Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle

Vierailija kirjoitti:

Mulle riittää että vähän soittelen kavereille tai laitan jotain viestiä silloin tällöin. Nyt kun olen etätöissä, tuntuu että jaksaisin nähdä kavereita enemmänkin. Kuormitun kälätyksestä.

Silti ystävät ovat tärkeitä, oma perhe ei riitä kaikkeen. Ei lasten ja miehen kanssa voi jauhaa "tyttöjen juttuja"

Perus hyväksikäyttäjä. Sinulla tuskin edes on syviä, sielullisia ystävyyssuhteita, turhanpäiväisiä kavereita muutama.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muutama sivu lukematta, mutta itselläni kyse ei ole lapsista, kiireestä, jne vaikka nekin vaikuttavat. Suurin pointti on se, että olen vain kasvanut ulos symbioottisista ystävyyssuhteista, joita pidetään yllä samaan tapaan kuin parisuhteita: varataan aikaa, pidetään tiukkaa yhteyttä. tehdään "yhteisiä juttuja" ja lojutaan tuntikaupalla sohvalla.

Vähän kauhea sanoa, mutta harvalla (noh, ei yhdelläkään) ystävälläni näin aikuisena on niin mielenkiintoinen elämä, että siitä riittäisi ruodittavaksi tuntien ajan sohvalla lojuen. Aivan varmaan sellaista ei ole oma elämäni. "Syvällisiä" tietysti voi jutella, mutta kun nekin mielipiteet ja aiheet on niin usein ruodittu, että harvoin nousee esiin uusia ihmettelyn aiheita. 

Näin ollen mulle ihan hyvin riittää tavata ystäviä, soitella joskus ja jutella päällimmäiset sitten viime näkemän 1-2 kertaa kuussa. Tietysti jos jotain erikoista tapahtuu, siitä soitellaan tai sen puitteissa tavataan. Mutta ei siinä arjessa ole mitään jauhamista koko ajan. Tämän lisäksi on ihanaa joskus järkätä jotain isommalla porukalla tai justiinsa tehdä jotain arjesta poikkeavaa.

Eli joo, aikuisuus on tullut väliin heidän kanssa, joiden mielestä ystävyys on kokoaikaista yhteyttä ja samojen aiheiden - ikävä myöntää - musta tylsää pyörittelyä.

Tämä! Nuoruudessa koko ajan tapahtui jotain, tuli uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia tilanteita, mutta näin aikuisena arki on niin tasaista, että ei siitä vaan riitä edes joka viikoksi saati joka päiväksi puhuttavaa.

Lisäksi ajatus ystävästä ikään kuin osana arkea, tekemässä ruokaa,  siivoilemassa ja röhnöttämässä sohvalla on vaan outo. Mun ystävillä on kyllä omat kämpät, joissa arjessaan tekevät tuota ja me sitten kun tavataan tehdään tosiaankin jotain muuta kuin arkisia asioita.

Ehkä se arki on niin tasaista juuri siksi, että ollaan vain oman perheen kesken eikä pidetä muihin ihmisiin yhteyttä.

Ei, vaan siksi, että olen aikuistunut. En saa enää mitään iloa siitä, että tutustun kymmeneen uuteen ihmiseen illassa, joiden nimiä en viikon päästä muista. Lisäksi nautin tasaisesta arjesta, siitä, että ei tule esim. rahan kanssa epämiellyttäviä yllätyksiä, ei ole pelkoja, kukaan ei stalkkaa tai roiku, mitä näitä oli lieveilmiöitä aikanaan.

Ihmisiin yhteyden pitäminen ei tarkoita sitä, että sohvani olisi joku läheisriippuvaisten hoitopaikka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle riittää että vähän soittelen kavereille tai laitan jotain viestiä silloin tällöin. Nyt kun olen etätöissä, tuntuu että jaksaisin nähdä kavereita enemmänkin. Kuormitun kälätyksestä.

Silti ystävät ovat tärkeitä, oma perhe ei riitä kaikkeen. Ei lasten ja miehen kanssa voi jauhaa "tyttöjen juttuja"

Karmea asenne. ”Kun perhe ei riitä kälätykseen, sitten voin olla ystävien kanssa!” Kaltaisesi ihmiset tarvitsisivat kunnon opetusken.

Niin, että ihan tuon yhden viestin perusteella alat toivoa pahaa toiselle ihmiselle?

Taitaa olla jossain muualla ne syyt, että kaverit ei jaksa nähdä "tarpeeksi".

Minulle ystävyyssuhteet ovat jopa tärkeämpiä kuin perhe. Ja ovatkin, jollakin tasolla, etenkin nyt kun lapset ovat jo aikuisia ja kasvatustehtävä hoidettu.

Vierailija kirjoitti:

Minulle ystävyyssuhteet ovat jopa tärkeämpiä kuin perhe. Ja ovatkin, jollakin tasolla, etenkin nyt kun lapset ovat jo aikuisia ja kasvatustehtävä hoidettu.

Samoin. Tosin yhdistävänä tekijänä syvimpiin ihmissuhteisiini on yhteinen henkinen polku. Minulla ei ole ”kälätysihmisiä” elämässäni, enkä usko ydinperheen rakentavaan voimaan enää lasten aikuistuttua.

Minäkin olen introvertti ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Sosiaalinen asiakaspainotteinen työ, puheliaat työkaverit, ja kotona lapset ja mies. Omana aikanani saatan haluta vain kuunnella musiikkia yksin ja tuijottaa seinää omissa ajatuksissani. Ystäväni ovat myös introverttejä luonteeltaan ja asuvat eri paikkakunnilla kuin minä, lähin 200 km päässä. Joku toinen olisi ehkä tilanteessani yksinäinen, minä en. Kun ei kuitenkaan päästä näkemään välimatkan takia spontaanisti, viestitellään ja tavatessa jatketaan siitä mihin viimeksi jäätiin. Olisi kyllä mukavaa asua taas samalla paikkakunnalla ystävien kanssa, mutta ne on niin hajaantuneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle ystävyyssuhteet ovat jopa tärkeämpiä kuin perhe. Ja ovatkin, jollakin tasolla, etenkin nyt kun lapset ovat jo aikuisia ja kasvatustehtävä hoidettu.

Samoin. Tosin yhdistävänä tekijänä syvimpiin ihmissuhteisiini on yhteinen henkinen polku. Minulla ei ole ”kälätysihmisiä” elämässäni, enkä usko ydinperheen rakentavaan voimaan enää lasten aikuistuttua.

Haa, hengenheimolaisia! Olemme jopa suunnitelleet yhteisöasumista parhaiden ystävien kanssa kymmenen vuoden sisään. Osa jättää puolisonsa, osa ottaa mukaan. Olemme siis 50+ emmekä ”hippejä”. Haluan jakaa syvää ystävyyttä ja sen syventämistä entisestään vanhuudenpäivinäni. Tärkeintä elämässä, ehdottomasti.

Minulla ei ole lapsia, mies on. Suurimmalla osalla kavereistani on perhe, siis myös lapsia. YH-äitejä on pari. He eivät ole muuttuneet mitenkään tylsiksi perheiden vuoksi. Emme tapaa niin usein kuin aivan varmasti jokainen haluaisi, mutta ei se haittaa. Nykyään on somet ja muut, yhteyttä voi pitää, ystävyydessä tärkeintä on tieto, että siellä ne toiset ovat, he pitävät minusta edelleen, olen heille tärkeä ja he minulle, huolimatta siitä, että emme enää makaile tuntitolkulla toistemme sohvilla.

Eräs ystäväni jäi joukosta, koska hänelle tämä vain ei riittänyt. Hän halusi tehdä koko ajan kaikkea ihan tavallista, esimerkiksi käydä ruokakaupassa yhdessä, kävelyllä joka päivä, tulla etäpäivänä meille syömään tai minun olisi pitänyt mennä heille, siivoilla...mä en oikeasti tajunnut tätä lainkaan. Nämä on mun arjen púuhia, joita hoidan itse tai joskus miehen kanssa, mutta ei mekään siis pariskuntana kuljeta yhdessä joka kerta kaupassa tai siivota kimpassa. Kumpikin tekee ajallaan.

Yritin selittää, että en halua ajoittaa esim kaupassa käyntiä hänen kanssaan, menen sinne kun joudan ja haluan. Hänestä tämä oli huonoa ystävyyttä ja kertoilee varmaan nykyään, miten tylsä olen, kun mulle riittää nyhjöttäminen miehen kanssa netflix-illassa.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on paljon ihmeellistä jankkaamista ja tahallista(?) väärinkäsitystä.

Minä olen kirjoittanut siitä että aikaa ei ole nähdä kavereita joka ilta, eikä edes viikottain. Olen myös sanonut, että kaverit on tärkeitä ja hädän tullen kaveria autetaan vaikka keskellä yötä.

Se, että minulla tai kavereillani ei ole halua tai aikaa nähdä joka viikko ei tarkoita sitä että emme välitä toisistamme tai ystävyytemme olisi jotenkin huonoa tai epäyhteisöllistä. Meidän ystävyytemme on olemassa ja jatkuu myös niinä päivinä kun emme aktiivisesti ole yhteydessä, se ei vaadi jatkuvaa näkemistä. Näemme silloin kun kaikille osapuolille sopii emmekä aseta kenellekään mitään ehtoja siitä miten usein on tavattava ja soitettava.

Ymmärrämme, että elämäntilanteet vaihtelee, nuorena oli erilaista kuin nyt työ- ja lapsiperhe-elämän pyörityksessä. Tulee myös aika jolloin perhe vie vähemmän aikaa ja kenties ystävien kanssa tulee vietettyä enemmän aikaa.

Jos joku ystävä alkaisi vaatia ystävyydeltä enemmän kuin mihin minulla on resursseja, niin varmasti siinä vaiheessa välitkin viilenisivät, sillä ystävyyteen kuuluu myös tilan antaminen sekä hienotunteisuus ja ymmärrys toisen elämäntilannetta kohtaan.

Se on harmi ettei ap saa ystävyydeltä sitä mitä haluaisi, mutta elämä nyt vain tahtoo olla sellaista että ns. ruuhkavuosia elävät ihmiset panostavat enemmän perheeseensä kuin muihin asioihin. Se ei tosiaan tarkoita etteikö myös muista ihmisistä välittäisi.

Ihanasti yrität kääntää muiden kirjoituksia, mutta korjaan nyt kuitenkin sen verran että mainitsemasi joka ilta näkemisestä kukaan ei ole puhunut, ei myöskään jatkuvasta näkemisestä, tai siitä että ystävyys olisi olemassa vain sillä hetkellä kun näkee toisen jatkuvasti livenä. Kenelläkään ei myöskään ole ollut ymmärryksen puutetta toisen elämäntilanteita kohtaan. 

Toiset vain ovat hyviä ystäviä ystävän varsinaisessa merkityksessä, ja toiset ovat olevinaan ystäviä, mutta eivät sitten olekaan kun jotain tapahtuu elämäntilanteessa. Ihmiset voivat myös käsittää ystävyyden eri tavoin. Tämä on ollut totta kohdallani usein. Minulla on yksi ystävä. Ennen luulin että niitä on 3, mutta kaksi heistä hävisivätkin elämäntilanteiden myöstä, toinen minun elämäntilanteeni, ja toinen omansa takia. Tämä yksi jäi, ja todellakin hän eroaa kaikista muista ihmisistä ystävyydellään.

Kahden muun entisen ystävän kanssa asiat on keskusteltu, ja toinen ei halunnut enää olla ystäväni kun minun lapsellani, silloin jo iso lapsi, oli sairaus, ja tuohon aikoihin aloin myäs seurustelemaan mieheni kanssa. Tämä ystäväni ajatteli loukata minua sillä että lisäsi ikävän elämäntilanteeni kuormitusta puhumalla minulle rumasti, olemalla ilkeä, ja vetämällä pystyyn juttuja. Hän oli niin loukkaantunut siitä että minulla meni yhtäkkiä parisuhteessa hyvin, ja hänellä ei parisuhdetta ollut. Toinen ystävä hävisi oman  teininsä mt-ongelmien takia. Hän ei halunnut olla kanssani tekemisissä enää, eikä kertoa minulle lapsensa kuulumisia, koska häntä hävetti lapsensa tilanne. Tämä johtui siitä että hän oli ollut salatyytyväinen kun minun lapsellani(nyt jo siis aikuinen lapsi jolla menee hyvin) oli sairaus ja ongelmat, ja hänen lapsensa oli "täydellinen" ja hän "täydellinen " äiti, ja kun lapsensa sairastui, ei voinut enää olle tekemisissä kanssani ettei tarvitsisi puhua lapsesta. Tämä lapsi muuten oli minullekin tosi tärkeä, ja olisin voinut osaltani auttaa häntä mutta ei sitten.

Sitä vain että heidän käsitys ystävyydestämme oli sitä laatua että he saivat tuntea olensa paremmaksi rinnallani, ja minä olin aina  tukena. Virheeni oli luulla että he olisivat aina tukenani ja rinnallani, ja että voisimme molemmat puhua vaikesitakin asioista toisillemme ja tukea pahoissa paikoissa.

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia, mies on. Suurimmalla osalla kavereistani on perhe, siis myös lapsia. YH-äitejä on pari. He eivät ole muuttuneet mitenkään tylsiksi perheiden vuoksi. Emme tapaa niin usein kuin aivan varmasti jokainen haluaisi, mutta ei se haittaa. Nykyään on somet ja muut, yhteyttä voi pitää, ystävyydessä tärkeintä on tieto, että siellä ne toiset ovat, he pitävät minusta edelleen, olen heille tärkeä ja he minulle, huolimatta siitä, että emme enää makaile tuntitolkulla toistemme sohvilla.

Eräs ystäväni jäi joukosta, koska hänelle tämä vain ei riittänyt. Hän halusi tehdä koko ajan kaikkea ihan tavallista, esimerkiksi käydä ruokakaupassa yhdessä, kävelyllä joka päivä, tulla etäpäivänä meille syömään tai minun olisi pitänyt mennä heille, siivoilla...mä en oikeasti tajunnut tätä lainkaan. Nämä on mun arjen púuhia, joita hoidan itse tai joskus miehen kanssa, mutta ei mekään siis pariskuntana kuljeta yhdessä joka kerta kaupassa tai siivota kimpassa. Kumpikin tekee ajallaan.

Yritin selittää, että en halua ajoittaa esim kaupassa käyntiä hänen kanssaan, menen sinne kun joudan ja haluan. Hänestä tämä oli huonoa ystävyyttä ja kertoilee varmaan nykyään, miten tylsä olen, kun mulle riittää nyhjöttäminen miehen kanssa netflix-illassa.

Mulla on vähän samanlaisia näkemyksiä. Kun ystävät saivat lapsia, minulle oli ihan luonnollista, ettö he keskittyivät aluksi tiiviisti vauvaan ja se vauva pyöri myös monissa tapaamisissa mukana. Ei se vauva ole mikään koira tai esine, vaan ihminen, josta pitäisi jotenkin yrittää kasvattaa täyspäinen aikuinen. Kyllä se on koko yhteiskunnan etu, että lapsia hankkineet ei vaan dumppaa niitä jonnekin vaan ottavat vanhemmuuden tosissaan. Eli jos ystävät saa lapsia ja itse niitä inhoaa lapsia syvästi, ei auta valittaa vaan vaihtaa ystäviä.

Tuntuu että tässä ketjussa ystävät on jotain syvästi henkilökohtaista, joka taistelee ydinperheen kanssa vietettyä aikaa vastaan. Meillä toisin: alun perin miehen tai mun omista ystävistä tullut suurelta osin yhteinen porukka, olen siis miehen myötä saanut monta uutta ystävää ja hän on saanut minun kauttani tutustua laajempaan joukkoon ihmisiä. Nyt tuskin kukaan enää muistaa, kuka oli alunperin kenenkin kaveri tai tyttöystävä, aikaa vietetään yhdessä. Totta kai näen ystäviä myös yksin harrastuksessa tai viinillä, mutta paljon suurempi osa ystävyyksiä kulkee mukana perheen elämässä. He ovat lastemme kummeja tai meidän entisiä työkavereita ja nykyisiä läheisiä, lasten kautta saatuja ystäviä, meidän molempien siskot ja veljet puolisoineen jne.... Ei "ystäväaika" ole pois perheeltä, vaan kutsumme ihmisiä mukaan mökille ja veneelle, jolloin kaikilla on ystäväseuraa. Myös lapsilla. Eikä tästä porukasta pudoteta eronneita pois, eikä niitä jotka saavat vauvan tai lapset muuttavat kotoa. 

Jokaisella on omat toiveensa ystävyyden tiiviyden suhteen, eikä siihen ole viisasten kiveä. Toiveiden pitäisi kohdata ja niistä voi myös kohteliaasti puhua. Itsellä on yksi opiskelukaveri joka nykyään asuu kaukana. Hän ei tykkää viestitellä emmekä pääse usein tapaamaan toisiamme. Nyt on tullut tunne että olemme vieraantuneet enkä halua panostaa sitäkään vähää häneen. Haluaisin kuitenkin viestitellä useammin ja sen tunteen että kaveriin kehtaa ottaa yhteyttä välillä ihan hömppäkuulumisissakin.

Kerran mulla oli kaveri jonka kanssa tavattiin usein. Käytiin kahvilla ja lasten kanssa puistossa tai tapahtumissa. Se oli tosi piristävää ja hauskaa! Asuimme lähekkäin ja kumpikin on luonteeltaan aika spontaanisti liikkeelle lähtevä. Hän muutti ulkomaille ja oma elämä muuttui taas harmaammaksi.

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin tähän niin, että ihminen löytää kyllä aikaa haluamilleen asioille. Jos ei löydä, niin sitten ne asiat eivät ole niin tärkeitä.

Täsmälleen samaa mieltä. Ja myös sitä mieltä että ihminen tuppaa tekemään asioita joista saa itselleen haluamaansa asiaa. Niin hulluta kuin se monesti kuulostaakin, niin näin on niin hyvässä kuin pahassakin. Henkilö voi valittaa kun töitä on niin liikaa ettei mitään muuta kerkeä, mutta tosiasiassa hän nimen omaan haluaa tehdä niitä töitä juuri niin paljon. Jos ei haluaisi, hän tekeisi asialle jotain. sama koskee myös huonossa parisuhteessa olevaa. Hän voi kiven kovaan väittää ettei halua siinä suhteessa olla mutta on "ihan pakko". Tosiasiassa hän on mieluummin siinä suhteessa kuin ettei olisi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Toi ajatus, että ystävät on jotain ylimäärästä, on kyllä just sellanen mikä itseäkin surettaa. :( Toki ihmiset kaipaa eri määrän sosiaalista kanssakäymistä/ heillä on eri määrä aikaa ja jaksamista, mutta itseäni harmittaa se, että itse saan ystävien kanssa olemisesta voimaa ja sisältöä elämään, oli se sitten sohvalla yhdessä väsyneenä loikoilua, ja toisille se on erillinen ekstra-asia, johon pitäisi venyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen saman ikäinen kuin ap ja ollut yksin aina, syntymästäni asti. Sinulla on sentään ihania muistoja tallella ja ymmärrä se, että terveellä aikuisella omat lapset menevät kaiken edelle. 

Tottakai menee, mutta oikeastiko ystäviä ei voi nähdä, koska on lapsia? Ei se, että menee mieluummin ystävän kanssa lenkille kuin jälleen kerran jalkapallokentän laidalle katsomaan harjoituksia tarkoita, että se ystävä on tärkeämpi kuin se lapsi.

Ap

No mene sinne jalkapallokentän laidalle sinäkin. Otat termariin kahvit ja juttelette siellä. Ja 2-3 kertaa kuussa, sehän on joka toinen viikko. Haloo. Jos se lenkkeily ei oo sinun ystävän laji. Ehkä hänen pitää viedä se lapsi sinne harkkoihin eikä siinä välissä ehdi lenkille.

Vierailija kirjoitti:

Tuntuu että tässä ketjussa ystävät on jotain syvästi henkilökohtaista, joka taistelee ydinperheen kanssa vietettyä aikaa vastaan. Meillä toisin: alun perin miehen tai mun omista ystävistä tullut suurelta osin yhteinen porukka, olen siis miehen myötä saanut monta uutta ystävää ja hän on saanut minun kauttani tutustua laajempaan joukkoon ihmisiä. Nyt tuskin kukaan enää muistaa, kuka oli alunperin kenenkin kaveri tai tyttöystävä, aikaa vietetään yhdessä. Totta kai näen ystäviä myös yksin harrastuksessa tai viinillä, mutta paljon suurempi osa ystävyyksiä kulkee mukana perheen elämässä. He ovat lastemme kummeja tai meidän entisiä työkavereita ja nykyisiä läheisiä, lasten kautta saatuja ystäviä, meidän molempien siskot ja veljet puolisoineen jne.... Ei "ystäväaika" ole pois perheeltä, vaan kutsumme ihmisiä mukaan mökille ja veneelle, jolloin kaikilla on ystäväseuraa. Myös lapsilla. Eikä tästä porukasta pudoteta eronneita pois, eikä niitä jotka saavat vauvan tai lapset muuttavat kotoa. 

Tää on hyvä malli, että koko perhe voi olla mukana. Ap komensi lapset muualle häiritsemästä, että jospa ei sit halua ystävienkään lapsia mukaan häiritsemään.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Tämähän vaan kertoo ettet tajua lapsista ja suhteesta niihin yhtään mitään. Ne lapset täyttävät niin ison ja merkittävän osan elämästä että niistä tulee puhuttua, vertailtua, kuunneltua muiden juttuja jne. Ihan samaan tapaan kuin miehillä vaikka armeijan käyminen. Kun sitä elää 24/7 niin siitähän sitä sitten pitää myös puhua. Tässä vaiheessa lapsettomien baarireissujen kertaaminen joista on puhuttu jo edelliset 10 vuotta alkavat kuulostaa rajusti saman vanhan kertaamiselta ja muutenkin samat vanhat jutut aivan turhanpäiväisiltä. Kuulostaako loukkaavalta? Ne lapset ovat ystävillesi maailman tärkein asia. Jos et jaksa kuunnella ystäviesi maailman tärkeimmästä asiasta, oletko itse kovin hyvä ystävä?

Valitettavasti lasten asioita ei aina tiedä etukäteen kuukausien päähän, ja siksi jokaiseen sovittuun menoo kuuluu lapsivaraus. Jos ei kelpaa niin minkäs teet kun ymmärrystä ei löydy. Sillä lapsella ei ole ketään muuta huolehtimassa kuin omat vanhemmat. Lapsi ei itsenäisesti pääse useaan vuoteen mihinkään eikä lapsen asiat yleensä ole jotain jonka voi lykätä johonkin. Lapsen paras kaveri ilmoittaa vaikka synttärit viikonlopulle, niin siinä sitten katsotaan miten lapsi sinne pääsee, ja lapsihan pääsee, jollei siihen ole tehty jotain todella suurta suunnitelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoisin tähän niin, että ihminen löytää kyllä aikaa haluamilleen asioille. Jos ei löydä, niin sitten ne asiat eivät ole niin tärkeitä.

Täsmälleen samaa mieltä. Ja myös sitä mieltä että ihminen tuppaa tekemään asioita joista saa itselleen haluamaansa asiaa. Niin hulluta kuin se monesti kuulostaakin, niin näin on niin hyvässä kuin pahassakin. Henkilö voi valittaa kun töitä on niin liikaa ettei mitään muuta kerkeä, mutta tosiasiassa hän nimen omaan haluaa tehdä niitä töitä juuri niin paljon. Jos ei haluaisi, hän tekeisi asialle jotain. sama koskee myös huonossa parisuhteessa olevaa. Hän voi kiven kovaan väittää ettei halua siinä suhteessa olla mutta on "ihan pakko". Tosiasiassa hän on mieluummin siinä suhteessa kuin ettei olisi. 

Ah - kyllä! Juuri tämä! Nämä iänikuiset lupaukset ”kuinka olisi todellakin mahtavaa nähdä ajan kanssa ja plaaplaa” ovat oikeasti ja totuudellisesti lause ”et ole minulle millään tasolla prioriteetti, en haluakaan löytää sinulle aikaa”. Ihan Juuri Näin.

Sama täällä. Minulla ei ole mitään kälätysihmisiä elämässäni kälättämässä. Eivät ystävyyteni ole tuota tasoa. Hyvin pinnallisia kirjoittajan ihmissuhteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ystävät vähitellen kaikonneet juurikin lasten saamisen jälkeen. Jonkin aikaa sitä jaksoi kysellä, mutta sitten riittävän monien etukäteen sovittujen tapaamisten päätyttyä ohareihin Pirkko-Pulla-Petterin jonkun asian mentyä edelle päätin antaa olla. Välillä tuntui että olisi ollut parempi että olisi edes valehdeltu, kuin sanoneet suoraan että lapsen kotiläksyt/harrastukseen vieminen/mikä tahansa muu asia meni nyt jo viikkoja sitten sovitun asian ohi.

Yksi toistuva asia oli sekin, että sitten kun lopulta nähtiin, joka ainoa puheenaihe ohjautui lapsiin. Oli se sitten lääkärien palkat tai juoksukenkien ostaminen. Joskus lapset tuotiin mukaan ilman ennakkovaroitusta ja lopulta homma meni niiden kanssa höösäämiseksi sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vain aikuisten kesken. Paras oli ehkä, kun oltiin sovittu että otetaan pari lasia viiniä ja käydään katsomassa elokuva - ilmoitti sitten tulomatkalla että lapsen isä lähtikin viettämään iltaa ja että he ovat kaksistaan lapsen kanssa tulossa meille. Ilmoitin, että ei tarvitse tulla, tästä ei sovittu ja mulla ei raskaan työviikon jälkeen ollut mitään mielenkiintoa alkaa katsomaan mitään ylimääräistä showta kotonani. Tottakai olin huono ihminen sitten, mutta eipä edes haitannut.

Mutta sitä kai se on aikuisuus, ja sen ymmärrän hyvin. Hieman jännittää miten tässä käy, en halua itse lapsia, eli tulevaisuudessakaan tuskin tilanne paranee ainakaan näiden ystävien osalta. Nyt kun osan lapset on jo hieman vanhempia, on vanhan ystävyyssuhteen ylläpito alkanut kummasti kiinnostaa. En tiedä miten suhtautua, kun vuosia laitettiin joka asia lasten piikkiin menemään edelle ja nyt kun niistä ei enää ole seuraa samalla tavalla, alkaakin kiinnostaa.

Tämähän vaan kertoo ettet tajua lapsista ja suhteesta niihin yhtään mitään. Ne lapset täyttävät niin ison ja merkittävän osan elämästä että niistä tulee puhuttua, vertailtua, kuunneltua muiden juttuja jne. Ihan samaan tapaan kuin miehillä vaikka armeijan käyminen. Kun sitä elää 24/7 niin siitähän sitä sitten pitää myös puhua. Tässä vaiheessa lapsettomien baarireissujen kertaaminen joista on puhuttu jo edelliset 10 vuotta alkavat kuulostaa rajusti saman vanhan kertaamiselta ja muutenkin samat vanhat jutut aivan turhanpäiväisiltä. Kuulostaako loukkaavalta? Ne lapset ovat ystävillesi maailman tärkein asia. Jos et jaksa kuunnella ystäviesi maailman tärkeimmästä asiasta, oletko itse kovin hyvä ystävä?

Valitettavasti lasten asioita ei aina tiedä etukäteen kuukausien päähän, ja siksi jokaiseen sovittuun menoo kuuluu lapsivaraus. Jos ei kelpaa niin minkäs teet kun ymmärrystä ei löydy. Sillä lapsella ei ole ketään muuta huolehtimassa kuin omat vanhemmat. Lapsi ei itsenäisesti pääse useaan vuoteen mihinkään eikä lapsen asiat yleensä ole jotain jonka voi lykätä johonkin. Lapsen paras kaveri ilmoittaa vaikka synttärit viikonlopulle, niin siinä sitten katsotaan miten lapsi sinne pääsee, ja lapsihan pääsee, jollei siihen ole tehty jotain todella suurta suunnitelmaa.

Näin juuri. Sitäpaitsi, minulla ainakin lapsi on antanut yhden lisäsyyn nysvätä enemmän miehen kanssa: sillä kun kiinnostaa ihastella yhdessä meidän kalleinta aarrettamme, pientä vauvaamme ja puhua vauvan asioista. Se on ihan OK ja ymmärrettävää, että muilla ei kiinnosta, mutta puuhataan ja puhutaan sitten keskenämme. Haluamme nauttia tästä ajasta.