Suhtautumisesi mielenterveyshäiriöihin - tutustuisitko?

[quote author="Vierailija" time="30.12.2013 klo 04:55"]

Onneksi on ollut melko terveitä, suku ja ystävät, enkä ole kuullut suvussa olevan mielenterveyshäiriöisiä.

Olen kuullut noin viiden, tuttavien tuttavia tai sukulaisia mielen sairauksista, eikä hyvältä ole kuulostaneet, jos on rasittavaa, vaikeaa ja joskus vaarallistakin omaisille myös.

En koskaan olisi ottanut puolisoksi mielisairasta ihmistä enkä lapsia alkanut hankkimaan, tuntuvat olevan periytyviä jotkut ainakin altistus.

[/quote]

Onnittelut. Kuulut Suomen, jollet koko maapallon ainoaan sukuun, jossa kenelläkään ei koskaan ole ollut mielenterveyshäiriöitä. Suurin osa ihmisistä kun sairastaa esimerkiksi jonkinlaisen masennuksen elämänsä aikana. 

Kiitos onnitteluista, olen itse myös tyytyväinen! Tuskin sentään maapallon ainoa näin terve suku..suku ei vaan ole kovin suuri ja tiedossa ei ole tuon lajin sairauksia, enkä sitä kyllä häpeä!

Ja kyllä, kenellä vaan voi olla "kevät- tai syysmasennusta"  lievää alakuloa vaikkapa ilmoista, mutta sitä en kyllä ihan sairaudeksi lue jos ei lääkitystä tarvita. Näistä kun selvitään muutamalla suklaapalalla tai pikku kävelyllä.

Jos sairaus aiheuttaa epämielyttäviä tilanteita kanssakämisessä, niin luonnollisesti alkaisin vältellä kyseisen henkilön seuraa.

[quote author="Vierailija" time="30.12.2013 klo 08:46"]

Kiitos onnitteluista, olen itse myös tyytyväinen! Tuskin sentään maapallon ainoa näin terve suku..suku ei vaan ole kovin suuri ja tiedossa ei ole tuon lajin sairauksia, enkä sitä kyllä häpeä!

Ja kyllä, kenellä vaan voi olla "kevät- tai syysmasennusta"  lievää alakuloa vaikkapa ilmoista, mutta sitä en kyllä ihan sairaudeksi lue jos ei lääkitystä tarvita. Näistä kun selvitään muutamalla suklaapalalla tai pikku kävelyllä.

[/quote]

Mä veikkaan että sukunne on sellainen, ettei siinä kukaan uskaltaisi kuuna päivänä tunnustaa sairastavansa mitään korvienvälisairautta. 

Mulla on paljonkin tuttavia joilla on ollut tai on eriasteisia mielenterveysongelmia ja sairauksia alkaen lievästä masennuksesta päättyen vakaviin persoonallisuushäiriöihin. Tuota viimeksi mainittua pidän etäällä koska on ollut väkivaltainen perhettään kohtaan. Mutta yksi parhaista ystävistäni on bipolaarinen ja monillakin on ollut masennusjaksoja. Yhdellä on diagnosoitu skitsofrenia. Hän on vetäytynyt valitettavasti kontaktista. 

Kun mielisairaus tai mielialaongelma on hoidossa, ihmisen käyttäytyminen voi olla täysin normaalia ja kanssakäymisessä ei ole mitään ongelmaa. Jos sairauden hoito ei ole tasapainossa, ongelmana on yleensä vetäytyminen ihmissuhteista, ihmisestä ei kuulu mitään pitkiin aikoihin tai puheet kiertyvät aina mieltä vaivaavien ajatusten ympärille. Ei siinä kuitenkaan minusta ole mitään inhottavaa tai pelottavaa. Se on vain surullista ja harmittavaa, huolestuttavaakin. Se ihminen, persoona on silti olemassa ja minulle rakas ja kiehtova. 

Minulla on parikin mielenterveydellisistä ongelmista kärsivää kaveria. Välillä ovat ihan ok. Välillä tulee ihme soitteluita, joissa minua syytetään milloin mistäkin, mm. heidän asioidensa käsittelystä jossain netin tai lehtien keskusteltu/mielipidepalstoilla. Joskus soittavat myöhään illalla ja parkuvat, että pitäisi tulla heidän luo yöksi. En ole mennyt.

On myös rasittavaa kuunnella, kun he vainoharhaisesti epäilee vähän kaikkia ihmisiä. Luulevat, että jokainen bussipysäkillä jonottavakin arvostelee heitä milloin mistäkin, jne.

Yksi ystäväni luulee olevansa profeetta. Hän manaa maailmanloppua ja selittää, miten lopun aikoina hän johtaa ihmisiä. Monet on pistäneet häneen välit poikki, koska hän saattaa vaikka soittaa ja alkaa puhelimessa selittää, miten syntinen toinen on ja miten jumala nyt käski hänen manata tuomiota. Ikävintä on, että jotkin uskonnolliset piirit uskoo hänen puheitaan ja hänellä on nykyisin suhteita ihan valtakunnanpoliitikoihin, joille selittelee näitä asioita.

Paras ystäväni sairasti masennusta ja ahmimishäiriötä, vuosikausia. Oli todella raskasta seurata sitä vierestä, auttaakaan ei oikein tavallinen ihminen pysty jos terapeuttikaan ei siihen kykene. Sairauteen ei voi mennä läheinen liikaa mukaan. Yritin kovasti ymmärtää, mistä masennuksessa on kyse. Sairaallekin mikä tahansa muu sairaus olisi "helpompi", etenkin masennus kun leimataan hyvin usein vain laiskuudeksi ja luullaan, että siitä voi noin vain itse päättämällä parantua. 

Ystäväni ei jaksanut, hän menehtyi. 

En mä diagnoosiin tutustu, vaan ihmisiin, mutta kyllä narsistisuus on sellainen piirre, joka saa mut pitämään ko ihmisen aina tietyllä etäisyydellä.

Suvussa tavattu näitä. Hyvin läheisen omaisen vein eräänä jouluna psykiatriselle osastolle kun uupui niin täysin. Itsellä masennulääkitys. En siis pidä kovin erikoisena asiana.

Olen pahoillani, mutta en suostu tutustumaan lähemmin enää yhteenkään jolla on vakavampi mielialahäiriö. Eksälleni puhkeis bipo, ja hänellä nyt on muutakin diagnosoimatonta, joka häiritsee elämää. Suvussa on skitsofreniaa. Nuoruuden avoimuus ja ja kaikki sellainen hyväksyminen sai loppujen lopuksi MINUT melkein rikki. Kun avoimesti suhtauduin ihmisiin, hyväksyen ja ystävällisesti, niin olinkin sitten se jonka seuraan aina tuppauduttiin, jonka oletettiin olevan aina tavoitettavissa ja aina auttamassa. Asetin kyllä rajoja mutta niitä ei joko kunnioitettu tai sitten suututtiin ja alettiin puhua paskaa, kun en auttanutkaan. Tiettyjen sairauksien tyypillisiä piirteitä, kyllä.Mutta kiitos minulle riitti. Hyväksyn jokaisen ihmisen, mutta, olen pahoillani, pidän etäisyyttä enkä halua ystävystyä ihmisten kanssa joilla on oireilevaa mielenterveyden häiriötä. Jos läheiset sairastuu, tietenkään en hylkää. Mutta uusiin ihmisiin jätän tutustumatta.

En haluaisi olla tekemisissä. En usko moisiin hömpötyksiin enkä halua tuollaisia ihmisiä lähelleni.

Pakko myöntää että olen alkanut välttämään yhtä ihmistä hänen ongelmien takia. Treffasimme vuonna 2010, tapailimme jokin aikaa mutta yhteiset toiveet elämästä eivät kohdanneet ja homma jäi siihen. Jäimme kuitenkin kavereiksi ja olimme tekemisissä.

Sain tietää jo silloin että hänellä ei kaikki asiat olleet kunnossa, silloin asia ei häirinnyt. Olin itsekkin käynyt läpi, en varsinaisesti mielenterveyshäriöitä mutta loppuunpalamisen kuitenkin.

Nyt tilanne on se että tämä ihminen on sairastunut pahemmin ja joutunut hoitoon. Hän on soitellut ja lähettänyt viestejä minulle, en ole niihin kuitenkaan juuri vastaillu.

En vaan jaksa alkaa miksikään keittiöpsygolokisi hänelle, emme kuitenkaan ole kovin läheisiä ystäviä enkä koe sitä velvollisuudekseni.

Tilanne olisi varmasti toinen jos jokin minulle oikeasti läheinen ihminen sairastusi.

Mä olen aina mielelläni jututtanut erilaisista häiriöistä kärsiviä, esim. skitsofreenikkoja saadakseni kuvaa heidän maailmastaan.

Eipä mua tuttavan kohdalla hetkauttaisi suuntaan tai toiseen, jos ei alkaisi näyttää jotenkin ripustautuvalta ja mahdollisesti riesalta, kärsin mt-ongelmista itsekin, enkä jaksaisi kannatella ketään muuta, tai pelätä bipon maniakausia.

Ihan riippuu siitä syövätkö lääkkeitä vai jatkavat uhkapeliään.

Aika omituinen kysymys.

Ex poikakaveri sairastui kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön ja suhteesta ei kyllä tullut mitään. Se on itselle todella rankkaa niiden extempore raivokohtausten ja harhojen kanssa. Hyvinä aikoina aivan ihana ihminen ja edelleen erittäin rakas ystävä, mutta saman katon alla en kyllä kestä...

Kun hyvä ystäväni (mies) otti keväällä yhteyttä pitkästä aikaa ja kertoi joutuneensa tahdosta riippumattomaan psykiatriseen hoitoon, menin katsomaan häntä heti kun hän sen salli. Sen jälkeen olemme olleet säännöllisesti yhteydessä, olen vieraillut hänen luonaan osastolla ja kotiutuksen jälkeen kotonaan, hän on käynyt minun ja mieheni luona syömässä ja muutaman kerran ollaan käyty leffassa ja kahviloissa. Psykoosista toipuminen on rankkaa paitsi potilaalle, myös läheisille, mutta ei tulisi mieleenikään hylätä ystävää. Myös oma mieheni ymmärtää tämän, ja on täysin sinut sen kanssa, että olen viettänyt viime kuukausien aikana paljon aikaa kahden tämän ystäväni kanssa.

Puolitutun kanssa en välttämättä viettäisi samalla tavalla aktiivisesti aikaa, ellei sitä erikseen pyydettäisi, mutta välttelemäänkään en alkaisi. Parisuhdetta en aloittaisi vakavista mielenterveysongelmista kärsivän kanssa, jos tilanne olisi akuutti, mutta en myöskään jättäisi miestäni, mikäli ongelmat tulisivat vakaan suhteen aikana (paitsi jos oma turvallisuus olisi uhattuna).

Itse olen 24-vuotias nainen, ei diagnoosia, mutta olen käynyt pari vuotta terapiassa aiemmin mm. Ahdistuksen ja vanhojen traumojen takia.

Jos voisin niin olisin tutustumatta enempää. Omassa lähipiirissä on jo niin paljon näitä, että ei riitä oikein voimat olla vielä useammasta huolissaan. Mielummin säästää itseään ja pitää väliä niihin joihin voi pitää.

Masennus (alakuloisuutta, passiivisuutta, mahd. itsetuhoisia ajatuksia)

- Toisaalta ei häiritsisi, sillä masennus on äärimmäisen yleistä. Itse olen sairastanut masennuksen ja sairasteluni myötä myös avomieheni sairastui. Molemmilla on nyt kaikki kondiksessa ja pahimmat kaudet jo ohi. Ymmärtäisin siis masentuneen tuntemuksia ja olotiloja aika hyvinkin. MUTTA... En vaan jaksais enää kokea toisen kautta uudelleen niitä tiloja. Sitä ahdistuksen ja pahan olon määrää. Lisäksi masentunut ihminen on äärimmäisen itsekäs. Ajatukset vaan pyörii jatkuvasti sitä samaa kehää omassa pahassa olossa. Ehkäpä siis vastaukseni on ei. En kiinnostuisi masentuneesta ihmisestä.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö (voimakkaita mielialan vaihteluita, mahd. psykoottisia kausia)

- Ystäväni äidillä on tällainen sairaus. Samoin siskoni ex-miehellä. Molemmat ihania ihmisiä kun lääkitys kunnossa. Siispä sanon, että voisin tutustua eikä häiritsisi minua. Toivon että lääkitys olisi kunnossa.

Traumaperäinen stressihäiriö (ahdistuneisuutta, ylivalppautta, "flashbackejä")

 - Ei häiritsisi.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö (sivupersoonahäiriö; ilmenee henkilölle epätyypillistä käyttäytymistä, esim. esittelee itsensä vieraalla nimellä - ei jälkeenpäin muista tapahtunutta)

- En todennäköisesti olisi kovinkaan kiinnostunut.

Skitsofrenia (hallusinaatioita, harhaisuutta, ajatuksen ja puheen sekavuutta)

 - Tunnen erään skitsofrenikon. Ihana ihminen ja harhat yms. pysyvät hallinnassa lääkityksellä. Ei siis häiritsisi minua.

Paniikkihäiriö (arvaamattiomia paniikkikohtauksia, joihin liittyy paljon fyysisiä oireita)

 - Minulla tuli paniikkikohtauksia masennuksen yhteydessä. Sain siihen lääkityksenkin, nykyään pystyn olemaan jo ilman ja kohtaukset ovat äärimmäisen harvassa. Osaisin siis auttaa paniikkikohtauksen saajaa, ymmärtäisin mistä on kyse eikä se minua häiritsisi.

En ymmärrä kysymystä.En kysele tuttujeni sairauksia.

Äidilläni on bipolaari, ja toki haluan hänen kanssaan viettää aikka. Jos kus hän on aika raskasta seuraa, mutta äitini on kuitenkin. Itselleni en ottaisi psyykkisesti sairasta miestä , koska sairaudet ovat osin periytyviä ja minulla on jo sukurasitusta.

Mutta ystävien suhteen ei ole väliä mitä sairastavat, jos vaan muuten synkkaa.