Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko ihan liikaa edellyttää seurustelukumppanilta, että seurustelu johtaisi avioliittoon?
11.10.2020 |
Olen varmaan liian vanhanaikainen, mutta eikö avioliitto ollut aikanaan seurustelun tavoite? Jossain vaiheessa ilmeisesti muuttui ja seurustelu seurustelun vuoksi on nyt ainakin osin normi?
Ollaan nelikymppinen pariskunta ja pari vuotta seurustelua takana. Mies on tyytyväinen ja näin ja sanoo, että tärkeintä on matka eikä päämäärä. Tällä viittaa siis siihen, että ollaan onnellisia näin, ei tarvetta mennä naimisiin. Laittaa sanoja suuhuni, että sitten suhde menisi pilalle, väljähtyisi, arkipäiväistyisi jne. jos mentäisiin naimisiin. Listaa kaikki julkkikset ja henkilökohtaisesti tuntemamme ihmiset, joiden suhde kaatunut avioeroon ja käyttää sitä selityksenä, "ettei avioliitot kestä". Sanoo, että haluaa elää nykyhetkeä eikä miettiä liikaa tulevaisuutta ja tulevaisuudella tarkoitan siis keskustelua meidän yhteisestä tulevaisuudesta, kuten avioliitosta.
Minulla ei ole mitään vanhanaikaista käsitystä siitä, että miehen pitää kosia. Olen itse ottanut puheeksi sen, että haluaisin suhteemme johtavan avioliitoon ja mielellään lähitulevaisuudessa. Senkin olen sanonut, etten halua isoja häitä, pieni siviilivihkiminen ja kakkukahvit läheisten kanssa riittää. Miehen vastaukset ovat kategorioissa A ja B
A= avioliitto ei muuta mitään, miksi emme vain voi elää tyytyväisenä nyt
B=suhde väljähtyisi, arkipäiväistyisi, päättyisi eroon kuitenkin, siitä seuraisi vain kaikkea huonoa
Toisaalta tuo arjessa rakkauttaan monin tavoin esiin ja koen olevani rakastettu. Sitten tulee vielä miehen taholta syytöksiä, että enkö muka tunne hänen rakkauttaan, kun vielä haluan "lisää".
Tuhoontuomittu parisuhde? Olkaa inhorealistisen rehellisiä.
Kommentit (84)
Otsikon kysymykseen vastaten: On, jos seurustelukumppani ei halua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No siis vähän myöhäistä nyt ruveta mitään vaatimaan kun oot sen miehen kanssa jo kauan ollut ja varmaan aika alussa jo tiennyt ettei mies halua naimisiin(?). Minä ainakin olen selvittänyt avioliitto- ja lapsiasian 1-2. Treffeillä. Avioliitto ei minulle välttämätön, mutta lapset on, joten en olisi alunperinkään tuhlannut aikaa ihmiseen, joka ei halua samoja asioita elämältä kuin minä. Sitten kun on alussa keskusteltu ja oltu samaa mieltä asiasta, silloin voi olettaa, että hyvin mahdollisesti ne asiat tapahtuvat joskus. Vaatia ei kuitenkaan voi, koska kuka tahansa voi muuttaa mieltään milloin vain ja se on ok.
Se on kuitenkin varmaa, että ketään ei voi pakottaa naimisiin ilman suostumusta.
Joten, joko jatkat sen tyypin kanssa avoliitossa tai vaihdat semmoiseen mieheen, joka haluaa naimisiin, jos se kerran on tärkeää sinulle. Ehkä selvität ensi kerralla tuon asian vähän aikaisemmin, etkä vasta 2 vuoden jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään halua ikinä mennä naimisiin. Minusta sitä ei tarvitse selitellä sen kummemmin kuin vaikkapa jos ei halua lapsia. Jos ei halua niin ei halua. Mutta jos jollekin vasta avioliitto tekee suhteesta vakavan niin sitten täytyy seurustella sellaisen kanssa, joka joskus haluaa naimisiin.
Mitä ihmeen tarvetta hyvään suhteeseen olisi tuoda mukaan kirkko ja valtio?
Sillä paperilla ei pitäisi olla enää nykypäivänä mitään merkitystä.
Naimisiinmeno on menneisyyttä.
No juuri siksi, että valtio tunnustaa suhteen viralliseksi. Siihen liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat usein järkeviä silloin, kun jakaa elämänsä jonkun kanssa, on yhteistä varallisuutta yms. Periminen, oikeus asuntoon, puolison oikeudet toisen sairastuessa tai joutuessa onnettomuuteen... Onhan näitä. Ilman sitä paperia tai vastaavia, erikseen tehtyjä järjestelyjä, on puoliso useimmissa tapauksissa juridisesti ilmaa ja biologinen perhe saa päättää asioista, joista ei välttämättä edes tiedä mitään tai puoliso tietäisi paremmin. Näitä sopimuksia tehdään minusta aikuisten kesken nimenomaan sen päivän varalle, kun kaikki ei enää menekään hyvin. Tai onhan noitakin, jotka haluavat jonkun rouvastatuksen tai prinsessahäät, mutta en usko suurimman osan ajattelevan näin.
"Tai onhan noitakin, jotka haluavat jonkun rouvastatuksen tai prinsessahäät, mutta en usko suurimman osan ajattelevan näin."
Miksei voisi olla molempia? Järkevät syyt SEKÄ romanttiset syyt? Miksi aina pitää vähätellä sitä, jos joku haluaakin kauniit häät? Tai haluaa olla vaimo? Ärsyttää tuollainen vähättely. Kyllä elämässä saa olla muutakin kuin logiikka, järki, lailliset perusteet ja valtiovalta. Eikä sen takia tarvitse puhua toisista vähättelevästi tai tuntea olevansa nolo tai huono nainen/mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta seurustelun tavoite on näyttää, sovitaanko yhteen niin, että halutaan sitoutua toisiinsa. Omassa parisuhteessani olimme noin neljän vuoden seurustelun jälkeen valmiita muuttamaan saman katon alle ja meille se tarkoittaa loppuelämän sitoutumista. Niin isoa askelta ei kumpikaan olisi ottanut ellei olisi tuntenut, että tämä on se loppuelämän suhde. Naimisiin emme ole aikeissa mennä.
Minusta kuulostaa hienolta, että olette löytäneet yhteisen ymmärryksen loppuelämän sitoutumisesta, johon ette tarvitse avioliittoa. Tärkeintä, että teillä on yhdenmukainen näkemys siitä, mitä molemmat haluatte.
Tuosta "seurustelun tavoite on osoittaa, sovitaanko yhteen"- kohdasta tuli mieleen. Meillä mies käyttää edelleen "tutustumiskorttia" silloin tällöin, myös tilanteissa joissa minä olen ottanut puheeksi naimisiin menemisen. Kaksi vuotta siis seurustelua takana ja minun on edelleen vaikea ymmärtää, mihin mies haluaa minussa vielä tutustua lisää. Vai onko niin, että hänessä on jotain mitä en vielä tunne? En myöskään koe, että ihminen pitäisi tuntea täysin läpikotaisin, ennen kuin ollaan valmiita menemään naimisiin. Minulle avioliitto ei ole sinänsä päämäärä, vaan yhtä lailla myös yhteinen matka toiseen edelleen tutustuen. Ahdistaa ajatus, jos mies haluaisi vuosikausia pitää minua ikään kuin koeajalla, että olenko riittävän hyvä avioliittoon vai en. Tämäkin tunne minulla tulee aina silloin tällöin ja se tuntuu ikävältä.
ap
2 vuodessa on kyllä ollut kerrakseen tutustumista, jos mies haluaisi oikeasti sitoutua. Me ostettiin 6 kk seurustelun jälkeen yhteinen talo ja mentiin kihloihin 1,5 vuoden seurustelun jälkeen. Kummassakin tilanteessa ajankohdista päätettiin yhdessä. Kumpikaan ei päättänyt yksin/painostanut toista mihinkään, vaan keskustelimme siitä, mikä olisi hyvä aika ja sovimme sen.
Kyllä se miehesi ihan varmasti tarkoittaa sitä, kun sanoo ettei halua naimisiin. Sinun kannattaa uskoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään halua ikinä mennä naimisiin. Minusta sitä ei tarvitse selitellä sen kummemmin kuin vaikkapa jos ei halua lapsia. Jos ei halua niin ei halua. Mutta jos jollekin vasta avioliitto tekee suhteesta vakavan niin sitten täytyy seurustella sellaisen kanssa, joka joskus haluaa naimisiin.
Mitä ihmeen tarvetta hyvään suhteeseen olisi tuoda mukaan kirkko ja valtio?
Sillä paperilla ei pitäisi olla enää nykypäivänä mitään merkitystä.
Naimisiinmeno on menneisyyttä.
No juuri siksi, että valtio tunnustaa suhteen viralliseksi. Siihen liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat usein järkeviä silloin, kun jakaa elämänsä jonkun kanssa, on yhteistä varallisuutta yms. Periminen, oikeus asuntoon, puolison oikeudet toisen sairastuessa tai joutuessa onnettomuuteen... Onhan näitä. Ilman sitä paperia tai vastaavia, erikseen tehtyjä järjestelyjä, on puoliso useimmissa tapauksissa juridisesti ilmaa ja biologinen perhe saa päättää asioista, joista ei välttämättä edes tiedä mitään tai puoliso tietäisi paremmin. Näitä sopimuksia tehdään minusta aikuisten kesken nimenomaan sen päivän varalle, kun kaikki ei enää menekään hyvin. Tai onhan noitakin, jotka haluavat jonkun rouvastatuksen tai prinsessahäät, mutta en usko suurimman osan ajattelevan näin.
"Tai onhan noitakin, jotka haluavat jonkun rouvastatuksen tai prinsessahäät, mutta en usko suurimman osan ajattelevan näin."
Miksei voisi olla molempia? Järkevät syyt SEKÄ romanttiset syyt? Miksi aina pitää vähätellä sitä, jos joku haluaakin kauniit häät? Tai haluaa olla vaimo? Ärsyttää tuollainen vähättely. Kyllä elämässä saa olla muutakin kuin logiikka, järki, lailliset perusteet ja valtiovalta. Eikä sen takia tarvitse puhua toisista vähättelevästi tai tuntea olevansa nolo tai huono nainen/mies.
Olen kyllä samaa mieltä tästä. Jos joku tulee onnelliseksi siitä, että saa laittautua yhtenä päivänä elämässään erityisen kauniiksi ja saa viettää mukavan päivän rakkaittensa kanssa, miksi hän ei saisi tehdä niin? Miksi sitä pitää vähätellä? Kyllä onnellisuus on ihan itseisarvo, rahakaan ei pelasta jos ei pysty olemaan onnellinen elämässään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En minäkään halua ikinä mennä naimisiin. Minusta sitä ei tarvitse selitellä sen kummemmin kuin vaikkapa jos ei halua lapsia. Jos ei halua niin ei halua. Mutta jos jollekin vasta avioliitto tekee suhteesta vakavan niin sitten täytyy seurustella sellaisen kanssa, joka joskus haluaa naimisiin.
Mitä ihmeen tarvetta hyvään suhteeseen olisi tuoda mukaan kirkko ja valtio?
Sillä paperilla ei pitäisi olla enää nykypäivänä mitään merkitystä.
Naimisiinmeno on menneisyyttä.
No juuri siksi, että valtio tunnustaa suhteen viralliseksi. Siihen liittyy oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka ovat usein järkeviä silloin, kun jakaa elämänsä jonkun kanssa, on yhteistä varallisuutta yms. Periminen, oikeus asuntoon, puolison oikeudet toisen sairastuessa tai joutuessa onnettomuuteen... Onhan näitä. Ilman sitä paperia tai vastaavia, erikseen tehtyjä järjestelyjä, on puoliso useimmissa tapauksissa juridisesti ilmaa ja biologinen perhe saa päättää asioista, joista ei välttämättä edes tiedä mitään tai puoliso tietäisi paremmin. Näitä sopimuksia tehdään minusta aikuisten kesken nimenomaan sen päivän varalle, kun kaikki ei enää menekään hyvin. Tai onhan noitakin, jotka haluavat jonkun rouvastatuksen tai prinsessahäät, mutta en usko suurimman osan ajattelevan näin.
"Tai onhan noitakin, jotka haluavat jonkun rouvastatuksen tai prinsessahäät, mutta en usko suurimman osan ajattelevan näin."
Miksei voisi olla molempia? Järkevät syyt SEKÄ romanttiset syyt? Miksi aina pitää vähätellä sitä, jos joku haluaakin kauniit häät? Tai haluaa olla vaimo? Ärsyttää tuollainen vähättely. Kyllä elämässä saa olla muutakin kuin logiikka, järki, lailliset perusteet ja valtiovalta. Eikä sen takia tarvitse puhua toisista vähättelevästi tai tuntea olevansa nolo tai huono nainen/mies.
Olen kyllä samaa mieltä tästä. Jos joku tulee onnelliseksi siitä, että saa laittautua yhtenä päivänä elämässään erityisen kauniiksi ja saa viettää mukavan päivän rakkaittensa kanssa, miksi hän ei saisi tehdä niin? Miksi sitä pitää vähätellä? Kyllä onnellisuus on ihan itseisarvo, rahakaan ei pelasta jos ei pysty olemaan onnellinen elämässään.
No jos tuo on se juttu, niin mikä estää tekemästä tuota ilman avioitumista? Miksi parisuhde + byrokratia on jotenkin parempi kuin parisuhde?
Olen nelikymppinen nainen, eronnut, kaksi lasta. Minä olen se joka ei enää koskaan halua naimisiin. Olen pidemmässä seurustelusuhteessa, ja kumppani on tämän kanssa ihan sinut.
Kertaalleen eronneena tiedän mikä määrä byrokratiaa siihen liittyy, enkä todellakaan halua enää koskaan käydä moista sotaa uudelleen. Tästä eteenpäin mun asuntoni on minun, autoni on minun ja jos kesämökin hankin, sekin on vain mun nimissäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä saakeli noita miehiä vaivaa??!!
Tuo ap: n esimerkki on hyvin yleistä.
En voi käsittää, että jos toista takastaa ja kokee haluavansa elää yhdessä, miksei voi mennä naimisiin? Itse loukkaantuusin tuosta jos mies sanoisi että suhde huononisi ja kuitenkin tulisi ero.
Kysyisin mieheltä; noinko ajattelet minusta ja meistä??! Että kuitenkin tulisi ero..
Minun avomieheni kans sanoo samaa että avioliitto ei muuta mitään
Hän sanoo ettö tietää haluavansa elää kanssani loppuelämän ja on mielestään nyt sitoutunut minuun vaikkakaan ei virallisesti.
Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa siinä suhteen virallistamisessa?
Vierailija kirjoitti:
Mitä saakeli noita miehiä vaivaa??!!
Tuo ap: n esimerkki on hyvin yleistä.
En voi käsittää, että jos toista takastaa ja kokee haluavansa elää yhdessä, miksei voi mennä naimisiin? Itse loukkaantuusin tuosta jos mies sanoisi että suhde huononisi ja kuitenkin tulisi ero.
Kysyisin mieheltä; noinko ajattelet minusta ja meistä??! Että kuitenkin tulisi ero..Minun avomieheni kans sanoo samaa että avioliitto ei muuta mitään
Hän sanoo ettö tietää haluavansa elää kanssani loppuelämän ja on mielestään nyt sitoutunut minuun vaikkakaan ei virallisesti.
Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa siinä suhteen virallistamisessa?
Jos se ei muuta mitään niin hänellä ei pitäisi olla ongelmaa ryhtyä siihen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä helvetti siinä on niin vaikeaa siinä suhteen virallistamisessa?
Avioliitossa ei ole mitään positiivista kulmaa.
En halua tehdä sopimuksia, joissa vain häviän.
Itselleni oli nuorena seurustellessani itsestäänselvää, että avioliitto ja lapset on tavoittena. Sen sain ja juuri juhlittiin 20-vuotishääpäivää. Mutta, jos nyt melkein viisikymppisenä joutuisin toiselle kierrokselle, en välttämättä haluaisi edes muuttaa yhteen. Mutta jos suhde kehittyisi sellaiseksi, että haluaisimme viettää loppuelämän yhdessä, niin juridisesti avioliitto olisi helpompi puolison aseman turvaamiseksi kuin avoliitto + paperisota. Lähtien ihan virallisesta omaisen statuksesta sairaaloiden tietokannoissa, omaisuuden jakamisesta jos toinen kuolee jne. Avioehdon varmaan tekisin jos mentäisiin naimisiin (on nytkin).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ennen se oli vähän eri asia, koska silloin paheksuttiin voimakkaasti pariskuntia, jotka eivät koskaan menneet naimisiin. Nyt ei ole sellaista sosiaalista painetta, paitsi jos ollaan uskovaisia joiden tuttavapiiri koostuu uskovaisista.
Tämä keskustelu on ollut tosi mielenkiintoinen ja olen itsekin halunnut aloittaa keskustelun teemasta avioliittohäpeä. Siis joku omituinen häpeän ja nolouden tunne siitä, että haluaa naimisiin vaikka suhde ilman avioliittoakin on ihan hyvä. Olen samaa ikäluokkaa ap:n kanssa, myös nainen ja minun on ollut hirveän vaikea myöntää ensin itselleni ja sitten muille, että kyllä, haluan naimisiin. Kavereilta ja sukulaisilta olen saanut mm. tällaisia kommentteja:
- ai SINÄ? sähän olet aina niin fiksu ja järkevä, mistä nyt moinen romantiikan puuska?
- mikä prinsessavaihe sulle on tullut nelikymppisenä?
- ettekö te vaan voi pitää jotain muita juhlia, miksi ne on pakko olla juuri häät? (en edes haaveile mistään isoista juhlista, koska en tykkää olla keskipisteenä. En myöskään halua tuhlata rahaa häihin).
- Mitä lisäarvoa kuvittelet saavasi sormuksella ja paperinpalalla?
- Kuule kyllä mies voi jättää vaikka olisi avioliitossa, ei se mitään estä.
Kaikki nuo ylläolevat hölmöt kommentit ovat saaneet itseni epäilemään sitä, että olen jotenkin idiotti kun haluaisin naimisiin. Miehen osalta taas on tullut hyvin samanlaisia kommentteja mitä ap:kin kertoi, lisäksi myös minuun kohdistuvaa eräänlaista syyllistämistä siitä, etten muka luota miehen sitoutuneisuuteen kun toivon avioliittoa. Minä taas ajattelen, että mikä minussa on sellaista joka saa miehen kokemaan, että hän EI halua avioitua kanssani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä ainakin avioliitto itselleni muutti paljon. Seurustelimme kauan ennen avioitumista, oli kaukosuhdevaiheita, yksi paha epäluottamuskriisi, monia tulevaisuudenhaaveita ja -tavoitteita jotka eivät sopineet yhteen. Mietimme monasti tahoillamme, tuleeko tämä kestämään vai onko haasteita liikaa. Rakkautta kuitenkin riitti ja kun vihdoinkin päätimme mennä naimisiin, se oli aivan valtavan iso asia (ainakin itselleni, uskoakseni myös kumppanille). Se oli päätös sitoutumisesta - tästä lähin tekisimme päätökset yhdessä, ja molemmat tekivät tietoisen lupauksen laittaa meidän yhteisen elämämme ja tulevaisuutemme pelkästään omien haaveiden edelle.
Voi olla, että ihminen voi tehdä sitoutumispäätöksen ja lupauksen toiselle ilman naimisiinmenoakin, mutta miten se käytännössä tehdään? Miten voi toiselle sen oman sitoutumisen todistaa niin, ettei kumppania kuitenkin kaihertaisi epävarmuus siitä, onko toinen tosissaan? Ja miksi edes tällainen pitäisi luoda, kun olemassa on vakiintunut tapa - avioliitto?
Meillä ainakin epävarmuudet ovat väistyneet sen jälkeen, kun menimme naimisiin noin 8 vuotta sitten. Suhteemme on parempi kun se oli koskaan ennen avioliittoa. Molemmat luottavat siihen, että toinen tukee 100% varmasti. Olemme tiimi ja perhe. Minulle merkitsee myös se, että olemme lähiperhe myös lain, valtiovallan ja muiden ihmisten silmissä.
Tiedän tietysti, että avioliitto voi päättyä. Tiedän kuitenkin myös sen, että sen solmimishetkellä me molemmat uskoimme ja halusimme uskoa siihen, että meitä ei voi erottaa. Sillä lupauksella ja muistolla pääsee monen kriisin yli heittämällä.
Avioliitto säästää todella monimutkaiselta paperiviidakolta. Yhdellä kertaa hoituvat monenlaiset sopimukset: testamentti, vakuutuspaperit, edunvalvonta, tiedonsaanti... Jos puolisoni ei olisi halunnut naimisiin, olisimme varmasti jossain vaiheessa eronneet. En olisi voinut rakentaa vuosikymmenten yhteistä elämää ilman sitä juhlallista lupausta.
Ja en ole todellakaan mikään perinteinen tai konservatiivinen ihminen. Avioliitto vain on todella kätevä tapa ilmoittaa sitoutumisestaan puolisolle, muille ihmisille, viranomaisille ja myös itselle.
Avoliittokin voi olla hyvä, turvallinen ja pysyvä. Mutta mikä on puolisolle se merkki, joka erottaa sitoutuneen ja ei-sitoutuneen avopuolison toisistaan, jos toinen sellaista kaipaa? Niinpä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä ainakin avioliitto itselleni muutti paljon. Seurustelimme kauan ennen avioitumista, oli kaukosuhdevaiheita, yksi paha epäluottamuskriisi, monia tulevaisuudenhaaveita ja -tavoitteita jotka eivät sopineet yhteen. Mietimme monasti tahoillamme, tuleeko tämä kestämään vai onko haasteita liikaa. Rakkautta kuitenkin riitti ja kun vihdoinkin päätimme mennä naimisiin, se oli aivan valtavan iso asia (ainakin itselleni, uskoakseni myös kumppanille). Se oli päätös sitoutumisesta - tästä lähin tekisimme päätökset yhdessä, ja molemmat tekivät tietoisen lupauksen laittaa meidän yhteisen elämämme ja tulevaisuutemme pelkästään omien haaveiden edelle.
Voi olla, että ihminen voi tehdä sitoutumispäätöksen ja lupauksen toiselle ilman naimisiinmenoakin, mutta miten se käytännössä tehdään? Miten voi toiselle sen oman sitoutumisen todistaa niin, ettei kumppania kuitenkin kaihertaisi epävarmuus siitä, onko toinen tosissaan? Ja miksi edes tällainen pitäisi luoda, kun olemassa on vakiintunut tapa - avioliitto?
Meillä ainakin epävarmuudet ovat väistyneet sen jälkeen, kun menimme naimisiin noin 8 vuotta sitten. Suhteemme on parempi kun se oli koskaan ennen avioliittoa. Molemmat luottavat siihen, että toinen tukee 100% varmasti. Olemme tiimi ja perhe. Minulle merkitsee myös se, että olemme lähiperhe myös lain, valtiovallan ja muiden ihmisten silmissä.
Tiedän tietysti, että avioliitto voi päättyä. Tiedän kuitenkin myös sen, että sen solmimishetkellä me molemmat uskoimme ja halusimme uskoa siihen, että meitä ei voi erottaa. Sillä lupauksella ja muistolla pääsee monen kriisin yli heittämällä.
Avioliitto säästää todella monimutkaiselta paperiviidakolta. Yhdellä kertaa hoituvat monenlaiset sopimukset: testamentti, vakuutuspaperit, edunvalvonta, tiedonsaanti... Jos puolisoni ei olisi halunnut naimisiin, olisimme varmasti jossain vaiheessa eronneet. En olisi voinut rakentaa vuosikymmenten yhteistä elämää ilman sitä juhlallista lupausta.
Ja en ole todellakaan mikään perinteinen tai konservatiivinen ihminen. Avioliitto vain on todella kätevä tapa ilmoittaa sitoutumisestaan puolisolle, muille ihmisille, viranomaisille ja myös itselle.
Avoliittokin voi olla hyvä, turvallinen ja pysyvä. Mutta mikä on puolisolle se merkki, joka erottaa sitoutuneen ja ei-sitoutuneen avopuolison toisistaan, jos toinen sellaista kaipaa? Niinpä.
Ihana viesti, kiitos sinulle. :) Juuri samoin tavoin itsekin ajattelen.
ap
Vierailija kirjoitti:
Tämä keskustelu on ollut tosi mielenkiintoinen ja olen itsekin halunnut aloittaa keskustelun teemasta avioliittohäpeä. Siis joku omituinen häpeän ja nolouden tunne siitä, että haluaa naimisiin vaikka suhde ilman avioliittoakin on ihan hyvä. Olen samaa ikäluokkaa ap:n kanssa, myös nainen ja minun on ollut hirveän vaikea myöntää ensin itselleni ja sitten muille, että kyllä, haluan naimisiin. Kavereilta ja sukulaisilta olen saanut mm. tällaisia kommentteja:
- ai SINÄ? sähän olet aina niin fiksu ja järkevä, mistä nyt moinen romantiikan puuska?
- mikä prinsessavaihe sulle on tullut nelikymppisenä?
- ettekö te vaan voi pitää jotain muita juhlia, miksi ne on pakko olla juuri häät? (en edes haaveile mistään isoista juhlista, koska en tykkää olla keskipisteenä. En myöskään halua tuhlata rahaa häihin).
- Mitä lisäarvoa kuvittelet saavasi sormuksella ja paperinpalalla?
- Kuule kyllä mies voi jättää vaikka olisi avioliitossa, ei se mitään estä.
Kaikki nuo ylläolevat hölmöt kommentit ovat saaneet itseni epäilemään sitä, että olen jotenkin idiotti kun haluaisin naimisiin. Miehen osalta taas on tullut hyvin samanlaisia kommentteja mitä ap:kin kertoi, lisäksi myös minuun kohdistuvaa eräänlaista syyllistämistä siitä, etten muka luota miehen sitoutuneisuuteen kun toivon avioliittoa. Minä taas ajattelen, että mikä minussa on sellaista joka saa miehen kokemaan, että hän EI halua avioitua kanssani.
Mua aina jotenkin todella ärsyttää kun luen tälläisiä, että miten muut antavat toisten ihmisten mielipiteiden vaikuttaa.
Tehkää hyvät ihmiset niin mikä teistä itsestä tuntuu hyvältä älkääkä piitatko muiden mielipiteistä!
Voisiko olla, että olet aloittanut keskustelun avioliitosta liian aikaisin? Kaksi vuotta seurustelua ei tunnu mielestäni pitkältä ajalta. Ehkä mies kokee, että hoputat häntä sitoutumaan. Toki tässä vaikuttaa paljon teidän ikänne ja elämänvaiheenne. Minä menin naimisiin noin 9 vuoden seurustelun jälkeen, tosin tapasimme nuorina. Mutta ensimmäiseen 5-6 vuoteen ei vielä kihloja suunniteltu, eikä se tuntunut silloin ajankohtaiselta.
Tosin yllä oltiin sitäkin mieltä, että olet alkanut asiasta puhumisen liian myöhään ja että mielipidettä naimisiinmenosta pitäisi kysyä jo treffailuvaiheessa. Itse en todellakaan toiminut näin eikä se mitään olisi auttanutkaan. Moni asia yleensä muuttuu ekojen treffien jälkeen, eikä silloin välttämättä voi vielä toiselta vaatia kauhean luottamuksellisten asioiden kertomista.
Ilmoita miehelle, että teidän suhteessanne on keskinäinen väärin käsitys; mies kuvittelee olevansa jo sitoutuneessa suhteessa, sinä taas et ole toistaiseksi sitoutunut muuhun kuin parempaan tutustumiseen, jonka aikana selviää tapahtuuko lopullinen sitoutuminen, joka sinulle tarkoittaa avioliittoa. KErrot, että tämä tarkoittaa sitä, että katsot olevasi vapaa nainen ja elät sen mukaisesti. Jos mies haluaa asiaan muutosta, hän tietää mitä tehdä.
Tuossa joidenkin kommenteissa ilmi tulevassa avioliittopakkomielteessä näkyy vähän sellainen reviirin merkkaus. Keskinäinen hyvä suhde ja sitoutuminen ei riitä, vaan on tärkeää saada julistaa omasta paremmasta statuksestaan myös muille. Rengastaa itsensä ja mies, katsokaa kaikki mitä minä olen saavuttanut. Kaikki eivät ehkä näe sellaiselle tarvetta.
Pidän omasta puolestani avioliittoa vanhoillisena jäänteenä, joka liittyy kaikkeen patakonservatiiviseen elämään. Kun menet naimisiin, oletetaan helposti että teet lapsia ja olet sitä ja tätä ja tuota mitä entisaikojen normatiiviseen elämään kuului. Ehkä koen että pitämällä seurustelusuhteeni vain miehen ja minun välisenä se on vain meidän asiamme, ei valtion eikä kenenkään muunkaan. En tarvitse sormusta ylpeilläkseni kanssaihmisille sillä, että olen varattu. Tiedän sen itsekin.
Alue: Aihe vapaa
Meillä oli tuo keskustelu kun oltiin seukattu jonkin aikaa. Minä sanoin että aion mennä elämässäni vielä naimisiin rakastamani miehen kanssa. Mies sanoi siihen ettei ole ajatellut mennä enää naimsiin. Totesin että minäpä menen. Tähän sitten tuli ne kaikki kootut selitykset mitä tässäkin ketjussa on jo kerrottu, ja sanoin vain että asia on selvä. Minä en halua tulla verratuksi sinun exvaimoosi, enkä menneeseen avioliittoosi, että jos sinä et ole päässyt niistä traumoista vieläkään, vaikka erosta on jo vuosia aikaa, niin mitäpä minä sitten tässä tuhlaan omaa aikaani. Mies mietti pari päivää ja kosi.