Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Täällä myös yksi pettynyt.
-eräs kaveri meidän seurassa koki kännykkänsä kiinnostavammaksi kuin seurustelu meidän kanssa
-en ymmärrä nykyaikana tyyppejä jotka kylässä somettaa koko ajan, jäisivät sitten kotiin vallan
-vedotaan ruuhkavuosiin
-hauskuus loppui kun muuttui syvälliseksi vuosien kaveruus
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap on riippakivi. En kestäisi päivääkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2-3 kertaa kuussa on kyllä mun mielestä tosi paljon! Mun mielestä on aika kohtuutonta odottaa pienten lasten vanhemmilta näkemistä tätä useammin. Siis ihmisiltä, jotka käy töissä, harrastaa jotain ja pyörittää sitä pienten lasten perhearkea. Jos akatellaan vaikka että ihmisellä on viisi ystävää ja heitä näkisi vaikka tuon 2-3 kertaa kuussa, niin sehän olisi 10-15 kaveritapaamista kuussa. Eli joka viikko olisi 2-3 tapaamista viikossa!! Tämä siis kaikkien perheen harrastusten yms. lisäksi. Onko ap ottanut reaaliteettaja huomioon?
Eikös ap tuolla aijemmin kertonut, ettei hänen kavereillaan ole kellään enää pieniä lapsia. Käsitin myös, ettei hänen kavereillaan ole 10 muuta kaveria joita nähdä, todella kuormittavaa työtä tai muuta "oikeaa" estettä, mitä täällä on koitettu keksiä aloittajan kavereiden puolustukseksi.
Itse käsitin hänen viestien perusteella, että kyseessä nimenomaan sellaisia ihmisiä, joita ei kiinnosta sumplia tapaamisia, ja kokevat tuollaiset kaverin kanssa näkemiset jotenkin todella toisarvoisina, toisin kuin ap kokee.
Ovat kuitenkin vailla aloittajan huomiota, kun he itse tarvitsevat jotain - kuuntelijaa ja auttajaa esimerkiksi siinä muutossa.En puhunut minäkään kymmenestä muusta kaverista, vaan viidestä, mikä on hyvinkin realistinen määrä. Se tekee tuon 2-3 kaveritapaamista viikossa, mikä on minusta ihan epärealistinen määrä perheelliselle ihmiselle. Ja melkoisen ylimielistä arvioida, että mikä on kenellekin "oikea" este. Oikea este voi olla vaikka se ettei vaan jaksa työpäivän jälkeen tai siinä perhearjen keskellä (aloituksessa ap mainitsi Jake 5-v:n jääkiekkoharjoitukset, mikä lienee ihan "oikea este").
Samaa mieltä. Tuohan tarkoittaisi, että olisi töiden lisäksi sekä lauantai- että sunnuntaipäivän ja sitten vielä yhden arki-illan pois perheen luota. Pienet lapset menee kuitenkin yleensä nukkumaan klo 20 niin ei siinä ihan hirveästi aiksa sitten lapsille jää.
Mun mielestä myös isommatkin lapset tarvitsevat vanhempiaan, eivät vain pienet.
Tottakai. Lähinnä hain tuolla sitä, että jos käy viitenä päivänä viikossa töissä niin se aika pienen lapsen kanssa on jo siksikin rajallinen, että he eivät valvo pitkään. Eli jos haet lapsen hoidosta 16:30 niin klo 19 aletaan jo iltapuuhiin.
Tutustu ap johonkin asuinalueesi koiranomistajaan. He käyvät joka päivä lenkillä ja vieläpä useamman kerran.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2-3 kertaa kuussa on kyllä mun mielestä tosi paljon! Mun mielestä on aika kohtuutonta odottaa pienten lasten vanhemmilta näkemistä tätä useammin. Siis ihmisiltä, jotka käy töissä, harrastaa jotain ja pyörittää sitä pienten lasten perhearkea. Jos akatellaan vaikka että ihmisellä on viisi ystävää ja heitä näkisi vaikka tuon 2-3 kertaa kuussa, niin sehän olisi 10-15 kaveritapaamista kuussa. Eli joka viikko olisi 2-3 tapaamista viikossa!! Tämä siis kaikkien perheen harrastusten yms. lisäksi. Onko ap ottanut reaaliteettaja huomioon?
Eikös ap tuolla aijemmin kertonut, ettei hänen kavereillaan ole kellään enää pieniä lapsia. Käsitin myös, ettei hänen kavereillaan ole 10 muuta kaveria joita nähdä, todella kuormittavaa työtä tai muuta "oikeaa" estettä, mitä täällä on koitettu keksiä aloittajan kavereiden puolustukseksi.
Itse käsitin hänen viestien perusteella, että kyseessä nimenomaan sellaisia ihmisiä, joita ei kiinnosta sumplia tapaamisia, ja kokevat tuollaiset kaverin kanssa näkemiset jotenkin todella toisarvoisina, toisin kuin ap kokee.
Ovat kuitenkin vailla aloittajan huomiota, kun he itse tarvitsevat jotain - kuuntelijaa ja auttajaa esimerkiksi siinä muutossa.En puhunut minäkään kymmenestä muusta kaverista, vaan viidestä, mikä on hyvinkin realistinen määrä. Se tekee tuon 2-3 kaveritapaamista viikossa, mikä on minusta ihan epärealistinen määrä perheelliselle ihmiselle. Ja melkoisen ylimielistä arvioida, että mikä on kenellekin "oikea" este. Oikea este voi olla vaikka se ettei vaan jaksa työpäivän jälkeen tai siinä perhearjen keskellä (aloituksessa ap mainitsi Jake 5-v:n jääkiekkoharjoitukset, mikä lienee ihan "oikea este").
Samaa mieltä. Tuohan tarkoittaisi, että olisi töiden lisäksi sekä lauantai- että sunnuntaipäivän ja sitten vielä yhden arki-illan pois perheen luota. Pienet lapset menee kuitenkin yleensä nukkumaan klo 20 niin ei siinä ihan hirveästi aiksa sitten lapsille jää.
Mun mielestä myös isommatkin lapset tarvitsevat vanhempiaan, eivät vain pienet.
Tottakai. Lähinnä hain tuolla sitä, että jos käy viitenä päivänä viikossa töissä niin se aika pienen lapsen kanssa on jo siksikin rajallinen, että he eivät valvo pitkään. Eli jos haet lapsen hoidosta 16:30 niin klo 19 aletaan jo iltapuuhiin.
Minä huomasin, että moni tässä ketjussa ymmärtää ihan väärin joko tahallaan tai eivät vaan tajua. Ei kai aloittaja ole missään vaiheessa sanonut, että hänkään jokaista kaveria olisi viikottain näkemässä. Moni siis sanoo, että jos kavereita on sen viisi vaikkapa, niin eihän niitä jokaista ehdi joka viikko nähdä. No ei varmasti eikä kukaan ole niin väittänytkään. Voihan aloittajallakin olla 5 kaveria, eikä ole heitä kaikkia viikottain tapaamassa, ja sanoi senkin, että ei hän mieltään pahoita vaikka ei nyt joka viikko näkisikään. Lähinnähän häntä harmittaa se, että lähes poikkeuksetta aina kaikki menee hänen edelleen, toisin kuin hänellä. On kait hälläkin työ ja lapsiakin on kertonut olevan, ja silti tuntuu olevan aikaa myös ystävälle, koska kyllähän aikaa löytyy sellaiseen, mihin todella haluaa.
Minä komppaan kyllä aloittajaa, koska ymmärsin viestiensä perusteella mitä tässä tarkoittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2-3 kertaa kuussa on kyllä mun mielestä tosi paljon! Mun mielestä on aika kohtuutonta odottaa pienten lasten vanhemmilta näkemistä tätä useammin. Siis ihmisiltä, jotka käy töissä, harrastaa jotain ja pyörittää sitä pienten lasten perhearkea. Jos akatellaan vaikka että ihmisellä on viisi ystävää ja heitä näkisi vaikka tuon 2-3 kertaa kuussa, niin sehän olisi 10-15 kaveritapaamista kuussa. Eli joka viikko olisi 2-3 tapaamista viikossa!! Tämä siis kaikkien perheen harrastusten yms. lisäksi. Onko ap ottanut reaaliteettaja huomioon?
Eikös ap tuolla aijemmin kertonut, ettei hänen kavereillaan ole kellään enää pieniä lapsia. Käsitin myös, ettei hänen kavereillaan ole 10 muuta kaveria joita nähdä, todella kuormittavaa työtä tai muuta "oikeaa" estettä, mitä täällä on koitettu keksiä aloittajan kavereiden puolustukseksi.
Itse käsitin hänen viestien perusteella, että kyseessä nimenomaan sellaisia ihmisiä, joita ei kiinnosta sumplia tapaamisia, ja kokevat tuollaiset kaverin kanssa näkemiset jotenkin todella toisarvoisina, toisin kuin ap kokee.
Ovat kuitenkin vailla aloittajan huomiota, kun he itse tarvitsevat jotain - kuuntelijaa ja auttajaa esimerkiksi siinä muutossa.En puhunut minäkään kymmenestä muusta kaverista, vaan viidestä, mikä on hyvinkin realistinen määrä. Se tekee tuon 2-3 kaveritapaamista viikossa, mikä on minusta ihan epärealistinen määrä perheelliselle ihmiselle. Ja melkoisen ylimielistä arvioida, että mikä on kenellekin "oikea" este. Oikea este voi olla vaikka se ettei vaan jaksa työpäivän jälkeen tai siinä perhearjen keskellä (aloituksessa ap mainitsi Jake 5-v:n jääkiekkoharjoitukset, mikä lienee ihan "oikea este").
Samaa mieltä. Tuohan tarkoittaisi, että olisi töiden lisäksi sekä lauantai- että sunnuntaipäivän ja sitten vielä yhden arki-illan pois perheen luota. Pienet lapset menee kuitenkin yleensä nukkumaan klo 20 niin ei siinä ihan hirveästi aiksa sitten lapsille jää.
Mun mielestä myös isommatkin lapset tarvitsevat vanhempiaan, eivät vain pienet.
Tottakai. Lähinnä hain tuolla sitä, että jos käy viitenä päivänä viikossa töissä niin se aika pienen lapsen kanssa on jo siksikin rajallinen, että he eivät valvo pitkään. Eli jos haet lapsen hoidosta 16:30 niin klo 19 aletaan jo iltapuuhiin.
Minä huomasin, että moni tässä ketjussa ymmärtää ihan väärin joko tahallaan tai eivät vaan tajua. Ei kai aloittaja ole missään vaiheessa sanonut, että hänkään jokaista kaveria olisi viikottain näkemässä. Moni siis sanoo, että jos kavereita on sen viisi vaikkapa, niin eihän niitä jokaista ehdi joka viikko nähdä. No ei varmasti eikä kukaan ole niin väittänytkään. Voihan aloittajallakin olla 5 kaveria, eikä ole heitä kaikkia viikottain tapaamassa, ja sanoi senkin, että ei hän mieltään pahoita vaikka ei nyt joka viikko näkisikään. Lähinnähän häntä harmittaa se, että lähes poikkeuksetta aina kaikki menee hänen edelleen, toisin kuin hänellä. On kait hälläkin työ ja lapsiakin on kertonut olevan, ja silti tuntuu olevan aikaa myös ystävälle, koska kyllähän aikaa löytyy sellaiseen, mihin todella haluaa.
Minä komppaan kyllä aloittajaa, koska ymmärsin viestiensä perusteella mitä tässä tarkoittaa.
Ap kyllä aloituksessaan kirjoitti myös: "Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain". Jos aloittajalla on esimerkiksi 5 kaveria, tuo ihannetilanne toteutuisi jo sillä, että näkisi kutakin ystävää viien viikon välein.
Ymmärrän silti aloittajan pointinkin eli nyt hänen ystävänsä ilmeisesti tapaavat häntä tosi harvoin. Ja ottavat yhteyttä vain silloin, kun he tarvitsevat tai haluavat ap:ltä jotain. Joskus ystävyyssuhteet muuttuvat yksipuolisiksi ja silloin on vaan laitettava hommalle itse rajat. Ei pidä suostua yksipuoliseen ystävyyteen. Ymmärrän kuitenkin myös hänen kavereitaan. Jos lapsi harrastaa jalkapalloa tai jääkiekkoa, se on noissa lajeissa vähän niinkuin odotuksena, että vanhempi on mukana niin treeneissä kuin peleissäkin. Ja varsinkin, jos lapsi on vasta 9 v. Joku 15 v jo käykin itsekseen, mutta silti aika pitkälle edellytetään vanhempien mukana oloa. Nämä tällaiset lasten harrastukset ovat oikeastaan koko perheen harrastuksia. Mun poikani aloitti jalkapallon 7-vuotiaana ja olin salaa tyytyväinen, kun kyllästyi vuodessa.
Uskoisin myös ymmärtäväni, millaista ystävyyssuhdetta ap kaipaa. Sohvalla rönöttämiset ruuan jälkeen, pihan haravoinnit yms ovat asioita, joita yleensä tehdään puolison kanssa. Tai lasten kanssa, kunhan kasvavat vähän isommiksi. Ap on yksinhuoltaja eikä hänellä ole puolisoa, joten hän joutu haravoimaan pihansa yksin tai lastensa kanssa. Olen itsekin ollut yksinhuoltaja ja toisen yksinhuoltajan kanssa tuollaiset onnistuu paljon paremmin kuin parisuhteessa olevan kanssa. Monet vaput, juhannukset, uudet vuodet jne vietin toisen yksinhuoltajaäidin ja hänen lastensa kanssa. Joskus yökyläiltiinkin puolin ja toisin koko porukalla. Kun kukaan "ei odottanut kotona", aikaa sai käyttää ystävän kanssa olemiseen ihan niin paljon kuin halusi. Välillä sovittiin tapaaminen marketin eteen, käytiin kaupassa ja mentiin jomman kumman luokse laittamaan ruokaa koko porukalle. Lapsista oli seuraa toisilleen ja äideistä toisilleen. Kun lapset leikkivät keskenään lastenhuoneessa, äidit saivat juoda kahvia rauhassa keittiössä. Homma toimi muutenkin hyvin, koska asuimme kävelymatkan päässä toisistamme. Jos olisi pitänyt lähteä työpäivän jälkeen julkisilla toiselle puolelle pääkaupunkiseutua, moni tapaaminen olisi jäänyt sen vuoksi, että lasten nukkumaanmenoajan vuoksi matkoihin olisi mennyt paljon enemmän aikaa kuin mitä olisi ollut ystävän luona olemiseen. Kaksi tuntia muksut mukana julkisissa kulkuvälineissä puolen tunnin kahvittelun vuoksi ei olisi oikein napannut, mutta kun edestakaisiin matkoihin kävellen meni alle puoli tuntia, lyhyempikin kahvittelu oli ihan ok.
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Eivät mene lasten edelle. En peru lapsille luvattuja asioita ystävän muuton vuoksi.
Mutta en myöskään kieltäydy näkemästä ystävää siksi, että pitäisi olla lapsen harrastusta katsomassa. Niitä harkkoja ehtii katsomaan koska tahansa muutoinkin.Kadehdin Greyn Anatomia Sarjassa olevien Meredith Greyn ja Cristina Yangin ystävyyttä. Vaikka se onkin käsikirjoitettua, haluan uskoa, että tuollainen voisi olla mahdollistakin.
Ap
No, oma lapseni esiintyy n. 2 kertaa puolessa vuodessa oman harrastuksensa tiimoilta, joten omassa tapauksessa se ajaisi ja ajaakin kyllä muiden asioiden edelle.
Totta varmaan, ettei lapsi mene rikki jos ei äiti nimenomaan ole katsomassa lapsen peliä joka ikinen viikonloppu, mutta se voi silti olla tärkeä asia sille vanhemmallekin.
Itse olen alkanut priorisoida kaikki oman perheen jutut ykkösasioiksi, enkä edes pahemmin yritä joustaa - aiemmin joustin, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Meilläkin on omat menot ja omat jutut, enkä jaksa alkaa säätää, koska kukaan kaveripiiristäni ei sitä aiemmin viitsinyt tehdä. Nyt sitten ihmetellään, että miten en voi mitään siirtää tai järjestellä. Jaa-a, kumma juttu. Toki menen, kun pääsen, mutta en jaksa enää alkaa yhtään mitään säätää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
No, minun ystävillä kaikilla, kuten minullakin, on oletuksena, että pääsääntöisesti arki-iltoina ei tavata koska se on liian hankalaa. Viikonloppunakin on ohan sallittua olla muita menoja tai levätä kotona. Olemmeko siis kaikki huonoja ystäviä toisillemme?
Jos ystäväni soittaisi, että hänellä on hätä, tottakai menisin hänen luokseen. Itse en "odota" ystäviltäni mitään.
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Taisit ymmärtää aika tavalla väärin. Monella on näitä pinnallisia tuttuja paljon, naapureita ja työkavereita esimerkiksi. Jos he ovat mukavia tyyppejä, heidän kanssaan tulee vietettyä aikaa spontaanisti, ilman kalentereita. Voi vaikka juoda pullakahvit pihalla tai käydä yksillä suoraan töistä. Ja koska siinä tulee jo niitä näitä jutusteltua, tulee samalla täytettyä myös omia (sekä sen toisen) sosiaalisia tarpeita. Niille pitkäikäisille kavereille soitetaan sitten harvemmin, silloin kun kalenterista saadaan järjestettyä paremmin aikaa. Ei tule soitettua rakasta lapsuudenkaveria lenkkikaveriksi, kun voi helpommin huikata naapuriin "Lähetkö puolen tunnin lenkille 5 minuutin päästä?"
Kannattaa myös muistaa, että pinnallisesta tuttavuudesta ne läheiset ja tärkeät ystävyydetkin ovat alkaneet. Jostain tuttavista tulee vuosien saatossa ystäviä, toiset jäävät, kun olosuhteet muuttuvat.
Itse en olisi sellaisessa ystävyyssuhteessa, jossa koen minua kohdeltavan huonosti, välinpitämättömästi tai "mahdollisimman pienellä panostuksella ja saaden itse mahdollisimman paljon". Mutta minä en vaadikaan ystäviltäni mitään, he ovat rakkaita minulle vaikka eläisivätkin ruuhkavuosiaan. Iloitsen heidän tapaamisestaan kun molemmille onnistuu (mikä on harvoin) ja nautin myös kivojen tuttavien seurasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
2-3 kertaa kuussa on kyllä mun mielestä tosi paljon! Mun mielestä on aika kohtuutonta odottaa pienten lasten vanhemmilta näkemistä tätä useammin. Siis ihmisiltä, jotka käy töissä, harrastaa jotain ja pyörittää sitä pienten lasten perhearkea. Jos akatellaan vaikka että ihmisellä on viisi ystävää ja heitä näkisi vaikka tuon 2-3 kertaa kuussa, niin sehän olisi 10-15 kaveritapaamista kuussa. Eli joka viikko olisi 2-3 tapaamista viikossa!! Tämä siis kaikkien perheen harrastusten yms. lisäksi. Onko ap ottanut reaaliteettaja huomioon?
Täällä usein toistuneella 2-3 kertaa kuussa -tahdilla on siis aiemmilla sivuilla tarkoitettu ystävien ja muiden läheisten tapaamista YHTEENSÄ. Riippumatta siitä, kuinka paljon ystäviä on. Ja siten koitettu avata aloittajalle ja muutamalle muullekin, että siksi viikottaiset tapaamiset ovat monelle aikuiselle mahdottomia ja yleensä tapaamiskertojen välille tulee usempia kuukausia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Eivät mene lasten edelle. En peru lapsille luvattuja asioita ystävän muuton vuoksi.
Mutta en myöskään kieltäydy näkemästä ystävää siksi, että pitäisi olla lapsen harrastusta katsomassa. Niitä harkkoja ehtii katsomaan koska tahansa muutoinkin.Kadehdin Greyn Anatomia Sarjassa olevien Meredith Greyn ja Cristina Yangin ystävyyttä. Vaikka se onkin käsikirjoitettua, haluan uskoa, että tuollainen voisi olla mahdollistakin.
Ap
No, oma lapseni esiintyy n. 2 kertaa puolessa vuodessa oman harrastuksensa tiimoilta, joten omassa tapauksessa se ajaisi ja ajaakin kyllä muiden asioiden edelle.
Totta varmaan, ettei lapsi mene rikki jos ei äiti nimenomaan ole katsomassa lapsen peliä joka ikinen viikonloppu, mutta se voi silti olla tärkeä asia sille vanhemmallekin.
Itse olen alkanut priorisoida kaikki oman perheen jutut ykkösasioiksi, enkä edes pahemmin yritä joustaa - aiemmin joustin, mutta niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Meilläkin on omat menot ja omat jutut, enkä jaksa alkaa säätää, koska kukaan kaveripiiristäni ei sitä aiemmin viitsinyt tehdä. Nyt sitten ihmetellään, että miten en voi mitään siirtää tai järjestellä. Jaa-a, kumma juttu. Toki menen, kun pääsen, mutta en jaksa enää alkaa yhtään mitään säätää.
Eli sinäkin olet jo saanut itse kokea, että sellainen ei ole mukavaa. Eri asiahan se sitten onkin.
Minusta on aika ikävää nimitellä ystävien kaipuuta joksikin teinimäiseksi symbioosivaiheeksi, jossa olisi muka jotain noloa. Samalla kuitenkin poikkiksen kanssa symbioosissa elely ja nyt puolison kanssa on ihan ok ja oikein aikuismaista.
Vierailija kirjoitti:
No, minun ystävillä kaikilla, kuten minullakin, on oletuksena, että pääsääntöisesti arki-iltoina ei tavata koska se on liian hankalaa. Viikonloppunakin on ohan sallittua olla muita menoja tai levätä kotona. Olemmeko siis kaikki huonoja ystäviä toisillemme?
Jos ystäväni soittaisi, että hänellä on hätä, tottakai menisin hänen luokseen. Itse en "odota" ystäviltäni mitään.
Ei tietenkään automaattisesti, mutta tyypillistähän joillekin on tosiaan se käytös, että miehen löydyttyä aikaa ei enää sille tärkeälle ystävälle löydykään ja kaikki menee sitten sen edelle. Silloin kun on vaikeaa tai tulee ero, seura kyllä kelpaa. Sitten perustellaan tällaista välinpitämättömyyttä tuolla, että jos kyseessä on Oikea Ystävä, kyllä se hei ymmärtää! Mutta miksi vain sillä hylätyllä ystävällä on velvollisuus ymmärtää, miksi laiminlyöjä ei voi ymmärtää?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Mä en ymmärrä yhtään, mitä pahaa pinnallisessa tuttavuudessa on. Läheisten ystävien lisäksi minulla on paljon tuttuja, jotka tunnen pinnallisesti. Eivät he ihmisinä ole yhtään sen vähemmän arvokkaita, vaikka MINÄ en ole tuntenut heitä pitkään emmekä ole jakaneet merkittäviä kokemuksia yhdessä (ainakaan vielä!).
Pinnalliset tuttavuudet ovat todella tärkeitä, mikäli koskaan haluaa saada uusia, läheisiä ystäviä. Sieltä tuttavien joukosta ne löytyvät.
Ne läheiset ja parhaat ystävätkin olivat ensin pinnallisia tuttavuuksia leikkipuistosta, koulusta, harrastuksesta tai työpaikalta tai jotain kaverin kavereita teiniajoilta. Niistä samoista ihmisistä tuli niitä läheisimpiä ja tärkeimpiä, mutta emme enää ole koulussa tai yliopistolla ja jaa sitä yhteistä arkea. Nyt arkea jakamassa on uusia, vielä pinnallisia tuttavuuksia.
Ymmärrän täysin ap:n ongelman, itsellä onneks yksi samanhenkinen ystävä jonka kanssa tuulettua vähintään lenkillä parin viikon välein. Osa ihmisistä unohtaa kokonaan itsensä kun löytää kumppanin ja perustaa perheen. Jäljelle jää vaan äiti, saatat nähdä joskus välähdyksen ystävästä mutta sitä ihmistä ei vaan enää oo. On vaan äitin kullat joiden kuvia katsellaan illanvietoissa ja kuunnellaan harrastuksista. Lapset on mulle tärkeintä maailmassa mutta en halua ajatellakaan niitä sen harvan kerran kun käyn viihteellä. Kauheimpia on supermutsit jotka kiillottaa omaa sädekehäänsä ja yrittää vertailla lapsia tai heidän taitojaan. Ne ketkä haluaa ymmärtää tajuaa kyllä apn pointin. Mulla ehdoton edellytys avioliiton toimimiselle on ”erillisyys”, vaikka ollaan yhdessä niin molemmilla on omia menoja, ajatuksia ja ystäviä. Lapset tulee tärkeysjärjestyksessä ekana, silti ehditään harrastaa ja nähdä kavereita. Ite sulautin nämä ja näen kaveria harrastuksen merkeissä.
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika ikävää nimitellä ystävien kaipuuta joksikin teinimäiseksi symbioosivaiheeksi, jossa olisi muka jotain noloa. Samalla kuitenkin poikkiksen kanssa symbioosissa elely ja nyt puolison kanssa on ihan ok ja oikein aikuismaista.
Harmi, että se sinusta on ikävää. Näin se usein vain menee, koska keskimäärin ihmisellä on elämässään tietynlainen kaari ja kehitysvaiheet. Niiden mukaan määräytyvät tärkeysjärjestys ja joskus valitseminen ja kompromissit ovat kipeitäkin. Koska enemmistöllä usein puolison ja perheen kanssa koettu läheisyys korvaavat nuoruuden ystävien kanssa koetun symbioosin, joutuu harmi kyllä sellainen ihminen usein pettymään, joka toivoisi samanlaista läheisyyttä myös aikuisystäviltä. Eli se, mikä sinusta on kurjaa, on monelle muulle normaalia elämänkulkua.
Jos taas kaksi ystävystä ovat löytäneet toisensa ja kokevat, että molemmat haluavat erittäin tiiviin ja läheisen ystävyyssuhteen, niin eihän siinä mitään pahaa eikä väärin ole!
Mutta syyllistys, läheisyyden vaatiminen ja ystävien painostaminen on tympeää ja ahdistavaa. Niin saa ystävän varmasti kaikkoamaan.
Ja nämä illatkin toki vaan jos kellään ei ole mitään omia harrastuksia.