Onko ihan liikaa edellyttää seurustelukumppanilta, että seurustelu johtaisi avioliittoon?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä ainakin avioliitto itselleni muutti paljon. Seurustelimme kauan ennen avioitumista, oli kaukosuhdevaiheita, yksi paha epäluottamuskriisi, monia tulevaisuudenhaaveita ja -tavoitteita jotka eivät sopineet yhteen. Mietimme monasti tahoillamme, tuleeko tämä kestämään vai onko haasteita liikaa. Rakkautta kuitenkin riitti ja kun vihdoinkin päätimme mennä naimisiin, se oli aivan valtavan iso asia (ainakin itselleni, uskoakseni myös kumppanille). Se oli päätös sitoutumisesta - tästä lähin tekisimme päätökset yhdessä, ja molemmat tekivät tietoisen lupauksen laittaa meidän yhteisen elämämme ja tulevaisuutemme pelkästään omien haaveiden edelle.

Voi olla, että ihminen voi tehdä sitoutumispäätöksen ja lupauksen toiselle ilman naimisiinmenoakin, mutta miten se käytännössä tehdään? Miten voi toiselle sen oman sitoutumisen todistaa niin, ettei kumppania kuitenkin kaihertaisi epävarmuus siitä, onko toinen tosissaan? Ja miksi edes tällainen pitäisi luoda, kun olemassa on vakiintunut tapa - avioliitto?

Meillä ainakin epävarmuudet ovat väistyneet sen jälkeen, kun menimme naimisiin noin 8 vuotta sitten. Suhteemme on parempi kun se oli koskaan ennen avioliittoa. Molemmat luottavat siihen, että toinen tukee 100% varmasti. Olemme tiimi ja perhe. Minulle merkitsee myös se, että olemme lähiperhe myös lain, valtiovallan ja muiden ihmisten silmissä.

Tiedän tietysti, että avioliitto voi päättyä. Tiedän kuitenkin myös sen, että sen solmimishetkellä me molemmat uskoimme ja halusimme uskoa siihen, että meitä ei voi erottaa. Sillä lupauksella ja muistolla pääsee monen kriisin yli heittämällä.

Avioliitto säästää todella monimutkaiselta paperiviidakolta. Yhdellä kertaa hoituvat monenlaiset sopimukset: testamentti, vakuutuspaperit, edunvalvonta, tiedonsaanti... Jos puolisoni ei olisi halunnut naimisiin, olisimme varmasti jossain vaiheessa eronneet. En olisi voinut rakentaa vuosikymmenten yhteistä elämää ilman sitä juhlallista lupausta.

Ja en ole todellakaan mikään perinteinen tai konservatiivinen ihminen. Avioliitto vain on todella kätevä tapa ilmoittaa sitoutumisestaan puolisolle, muille ihmisille, viranomaisille ja myös itselle. 

Avoliittokin voi olla hyvä, turvallinen ja pysyvä. Mutta mikä on puolisolle se merkki, joka erottaa sitoutuneen ja ei-sitoutuneen avopuolison toisistaan, jos toinen sellaista kaipaa? Niinpä.

Mikä sitten on se merkki, joka erottaa sitoutuneen ja ei-sitoutuneen aviopuolison toisistaan? Niinpä.

Me olemme menossa naimisiin noin viiden vuoden seurustelun jälkeen. Tehty avioehto. Tuntuu oikealta ja hyvältä että päätös tehty, ja sitoutuminen tuo turvallisuutta. Kuten myös se jonkun mainitsema muille näyttäminen että olemme tosissaan. Muuten oltaisiin oltu vaan irtopariskunta.

Avioliittoa kannattaa ajatella siltä kannalta, että miten se vaikuttaa elämään käytännössä. Esimerkiksi perimysjärjestykseen. Minusta se ei ole niinkään mikään romantiikkajuttu.

Vierailija kirjoitti:

Me olemme menossa naimisiin noin viiden vuoden seurustelun jälkeen. Tehty avioehto. Tuntuu oikealta ja hyvältä että päätös tehty, ja sitoutuminen tuo turvallisuutta. Kuten myös se jonkun mainitsema muille näyttäminen että olemme tosissaan. Muuten oltaisiin oltu vaan irtopariskunta.

No kun seurustelu on jo sen merkki että ollaan tosissaan.