja ehkä aamulla näköpiirisi on laajempi kuin nyt.

Ikävää, että tilanteesi on tuo, mutta tarviiko tosiaan tulla syyllistämään ja jopa rehvastelemaan kun oma tilanne on paljon huonompi? Ja kuten kaikki tiedetään, niin afrikassakin lapset näkee nälkää jne, mutta ei sekään poista sitä, että sinua harmittaa oma tilanteesi. Aina löytyy joku, jolla menee huonommin.

Annoin itsessäni vain esimerkin siitä, millaisesta pikkuasiasta ap tekee ison numeron. Ylipäänsä kaikki, joilla on kaikki elämän elementit koossa ja jotka voivat muuttaa tilannettaan vielä vaikka kuinka, ovat kovin kärkkäitä vaikertamaan siitä, että aviomies on mölli ja töissäkin on tylsää. Ap on pedannut tylsän olonsa ihan itse, mutta on sentään hyvin nuori ja pitää tulevaisuutensa avaimia tiukasti omassa kätösessään. Kyse ei ole siitä, meneekö jollakulla huonommin, vaan siitä, että ap:llä itse asiassa menee todella hyvin. Ahteri ylös sieltä penkistä, mies vaihtoon, duuni vaihtoon, uutta alaa etsimään ja suu kiinni. Ai niin, mutta hänhän on ihan onnellinen nykyisinkin, mutta pikkuisen teki mieli esittää elämän uhria.

Se, että joku tuntuu sinusta pikkuasialta, ei ehkä tunnu siltä muista. Ja mitä ihmeen uhria? Ymmärrätkö, että ehkä AP:n tai muiden ketjuun kirjoittaneiden oloa saattaa helpottaa se, että pääsee edes johonkin purkamaan tuntojaan? Tässä tapauksessa kun niitä ystäviä ei ole, niin se tapahtuu anonyymina keskustelupalstalla.

Pieni empaattisuus ei varmaan olisi sinullekkaan pahitteeksi.

Vierailija kirjoitti:

En ole erakko enkä ihmisarka, vaan päinvastoin sosiaalinen, iloinen ja ymmärtääkseni myös hyvää seuraa. Nuorempana olin jopa varsin suosittu ja erilaisia ystäväpiirejä oli useampia. Sain lapsen ensimmäisenä ystäväpiiristäni ja sen myötä monet ystävydeet ja tuttavuudet alkoivat hiipumaan. Vaikka tapasin kavereita usein myös ilman lasta, se, etten enää juhlinut aktiivisesti johti ystävyyksien kuihtumiseen ja lopulta minulle ei jäänyt enää ketään.

Ymmärsin kyllä että nämä ystävyydet eivät olleet alunperinkään kovin vankkaa tekoa, kun näin kävi, mutta se ei helpota tilannettani. Uusia ystäviä on kolmenkympin jälkeen todella vaikea löytää.

Tämä voisi olla minun kirjoittamani kommentti..minulle kävi myös juuri näin. Itse olen hieman yli 30v

Veikkaan että ap voisi saada montakin kohtalotoveria ystäväkseen tästä ketjusta.

Voisit olla symppis ystävä monellekin loppujen lopuksi.

Pitäisi olla joku keskustelupalsta minne voi avautua näin, ja se sitten johtaisi johonkin oikean elämän ystävyyteen. En tiedä mikä sellainen alusta voisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaha, taas yksi ihminen, jolla on työ, koti ja puoliso ja yhyy buhuu ei ystäviä eikä tekemistä.

Minulla ei ole työtä, ei puolisoa, ei ystäviä eikä enää edes kotia. Olen asuntolassa puhelimen ja vaatekassin kanssa. Ikää on 55 vuotta, joten asiat eivät enää parane. Yritä nyt helv*tissä tehdä jotakin itsellesi niin, ettei tarvitse valittaa. Kolmikymppisenä sinulla on vielä kaikki mahdollisuudet. Mene telttaan ensi yöksi ja kokeile, miltä se tuntuu, ja ehkä aamulla näköpiirisi on laajempi kuin nyt.

Ikävää, että tilanteesi on tuo, mutta tarviiko tosiaan tulla syyllistämään ja jopa rehvastelemaan kun oma tilanne on paljon huonompi? Ja kuten kaikki tiedetään, niin afrikassakin lapset näkee nälkää jne, mutta ei sekään poista sitä, että sinua harmittaa oma tilanteesi. Aina löytyy joku, jolla menee huonommin.

Annoin itsessäni vain esimerkin siitä, millaisesta pikkuasiasta ap tekee ison numeron. Ylipäänsä kaikki, joilla on kaikki elämän elementit koossa ja jotka voivat muuttaa tilannettaan vielä vaikka kuinka, ovat kovin kärkkäitä vaikertamaan siitä, että aviomies on mölli ja töissäkin on tylsää. Ap on pedannut tylsän olonsa ihan itse, mutta on sentään hyvin nuori ja pitää tulevaisuutensa avaimia tiukasti omassa kätösessään. Kyse ei ole siitä, meneekö jollakulla huonommin, vaan siitä, että ap:llä itse asiassa menee todella hyvin. Ahteri ylös sieltä penkistä, mies vaihtoon, duuni vaihtoon, uutta alaa etsimään ja suu kiinni. Ai niin, mutta hänhän on ihan onnellinen nykyisinkin, mutta pikkuisen teki mieli esittää elämän uhria.

Vaikutat todella surulliselta ihmiseltä. Toivottavasti saat vielä elämäsi kuntoon ja viha muita kohtaan helpottaa.

itse olen täysin samassa tilanteessa kuin AP pystyn helposti samaistumaan tämän murheisiin. Uskon, että meitä +30- vuotiaita yksinäisyyttä kokevia naisihimisiä on oikeasti aika paljon. Itselläni tosin on aina ollut aika vähän ystäviä, mutta näin vuosien karttuessa yksinäisuus alkaa tuntumaan yhä lopullisemmalta asialta. Vanhemmiten kun ystävyyssuhteiden solmiminen vaikeutuu ihan tutkitusti vielä lisää.  Masentavaa..