Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miksi haluat eron jälkeen perustaa uuden perheen?
03.01.2014 |
Kun olet sitä lapsiperhe-elämää jo kokenut, miksi ihmeessä pitää vielä kokea se uuden miehen kanssa uudelleen. Ymmärrän toki ne, jotka eivät ole sitä lapsiperhe-elämää voineet viettää esim. lapsen syntymästä saakka yh:na olleet tai ne, jotka ovat eronneet lapsen parin ensimmäisen elinvuoden aikana tai joilla on vain yksi lapsi ja haave useammasta. Mutta en käsitä näitä, joilla on jo vähintään se kaksi lasta, jotka ovat sinnitelleet sen pikkulapsivaiheen läpi ja eläneet sitä lapsiperhearkea ihan kunnolla. Miksi ihmeessä pitää nämä olemassa olevat lapset altistaa aivan ventovieraalle ihmissuhteelle ja vielä lisälapsille, jotka väkisinkin muuttavat perhedynamiikkaa? Eikö tuossa ole taustalla jo ihan pohjaton itsekkyys, kun ne olemassa olevat eivät riitä ja omien tarpeiden priorisointi on noin räikeää perheessä?
Meillä on nyt mieheni kanssa 11v ja 7v lapset ja vaikka ennen vaikeuksia haaveiltiin kolmannesta ja jopa neljännestäkin lapsesta, niin en missään nimessä voisi kuvitellakaan tekaisevani näitä lapsia jonkun ihan uuden miehen kanssa vain, jotta oma haaveeni toteutuisi. Minulla on jo lapsia, jotka ovat ihan ykkösiä tässä elämässä. En voisi pakottaa heitä elämään jonkin laihan isänkorvikkeen kanssa vaan aivan ehdottomasti minä ja lapset olisimme oma yksikkömme (ja isänsä luona sitten omanlaisensa yksikkö) ja jos löytäisin uuden rakkauden, niin tämän kanssa sitten seurusteltaisiin omissa talouksissa, saatettaisiin toki viettää viikonloppuja ja lomia yhdessä mutta ei todellakaan enää jaettaisi sitä perusarkea, jotta lapset saisivat jälleen kerran totutella uuteen elämään juuri, kun eron jälkeen on totuteltu toisenlaiseen. Aikuisena ihmisenä osaan järjestää elämäni niin, että olen siihen kohtuutyytyväinen mutta en nosta omia tarpeitani ykköseksi vaan lapseni tarpeet ovat niitä ykkösiä. Lapsilla ei tuossa vaiheessa ole tarvetta nähdä ns. normaalia perhe-elämää, koska he ovat sitä nähneet yhteisessä kodissamme ja nyt molempien vanhempien luona. Ei se uusi puoliso tuo mitään uutta ja mullistavaa, joka lasten olisi pakko kokea eikä missään nimessä ne uudet lapset tuo lapsilleni mitään lisäarvoa, vaikka kuinka sisaruksia pidettäisiinkin rikkautena. Kun perheessä on eri vanhempien lapsia, tulee joillekin sukulaisia ja toisille ei, vaikeita ihmissuhteita, eriarvoista asemaa, suosimisia ja vaikka mitä ristiriitoja, joita uusperheissä ihan väkisinkin on. Miksi ihmeessä ottaisin riskin ja laittaisin lapseni käymään tuon kaiken läpi ehkä vain todetakseni, että hups, eihän tämä toimikaan. En näe mahdollista toimivuutta (joka tilastollisesti on aika pieni todennäköisyys, kun 2/3 uusperheistä eroaa) niin tavoiteltavana asiana, että olisin valmis laittamaan lapseni läpi rankan mankelin jälleen kerran.
Ettekö halua suojella lapsianne aikuisten välisten monimutkaisten asioiden läpikäymisestä jälleen kerran? Miksi olette valmiita riskeeraamaan lastenne onnen vain, jotta itse olisitte ehkä mahdollisesti onnellisempia kuin esim. seurustelemalla eri talouksissa? Ei vaihtoehtona ole nunnaksi ryhtyminen vaan se, että lasten elämää ei mullisteta joka käänteessä.
Kommentit (88)
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 23:25"]
Melko provosoivasti kirjoitettu, liian vähän kappalejakoja, lisäksi kohtalaisen yksinkertainen ja näköalaton mielipide joka tursuaa vääränlaista omahyväisyyttä.
Ihmisten elämät ovat erilaisia, niin ydinperheissä, yksinhuoltajien perheissä kuin uusperheissäkin, joten aikuinen ihminen olisi sen aikoja sitten jo oivaltanut.
Ja se arvon jankuttaminen jota ap kirjoituksessaan viljeli; ihmissuhteet ovat AINA elämää rikastuttavia, ovat ne sitten sisar-/velipuolia tai täysiä sisaria, adoptoituja, tuttavia, koulussa tavattuja ystäviä, mitä vain. Minun on henkilökohtaisesti hankala käsittää ap:n pointiksi mitään muuta kuin oman olemattoman erinomaisuuden esittely, verhottuna "mielipiteeseen".
Mutta toivon, että jos ap:lle ja hänen miehelleen joskus ero tulee, että toimii juuri niin kuin itse on kirjoittanut. Jos se kerta on se oikea tapa kasvattaa tasapainoisia lapsia. On sitten edes pari valioyksilöä rotua jatkamassa ;)
[/quote]
Pakko ihmetellä: kuinka paljon rikkautta Erikan äitipuoli toi Erikalle, kun kerta sekin ihmissuhde rikastutti Erikan elämää sinun mottosi mukaan?
Muuten kantaa ottamatta totean, että oma mielipiteesi on näköalaton, yksinkertainen ja omahyväinen. Kaikki ihmissuhteet EIVÄT rikastuta eikä kenenkään koskaan pidä kuvitella, että sen takia voi tunkea lapsensa elämään vaikka minkälaista tallaajaa. Niin yksinkertainen ei sentään saa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luinpa tämän ketjun kokonaisuudessaan. Olen naimisissa ja minullakin lapsia ja sanottakoon nyt, ketjun henkeen kuuluen, että ydinperhe me olemme.
Mutta kun näitä viestejä lukee ja asioita miettii, niin lopputulema on kyllä todella surullinen. Kysynkin...Miksi kukaan menee naimisiin? Miksi kukaan tekee lapsia? Miksi kukaan haluaa edes elää? Eihän tässä koko elämässä ole mitään järkeä. Ja kuitenkin elämässä on 100% kuolleisuus.
Aika jännä että sitä paheksutaan, jos nainen tekee lapsia useamman kuin yhden miehen kanssa, mutta kun mies perustaa uuden perheen niin sitä pidetään normaalina? Osa uusioperheistä onnistuu, osa ei. Parisuhteet on aina arpapeliä, koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu, mutta riski kannattaa joskus ottaa. Uusioperhe kuitenkin onnistuu harvoin niissä tapauksissa, joissa heti eron jälkeen alotetaan uusi suhde ja perustetaan perhe, kun ei vielä tunneta toista kunnolla.
Ap ei mielestäni tuossa omassa tilanteessaan pysty ajattelemaan asiaa laajemmin kuin oman tämän hetkisen tilanteensa valossa. Toki osa eroavista hyppää heti suoraaan suhteeseen, mutta moni varmasti huonosta suhteesta erotessaan ajattelee "Ei enää ikinä!".
Itse olen sekä eronnut lasten isästä ja sen jälkeen aivan liian nopeasti perustetusta uusperheestä (johon ei onneksi ehditty lisää lapsia hankkia!). Uskon näiden kokemusten jälkeen olevani viisaampi monessa suhteessa. Ihmiset ovat erilaisia ja virheistään oppii. Lapseni ovat tasapainoisia ja heillä hyvät ja läheiset välit isäänsä. Myös uusperheajasta heillä vain hyviä muistoja.
Minä en elä vain lapsilleni. Myös omat tarpeeni ovat tärkeitä. Toivon vielä jakavani arkeni ja kotini nykyisen seurustelukumppanini kanssa (jolla hänelläkin lapsi). Se ei tee minusta huonoa vanhempaa. Lisää lapsia en kuitenkaan enää halua, mutta en siksi että lapseni mahdollisista sisaruspuolista "kärsisivät" vaan ihan siksi että en halua sitä pikkulapsi kautta elämässäni aloittaa enää uudestaan.
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:38"]
Luinpa tämän ketjun kokonaisuudessaan. Olen naimisissa ja minullakin lapsia ja sanottakoon nyt, ketjun henkeen kuuluen, että ydinperhe me olemme.
Mutta kun näitä viestejä lukee ja asioita miettii, niin lopputulema on kyllä todella surullinen. Kysynkin...Miksi kukaan menee naimisiin? Miksi kukaan tekee lapsia? Miksi kukaan haluaa edes elää? Eihän tässä koko elämässä ole mitään järkeä. Ja kuitenkin elämässä on 100% kuolleisuus.
[/quote]
Ei tässä aloituksessa kai tarkoitettu, ettei mitään saa tehdä, kun on olemassa riski epäonnistua. Eiköhän se pointti ollut, että omien mielihalujen sijaan pitäisi ajatella lasten parasta. On hämmästyttävää, miten vähän ihmiset ovat valmiita muuttamaan asioita elämässään lasten hyväksi.
Itse uusperhehelvetin kokeneena lapsena toivon, että vanhemmat kantaisivat paremmin vastuuta päätöksistään. Äitini - joka tämän helvetin minulle tarjosi - totesi juuri jouluaattona, että olen aina ollut niin hankala lapsi, että jos olisin vain suhtautunut positiivisesti asioihin, olisi sen uusperheen lopputulos ollut toinen. Niin, nyt sitten olen syypää myöskin sen helvetin hajoamiseen. isäpuoli oli väkivaltainen minua kohtaan, ei omia lapsia kohtaan. Isäpuolen poika ahdisteli minua seksuaalisesti. Minä sain kuulla olevani negatiivinen ja ilkeä lapsi, kun yritin näistä kertoa, ja äitini erosi isäpuolestani vasta, kun olin jo muuttanut pois kotoa ja ihan siksi, kun mies erehtyi kerran hänet hakkaamaan.
Isänikin perusti uusperheen, tosin myöhemmin kuin äitini. Äitipuoleni inhosi minua ja onnistui puolessa vuodessa vierottamaan isäni minusta enkä saanut sinne enää tulla, kun "Anne ei halua". En tiedä tänäkään päivänä, mitä isälleni kuuluu. Ei ole ainakaan tullut toisiin ajatuksiin, kun ei ole ottanut yhteyttä.
Paras ystäväni eli myös uusperheessä ja kadehdin aina hänen uusperhettään, kun hänellä oli kuitenkin siellä ajoittain mukavaakin. Kaverini on kertonut nyt jälkeenpäin, että äitipuolen lapset saivat aina kaikki vaatteet, varusteet, harrastusvälineet, kännykät yms. ja hän sai sitten muiden vanhat. Jopa joululahjaksi oli kääräisty äitipuolen tyttären kännykkä, kun tämä tytär sai uuden. Isä vaan hymisteli, että lahjahevosen suuhun ei saa katsoa ja syytti itsekkääksi, jos asiasta yritti nostaa metelin.
Fiksu isä olisi kertonut lapselleen, että jokainen lapsista ei voi aina saada uutta ja että sinäkin sitten saat joskus jotain uutta, mutta ystäväni kertoi, ettei sellaista päivää kyllä ikinä tullut.
En usko uusperheisiin, en varsinkaan niihin muka onnellisiin. Kuka sen uusperheen onnen määrittää? Aikuinen, ei lapsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Edelleen ap odotan vastaustasi...olenko itsekäs mielestäsi, jos yritin parhaani ja mies lähti toisen mukaan tästä huolimatta? Onkohan mielestäsi oikeasti kaikille parasta, että minun olisi pakko elää yksinkin vielä syystä , että minut jätettiin ja olen pääasiassa lasten lähivanhempi ? Onko se niin paha jos joskus pitkän ajan jälkeen tapaan vielä jonkun johon tutustun ensin itse hyvin ennen kuin esittelen lapsille ? Kumpi on parempi aikuisenmalli ? Katkera ja yksinäinen vai uusperhe pitkän ajan päästä ?
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 23:25"]
Mutta toivon, että jos ap:lle ja hänen miehelleen joskus ero tulee, että toimii juuri niin kuin itse on kirjoittanut. Jos se kerta on se oikea tapa kasvattaa tasapainoisia lapsia. On sitten edes pari valioyksilöä rotua jatkamassa ;)
[/quote]
Minä toivotan lisäksi tervetulleeksi ap:n tänne suurennuslasin alle. Eronneenahan sitä on kakkosluokan kansalainen, vaikka ero ei olisikaan tapahtunut omasta tahdosta vaan itse olisi vielä halunnut jatkaa. Kaikki mahdolliset oireet ja ongelmat lasten kanssa johtuvat erosta/vuoroviikosta/uusperheestä tms. On nimittäin erittäin helppo huudella sieltä ydinperheestä käsin, mitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 14:10"]
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 13:52"]
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 13:38"]
Lukioaikana äitini meni uudelleen naimisiin. Minä en kauheasti tuosta uudesta miehestä perustanut (enkä vieläkään arvosta "nössökkää").
Mutta äiti ja uusi mies hankkivat myös kaksi lasta. Rakastan yli kaiken uusia pikkusisaruksiani (jotka ovat nyt jo aikuisia). Kestän kyllä saamatonta isäpuoltani, koska ihanat siskokset ovat parasta mitä voi olla enkä voisi edes kuvitella elämääni ilman heitä.
[/quote]
Oliko sinulla täyssisaruksia? Asenne voi ola hyvinkin eri, jos on jo täyssisaruksia.
Ystäväni sai 7-vuotiaana pikkuveljen äitinsä puolelta ja pikkusiskon isänsä puolelta. Pikkuveli oli luontevasti kuin täysveli (joka hänellä jo olikin), koska 28 päivää kuukaudessa hän asui äitinsä kanssa. Ne kaksi päivää kuukaudesta hän asui isänsä perheessä ja sitä mustasukkaisuuden määrää tätä toista sisaruspuolta kohtaan! Ystäväni näki isäänsä harvoin ja joutui nyt todistamaan vierestä, miten toinen lapsi sai kaiken rakkauden, läheisyyden ja materian, mitä hän ei saanut. Teini-iässä vierailut vähenivät muutamaan kertaan vuodessa, kun oli niin paha olo katsella uuden prinsessan kasvua isänsä huomassa.
Ystäväni sai myös kurkkauksen isäpuolensa entisiin lapsiin, jotka myös olivat harvinaisia ja ei-toivottuja vieraita. Isäpuolen lapset nukkuivat lattialla, kun kävivät ja näitä haukuttiin jatkuvasti, kun kehtasivat tunkea perheen mukavaan elämään.
Edelleen tämä uusperhe kaikkine lapsikuvioineen luokitellaan onnistuneeksi uusperheeksi, kun vanhemmat ovat naimisissa ja lapset kasvaneet aikuisiksi murhaamatta toisiaan. Mutta monenlaista ongelmaa on ollut, välit erittäin huonot etävanhempiin ja oudonlaisia rippijuhlia, ylioppilasjuhlia ja häitä on vietetty (yleensä kaksin kappalein, kun aikuiset eivät kykene olemaan samassa tilaisuudessa).
[/quote]
Meillä minä järkkäsin rippijuhlat isän kanssa, lapsen äiti leipoi sinne myös ja minä hoidin kahvinkeitot ym. käytännön asiat juhlissa jotta vanhemmat saisivat keskittyä vieraiden kanssa jutusteluun. Tosi kivat kekkerit oli ja sain lapsen äidiltä kiitokseksi ison kukkapuskan. Kas kun kaikkien elämä ei mene vanhoista asioista taisteluun vaan osataan ajatella sen lapsen/nuoren parasta ja myös käyttäytyä siten. Ja onneksi mies ja exänsä ovat hoitaneet aikanaan eron niin fiksusti että ei ole tarvinnut jälkikäteen tapella mistään, kenenkään. Kyllä siis meidänlaisiakin uusperheitä löytyy.
[/quote]
Ap:han on täällä jo moneen otteeseen korostanut, ettei puhu niistä toimivista uusioperheistä, vaan niistä toimimattomista, joita on uusioperheistä suurempi osa, kuin toimivia. Tästä on kyse, ei siitä, etteikö joku uusioperhe voisi toimiakin ja olla onnellinen. Suurin osa ei ole.
Elin lapsuuteni uusioperheessä, jossa isäni pisti uuden vaimonsa ja heidän myöhemmin syntyneiden yhteisten lastensa hyvinvoinnin meidän aikaisemman liiton lasten edelle. Lapsuus oli yhtä helvetti, henkistä ja fyysistä väkivaltaa jo niin pienestä lähtien, mitä vain muistan ja äitipuoli lähti oman esikoisensa syntymän jälkeen käännyttämään meidän isäämme meitä vastaan. Haukkui harva se päivä, keksi tarinoita ja valheita, jotka isäni aukottomasti uskoi. Käytti väkivaltaa. Olin lapsena aika hämmentynyt, koska olisin todella halunnut pitää tästä uudesta ihmisestä, jostain syystä tämä uusi ihminen ei pitänyt minusta, vaikka yritin.
Sisarpuolilleni ja meille oli eri säännöt, sisarpuolet saivat ruokaa, me muut ei. Sisarpuolet saivat rakkautta, me muut jouduimme sietämään jatkuvaa henkistä alistamista, haukkumista, turpaan lyömisiä, väkivallalla uhkailua, muita lyömisiä, hiuksista eri huoneisiin, jopa rappuja pitkin vetämisiä. Äitipuolemme todella vihasi meitä, vaikka olimme ihan lapsia, eikä kukaan meistä ollut erityisen vaikea.
Lapsuus jätti aika syvät arvet ja rikkonaisen mielenterveyden/eheyden. Sitä tässä vieläkin paikkaillaan, kohta ikää 30. Vihaan äitipuoltani, hän todella kirjaimellisesti pilasi elämäni, tunkeutui kotiini, vei lapsuuteni ja turvallisuuteni. Teki minusta kodittoman ja perheettömän, juurettoman. Sisarpuoliin on aika konstikkaat välit, johtuen siitä, että äitipuoli pyrki kaikin tavoin todistelemaan niin heille, kun kaikille muille ihmisille, että HÄNEN lapsensa ovat parempia, lahjakkaampia, rakkaampia ja yritti kaikin keinoin heittää meitä edellisen liiton lapsia pois kotoa, vaikka sijaisperheeseen, että pääsisi viettämään ydinperhearkea. Siinä hän onnistui, jokainen meistä potkaistiin pihalle hyvissä ajoin ennen täysi-ikäisyyttä, minä menin laitoksen kautta.
Miettikää ihmiset todella tarkkaan, ennenkuin otatte lapsienne kotiin jotain uutta ihmistä ja kuunnelkaa lapsia. Lapsilla on oikeus hyvään lapsuuteen ja kotiin. En toivo kenellekään samanlaista kokemusta, mitä minulla oli.
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 09:37"]
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:38"]
Luinpa tämän ketjun kokonaisuudessaan. Olen naimisissa ja minullakin lapsia ja sanottakoon nyt, ketjun henkeen kuuluen, että ydinperhe me olemme.
Mutta kun näitä viestejä lukee ja asioita miettii, niin lopputulema on kyllä todella surullinen. Kysynkin...Miksi kukaan menee naimisiin? Miksi kukaan tekee lapsia? Miksi kukaan haluaa edes elää? Eihän tässä koko elämässä ole mitään järkeä. Ja kuitenkin elämässä on 100% kuolleisuus.
[/quote]
Ei tässä aloituksessa kai tarkoitettu, ettei mitään saa tehdä, kun on olemassa riski epäonnistua. Eiköhän se pointti ollut, että omien mielihalujen sijaan pitäisi ajatella lasten parasta. On hämmästyttävää, miten vähän ihmiset ovat valmiita muuttamaan asioita elämässään lasten hyväksi.
Itse uusperhehelvetin kokeneena lapsena toivon, että vanhemmat kantaisivat paremmin vastuuta päätöksistään. Äitini - joka tämän helvetin minulle tarjosi - totesi juuri jouluaattona, että olen aina ollut niin hankala lapsi, että jos olisin vain suhtautunut positiivisesti asioihin, olisi sen uusperheen lopputulos ollut toinen. Niin, nyt sitten olen syypää myöskin sen helvetin hajoamiseen. isäpuoli oli väkivaltainen minua kohtaan, ei omia lapsia kohtaan. Isäpuolen poika ahdisteli minua seksuaalisesti. Minä sain kuulla olevani negatiivinen ja ilkeä lapsi, kun yritin näistä kertoa, ja äitini erosi isäpuolestani vasta, kun olin jo muuttanut pois kotoa ja ihan siksi, kun mies erehtyi kerran hänet hakkaamaan.
Isänikin perusti uusperheen, tosin myöhemmin kuin äitini. Äitipuoleni inhosi minua ja onnistui puolessa vuodessa vierottamaan isäni minusta enkä saanut sinne enää tulla, kun "Anne ei halua". En tiedä tänäkään päivänä, mitä isälleni kuuluu. Ei ole ainakaan tullut toisiin ajatuksiin, kun ei ole ottanut yhteyttä.
Paras ystäväni eli myös uusperheessä ja kadehdin aina hänen uusperhettään, kun hänellä oli kuitenkin siellä ajoittain mukavaakin. Kaverini on kertonut nyt jälkeenpäin, että äitipuolen lapset saivat aina kaikki vaatteet, varusteet, harrastusvälineet, kännykät yms. ja hän sai sitten muiden vanhat. Jopa joululahjaksi oli kääräisty äitipuolen tyttären kännykkä, kun tämä tytär sai uuden. Isä vaan hymisteli, että lahjahevosen suuhun ei saa katsoa ja syytti itsekkääksi, jos asiasta yritti nostaa metelin.
Fiksu isä olisi kertonut lapselleen, että jokainen lapsista ei voi aina saada uutta ja että sinäkin sitten saat joskus jotain uutta, mutta ystäväni kertoi, ettei sellaista päivää kyllä ikinä tullut.
En usko uusperheisiin, en varsinkaan niihin muka onnellisiin. Kuka sen uusperheen onnen määrittää? Aikuinen, ei lapsi.
[/quote]
Niin sain minäkin kuulla olevani itsekäs, lahjaton, tyhmä, ruma, läski, laiska ja vaikka mitä muuta. Ja että perheen ongelmat johtuivat vain minusta. Sitä ennen saman matran kuulivat muut siskoni. Kumma kyllä, laitoksessa asuessa olin helpoimmasta päästä nuoria, koskaan kotoa muuttamisen jälkeen ei ollut ongelmia muiden aikuisten kanssa. Ongelmat jatkuivat "kotona" luonnollisesti, vaikka kaikki edellisen liiton lapset potkittiin pihalle. Sisarpuolet pahoissa ongelmissa, äitipuoli sai sen toivomansa ydinperheen arjen ongelmallisten omien lastensa ja juoppoutuvan miehen kanssa, joka näinä päivinä on rappioalkoholisti. Minähän näihin kaikkiin olin syynä, itsekäs kakara :). Äitipuoleni sai mitä tilasi, paskan loppuelämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 10:44"]
Edelleen ap odotan vastaustasi...olenko itsekäs mielestäsi, jos yritin parhaani ja mies lähti toisen mukaan tästä huolimatta? Onkohan mielestäsi oikeasti kaikille parasta, että minun olisi pakko elää yksinkin vielä syystä , että minut jätettiin ja olen pääasiassa lasten lähivanhempi ? Onko se niin paha jos joskus pitkän ajan jälkeen tapaan vielä jonkun johon tutustun ensin itse hyvin ennen kuin esittelen lapsille ? Kumpi on parempi aikuisenmalli ? Katkera ja yksinäinen vai uusperhe pitkän ajan päästä ?
[/quote]
Eihän se ap mitään tällaista kirjoittanut, tuot tähän ketjuun nyt omia, piileviä syyllisyydentunteitasi. Kyllä uuden kumppanin saa etsiä, mutta ottaako tämän hetikohta mukaan arkeen ja lasten kotiin, vai eletäänkö esimerkiksi eri osoitteissa, kunnes lapset ovat vanhempia, tai kunnes itse tunnet miehen ihan oikeasti kunnolla, tästä on kyse. Ja hankitaanko niitä yhteisiä lapsia miettimättä asioita sen kummemmin, ovatko lapset valmiita, hylkääkö uusi puoliso väärät lapset biolapsen syntymän jälkeen yms. Miettiikö ihmiset miten tarkkaan näitä asioita järjen ja lasten oikeuksien ja turvallisuuden kannalta, ennenkuin ryntäävät suinpäin uuteen suhteeseen, tekevät lisää lapsia. Käsitin ap:n kirjoituksista, että hän nimenomaan yrittää saada ihmisiä ajattelemaan, ennenkuin toimivat. Ja vielä ajattelun jälkeenkin lisää harkintaa ja ajattelua, ennen toimintaa. Jo olemassa olevien lasten ehyt lapsuus tulee jokaisen vanhemmat turvata ennen omia tarpeitaan. Enkä nyt tarkoita, että oma elämä pitää unohtaa, mutta uusi kumppani on jo sellainen asia, ettei siihen tule ryhtyä ennen kunnollista harkintaa. Yhteenmuuttamisista, uusista lapsista puhumattakaan.
Erosin lasteni isässtä kun lapset olivat 1,5 ja 3-vuotiaat. Olin työstänyt eroa jo pitkään, toisen lapsen odotusajasta lähtien, olin onneton huonossa parisuhteessa ja lopulta tilanne meni niin pitkälle etten halunnut mennä töistä tai mistään kotiin. En halunnut miestä lähelleni, parempi kun en olisi nähnyt koko miestä. Niinpä tein eropäätöksen ja pistin miehen pihalle.
En uskonut että pitkiin aikoihin kuvioihin tulisi uutta miestä, mutta niin vain kävi että tapasin ihanan miehen käytännössä jo ennen kuin lasten isä oli muuttanut pois. Rakastuimme todella. Lapseni rakastuivat mieheen myös, jos tälläinen ilmaus sallitaan. Aika pian uusi mies alkoi viettää yöt meidän luonamme ja käytännössä muutti meille.
Hän on varsinkin nuoremmalle lapselleni paljon tärkeämpi kuin biologinen isä. Miehellä on kaksi teini-ikäistä tytärtä, jotka ovat hyväksyneet minut ja lapseni osaksi elämää.
Olemme tunteneet toisemme nyt vajaat kolme vuotta ja odotamme yhteistä lasta. Sekä minun että hänen lapsensa odottavat uutta sisarusta innoissaan. Minulla ja lapsillani on paljon paremmat oltavat nyt, kuin aiemmassa liitossani. Tämä vauvan odotus on lähentänyt minua ja mieheni vanhempaa tytärtä suuresti.
Koen tehneeni lapsilleni ja itselleni suuren palveluksen kun otin eron ja itse asiassa tämä uusi suhde on ollut myös pelkästään hyväksi meille kaikille. Ai niin,se, joka ensimmäisenä alkoi puhumaan vauvasta oli nuorempi lapseni. Ei toki päätetty hänen vuokseen lisääntyä, mutta kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap vastaa pariinkin uhriutumisviestiin edellä.
Eron syyt ovat mitä ovat. Paljastan natisevasta parisuhteestani sen verran, että mieheni on pettänyt minua - nyt kahdesti - ja pariterapiasta huolimatta en pysty yhtään luottamaan häneen. Hän on edelleen ihana isä lapsillemme mutta huono aviomies.
Ei minun tarvitse ajatella, että olen katkerana loppuelämäni yksin. Päin vastoin toivon, että löydän jonkun ihanan, jonka kanssa jakaa ajatuksiani ja johon voisin taas luottaa. Mutta että hän muuttaisi meille samantien ja hankittaisiin heti vauva, kun lisääntymisikääkin on jäljellä enää vähän? Ehei. Vaikka mies olisi lapseton ja vaikka hän kovasti haluaisi lapsen, en missään nimessä suostu toimimaan tässä meidän aikuisten toiveiden ja haaveiden mukaan vaan nimenomaan sen mukaan, mihin lasten on kohtuullista odottaa sopeutuvan.
En tiedä teille sopivista ajoista tai muusta, mutta jos/kun tästä nyt ero tulee, niin ensin sopeudutaan rauhassa uuteen kotiin ja elämään kahdessa perheessä, minun kanssani ja isänsä kanssa. Olen mielessäni ajatellut, että tähän sopeutumiseen saa mennä se vuosi riippumatta siitä, olenko löytänyt elämäni miehen tai en. Lapsilla pitää olla rutiini juhlapäivissä, kesälomien ja talvilomien vietossa yms. Olisi kamalaa, että ensi jouluna lapsilla olisi isäpuoli laittamassa tähteä, kun ei olla kertaakaan edes eron jälkeen vielä vietetty joulua ilman isää.
Vuoden jälkeen voisin hiljalleen esitellä miesystävän, jos sellaisen olen löytänyt. Tosin tämäkin niin, että olen tutustunut häneen rauhassa vähintään puolen vuoden ajan ja olen varma, että tässä on tulossa jotakin. Tutustumisvaiheeseen, siis satunnaisiin joidenkin tuntien tapaamisiin olen miettinyt vähintään puolta vuotta, mielellään vuoden. Vasta sen jälkeen puhuisin - kaksi vuotta erosta - äidin miesystävästä, saattaisin ottaa mukaan sukujuhliin ja kesälomamatkoille lasten kanssa. Tämän pidemmälle en ole valmis menemään. Lapseni ovat tuolloin teini-iän kynnyksellä ja uskon, että noissa myrskyissä ei ole hyväksi tehdä isoja asumiseen liittyviä ratkaisuja. Uskoisin, että vähintään 3-5 vuotta eläisimme kahdessa asunnossa, ehkä kauemminkin. Tuossa vaiheessa lapseni ovat jo lähes täysi-ikäisiä ja voisin heidän suostumuksellaan harkita muunkinlaisia asumisratkaisuja, jos ne olisivat meidän mielestämme tarpeellisia.
En koe, että olisin jokin marttyyri, joka laittaa omat tarpeet syrjään. Uskon saavani miesystävältä tukea ja turvaa riittämiin, vaikka hän pääsääntöisesti asuisikin eri osoitteessa. Ehkä jokin pieni ääni sisälläni vielä vakuuttaa, että tällaisessa ratkaisulla lapset saattavat itse havahtua siihen, että ihmettelevät, miksi x ei voisi asua meillä. Toisaalta jos eivät havahdu, niin heillä ei ole siitä pelkoa eikä ahdistusta, koska en aio pakottaa heitä käymään sitä läpi. Kaiken lisäksi tällaisella suunnitelmalla saisin selville miesystäväni sitoutumisasteen. Kun on joutunut rakkaansa pettämäksi, toivoo kovasti löytävänsä sellaisen, joka kerrankin asettaa muut kuin omat tarpeensa ensimmäiseksi. Aika paljonhan tällainen systeemi vaatii siltä miesystävältä enkä tiedä, onko sellaista huippuihmistä edes olemassa, mutta varmaa on, että muunlaisia en enää huoli. Minulla on riittämiin kokemusta niistä miehistä, jotka ottavat mitä haluavat muista välittämättä.
En siis ole mikään tuomari, joka päättää, milloin kenenkin on soveliasta seurustella ja muuttaa yhteen. Mutta ihmettelin kovasti, miksi ihmeessä monilla on tarve perustaa se uusi perhe heti vanhan perheen perään miettimättä lainkaan lasten tarpeita. Mieheni kaltaiset toki ajattelevat vain itseään, mutta uskoin ja toivoin, että hänen kaltaisiaan ei olisi niin monta. Hänkään ei ole perustamassa uutta perhettä nyt, kun on vielä toiveita, että jatkaisimme liittoamme. Hän luottaa siihen, minä en. Luulen myös, että häntä kiinnostaa enemmän vapaampi elämä aikuisessa parisuhteessa, tämänkaltaista hän aina vihjaa syyksi pettämisiin.
Ketjun ei ollut tarkoitus heijastella omaa parisuhdettani, mutta en missään nimessä itse rupea marttyyriksi eron tullessa. Edelleen voin saada paljon irti elämältä, vaikka siinä pieniä rajoituksia olisikin muutamien vuosien ajan. Kun lapset aikanaan syntyivät, teimme vuosikausiksi muutoksia unirytmiimme, nukkumis- ja syömisasioihin, matkustamiseen jne. Ne tuntuivat silloin pieniltä uhrauksilta. Miksi siis en voisi tehdä pieniä uhrauksia isompienkin lasteni eteen?
Ap
Olet ap täysin oikeassa. Kumpa useimmat ihmiset ajattelisivat noin kuin sinä. Itse olen uusperheessä, mutta kuulun siihen porukkaan joka jäi yksin pienen vauvan kanssa ja erosta oli jo seitsemän vuotta ennen kuin muutin nykyisen mieheni kanssa yhteen. (Ja meilläkin miehen lapset ja minun lapseni alkoivat puhua yhteenmuutosta jo ennen kuin me.)
Mutta tosiaan jos olisin ollut samassa tilanteessa kuin sinä, niin kynnys uusperheen perustamiseen olisi ollut huomattavasti korkeampi. Meillä lapset olivat sen verran pieniä (kaikki alle kouluikäisiä), että hyväksyivät helposti uudet perheenjäsenet. Myös molempien eroista oli niin pitkä aika, että lapset eivät edes muistaneet aikaa ennen eroa.
Jos lapset olisivat olleet vanhempia, niin olisi ollut huomattavan paljon vaikeampaa luoda heihin läheiset välit. Ja tuskin olisivat olleet pikkuveljestäkään niin innoissaan, mitä nyt ovat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:12"]
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 23:25"]
Melko provosoivasti kirjoitettu, liian vähän kappalejakoja, lisäksi kohtalaisen yksinkertainen ja näköalaton mielipide joka tursuaa vääränlaista omahyväisyyttä.
Ihmisten elämät ovat erilaisia, niin ydinperheissä, yksinhuoltajien perheissä kuin uusperheissäkin, joten aikuinen ihminen olisi sen aikoja sitten jo oivaltanut.
Ja se arvon jankuttaminen jota ap kirjoituksessaan viljeli; ihmissuhteet ovat AINA elämää rikastuttavia, ovat ne sitten sisar-/velipuolia tai täysiä sisaria, adoptoituja, tuttavia, koulussa tavattuja ystäviä, mitä vain. Minun on henkilökohtaisesti hankala käsittää ap:n pointiksi mitään muuta kuin oman olemattoman erinomaisuuden esittely, verhottuna "mielipiteeseen".
Mutta toivon, että jos ap:lle ja hänen miehelleen joskus ero tulee, että toimii juuri niin kuin itse on kirjoittanut. Jos se kerta on se oikea tapa kasvattaa tasapainoisia lapsia. On sitten edes pari valioyksilöä rotua jatkamassa ;)
[/quote]
Pakko ihmetellä: kuinka paljon rikkautta Erikan äitipuoli toi Erikalle, kun kerta sekin ihmissuhde rikastutti Erikan elämää sinun mottosi mukaan?
Muuten kantaa ottamatta totean, että oma mielipiteesi on näköalaton, yksinkertainen ja omahyväinen. Kaikki ihmissuhteet EIVÄT rikastuta eikä kenenkään koskaan pidä kuvitella, että sen takia voi tunkea lapsensa elämään vaikka minkälaista tallaajaa. Niin yksinkertainen ei sentään saa olla.
[/quote]
Mites Tyrnävän tuhopolttaja, miten kävi ydinperheen onnen?
[quote author="Vierailija" time="05.01.2014 klo 00:12"]
[quote author="Vierailija" time="04.01.2014 klo 23:25"]
Melko provosoivasti kirjoitettu, liian vähän kappalejakoja, lisäksi kohtalaisen yksinkertainen ja näköalaton mielipide joka tursuaa vääränlaista omahyväisyyttä.
Ihmisten elämät ovat erilaisia, niin ydinperheissä, yksinhuoltajien perheissä kuin uusperheissäkin, joten aikuinen ihminen olisi sen aikoja sitten jo oivaltanut.
Ja se arvon jankuttaminen jota ap kirjoituksessaan viljeli; ihmissuhteet ovat AINA elämää rikastuttavia, ovat ne sitten sisar-/velipuolia tai täysiä sisaria, adoptoituja, tuttavia, koulussa tavattuja ystäviä, mitä vain. Minun on henkilökohtaisesti hankala käsittää ap:n pointiksi mitään muuta kuin oman olemattoman erinomaisuuden esittely, verhottuna "mielipiteeseen".
Mutta toivon, että jos ap:lle ja hänen miehelleen joskus ero tulee, että toimii juuri niin kuin itse on kirjoittanut. Jos se kerta on se oikea tapa kasvattaa tasapainoisia lapsia. On sitten edes pari valioyksilöä rotua jatkamassa ;)
[/quote]
Pakko ihmetellä: kuinka paljon rikkautta Erikan äitipuoli toi Erikalle, kun kerta sekin ihmissuhde rikastutti Erikan elämää sinun mottosi mukaan?
Muuten kantaa ottamatta totean, että oma mielipiteesi on näköalaton, yksinkertainen ja omahyväinen. Kaikki ihmissuhteet EIVÄT rikastuta eikä kenenkään koskaan pidä kuvitella, että sen takia voi tunkea lapsensa elämään vaikka minkälaista tallaajaa. Niin yksinkertainen ei sentään saa olla.
[/quote]
Wuhuu. Pettämätön kortti otettu käyttöön: Erika.
Mikään ei voi uusperheissä olla hyvin, koska Erika.
Ydinperheet ovat lasten taivas, koska Erika.
Unohdetaan pahoinpidellyt ydinperheonnen lapset, koska Erika.
Tässä viestiketjussa on mahdotonta perustella yhtään hyvää uusperheonnea, koska Erika.
Tätä asiaa pohdin itsekin tässä... Aiemmin olin 100-prosenttisesti sitä mieltä että teen lapsia vain yhden miehen kanssa, mutta sittemmin mieheni jätti minut toisen naisen takia yhden lapsen yksinhuoltajaksi, ja jäin ihmettelemään, että mitä pahaa minä ja lapseni olemme tehneet tämän ansaitaksemme: hän ei saanut sisaruksia ja minä en saanut enempää lapsia? Luulen että jos joskus jaan elämäni vielä miehen kanssa, jolla on jo lapsia, en itsekään enää lapsista haaveilisi, mutta kieltämättä, jos miehellä ei vielä lapsia olisi, harkitsisin vakavasti. En tiedä.
Asiaa kirjoitit ap.Juuri tuota samaa itsekin ihmettelen. Enkä pelkästään ihmettele, vaan näen työssäni koko ajan sitä kurjuutta, mitä vanhemien ero ja sitä seuraava elämä uusperheessä lapsille aiheuttaa. Se ei ole kaunista katsottavaa.
Minä en pystyisi jakamaan elämääni minkään laihan isänkorvikkeen kanssa. Se mies kehen olen sitoutunut, on sitoutunut myös täysin meidän perheeseen ja osallistuu lapseni kasvatukseen täysillä. Miksi en siis voisi tehdä myös hänen kanssaan lasta, onhan hän jo yli kymmenen vuoden ajan näyttänyt kuinka johdonmukainen ja huolehtiva mies hän on. Se ei myöskään olisi mikään uusiperhe vaan Meidän Perhe. Lapsen isä on kuollut, joten hänenkään suhteen ei lapsen tarvitsisi olla "lojaali", koska ei isäänsä koskaan ehtinyt tavata.
Miten kaikki vanhempien eron kokeneet voivat tietää normaalista perhe-elämästä? Monihan eroaa eim. alkoholimin, väkivallan, pettämisen, henkisen väkivallan, peliriippuvaisuuden, huumeiden yms. takia.
Silloinhan lapset jäävät kokonaan ilman hyvää ihmissuhdemallia. Tätäkö ap haluat?
Kyselee vanhempiensa eron kokenut ja rakastavan isäpuolen ja sisaruspuolia ja sitä myötä onnellisen perheen saanut?
Alue: Aihe vapaa
Samoja ajatuksia ollut, kun lukee/katselee näitä uusperheistä/-perheitä. Siis mä en olis ikinä suostunu, että mun vanhemmat ottais jonkun uuden puolison ja sen kanssa tekis vauvoja. Tai varmasti olis tuntunu pahalta. Kerran vanhempani meinasivat erota ja pelkkä ajatus silloin särki mut. Olin 16v. Isä joi ja äitille riitti: anto isälle tasan kaks vaihtoehtoa, joko lopettaa juomisen tai erotaan. No isä valitsi pysyä yhdessä ja lopetti juomisen.
Ne kuitenkin oli niin eron partaalla, kun iskä jo kerto meille lapsille, että nyt äitinne ei enää kestä, hän ei enää rakasta mua. Mä itkin, että ei rakkaus noin voi loppua. Isä sano, et ei hän aijo enää kenenkään kanssa alkaa seurustella, äitinne voi löytää uuden. Musersi pelkkä ajatuskin.
Onneks he selvis siitä, eivätkä eronneet. Kaverin vanhemmat eros, kun hän oli ala-asteella ja se kyllä musersi hänet silloin.
Miettikää oikeesti ennen kuin erootte. Tehkää kaikkenne sen avioliiton eteen. Rakkaus ei ole pelkkä tunne vaan sen eteen pitää tehdä töitä. Kun mennään naimisiin, niin silloin ei kysytä "rakastatko" vaan silloin kysytään "tahdotko". Tahtokaa sitä avioliittoanne ja pistäkää se toimimaan. Menkää naimisiin miehen kanssa, jolla sitä tahtoa on myös. Älkää olko kevytkenkäisiä ja erotko heti, kun on vaikeaa (eri asia väkivalta yms syyt). Mikään ihmissuhde ei kestä hoitamatta läpi elämän. Kunnioittakaa toisianne, jos olette kirjoittaneet vihkivalat, niin kaivakaa ne vaikka joka päivä esille ja lukekaa, mitä ootte luvanneet. Lapset ei pyytäny syntyä teille vaan he ovat siunas teidän liitollenne. Varjelkaa sitä liittoa ja antakaa lapsille kaikki paras, mitä voitte. Te valitsitte tuoda heidät tähän maailmaan. Kantakaa vastuu siitä ja pistäkää heidän onnensa omanne edelle. Älkää kiirehtikö. KYSYKÄÄ lapsiltanne, mitä he haluavat ja tuntevat. Jos lapsenne ei ole valmis uuteen isäpuoleen, niin älkää häntä pakottako sellaiseen tutustumaan. Muistakaa se hetki, kun tyttärenne ja poikanne syntyivät ja lupasitte heille maat ja taivaat - ihan mitä tahansa, suojellaksenne heitä maailman pahuudelta. Vaikka ei tarvitse pumpulissa kasvattaa, niin turvatkaa lastenne elämä, niin että se säilyy ehjänä ja saa vahvan perustan.