Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Missä ihmeen tynnyrissä olet elänyt, jos et tunne ainuttakaan suomalaista joka olisi osallistunut jonkinlaisiin suku-, rapu-, grilli- tms. juhliin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
2-3 kertaa kuussa on kyllä mun mielestä tosi paljon! Mun mielestä on aika kohtuutonta odottaa pienten lasten vanhemmilta näkemistä tätä useammin. Siis ihmisiltä, jotka käy töissä, harrastaa jotain ja pyörittää sitä pienten lasten perhearkea. Jos akatellaan vaikka että ihmisellä on viisi ystävää ja heitä näkisi vaikka tuon 2-3 kertaa kuussa, niin sehän olisi 10-15 kaveritapaamista kuussa. Eli joka viikko olisi 2-3 tapaamista viikossa!! Tämä siis kaikkien perheen harrastusten yms. lisäksi. Onko ap ottanut reaaliteettaja huomioon?
Eikös ap tuolla aijemmin kertonut, ettei hänen kavereillaan ole kellään enää pieniä lapsia. Käsitin myös, ettei hänen kavereillaan ole 10 muuta kaveria joita nähdä, todella kuormittavaa työtä tai muuta "oikeaa" estettä, mitä täällä on koitettu keksiä aloittajan kavereiden puolustukseksi.
Itse käsitin hänen viestien perusteella, että kyseessä nimenomaan sellaisia ihmisiä, joita ei kiinnosta sumplia tapaamisia, ja kokevat tuollaiset kaverin kanssa näkemiset jotenkin todella toisarvoisina, toisin kuin ap kokee.
Ovat kuitenkin vailla aloittajan huomiota, kun he itse tarvitsevat jotain - kuuntelijaa ja auttajaa esimerkiksi siinä muutossa.En puhunut minäkään kymmenestä muusta kaverista, vaan viidestä, mikä on hyvinkin realistinen määrä. Se tekee tuon 2-3 kaveritapaamista viikossa, mikä on minusta ihan epärealistinen määrä perheelliselle ihmiselle. Ja melkoisen ylimielistä arvioida, että mikä on kenellekin "oikea" este. Oikea este voi olla vaikka se ettei vaan jaksa työpäivän jälkeen tai siinä perhearjen keskellä (aloituksessa ap mainitsi Jake 5-v:n jääkiekkoharjoitukset, mikä lienee ihan "oikea este").
Samaa mieltä. Tuohan tarkoittaisi, että olisi töiden lisäksi sekä lauantai- että sunnuntaipäivän ja sitten vielä yhden arki-illan pois perheen luota. Pienet lapset menee kuitenkin yleensä nukkumaan klo 20 niin ei siinä ihan hirveästi aiksa sitten lapsille jää.
Mun mielestä myös isommatkin lapset tarvitsevat vanhempiaan, eivät vain pienet.
Tottakai. Lähinnä hain tuolla sitä, että jos käy viitenä päivänä viikossa töissä niin se aika pienen lapsen kanssa on jo siksikin rajallinen, että he eivät valvo pitkään. Eli jos haet lapsen hoidosta 16:30 niin klo 19 aletaan jo iltapuuhiin.
Minä huomasin, että moni tässä ketjussa ymmärtää ihan väärin joko tahallaan tai eivät vaan tajua. Ei kai aloittaja ole missään vaiheessa sanonut, että hänkään jokaista kaveria olisi viikottain näkemässä. Moni siis sanoo, että jos kavereita on sen viisi vaikkapa, niin eihän niitä jokaista ehdi joka viikko nähdä. No ei varmasti eikä kukaan ole niin väittänytkään. Voihan aloittajallakin olla 5 kaveria, eikä ole heitä kaikkia viikottain tapaamassa, ja sanoi senkin, että ei hän mieltään pahoita vaikka ei nyt joka viikko näkisikään. Lähinnähän häntä harmittaa se, että lähes poikkeuksetta aina kaikki menee hänen edelleen, toisin kuin hänellä. On kait hälläkin työ ja lapsiakin on kertonut olevan, ja silti tuntuu olevan aikaa myös ystävälle, koska kyllähän aikaa löytyy sellaiseen, mihin todella haluaa.
Minä komppaan kyllä aloittajaa, koska ymmärsin viestiensä perusteella mitä tässä tarkoittaa.
Eli olisiko ap:n syytä hankkia enemmän kavereita niin ei tuo yksi tai ne harvat kuormittuisi niin paljon ap:n sosiaalisuuden tarpeesta? Ap kertoo, että haluaa muutakin sosiaalisuutta kuin vain omaan perhettä ja töitä. Tähän "pinnalliseen sosiaalisuuteen" riittää tosiaan vaikka ne naapurit ja koiranulkoiluttajat omilta kotikulmilta, ja jotka myös varmasti pääsevat matalammalla kynnyksellä vaikka sinne lenkille. Älytön tuo ap:n odotus, että ystävien pitäisi skipata harrastuksensa, jotta ehtisivät ap:n kanssa lenkille (aloituksessa ehdotti näin).
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Kuten mistä? Monethan täällä sanovat, että nimenomaan haluaa vaihtaa nimenomaan niitä kuulumisia ustävien kanssa . Monilla pikkulapsiperheen äideillä se elämä täyttyy jonkinaikaa suurelta osin noista lasten asioista, kodinhoidosta ja perheestä. Minusta on jokseenkin urbaanilegenda, että ystävien kanssa puheenaiheet olisi aina jotenkin valtavan syvällisiä ja moniulotteisia tai erityisen sofistikoituneita. Kyllä ihmiset juttelevat pääasiassa niistä asioista, jotka koskettavan heidän sen hetkistä elämäänsä. Ts. parisuhteessa olevat eivät luultavasti keskustele kovin paljon tinder-deittailusta tai opiskelijat eläke-etuuksista jne.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Kuten mistä? Monethan täällä sanovat, että nimenomaan haluaa vaihtaa nimenomaan niitä kuulumisia ustävien kanssa . Monilla pikkulapsiperheen äideillä se elämä täyttyy jonkinaikaa suurelta osin noista lasten asioista, kodinhoidosta ja perheestä. Minusta on jokseenkin urbaanilegenda, että ystävien kanssa puheenaiheet olisi aina jotenkin valtavan syvällisiä ja moniulotteisia tai erityisen sofistikoituneita. Kyllä ihmiset juttelevat pääasiassa niistä asioista, jotka koskettavan heidän sen hetkistä elämäänsä. Ts. parisuhteessa olevat eivät luultavasti keskustele kovin paljon tinder-deittailusta tai opiskelijat eläke-etuuksista jne.
Ja näistä arjen asioista yleensä asiat sitten laajenevat niihin syvällisempiin. Tässä tietysti auttaa, jos onkin eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joita voidaan vertailla ja joista nousee erilaisia mielipiteitä.
Täällä joku myös esitti, että olisi naisten ongelma olla yksipuolisia ja hieman hyväksikäyttäviä ystävyyssuhteissa, mutta höpön höpön. Miehethän ne vasta luokittelevat kaverinsa ryyppykavereiksi, raksa-auttajiksi, eräretkikavereiksi, jne ja ihan härskisti ottavat yhteyttä vain, kun juuri tämän tyypin kaveria tarvitaan. Ero voi olla siinä, että tekevät sen avoimesti ja yleensä tietävät, mihin kategoriaan kenenkin kanssa kuuluvat. Tosin he loukkaantuvat aivan yhtä verisesti kuin naiset, jos ovat arvioineet kategoriansa väärin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Kuten mistä? Monethan täällä sanovat, että nimenomaan haluaa vaihtaa nimenomaan niitä kuulumisia ustävien kanssa . Monilla pikkulapsiperheen äideillä se elämä täyttyy jonkinaikaa suurelta osin noista lasten asioista, kodinhoidosta ja perheestä. Minusta on jokseenkin urbaanilegenda, että ystävien kanssa puheenaiheet olisi aina jotenkin valtavan syvällisiä ja moniulotteisia tai erityisen sofistikoituneita. Kyllä ihmiset juttelevat pääasiassa niistä asioista, jotka koskettavan heidän sen hetkistä elämäänsä. Ts. parisuhteessa olevat eivät luultavasti keskustele kovin paljon tinder-deittailusta tai opiskelijat eläke-etuuksista jne.
Ja näistä arjen asioista yleensä asiat sitten laajenevat niihin syvällisempiin. Tässä tietysti auttaa, jos onkin eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joita voidaan vertailla ja joista nousee erilaisia mielipiteitä.
Täällä joku myös esitti, että olisi naisten ongelma olla yksipuolisia ja hieman hyväksikäyttäviä ystävyyssuhteissa, mutta höpön höpön. Miehethän ne vasta luokittelevat kaverinsa ryyppykavereiksi, raksa-auttajiksi, eräretkikavereiksi, jne ja ihan härskisti ottavat yhteyttä vain, kun juuri tämän tyypin kaveria tarvitaan. Ero voi olla siinä, että tekevät sen avoimesti ja yleensä tietävät, mihin kategoriaan kenenkin kanssa kuuluvat. Tosin he loukkaantuvat aivan yhtä verisesti kuin naiset, jos ovat arvioineet kategoriansa väärin.
Jaa, mun mielestä taas miesten kaverisuhteissa ei tunnu olevan lainkaan sellaista draamaa mitä naisten ystävyssuhteissa. Ja olisko syy juuri tuossa, että obat ikäänkuin avoimempia ja selkeämpiä tuossa roolituksessa. Esim. miksi ryyppy- tai raksakaverin kanssa pitäisikään lähteä vaikka eräretkelle jos ko. ihmiset eivät ole lainkaan eräihmisiä? Tai eräkaveria pyytää remppa-avuksi, jos tämä on täysin avuton kaikissa tee-se-itse hommissa? Ehkä ongelma vähän onkin tuo, että naiset helposti odottavat sen ystävän olevan kiinnostuneita kaikesta mistä itsekin ovat kiinnostuneita ja yhden kaverin kanssa pitäisi pystyä tekemään kaikkea mahdollista.
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Sinun arkesi ja ystäväsi arki ovat erilaisia. Ystävyys katkeaa, kun kumpikaan ei jaksa kuunnella toisen juttuja, kasvatte ns. erilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Kuten mistä? Monethan täällä sanovat, että nimenomaan haluaa vaihtaa nimenomaan niitä kuulumisia ustävien kanssa . Monilla pikkulapsiperheen äideillä se elämä täyttyy jonkinaikaa suurelta osin noista lasten asioista, kodinhoidosta ja perheestä. Minusta on jokseenkin urbaanilegenda, että ystävien kanssa puheenaiheet olisi aina jotenkin valtavan syvällisiä ja moniulotteisia tai erityisen sofistikoituneita. Kyllä ihmiset juttelevat pääasiassa niistä asioista, jotka koskettavan heidän sen hetkistä elämäänsä. Ts. parisuhteessa olevat eivät luultavasti keskustele kovin paljon tinder-deittailusta tai opiskelijat eläke-etuuksista jne.
Ja näistä arjen asioista yleensä asiat sitten laajenevat niihin syvällisempiin. Tässä tietysti auttaa, jos onkin eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joita voidaan vertailla ja joista nousee erilaisia mielipiteitä.
Täällä joku myös esitti, että olisi naisten ongelma olla yksipuolisia ja hieman hyväksikäyttäviä ystävyyssuhteissa, mutta höpön höpön. Miehethän ne vasta luokittelevat kaverinsa ryyppykavereiksi, raksa-auttajiksi, eräretkikavereiksi, jne ja ihan härskisti ottavat yhteyttä vain, kun juuri tämän tyypin kaveria tarvitaan. Ero voi olla siinä, että tekevät sen avoimesti ja yleensä tietävät, mihin kategoriaan kenenkin kanssa kuuluvat. Tosin he loukkaantuvat aivan yhtä verisesti kuin naiset, jos ovat arvioineet kategoriansa väärin.
Jaa, mun mielestä taas miesten kaverisuhteissa ei tunnu olevan lainkaan sellaista draamaa mitä naisten ystävyssuhteissa. Ja olisko syy juuri tuossa, että obat ikäänkuin avoimempia ja selkeämpiä tuossa roolituksessa. Esim. miksi ryyppy- tai raksakaverin kanssa pitäisikään lähteä vaikka eräretkelle jos ko. ihmiset eivät ole lainkaan eräihmisiä? Tai eräkaveria pyytää remppa-avuksi, jos tämä on täysin avuton kaikissa tee-se-itse hommissa? Ehkä ongelma vähän onkin tuo, että naiset helposti odottavat sen ystävän olevan kiinnostuneita kaikesta mistä itsekin ovat kiinnostuneita ja yhden kaverin kanssa pitäisi pystyä tekemään kaikkea mahdollista.
Osalla naisista tuntuu ystävyys olevan hyvin lähellä platonista parisuhdetta. Huomiota pitäisi saada 24/7 ja ollaan mustasukkaisia muista ystävistä, eikä kyetä olemaan yhtäaikaa monen ystävän kanssa. Sellaista teinimenoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Kuten mistä? Monethan täällä sanovat, että nimenomaan haluaa vaihtaa nimenomaan niitä kuulumisia ustävien kanssa . Monilla pikkulapsiperheen äideillä se elämä täyttyy jonkinaikaa suurelta osin noista lasten asioista, kodinhoidosta ja perheestä. Minusta on jokseenkin urbaanilegenda, että ystävien kanssa puheenaiheet olisi aina jotenkin valtavan syvällisiä ja moniulotteisia tai erityisen sofistikoituneita. Kyllä ihmiset juttelevat pääasiassa niistä asioista, jotka koskettavan heidän sen hetkistä elämäänsä. Ts. parisuhteessa olevat eivät luultavasti keskustele kovin paljon tinder-deittailusta tai opiskelijat eläke-etuuksista jne.
Ja näistä arjen asioista yleensä asiat sitten laajenevat niihin syvällisempiin. Tässä tietysti auttaa, jos onkin eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joita voidaan vertailla ja joista nousee erilaisia mielipiteitä.
Täällä joku myös esitti, että olisi naisten ongelma olla yksipuolisia ja hieman hyväksikäyttäviä ystävyyssuhteissa, mutta höpön höpön. Miehethän ne vasta luokittelevat kaverinsa ryyppykavereiksi, raksa-auttajiksi, eräretkikavereiksi, jne ja ihan härskisti ottavat yhteyttä vain, kun juuri tämän tyypin kaveria tarvitaan. Ero voi olla siinä, että tekevät sen avoimesti ja yleensä tietävät, mihin kategoriaan kenenkin kanssa kuuluvat. Tosin he loukkaantuvat aivan yhtä verisesti kuin naiset, jos ovat arvioineet kategoriansa väärin.
Ihmiset ovat erilaisia. Ei mulla ainakaan arjen asioista puhuttaessa jutut laajene mihinkään Itämeren tilanteeseen, eutanasian etiikkaan, valtiontalouteen tai muuhun syvällisempään. Rehellisesti sanottuna en vapaa-ajallani ystävän seurassa edes jaksaisi pohtia syvällisiä asioita. Puhun mieluummin niistä asioista, mitä olen ystäväni kanssa juuri sillä hetkellä tekemässä. Esim jos ollaan viinimessuilla, puhutaan viineistä.
Vaikka olenkin nainen, mulla on silti erilaisia ystäviä. Juuri siksi, ettei yksi ihminen voi mitenkään olla kiinnostunut kaikesta samasta kuin minäkin. Enkä minäkään voi olla kiinnostunut kaikesta samasta kuin joku ystäväni. Absolutistia en pyydä seurakseni viinimessuille, koiratonta mukaani koirapuistoon, vähävaraista mukaani fine dining -ravintolaan, metallimusiikkia inhoavaa Tuska-festareille jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kakkahattutäti kirjoitti:
Yritä verkostoitua muiden sinkkuäitien kanssa. He ymmärtävät tilannettasi paremmin.
Olen sinkku itsekin ja huomannut, että parisuhde ja perhe menevät kaiken edelle. Itse en enää oikein jaksa perheellisiä kavereita tästä syystä.Se sinkku voi pariutua vielä, ja taas sama tilanne edessä. Haluaisin samanhenkisen ihmisen, jonka pää ei mene niin pyörälle miehestä, että unohtaa ystävänsä.
Tätä voisi verrata ihmiseen, joka jättää urahaaveensa jonkun miehen/naisen takia. Ura ja ystävät ovat isoja asioita, joita ei kannata haaskata yhdenkään rakkaustarinan vuoksi. Voi saada koko paketin, jos vain välittää yhtään.Ap
Vaikuttaa siltä että et oikein ymmärrä tai haluakaan ymmärtää ystäviesi arvoja. Uraa ja ystäviä ei sinusta kannata haaskata yhdenkään miehen takia, mutta sen miehen voi sitten ilmeisesti haaskata uran tai ystävien takia? Toiset haluavat uraa, mutta toisten suurin unelma saattaa olla se parisuhde tai perhe. Mitä pahaa siinä on, jos keskittyvät siihen ja menestyksekkään ja maineikkaan uran sijaan käyvätkin vain tavallisesti töissä, keskittyvät perheeseensä ja ovat varsin onnellisia elämäänsä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Suomalaisten kodit ovat keskimäärin aika pieniä, varsinkin kaupungeissa. Ei ole isoja ruokasaleja, joihin mahtuisi iso porukka ruokapöydän ääreen istumaan. Olohuoneissakin on tavallisesti sohva ja ehkä pari nojatuolia, joten isommasta porukasta osa saisi istua mukavasti ja osa korkeintaan jollain kovalla jakkaralla. Keittiötkään ei ole suunniteltu siten, että niissä saisi järjestettyä isolle porukalle kaikkine erikoisruokavalioineen tarjottavat niin, että kaikilla on sapuska samaan aikaan pöydässä eikä kylmäketjukaan katkea. Keittiön kaapeissa ei ole tilaa sekä omalle perheelle sopiville ruuanvalmistisastioille että isolle porukalle tarvittaviin isoihin kattiloihin jne. Hellassakin on yleensä vain neljä levyä, joista kaksi on pieniä. Vaatii myös jonkin verran kokemusta ja rutiinia, jos hauaa kutsua esim 15 ihmistä kotiinsa syömään. Mulla on tätä rutiinia vuosien kokemuksesta, mutta silti joka kerta joudun suunnittelemaan tarkkaan, missä järjestyksessä minkäkin asian teen, koska mulla ei esim ole niin isoa kattilaa, että sillä voisi keittää jonkun keiton 15:lle.
Lisäksi suomalaisten ostovoima on aika matala. Kaikilla ei ole varaa lähteä perheineen viettämään aikaa muiden kanssa ravintolaan eikä varsinkaan tarjota koko porukalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No, minun ystävillä kaikilla, kuten minullakin, on oletuksena, että pääsääntöisesti arki-iltoina ei tavata koska se on liian hankalaa. Viikonloppunakin on ohan sallittua olla muita menoja tai levätä kotona. Olemmeko siis kaikki huonoja ystäviä toisillemme?
Jos ystäväni soittaisi, että hänellä on hätä, tottakai menisin hänen luokseen. Itse en "odota" ystäviltäni mitään.
Ei tietenkään automaattisesti, mutta tyypillistähän joillekin on tosiaan se käytös, että miehen löydyttyä aikaa ei enää sille tärkeälle ystävälle löydykään ja kaikki menee sitten sen edelle. Silloin kun on vaikeaa tai tulee ero, seura kyllä kelpaa. Sitten perustellaan tällaista välinpitämättömyyttä tuolla, että jos kyseessä on Oikea Ystävä, kyllä se hei ymmärtää! Mutta miksi vain sillä hylätyllä ystävällä on velvollisuus ymmärtää, miksi laiminlyöjä ei voi ymmärtää?
Jos teidän ystävänne näin kauheita ovat, mihin te heitä tarvitsette, miksi haluatte pitää heitä ystävinä? Minun mielestä on outoa, että tässä ketjussa enemmän ystäväaikaa toivovat kirjoittajat valittavat, kuinka ystävät tekevät ohareita, eivät ikinä ehdi tapaamaan, ovat välinpitämättömiä, hyväksikäyttävät eivätkä auta, miehensä ovat ikäviä tyyppiä, heitä kiinnostavat vain omat asiat, paapovat liikaa hemmoteltuja lapsiaan ja heissä on muutenkin kaikki viat.
Sen sijaan ne, jotka kertovat, että eivät ehdi tavata ystäviään paljon, kirjoittavat ystävistään arvostavasti ja kauniisti, ja tuntuvat suhtautuvan positiivisin mielin myös uusiin kavereihin, naapureihin ja hyvänpäiväntuttuihin.
Voisiko asioilla olla yhteys...?
No minun tuollaiset ystävyyssuhteet ovatkin hiipuneet pois. Huomion arvoista vain on, että tuollainen on yllättävän yleistä käytöstä etenkin naisilla jostain syystä.
Jos naiset on perseestä niin hanki miespuolisia ystäviä. Luulisi olevan helppoa, kun olet niin paljon muita parempi ystävä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Sulla on ehkä luetunymmärtäminen vähän puutteellinen. Suurimmassa osassa viesteissä on kerrottu, että viettää itse aikansa tavalla x. Ei niissä ole sanottu, että muut eivät saisi elää eri tavalla tai että tuo erilainen tapa olisi huonompi. Eikä varsinkaan, että se ystävien kanssa olo on mitään baareissa riekkumista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Missä ihmeen tynnyrissä olet elänyt, jos et tunne ainuttakaan suomalaista joka olisi osallistunut jonkinlaisiin suku-, rapu-, grilli- tms. juhliin?
Niinpä. Minä olen kaverini lapsen kummi ja olen kyllä osallistunut heidän perhejuhliinsa, käynyt kaverin perheen ja hänen appivanhempiensa kanssa retkeilemässä jne. Eli nämä tilaisuudet ei rajoitu edes omaan sukuun.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse sinkkuna ja lapsettomana naisena, minua perheelliset sorsii,, lapset ja puoliso menee joka kerta kaiken edelle,, ihan ymmärrettävää tosin, mutta jos on sopinut et joku viikonloppu nähdään niin pitäähän se 5 vuotias konsta emilia raahata mukaan... Ei pysty keskustelemaan kun vie kaiken huomion,, lisäksi koko ajan kertovat mitä lapsi teki koulussa yms,, ei kiinnosta lapsettomana, en vihaa lapsia mutta olisi kiva jutella muustakin kuin miehestä, lapsista, kodinhoidosta
Kuten mistä? Monethan täällä sanovat, että nimenomaan haluaa vaihtaa nimenomaan niitä kuulumisia ustävien kanssa . Monilla pikkulapsiperheen äideillä se elämä täyttyy jonkinaikaa suurelta osin noista lasten asioista, kodinhoidosta ja perheestä. Minusta on jokseenkin urbaanilegenda, että ystävien kanssa puheenaiheet olisi aina jotenkin valtavan syvällisiä ja moniulotteisia tai erityisen sofistikoituneita. Kyllä ihmiset juttelevat pääasiassa niistä asioista, jotka koskettavan heidän sen hetkistä elämäänsä. Ts. parisuhteessa olevat eivät luultavasti keskustele kovin paljon tinder-deittailusta tai opiskelijat eläke-etuuksista jne.
Ja näistä arjen asioista yleensä asiat sitten laajenevat niihin syvällisempiin. Tässä tietysti auttaa, jos onkin eri-ikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa, joita voidaan vertailla ja joista nousee erilaisia mielipiteitä.
Täällä joku myös esitti, että olisi naisten ongelma olla yksipuolisia ja hieman hyväksikäyttäviä ystävyyssuhteissa, mutta höpön höpön. Miehethän ne vasta luokittelevat kaverinsa ryyppykavereiksi, raksa-auttajiksi, eräretkikavereiksi, jne ja ihan härskisti ottavat yhteyttä vain, kun juuri tämän tyypin kaveria tarvitaan. Ero voi olla siinä, että tekevät sen avoimesti ja yleensä tietävät, mihin kategoriaan kenenkin kanssa kuuluvat. Tosin he loukkaantuvat aivan yhtä verisesti kuin naiset, jos ovat arvioineet kategoriansa väärin.
Jaa, mun mielestä taas miesten kaverisuhteissa ei tunnu olevan lainkaan sellaista draamaa mitä naisten ystävyssuhteissa. Ja olisko syy juuri tuossa, että obat ikäänkuin avoimempia ja selkeämpiä tuossa roolituksessa. Esim. miksi ryyppy- tai raksakaverin kanssa pitäisikään lähteä vaikka eräretkelle jos ko. ihmiset eivät ole lainkaan eräihmisiä? Tai eräkaveria pyytää remppa-avuksi, jos tämä on täysin avuton kaikissa tee-se-itse hommissa? Ehkä ongelma vähän onkin tuo, että naiset helposti odottavat sen ystävän olevan kiinnostuneita kaikesta mistä itsekin ovat kiinnostuneita ja yhden kaverin kanssa pitäisi pystyä tekemään kaikkea mahdollista.
Sanoisin, ettö tuo riippuu enemmän ihmustyypistä kuin sukupuolesta. Minun kaveripiiri on esimerkiksi valikoitunut semmmoiseksi, että mitään draamailuja ja suhdepelailuja ei ole ollut sitten teini-iän ja muutenkin kuulostaa aika vieraalta kaikki suhdeitkupuhelut tms. näin yöi 30-v elämänvaiheessa myös sen osalta, mitö lähipiiriäni tiedän.
Ap aloita joku vapaaehtoistoiminta ja sieltä ala tutustua ihmisiin.
Monissa viesteissä puhutaan paljon näkemisestä, mutta kiinnostaisi tietää myös miten paljon pidätte yhteyttä ystäviin niinä aikoina kun ette voi nähdä? Eli jos tapaatte kasvokkain 1-2krt vuodessa, kuinka usein soittelette tai viestittelette? Entä jos tapaatte 1-2krt kuukaudessa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Suomalaisten kodit ovat keskimäärin aika pieniä, varsinkin kaupungeissa. Ei ole isoja ruokasaleja, joihin mahtuisi iso porukka ruokapöydän ääreen istumaan. Olohuoneissakin on tavallisesti sohva ja ehkä pari nojatuolia, joten isommasta porukasta osa saisi istua mukavasti ja osa korkeintaan jollain kovalla jakkaralla. Keittiötkään ei ole suunniteltu siten, että niissä saisi järjestettyä isolle porukalle kaikkine erikoisruokavalioineen tarjottavat niin, että kaikilla on sapuska samaan aikaan pöydässä eikä kylmäketjukaan katkea. Keittiön kaapeissa ei ole tilaa sekä omalle perheelle sopiville ruuanvalmistisastioille että isolle porukalle tarvittaviin isoihin kattiloihin jne. Hellassakin on yleensä vain neljä levyä, joista kaksi on pieniä. Vaatii myös jonkin verran kokemusta ja rutiinia, jos hauaa kutsua esim 15 ihmistä kotiinsa syömään. Mulla on tätä rutiinia vuosien kokemuksesta, mutta silti joka kerta joudun suunnittelemaan tarkkaan, missä järjestyksessä minkäkin asian teen, koska mulla ei esim ole niin isoa kattilaa, että sillä voisi keittää jonkun keiton 15:lle.
Lisäksi suomalaisten ostovoima on aika matala. Kaikilla ei ole varaa lähteä perheineen viettämään aikaa muiden kanssa ravintolaan eikä varsinkaan tarjota koko porukalle.
Tuntuu, että mietit nyt vähän liikaa kaikkia kovia jakkaroita ja muita, ei tämän tarvitse olla niin vaikeaa. Ei kai kukaan odotakaan, että yksi talous välttämättä tekisi kaikille ruuat. Kunnon yhteisölliseen meininkiinhän kuuluu nyyttärityyppinen perinne. Kokoonnutaan yhdessä ja kaikki tuo ruokaa mukanaan. Jos on pienet tilat, niin kokoonnutaan muualla tai vähemmän kuin se 15 ihmistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanotaanko että arvojärjestyksesi on outo. Melkein kaikilla se oma perhe on ensimmäisenä ja sitten kaikki ulkopuoliset. Vaikka sanot, että lapset ovat sinulle ykkönen, niin saan silti sellaisen kuvan että ystävätkin menisivät näiden ohi. Kannattaa hankkia perheettömiä kavereita, joilla ei ole lasten harrastukset tiellä.
Suomessa on niin kummallisia näkemyksiä. On minä ja minun perhe ja sitten ne muut. Ei puhettakaan että voitaisiin viettää aikaa isommissa porukoissa joissa on sekä sukulaisia että tuttavia ja eri ikäisiä ihmisiä jne. Ei, suomalaisen ajatusmaailmassa voi joko olla kunnon ihminen ja hengata puolison ja lasten kanssa 100% ajasta tai paha moraaliton ihminen joka varmasti vaan riekkuu baareissa ryyppäämässä ja nussimassa. Ei oikein mitään muuta. Hyvin yksiulotteisia näkemyksiä.
Suomalaisten kodit ovat keskimäärin aika pieniä, varsinkin kaupungeissa. Ei ole isoja ruokasaleja, joihin mahtuisi iso porukka ruokapöydän ääreen istumaan. Olohuoneissakin on tavallisesti sohva ja ehkä pari nojatuolia, joten isommasta porukasta osa saisi istua mukavasti ja osa korkeintaan jollain kovalla jakkaralla. Keittiötkään ei ole suunniteltu siten, että niissä saisi järjestettyä isolle porukalle kaikkine erikoisruokavalioineen tarjottavat niin, että kaikilla on sapuska samaan aikaan pöydässä eikä kylmäketjukaan katkea. Keittiön kaapeissa ei ole tilaa sekä omalle perheelle sopiville ruuanvalmistisastioille että isolle porukalle tarvittaviin isoihin kattiloihin jne. Hellassakin on yleensä vain neljä levyä, joista kaksi on pieniä. Vaatii myös jonkin verran kokemusta ja rutiinia, jos hauaa kutsua esim 15 ihmistä kotiinsa syömään. Mulla on tätä rutiinia vuosien kokemuksesta, mutta silti joka kerta joudun suunnittelemaan tarkkaan, missä järjestyksessä minkäkin asian teen, koska mulla ei esim ole niin isoa kattilaa, että sillä voisi keittää jonkun keiton 15:lle.
Lisäksi suomalaisten ostovoima on aika matala. Kaikilla ei ole varaa lähteä perheineen viettämään aikaa muiden kanssa ravintolaan eikä varsinkaan tarjota koko porukalle.
Tuntuu, että mietit nyt vähän liikaa kaikkia kovia jakkaroita ja muita, ei tämän tarvitse olla niin vaikeaa. Ei kai kukaan odotakaan, että yksi talous välttämättä tekisi kaikille ruuat. Kunnon yhteisölliseen meininkiinhän kuuluu nyyttärityyppinen perinne. Kokoonnutaan yhdessä ja kaikki tuo ruokaa mukanaan. Jos on pienet tilat, niin kokoonnutaan muualla tai vähemmän kuin se 15 ihmistä.
Jos on tarkoitus, että kokoonnutaan niin, että mukana on sekä sukulaisia että tuttavia, ketkä sukulaisista on sopivaa jättää kutsumatta, kun porukan koon on oltava pienempi? Voiko kutsua vain omat lapset, mutta ei miniöitä ja vävyjä? Tai voiko kutsua vain osan omista lapsistaan perheineen ja jättää osan kutsumatta? Kukaan ei kiskaise hernettä nenään?
Ei tässä mitään olla katkeroiduttu. Kuten kirjoitin, ei vaan enää jutut kiinnosta. Ja kun riittävän monta kertaa mulle aikanaan tehtiin ohareita, myös silloin kun olisin oikeasti toivonut seuraa, niin miksi nyt ryntäisin paikalle kun nämä tietyt perheelliset haluavat elämäänsä muutakin kuin perheilyä?
Kuten kirjoitin, olen onnekseni löytänyt vielä aikuisiällä aitoja kavereita, jotka ovat riittävän kiinnostuneita järjestämään mulle aikaa. Aina ei tietysti ehdi, mutta silloinkin voi todeta, että nyt en valitettavasti ehdi, mutta kävisikö sulle vaikka kahden viikon päästä päivänä X? Ihan vain WhatsApp-puhelu riittää. Tärkeintä on tunne siitä, että toinen HALUAA järkätä mulle aikaa. Entiset kaverini eivät ehtineet, eivätkä koskaan itse kertoneet milloin ehtisivät. Paitsi tietysti silloin, kun halusivat multa jotain palvelusta.