Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika ikävää nimitellä ystävien kaipuuta joksikin teinimäiseksi symbioosivaiheeksi, jossa olisi muka jotain noloa. Samalla kuitenkin poikkiksen kanssa symbioosissa elely ja nyt puolison kanssa on ihan ok ja oikein aikuismaista.
Harmi, että se sinusta on ikävää. Näin se usein vain menee, koska keskimäärin ihmisellä on elämässään tietynlainen kaari ja kehitysvaiheet. Niiden mukaan määräytyvät tärkeysjärjestys ja joskus valitseminen ja kompromissit ovat kipeitäkin. Koska enemmistöllä usein puolison ja perheen kanssa koettu läheisyys korvaavat nuoruuden ystävien kanssa koetun symbioosin, joutuu harmi kyllä sellainen ihminen usein pettymään, joka toivoisi samanlaista läheisyyttä myös aikuisystäviltä. Eli se, mikä sinusta on kurjaa, on monelle muulle normaalia elämänkulkua.
Jos taas kaksi ystävystä ovat löytäneet toisensa ja kokevat, että molemmat haluavat erittäin tiiviin ja läheisen ystävyyssuhteen, niin eihän siinä mitään pahaa eikä väärin ole!
Mutta syyllistys, läheisyyden vaatiminen ja ystävien painostaminen on tympeää ja ahdistavaa. Niin saa ystävän varmasti kaikkoamaan.
Kyllä minusta se on oikein harmi. Olen ehkä sitten vähän sitä yhteisöllisyyttä kaipaava ihminen, kuten aikaisemmin tuolla muutamat muut kipeistä ajatuksistaan kirjoittivat. Se vaan mikä minua tässä jaksaa kummastuttaa ja mietityttää on se, että tämä nähdään jostain syystä niin kauhean luonnollisena jatkumona ja tätä yhteisöllisyyttä kaipaavat muka jotenkin epäluonnollisena ja jopa vääränä. Koska eihän se näinkään oikeasti ole, yhteiskuntamme vain on muuttunut yksilökeskeisemmäksi muuttuneen yhteiskuntarakenteen takia. Vaikka tämä onkin pidemmän aikavälin muutos, kyllä minäkin huomaan nykyisyydessä eron jos vertaan lapsuuteen ja nuoruuteen ja olen nyt 30.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mutta syyllistys, läheisyyden vaatiminen ja ystävien painostaminen on tympeää ja ahdistavaa. Niin saa ystävän varmasti kaikkoamaan.
Mitäpä väliä tuolla oikeastaan on, kun kerran käytännössä on jo kaikonnut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Mä en ymmärrä yhtään, mitä pahaa pinnallisessa tuttavuudessa on. Läheisten ystävien lisäksi minulla on paljon tuttuja, jotka tunnen pinnallisesti. Eivät he ihmisinä ole yhtään sen vähemmän arvokkaita, vaikka MINÄ en ole tuntenut heitä pitkään emmekä ole jakaneet merkittäviä kokemuksia yhdessä (ainakaan vielä!).
Pinnalliset tuttavuudet ovat todella tärkeitä, mikäli koskaan haluaa saada uusia, läheisiä ystäviä. Sieltä tuttavien joukosta ne löytyvät.
Ne läheiset ja parhaat ystävätkin olivat ensin pinnallisia tuttavuuksia leikkipuistosta, koulusta, harrastuksesta tai työpaikalta tai jotain kaverin kavereita teiniajoilta. Niistä samoista ihmisistä tuli niitä läheisimpiä ja tärkeimpiä, mutta emme enää ole koulussa tai yliopistolla ja jaa sitä yhteistä arkea. Nyt arkea jakamassa on uusia, vielä pinnallisia tuttavuuksia.
Enhän minä sanonutkaan, että siinä on mitään väärää mutta jotenkin outoa että sellaisetkin priorisoidaan ystävien edelle. Kyllähän sellainen saa pahalta tuntua, että ystävälle (tai niin ainakin on luullut) ei tahdo aikaa riittää kalenteria tuijottamallakaan, mutta tuollainen arkinen nopea sosiaalinen kanssa käyminen hyvänpäivän tuttujen kanssa onnistuu muitta mutkitta.
Onnistuu siksi, ettei niitä tarvitse erikseen sopia. Ei naapurin kanssa sovita, että nähdäänpä huomenna klo 17:30 taloyhtiön pihalla. Naapureita tulee vastaan, kun lähdetään kotoa, tullaan kotiin tai käyvään vaikkapa viemässä vain roskat. Työkavereidenkaan kanssa ei erikseen sovita, että nähtäiskö huomenna klo 8 töissä. Työkavereita näkee automaattisesti. Monesti myös - jos työkaverin kanssa lähtee töiden jälkeen käymään terassilla yksillä - sitä ei sovita viikkoa aikaisemmin vaan se tulee spontaanisti, kun ollaan lähdössä töistä. Se aika, mikä menee työpaikan lähellä olevalla terassilla lasillisen juomiseen saattaa olla yhtä pitkä kuin mitä kuluisi pelkkään matkaan ystävän luokse. Hyvänpäiväntuttuihin saattaa törmätä ihan vaikka kauppareissulla eikä niitäkään kohtaamisia ole erikseen sovittu.
- eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Mä en ymmärrä yhtään, mitä pahaa pinnallisessa tuttavuudessa on. Läheisten ystävien lisäksi minulla on paljon tuttuja, jotka tunnen pinnallisesti. Eivät he ihmisinä ole yhtään sen vähemmän arvokkaita, vaikka MINÄ en ole tuntenut heitä pitkään emmekä ole jakaneet merkittäviä kokemuksia yhdessä (ainakaan vielä!).
Pinnalliset tuttavuudet ovat todella tärkeitä, mikäli koskaan haluaa saada uusia, läheisiä ystäviä. Sieltä tuttavien joukosta ne löytyvät.
Ne läheiset ja parhaat ystävätkin olivat ensin pinnallisia tuttavuuksia leikkipuistosta, koulusta, harrastuksesta tai työpaikalta tai jotain kaverin kavereita teiniajoilta. Niistä samoista ihmisistä tuli niitä läheisimpiä ja tärkeimpiä, mutta emme enää ole koulussa tai yliopistolla ja jaa sitä yhteistä arkea. Nyt arkea jakamassa on uusia, vielä pinnallisia tuttavuuksia.
Enhän minä sanonutkaan, että siinä on mitään väärää mutta jotenkin outoa että sellaisetkin priorisoidaan ystävien edelle. Kyllähän sellainen saa pahalta tuntua, että ystävälle (tai niin ainakin on luullut) ei tahdo aikaa riittää kalenteria tuijottamallakaan, mutta tuollainen arkinen nopea sosiaalinen kanssa käyminen hyvänpäivän tuttujen kanssa onnistuu muitta mutkitta.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Voihan se tuntua kurjalta ja on myönnettävä, että joskus olen itsekin ihmetellyt, kun ystävän toiminnasta on jäänyt tällainen kuva. En ole kuitenkaan jäänyt hautomaan pahaa mieltä, koska mielestäni asiaan on ihan luonnollinen selitys.
Näitä tuttavien tapaamisia voi säädellä täysin senhetkisten voimavarojen ja fiilisten mukaan. Jos elämä on aikataulutettua, on kuormittavaa varata kalenteriin yhtään enempää kaverimenoja kuin varmasti tietää jaksavansa. Itse en ainakaan halua joutua viime tipassa perumaan.
Jollekin viikolle en esimerkiksi halua sopia etukäteen mitään. Voi silti olla, että näen, kun Marjatta istuu pihalla ja mulla on juuri sillä hetkellä aikaa, niin menenkin tunniksi juttelemaan.
Pitemmän ajan kuluessa tulee toki selväksi, kestääkö ystävyys välimatkaa. Jos molemmat haluavat olla ystäviä, kyllä sitä aikaa JOSKUS sieltä kalenterista löytyy. Jos ei toiselta koskaan löydy, se tarkoittanee, että aika on ajamassa ystävyyden ohi. Irti voi päästää ihan lämpiminkin tuntein, ja iloita siitä ajasta, minkä ystävän tai kaverin kanssa jakoi aiemmin. Kaikki ystävyydet eivät aina jatku koko elinikää, vaikka niin olisikin 17-vuotiaina vannottu. Se ei tarkoita, että kukaan olisi välttämättä tehnyt mitään väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minun ystävillä kaikilla, kuten minullakin, on oletuksena, että pääsääntöisesti arki-iltoina ei tavata koska se on liian hankalaa. Viikonloppunakin on ohan sallittua olla muita menoja tai levätä kotona. Olemmeko siis kaikki huonoja ystäviä toisillemme?
Jos ystäväni soittaisi, että hänellä on hätä, tottakai menisin hänen luokseen. Itse en "odota" ystäviltäni mitään.
Ei tietenkään automaattisesti, mutta tyypillistähän joillekin on tosiaan se käytös, että miehen löydyttyä aikaa ei enää sille tärkeälle ystävälle löydykään ja kaikki menee sitten sen edelle. Silloin kun on vaikeaa tai tulee ero, seura kyllä kelpaa. Sitten perustellaan tällaista välinpitämättömyyttä tuolla, että jos kyseessä on Oikea Ystävä, kyllä se hei ymmärtää! Mutta miksi vain sillä hylätyllä ystävällä on velvollisuus ymmärtää, miksi laiminlyöjä ei voi ymmärtää?
Se on ihan eri asia, jos perutaan jatkuvasti sovittuja menoja eikä tapaamista saa sovittua edes kuukauden tai kahden päähän ja otetaan yhteyttä vain, jos tarvitsee jotain. Silloin ystävyys on yksipuolista.
Mutta ne ei ole mitään keksittyjä tekosyitä ole, että työt kuormittaa, taapero pitää laittaa klo 20 mennessä nukkumaan ja sitä ennen haluaa viettää aikaa, jolloin on läsnä. Ja että puolisonkin kanssa haluaa viettää aikaa, jotta parisuhde pysyy hyvänä. Minulla on pieni lapsi päiväkodissa ja se tuntuu oikeasti tosi pahalta, miten vähän sitä lasta loppupeleissä arkena näkee. Siksi sitä priorisoi. Kyllä ajattelen, että oikea ystävä tämän kyllä ymmärtää ja on onneksi ymmärtänytkin. Kuten minäkin hänen elämäntilanteitaan. Olen ollut ystävä parhaan ystäväni kanssa 5-vuotiaasta asti.
Ja se on ihan ok myös, että miehen löydyttyä sitä aikaa ei löydy tärkeälle ystävälle yhtä paljon kuin ennen. Se on ihan puhdasta matematiikkaa. Se mies ei nimittäin lisää tunteja ystävän päivään, joten ystävän pitää jakaa se sama aika miehen ja ystävien välillä, minkä on ennen käytyänyt pelkästään ystäviin. Mutta sitten jos sitä aikaa ei löydy ollenkaan, ei ehkä ole ystävyytesi arvoinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ulkomaan Ulla kirjoitti:
Kiitos, tämä on ollut aivan valtavan kiinnostava ketju! Olen itse nelikymppinen sinkkunainen, ja muistan hyvin tuon ajan kymmenen vuoden takaa, kun lukio- ja opiskeluaikaisia kavereita alkoi hävitä elämästä paritutumisen ja perheen perustamisen myötä. Äitini silloin sanoi, että kyllä ne kaverit sitten alkavat kaipailla sinua kun lapset on vanhempia, ja pelkkä perheily alkaa jo tylsistyttää. Ja näinhän siinä kävi! Aivan viime aikoina jotkut vanhat kaverit ovat alkaneet suorastaan tunkea takaisin elämääni. Haluavat kai imuuni, kun olen kansainvälinen tyyppi, seikkailen ja asun ulkomailla. Mulle sattuu ja tapahtuu. Mutta mitä itse teen kavereilla, joilla on mulle annettavana lähinnä jutut lasten harrastuksista ja työpaikan ihmissuhdekuvioista? Eivät he ole olleet mun rinnallani jakamassa tätä elämää enää pitkään aikaan, eikä mua kiinnosta enää tässä vaiheessa alkaa lämmittelemään vain siksi että heille nyt sopii.
Silloin kymmenen vuotta sitten kirpaisi, mutta ei enää. Olen löytänyt uusia kavereita (Ihan totta, sekin on mahdollista vielä plus kolmikymppisenä!) Nykyisistä kavereistani valtaosa on lapsettomia. Meillä on hyviä, syvällisiä keskusteluja WhatsAppilla, puidaan toistemme elämän haasteita ja nähdään ajan kanssa kun olen Suomessa käymässä. Ja tottakai mulla on ystäviä myös ulkomailla.
Haluan kannustaa sua AP pikkuhiljaa irrottautumaan näistä vanhoista "kavereista" ja hakeutumaan harrastuksiin, joissa voisit tavata uusia, aktiivisia ihmisiä. Olet positiivinen ja ulospäinsuuntautunut ihminen ja lisäksi sulla näyttää olevan hyvä itsetunto. Et esim. häkelly, vaikka perus perheenäidit täällä lyttäävät sun arvomaailmaasi, kun et ole ollut valmis typistämään elämääsi puolison tarpeiden ympärille. Joku / jotkut saa susta vielä ihanan ystävän.
Minulla on erilainen kokemus. Kolmekymppisenä kaverit jaksoivat pitää yhteyttä, vaikka jotkut olivatkin perustaneet perheen. Nyt nelikymppisenä olen vasta törmännyt tähän ongelmaan, että kaverit eivät enää ehdikään olla yhteyksissä. Miksi näin on, niin sitä en tiedä.
Uusien kavereiden hankkiminen ei ratkaise asiaa, koska kaipaan eniten vanhoja kavereita. Jotenkin uudet kaveruussuhteet eivät vain ole yhtä tärkeitä eivätkä ne tahdo kestääkään kovin kauaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika ikävää nimitellä ystävien kaipuuta joksikin teinimäiseksi symbioosivaiheeksi, jossa olisi muka jotain noloa. Samalla kuitenkin poikkiksen kanssa symbioosissa elely ja nyt puolison kanssa on ihan ok ja oikein aikuismaista.
Harmi, että se sinusta on ikävää. Näin se usein vain menee, koska keskimäärin ihmisellä on elämässään tietynlainen kaari ja kehitysvaiheet. Niiden mukaan määräytyvät tärkeysjärjestys ja joskus valitseminen ja kompromissit ovat kipeitäkin. Koska enemmistöllä usein puolison ja perheen kanssa koettu läheisyys korvaavat nuoruuden ystävien kanssa koetun symbioosin, joutuu harmi kyllä sellainen ihminen usein pettymään, joka toivoisi samanlaista läheisyyttä myös aikuisystäviltä. Eli se, mikä sinusta on kurjaa, on monelle muulle normaalia elämänkulkua.
Jos taas kaksi ystävystä ovat löytäneet toisensa ja kokevat, että molemmat haluavat erittäin tiiviin ja läheisen ystävyyssuhteen, niin eihän siinä mitään pahaa eikä väärin ole!
Mutta syyllistys, läheisyyden vaatiminen ja ystävien painostaminen on tympeää ja ahdistavaa. Niin saa ystävän varmasti kaikkoamaan.
Kyllä minusta se on oikein harmi. Olen ehkä sitten vähän sitä yhteisöllisyyttä kaipaava ihminen, kuten aikaisemmin tuolla muutamat muut kipeistä ajatuksistaan kirjoittivat. Se vaan mikä minua tässä jaksaa kummastuttaa ja mietityttää on se, että tämä nähdään jostain syystä niin kauhean luonnollisena jatkumona ja tätä yhteisöllisyyttä kaipaavat muka jotenkin epäluonnollisena ja jopa vääränä. Koska eihän se näinkään oikeasti ole, yhteiskuntamme vain on muuttunut yksilökeskeisemmäksi muuttuneen yhteiskuntarakenteen takia. Vaikka tämä onkin pidemmän aikavälin muutos, kyllä minäkin huomaan nykyisyydessä eron jos vertaan lapsuuteen ja nuoruuteen ja olen nyt 30.
Eikös tuossa ylhäällä juuri sanottu, että siinä ei ole mitään epäluonnollista ja väärää, jos molemmat tiivistä ystävyyttä haluavat. Sitä eivät vain niin monet halua, ja siksi tällaisen ystävyyden löytyminen on vaikeaa. Harvinainen ei ole sama asia kuin epäluonnollinen tai väärä.
Yhteiskuntamme on muuttunut yksilökeskeisemmäksi, koska ihmiset ovat halunneet niin. Sukupolvi toisensa perään on paiskinut töitä voidakseen olla itsenäisiä ja riippumattomia. Ei niissä yhteisöissä ennen sen takia oltu, että siitä olisi välttämättä nautittu. Yhteisöön kuuluminen oli elinehto ja yhteisön normeihin oli jokaisen sopeuduttava.
Yksilökeskeisyys lisääntyy kaikkialla, missä elintaso nousee. Ihmiset HALUAVAT sitä. Eri asia tietysti, onko se ihmiselle lajina ja pitkän ajan kuluessa terveellinen ja ihanteellinen elintapa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Mä en ymmärrä yhtään, mitä pahaa pinnallisessa tuttavuudessa on. Läheisten ystävien lisäksi minulla on paljon tuttuja, jotka tunnen pinnallisesti. Eivät he ihmisinä ole yhtään sen vähemmän arvokkaita, vaikka MINÄ en ole tuntenut heitä pitkään emmekä ole jakaneet merkittäviä kokemuksia yhdessä (ainakaan vielä!).
Pinnalliset tuttavuudet ovat todella tärkeitä, mikäli koskaan haluaa saada uusia, läheisiä ystäviä. Sieltä tuttavien joukosta ne löytyvät.
Ne läheiset ja parhaat ystävätkin olivat ensin pinnallisia tuttavuuksia leikkipuistosta, koulusta, harrastuksesta tai työpaikalta tai jotain kaverin kavereita teiniajoilta. Niistä samoista ihmisistä tuli niitä läheisimpiä ja tärkeimpiä, mutta emme enää ole koulussa tai yliopistolla ja jaa sitä yhteistä arkea. Nyt arkea jakamassa on uusia, vielä pinnallisia tuttavuuksia.
Enhän minä sanonutkaan, että siinä on mitään väärää mutta jotenkin outoa että sellaisetkin priorisoidaan ystävien edelle. Kyllähän sellainen saa pahalta tuntua, että ystävälle (tai niin ainakin on luullut) ei tahdo aikaa riittää kalenteria tuijottamallakaan, mutta tuollainen arkinen nopea sosiaalinen kanssa käyminen hyvänpäivän tuttujen kanssa onnistuu muitta mutkitta.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Voihan se tuntua kurjalta ja on myönnettävä, että joskus olen itsekin ihmetellyt, kun ystävän toiminnasta on jäänyt tällainen kuva. En ole kuitenkaan jäänyt hautomaan pahaa mieltä, koska mielestäni asiaan on ihan luonnollinen selitys.
Näitä tuttavien tapaamisia voi säädellä täysin senhetkisten voimavarojen ja fiilisten mukaan. Jos elämä on aikataulutettua, on kuormittavaa varata kalenteriin yhtään enempää kaverimenoja kuin varmasti tietää jaksavansa. Itse en ainakaan halua joutua viime tipassa perumaan.
Jollekin viikolle en esimerkiksi halua sopia etukäteen mitään. Voi silti olla, että näen, kun Marjatta istuu pihalla ja mulla on juuri sillä hetkellä aikaa, niin menenkin tunniksi juttelemaan.
Pitemmän ajan kuluessa tulee toki selväksi, kestääkö ystävyys välimatkaa. Jos molemmat haluavat olla ystäviä, kyllä sitä aikaa JOSKUS sieltä kalenterista löytyy. Jos ei toiselta koskaan löydy, se tarkoittanee, että aika on ajamassa ystävyyden ohi. Irti voi päästää ihan lämpiminkin tuntein, ja iloita siitä ajasta, minkä ystävän tai kaverin kanssa jakoi aiemmin. Kaikki ystävyydet eivät aina jatku koko elinikää, vaikka niin olisikin 17-vuotiaina vannottu. Se ei tarkoita, että kukaan olisi välttämättä tehnyt mitään väärin.
Marjattakaan tuskin haittaisi, vaikka juttelisit hänen kanssaan tunnin sijasta vain 5-10 minuuttia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minusta on aika ikävää nimitellä ystävien kaipuuta joksikin teinimäiseksi symbioosivaiheeksi, jossa olisi muka jotain noloa. Samalla kuitenkin poikkiksen kanssa symbioosissa elely ja nyt puolison kanssa on ihan ok ja oikein aikuismaista.
Harmi, että se sinusta on ikävää. Näin se usein vain menee, koska keskimäärin ihmisellä on elämässään tietynlainen kaari ja kehitysvaiheet. Niiden mukaan määräytyvät tärkeysjärjestys ja joskus valitseminen ja kompromissit ovat kipeitäkin. Koska enemmistöllä usein puolison ja perheen kanssa koettu läheisyys korvaavat nuoruuden ystävien kanssa koetun symbioosin, joutuu harmi kyllä sellainen ihminen usein pettymään, joka toivoisi samanlaista läheisyyttä myös aikuisystäviltä. Eli se, mikä sinusta on kurjaa, on monelle muulle normaalia elämänkulkua.
Jos taas kaksi ystävystä ovat löytäneet toisensa ja kokevat, että molemmat haluavat erittäin tiiviin ja läheisen ystävyyssuhteen, niin eihän siinä mitään pahaa eikä väärin ole!
Mutta syyllistys, läheisyyden vaatiminen ja ystävien painostaminen on tympeää ja ahdistavaa. Niin saa ystävän varmasti kaikkoamaan.
Kyllä minusta se on oikein harmi. Olen ehkä sitten vähän sitä yhteisöllisyyttä kaipaava ihminen, kuten aikaisemmin tuolla muutamat muut kipeistä ajatuksistaan kirjoittivat. Se vaan mikä minua tässä jaksaa kummastuttaa ja mietityttää on se, että tämä nähdään jostain syystä niin kauhean luonnollisena jatkumona ja tätä yhteisöllisyyttä kaipaavat muka jotenkin epäluonnollisena ja jopa vääränä. Koska eihän se näinkään oikeasti ole, yhteiskuntamme vain on muuttunut yksilökeskeisemmäksi muuttuneen yhteiskuntarakenteen takia. Vaikka tämä onkin pidemmän aikavälin muutos, kyllä minäkin huomaan nykyisyydessä eron jos vertaan lapsuuteen ja nuoruuteen ja olen nyt 30.
Eikös tuossa ylhäällä juuri sanottu, että siinä ei ole mitään epäluonnollista ja väärää, jos molemmat tiivistä ystävyyttä haluavat. Sitä eivät vain niin monet halua, ja siksi tällaisen ystävyyden löytyminen on vaikeaa. Harvinainen ei ole sama asia kuin epäluonnollinen tai väärä.
Yhteiskuntamme on muuttunut yksilökeskeisemmäksi, koska ihmiset ovat halunneet niin. Sukupolvi toisensa perään on paiskinut töitä voidakseen olla itsenäisiä ja riippumattomia. Ei niissä yhteisöissä ennen sen takia oltu, että siitä olisi välttämättä nautittu. Yhteisöön kuuluminen oli elinehto ja yhteisön normeihin oli jokaisen sopeuduttava.
Yksilökeskeisyys lisääntyy kaikkialla, missä elintaso nousee. Ihmiset HALUAVAT sitä. Eri asia tietysti, onko se ihmiselle lajina ja pitkän ajan kuluessa terveellinen ja ihanteellinen elintapa.
Mielestäni asia ei ole noin yksinkertainen, että maailmamme on muuttunut vain koska haluamme sitä. Tietysti tällaisia seikkoja on aika vaikea erottaa mikä johtuu biologisista ja mitkä kulttuurisista tekijöistä ja mitkä olosuhteiden pakosta, mutta ei se pelkästään mistään ihmisten halusta ole muodostunut. Se on kuitenkin totuus, että ihminen on läpikohtaisin sosiaalinen olento eikä tosiaan oikeastaan pärjää ilman muita. Minun mielipiteeni on, että masennus on nykyään niin yleistä juuri tästä yksilökeskeisyydestä ja omissa kämpissä kyhjöttämisestä johtuen, mutta se lienee eri keskustelu se.
T. Henkilö joka on vakaasti pitkään uskonut olevansa muodikas introvertti, mutta on herännyt aika rajusti viime aikoina tästä käsityksestä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä ketju on ainakin herättänyt minut ymmärtämään, että on oikeastaan pakko hankkia se puoliso ellei tahdo olla koko aikuiselämäänsä yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minun ystävillä kaikilla, kuten minullakin, on oletuksena, että pääsääntöisesti arki-iltoina ei tavata koska se on liian hankalaa. Viikonloppunakin on ohan sallittua olla muita menoja tai levätä kotona. Olemmeko siis kaikki huonoja ystäviä toisillemme?
Jos ystäväni soittaisi, että hänellä on hätä, tottakai menisin hänen luokseen. Itse en "odota" ystäviltäni mitään.
Ei tietenkään automaattisesti, mutta tyypillistähän joillekin on tosiaan se käytös, että miehen löydyttyä aikaa ei enää sille tärkeälle ystävälle löydykään ja kaikki menee sitten sen edelle. Silloin kun on vaikeaa tai tulee ero, seura kyllä kelpaa. Sitten perustellaan tällaista välinpitämättömyyttä tuolla, että jos kyseessä on Oikea Ystävä, kyllä se hei ymmärtää! Mutta miksi vain sillä hylätyllä ystävällä on velvollisuus ymmärtää, miksi laiminlyöjä ei voi ymmärtää?
Jos teidän ystävänne näin kauheita ovat, mihin te heitä tarvitsette, miksi haluatte pitää heitä ystävinä? Minun mielestä on outoa, että tässä ketjussa enemmän ystäväaikaa toivovat kirjoittajat valittavat, kuinka ystävät tekevät ohareita, eivät ikinä ehdi tapaamaan, ovat välinpitämättömiä, hyväksikäyttävät eivätkä auta, miehensä ovat ikäviä tyyppiä, heitä kiinnostavat vain omat asiat, paapovat liikaa hemmoteltuja lapsiaan ja heissä on muutenkin kaikki viat.
Sen sijaan ne, jotka kertovat, että eivät ehdi tavata ystäviään paljon, kirjoittavat ystävistään arvostavasti ja kauniisti, ja tuntuvat suhtautuvan positiivisin mielin myös uusiin kavereihin, naapureihin ja hyvänpäiväntuttuihin.
Voisiko asioilla olla yhteys...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on ainakin herättänyt minut ymmärtämään, että on oikeastaan pakko hankkia se puoliso ellei tahdo olla koko aikuiselämäänsä yksin.
Tai sitten hankit laajan ystäväpiirin?
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on ainakin herättänyt minut ymmärtämään, että on oikeastaan pakko hankkia se puoliso ellei tahdo olla koko aikuiselämäänsä yksin.
Tai sitten hankit sen verran paljon ystäviä, kavereita ja tuttavia, että et ole riippuvainen vain muutamasta. Ne muutamakin kun saattaa vaikka muuttaa oman tai puolisonsa työn perässä satojen kilometrien päähän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Mä en ymmärrä yhtään, mitä pahaa pinnallisessa tuttavuudessa on. Läheisten ystävien lisäksi minulla on paljon tuttuja, jotka tunnen pinnallisesti. Eivät he ihmisinä ole yhtään sen vähemmän arvokkaita, vaikka MINÄ en ole tuntenut heitä pitkään emmekä ole jakaneet merkittäviä kokemuksia yhdessä (ainakaan vielä!).
Pinnalliset tuttavuudet ovat todella tärkeitä, mikäli koskaan haluaa saada uusia, läheisiä ystäviä. Sieltä tuttavien joukosta ne löytyvät.
Ne läheiset ja parhaat ystävätkin olivat ensin pinnallisia tuttavuuksia leikkipuistosta, koulusta, harrastuksesta tai työpaikalta tai jotain kaverin kavereita teiniajoilta. Niistä samoista ihmisistä tuli niitä läheisimpiä ja tärkeimpiä, mutta emme enää ole koulussa tai yliopistolla ja jaa sitä yhteistä arkea. Nyt arkea jakamassa on uusia, vielä pinnallisia tuttavuuksia.
Enhän minä sanonutkaan, että siinä on mitään väärää mutta jotenkin outoa että sellaisetkin priorisoidaan ystävien edelle. Kyllähän sellainen saa pahalta tuntua, että ystävälle (tai niin ainakin on luullut) ei tahdo aikaa riittää kalenteria tuijottamallakaan, mutta tuollainen arkinen nopea sosiaalinen kanssa käyminen hyvänpäivän tuttujen kanssa onnistuu muitta mutkitta.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Voihan se tuntua kurjalta ja on myönnettävä, että joskus olen itsekin ihmetellyt, kun ystävän toiminnasta on jäänyt tällainen kuva. En ole kuitenkaan jäänyt hautomaan pahaa mieltä, koska mielestäni asiaan on ihan luonnollinen selitys.
Näitä tuttavien tapaamisia voi säädellä täysin senhetkisten voimavarojen ja fiilisten mukaan. Jos elämä on aikataulutettua, on kuormittavaa varata kalenteriin yhtään enempää kaverimenoja kuin varmasti tietää jaksavansa. Itse en ainakaan halua joutua viime tipassa perumaan.
Jollekin viikolle en esimerkiksi halua sopia etukäteen mitään. Voi silti olla, että näen, kun Marjatta istuu pihalla ja mulla on juuri sillä hetkellä aikaa, niin menenkin tunniksi juttelemaan.
Pitemmän ajan kuluessa tulee toki selväksi, kestääkö ystävyys välimatkaa. Jos molemmat haluavat olla ystäviä, kyllä sitä aikaa JOSKUS sieltä kalenterista löytyy. Jos ei toiselta koskaan löydy, se tarkoittanee, että aika on ajamassa ystävyyden ohi. Irti voi päästää ihan lämpiminkin tuntein, ja iloita siitä ajasta, minkä ystävän tai kaverin kanssa jakoi aiemmin. Kaikki ystävyydet eivät aina jatku koko elinikää, vaikka niin olisikin 17-vuotiaina vannottu. Se ei tarkoita, että kukaan olisi välttämättä tehnyt mitään väärin.
Marjattakaan tuskin haittaisi, vaikka juttelisit hänen kanssaan tunnin sijasta vain 5-10 minuuttia.
En tiedä, miten tämä liittyy mihinkään, mutta ei varmaan haittaisikaan, kun mitään ei oltu sovittu, suunniteltu eikä odotettu. Juttelutuokio jatkuu tietysti vain siihen saakka kun toinen ilmaisee halunsa lopettaa sen. Eikä normaalit sosiaaliset lahjat omaava tietenkään tuppaudu kenenkään seuraan, vaan antaa toisen olla rauhassa, kun huomaa, että juttuseura ei ollutkaan sillä hetkellä toivottua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen kyllä itse asiassa vähän järkyttynyt siitä miten välinpitämättömästi monet suhtautuvat ystäviinsä. Joku tuolla sanoikin "pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri". Ei kuulosta kovin ystäviä arvostan ihmisen puheelta. Mielestäni tuo ja se lausahdus, jota monet viljelee että hyvä ystävyys kestää vähempääkin yhteydenpitoa ja parempia aikoja odotellessa kuulostaa kovasti itsepetokselta ja oikeutukselta kohdella toisia välinpitämättömästi ja huonosti samalla silti odottaen, että itseltä mahdollisimman pienellä panostuksella voi saada toiselta mahdollisimman paljon. Tässäkin myös toiselta puolelta sitä empatiaa kaivattaisiin.
Minulla onneksi ystävyyssuhteissa kaikki ollaan vielä ns. samalla tasolla ja samoissa elämäntilanteissa, mutta huolettaa kyllä muuttuuko tämä joskus. Etenkin kun itse ei ole onnistunut löytämään puolisoa.
Myös mun mielestä pinnallisen sosiaalisuuden tarpeen tyydyttäjäksi riittää vaikka naapuri. Pinnallisella sosiaalisuudella tarkoitan juttuseuraa, lenkkiseuraa tms. Naapurin kanssa voi oikein hyvin jutella maailman tapahtumista ja muista ajankohtaisista asioista tai vaikka jostain uudesta telkkariohjelmasta tai naapurin uudesta autosta. Eli jutellaan samaan tapaan erilaisista asioita kuin mitä jutellaan työkavereiden kanssakin kahvi- tai lounastauolla. Ei niistä puhumiseen tarvita mitään sydänystävyyttä.
Miksi luulet etten ymmärtänyt mitä se tarkoittaa? Tuossahan juurikin verrattiin ystäviä pinnallisuuteen ja se oli minusta aika kauheasti sanottu.
Mä en ymmärrä yhtään, mitä pahaa pinnallisessa tuttavuudessa on. Läheisten ystävien lisäksi minulla on paljon tuttuja, jotka tunnen pinnallisesti. Eivät he ihmisinä ole yhtään sen vähemmän arvokkaita, vaikka MINÄ en ole tuntenut heitä pitkään emmekä ole jakaneet merkittäviä kokemuksia yhdessä (ainakaan vielä!).
Pinnalliset tuttavuudet ovat todella tärkeitä, mikäli koskaan haluaa saada uusia, läheisiä ystäviä. Sieltä tuttavien joukosta ne löytyvät.
Ne läheiset ja parhaat ystävätkin olivat ensin pinnallisia tuttavuuksia leikkipuistosta, koulusta, harrastuksesta tai työpaikalta tai jotain kaverin kavereita teiniajoilta. Niistä samoista ihmisistä tuli niitä läheisimpiä ja tärkeimpiä, mutta emme enää ole koulussa tai yliopistolla ja jaa sitä yhteistä arkea. Nyt arkea jakamassa on uusia, vielä pinnallisia tuttavuuksia.
Enhän minä sanonutkaan, että siinä on mitään väärää mutta jotenkin outoa että sellaisetkin priorisoidaan ystävien edelle. Kyllähän sellainen saa pahalta tuntua, että ystävälle (tai niin ainakin on luullut) ei tahdo aikaa riittää kalenteria tuijottamallakaan, mutta tuollainen arkinen nopea sosiaalinen kanssa käyminen hyvänpäivän tuttujen kanssa onnistuu muitta mutkitta.
Nyt ymmärrän, mitä tarkoitat. Voihan se tuntua kurjalta ja on myönnettävä, että joskus olen itsekin ihmetellyt, kun ystävän toiminnasta on jäänyt tällainen kuva. En ole kuitenkaan jäänyt hautomaan pahaa mieltä, koska mielestäni asiaan on ihan luonnollinen selitys.
Näitä tuttavien tapaamisia voi säädellä täysin senhetkisten voimavarojen ja fiilisten mukaan. Jos elämä on aikataulutettua, on kuormittavaa varata kalenteriin yhtään enempää kaverimenoja kuin varmasti tietää jaksavansa. Itse en ainakaan halua joutua viime tipassa perumaan.
Jollekin viikolle en esimerkiksi halua sopia etukäteen mitään. Voi silti olla, että näen, kun Marjatta istuu pihalla ja mulla on juuri sillä hetkellä aikaa, niin menenkin tunniksi juttelemaan.
Pitemmän ajan kuluessa tulee toki selväksi, kestääkö ystävyys välimatkaa. Jos molemmat haluavat olla ystäviä, kyllä sitä aikaa JOSKUS sieltä kalenterista löytyy. Jos ei toiselta koskaan löydy, se tarkoittanee, että aika on ajamassa ystävyyden ohi. Irti voi päästää ihan lämpiminkin tuntein, ja iloita siitä ajasta, minkä ystävän tai kaverin kanssa jakoi aiemmin. Kaikki ystävyydet eivät aina jatku koko elinikää, vaikka niin olisikin 17-vuotiaina vannottu. Se ei tarkoita, että kukaan olisi välttämättä tehnyt mitään väärin.
Marjattakaan tuskin haittaisi, vaikka juttelisit hänen kanssaan tunnin sijasta vain 5-10 minuuttia.
En tiedä, miten tämä liittyy mihinkään, mutta ei varmaan haittaisikaan, kun mitään ei oltu sovittu, suunniteltu eikä odotettu. Juttelutuokio jatkuu tietysti vain siihen saakka kun toinen ilmaisee halunsa lopettaa sen. Eikä normaalit sosiaaliset lahjat omaava tietenkään tuppaudu kenenkään seuraan, vaan antaa toisen olla rauhassa, kun huomaa, että juttuseura ei ollutkaan sillä hetkellä toivottua.
Tarkoitinkin just tuota, että kun tapaaminen Marjatan kanssa ei ole ennalta sovittu, ei Marjatallakaan ollut mitään odotuksia sille, kuinka kauan ehdit olla hänen seurassaan. Jos taas kutsuisi ystävänsä 5-10 minuutiksi käymään, todennäköisesti ystävällä olisi herne nenässä. Paitsi jos ystävä sattuisi myös asumaan naapurissa kuten Marjatta. Ystävällä kun hyvin todennäköisesti on enemmän odotuksia tapaamisesta kuin Marjatalla.
Entisajan yhteisöllisyyttä kaipaavien kannatta muistaa, että myös ennen osa ihmisistä oli tekemisissä vain oman perheen kesken:
1940-luvulla asutustilan korpeen raivanneet olivattekemisisaä lähinnä oman perheen kanssa, kerran kuussa kaupoilla ja kirkossa.
Ison talon emäntä 1800-luvun lopulla, jolla päivät täynnä työtä, vietti eniten aikaa lastensa, piikojensa ja anoppinsa, mahdollisesti kälynsä kanssa. Ruokapöydässä näki talon miesväkeä, kerran viikossa kävi kirkossa, pari kertaa vuodessa oli kinkerit tai kiertokoulu.
Työläisperheen nainen 1960-luvulla. Jos oli töissä, niin kuusi päivää viikossa kului työkavereiden kanssa, lauantai-iltaisin köytiin usein samalla porukalla tansseissa. Jos et ollut töissä, aviomiehellä parempi palkka, jolla pärjäsitte kaikki, niin olit eniten tekemisissä naapureiden kanssa. Sulla ei ollut autoa, sulla oli paljon kotitöitä ja joka päivä piti laittaa ruoka miehelle kun se palaa töistä. Joten näit naapureita eniten.
Kaikissa näissä on yhteistä se että omaa lähopiiriäänei voinut entisaikaan nainen valita samalla lailla kuin nyt. Sä kuuluit siihen yhteisöön mihin työ ja perhe sut liitti. Niiden kanssa sä vietit 90 prosenttia ajastasi. Ja ne ei välttämättä olleet sun sydänystäviä, te saatoitte olla vaikka kuinka erilaisia, mutta toimeen oli tultava, koska se oli se sun yhteisö. Sun piti sietää anoppia joka päivä, juoruilevaa Iitaa naapurissa, pahalle haisevaa Kaisaa, sitä kälyä, joka ei tajua sun uskonnollisuutta tai sä et tajua sen uskonnollisuutta.
Nykyään on hienoa kun voi työn ja perheen lisäksi olla ystäviä, mutta tunteja päivässä ei ole yhtään enempää. Työhön menee monella vähemmän aikaa, mutta perheelle ja opiskelulle enemmän.
Mutta en silti kadehtisi jotain menneisyyden tiivistä yhteisöllosyyttä. Se oli silloin välttämättömyys, mutta siihen liittyi myös se että sä et voinut valita niitä ihmisiä itse omaan yhteisöösi etkä sä voinut käyttää ystävyyteen samalla lailla aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minun ystävillä kaikilla, kuten minullakin, on oletuksena, että pääsääntöisesti arki-iltoina ei tavata koska se on liian hankalaa. Viikonloppunakin on ohan sallittua olla muita menoja tai levätä kotona. Olemmeko siis kaikki huonoja ystäviä toisillemme?
Jos ystäväni soittaisi, että hänellä on hätä, tottakai menisin hänen luokseen. Itse en "odota" ystäviltäni mitään.
Ei tietenkään automaattisesti, mutta tyypillistähän joillekin on tosiaan se käytös, että miehen löydyttyä aikaa ei enää sille tärkeälle ystävälle löydykään ja kaikki menee sitten sen edelle. Silloin kun on vaikeaa tai tulee ero, seura kyllä kelpaa. Sitten perustellaan tällaista välinpitämättömyyttä tuolla, että jos kyseessä on Oikea Ystävä, kyllä se hei ymmärtää! Mutta miksi vain sillä hylätyllä ystävällä on velvollisuus ymmärtää, miksi laiminlyöjä ei voi ymmärtää?
Jos teidän ystävänne näin kauheita ovat, mihin te heitä tarvitsette, miksi haluatte pitää heitä ystävinä? Minun mielestä on outoa, että tässä ketjussa enemmän ystäväaikaa toivovat kirjoittajat valittavat, kuinka ystävät tekevät ohareita, eivät ikinä ehdi tapaamaan, ovat välinpitämättömiä, hyväksikäyttävät eivätkä auta, miehensä ovat ikäviä tyyppiä, heitä kiinnostavat vain omat asiat, paapovat liikaa hemmoteltuja lapsiaan ja heissä on muutenkin kaikki viat.
Sen sijaan ne, jotka kertovat, että eivät ehdi tavata ystäviään paljon, kirjoittavat ystävistään arvostavasti ja kauniisti, ja tuntuvat suhtautuvan positiivisin mielin myös uusiin kavereihin, naapureihin ja hyvänpäiväntuttuihin.
Voisiko asioilla olla yhteys...?
No minun tuollaiset ystävyyssuhteet ovatkin hiipuneet pois. Huomion arvoista vain on, että tuollainen on yllättävän yleistä käytöstä etenkin naisilla jostain syystä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on ainakin herättänyt minut ymmärtämään, että on oikeastaan pakko hankkia se puoliso ellei tahdo olla koko aikuiselämäänsä yksin.
Tai sitten hankit laajan ystäväpiirin?
No sehän ei selvästi ole mikään tae millekään, siitähän tässä koko ketju ollaan puhuttu.
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Enhän minä sanonutkaan, että siinä on mitään väärää mutta jotenkin outoa että sellaisetkin priorisoidaan ystävien edelle. Kyllähän sellainen saa pahalta tuntua, että ystävälle (tai niin ainakin on luullut) ei tahdo aikaa riittää kalenteria tuijottamallakaan, mutta tuollainen arkinen nopea sosiaalinen kanssa käyminen hyvänpäivän tuttujen kanssa onnistuu muitta mutkitta.