Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole katastrofi, jos ei ole perhettä tai sukulaisyhteisöä. Minä en halua sukuni yhteisöllisyyteen ja pelkkä perheeni ei mulle riitä. Olen saanut vanhoista ihmisistä kivoja ystäviä. En todellakaan roiku oman ikäisissä ystävissäni, joilla perhe ja suku ja lisänä työt ja harrastukset vie kaiken ajan. Inhoan heitä. Etsin ihmisiä, joilla on minulle aikaa ystävänä. Kyllä niitä löytyy. Oletko ap ja muut hänen kaltaiset varmasti kolunneet kaikki kerhot, tilaisuudet ja työssäkin avarakatseisesti etsineet teille juttelevia ihmisiä. Pienikin ystävyys ja juttutuokio on parempi kuin roikkua ihmisissä, joille kelpaa vain hädän hetkellä. Myös Suomessa on yksinäisiä, jotka kaipaavat teitä. Ystävyyden onni kuuluu myös meille, joille pelkkä perhe ei riitä ja joita ei kivalla suvulla ole siunattu. Oletteko kokeilleet tukihenkilönä olemista nuorelle, lapselle, vammaiselle tai vanhukselle tai SPR ystäväpalvelua. Minä otan lahjana lyhyetkin ystävyyssuhteet. Ja uutta etsimään kun entiset häviää. Kyllä löytyy Suomestakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ap:n kaltaisia ihmisiä. Rohkeasti vain ympärilleen katselemaan.
Hyvä ajatus, vaikka ei se tukihenkilönä olo korvaa sitä etteivät vanhat ystävät ehdi tavata. Ystävyys on erilaista, kun toisen taustat tunnetaan pitemmältä ajalta.
Totta ja lisäksi tukihenkilönä oleminen on lähtökohtaisesti erilaista kuin ystävyys. Siinä ollaan sitä toista varten, tukihenkilönä, eikä se ole niinkään vastavuoroinen suhde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä vaihdoin ystävät nuorempiin kun 30 alkoi lähestyä ja huomasin, että omanikäiset alkaa olla jo aika tylsiä.
Moni nainen muuttuu iän myötä todella tylsäksi, jopa jo 25 jälkeen alkaa näkyä tuo kehitys.
Ja ne on nimenomaan naiset jotka hukkaa itsensä sinne parisuhteeseen, miehillä on usein silti se oma elämä ja ystävät.
Olenkin tullut tässä aikuistuessani siihen tulokseen, että huomattava osa naisista on luonteeltaan miehen kylkiluita.
Vierailija kirjoitti:
Minä vaihdoin ystävät nuorempiin kun 30 alkoi lähestyä ja huomasin, että omanikäiset alkaa olla jo aika tylsiä.
Moni nainen muuttuu iän myötä todella tylsäksi, jopa jo 25 jälkeen alkaa näkyä tuo kehitys.
Ja ne on nimenomaan naiset jotka hukkaa itsensä sinne parisuhteeseen, miehillä on usein silti se oma elämä ja ystävät.Olenkin tullut tässä aikuistuessani siihen tulokseen, että huomattava osa naisista on luonteeltaan miehen kylkiluita.
Mä olen eri mieltä. Ne jotka ovat mielenmaisemaltaan tylsiä nuorina, ovat sitä vanhempinakin. Mielenkiintoiset ja luovat tyypit taas ovat kiinnostavia myös perheellistyneinä. Nuorena sitä henkisesti tylsää seuraa vaan kestää paremmin, kun yhdessäolon pääfokus saattaa olla monenlaisessa vauhdikkaassa tekemisessä ja vaikkapa seuranhaussa, eikä niinkään keskustelussa.
Omien havaintojen perusteella miesten ja naisten välillä ei ole tässä asiassa eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä vaihdoin ystävät nuorempiin kun 30 alkoi lähestyä ja huomasin, että omanikäiset alkaa olla jo aika tylsiä.
Moni nainen muuttuu iän myötä todella tylsäksi, jopa jo 25 jälkeen alkaa näkyä tuo kehitys.
Ja ne on nimenomaan naiset jotka hukkaa itsensä sinne parisuhteeseen, miehillä on usein silti se oma elämä ja ystävät.Olenkin tullut tässä aikuistuessani siihen tulokseen, että huomattava osa naisista on luonteeltaan miehen kylkiluita.
Mä olen eri mieltä. Ne jotka ovat mielenmaisemaltaan tylsiä nuorina, ovat sitä vanhempinakin. Mielenkiintoiset ja luovat tyypit taas ovat kiinnostavia myös perheellistyneinä. Nuorena sitä henkisesti tylsää seuraa vaan kestää paremmin, kun yhdessäolon pääfokus saattaa olla monenlaisessa vauhdikkaassa tekemisessä ja vaikkapa seuranhaussa, eikä niinkään keskustelussa.
Omien havaintojen perusteella miesten ja naisten välillä ei ole tässä asiassa eroa.
Juu, tottakai oikeasti mielenkiintoiset tyypit on sitä aina, enkä sanonutkaan että kaikki naiset muuttuu vaikka huomattava osa niin tekeekin.
Parikymppisenä harva vain on mitenkään tylsä, kun melkein kaikki on energisiä, leikkisiä ja seikkailuhenkisiä (tai esittää jonkun ryhmäpaineen vuoksi sellaista), mutta lähemmäs 30 on niiden määrä jo romahtanut.
Miehissä on toki samaa ilmiötä, mutta huomattavasti vähemmän.
On huomattavasti helpompaa löytää leikkisä ja seikkailuhenkinen omanikäinen mies, kuin nainen.
Sanoisin tähän niin, että ihminen löytää kyllä aikaa haluamilleen asioille. Jos ei löydä, niin sitten ne asiat eivät ole niin tärkeitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskon että Keski-Euroopasta ainakin löytäisit samanhenkisiä, jotka haluavat pitää yllä ihmissuhteita laajemmin kuin vain oman perheen sisällä. Suomessa se ehkä on harvinaista.
Miksi suomalaiset on niin pirun tylsiä?
Jotenkin sellaisia low energy-plösöjä jotka ei jaksa mitään.
”On tää työ ja perhe niin ei kyllä muuta jaksa yhy yhy :(((” yäk mitä robottielämää..
Osa suomalaisistakin kyllä nauttii menosta ja meiningistä, tunnen itsekin läheisesti pari ihan supisuomalaista sähköjänistä jotka eivät tunnu osaavan olla yhtään aloillaan, vaan koko ajan on oltava seuraavaa seikkailua suunnittelemassa.
Toiset sitten taas kaipaavat enemmän rauhaa ja rentoutumista latautuakseen, sitä "omaa aikaa" tai ihan vaan oman perheen kanssa oleilua, jotta voivat hyvin. Suomessa tällaisia ihmisiä on ehkäpä enemmän kuin joissakin muissa maissa, monet suomalaiset esimerkiksi asuvatkin mieluiten luonnon rauhassa kiireisen kaupungin sijaan.
Tuo sun ylimielinen asenne on ihan yhtä fiksu, kuin jos haukkuisi vaikka sitten niitä keskieurooppalaisia että miks ne on kaikki sellasia ADHD-menijöitä, jotka ei kestä hetkeekään normaalia arkea, "En oo päässy kahteen päivään baariin enkä oo nähny muita kun noita kakaroita niin en kyllä kestä, yhy yhy :((("
Vai oisko se kuitenkin niin, että ihmiset on erilaisia ja toiset kaipaa enemmän energistä menoa, toiset taas rauhallista kotiaikaa. Mitään ylemmyydentuntoa on turha kummastakaan tuntea, pitää vaan etsiä samanhenkisiä ihmisiä ympärilleen.
Kakkahattutäti kirjoitti:
Sinkkuäidillä on varmasti yksinäistä.
Ne aviossa olevat ystäväsi pistävät perheen etusijalle. Sinä kelpaat sitten hätävaraksi.
Näin se vaan menee.
Mitäs sitten kun ei ole edes niitä lapsia? On olemassa oikeasti ihmisiä jotka ovat täysin yksin. Ap, kirjoitat ihanasti ystävistäsi. Kunpa minulla olisi kaltaisesi ystävä, osaisin arvostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tuomitse ketään, jokainen saa elää elämäänsä niin kuin haluaa mutta tässäkin keskustelussa huomaa tämän perisuomalaisen ystävä-käsitteen. Voi plääh, kasvettiin aikuiseksi, on lapsia, miehen kanssa netflix iltaa, ei jaksa, kaverin kanssa ei ole puheenaiheita enää eikä edes kiinnosta..Siis oikeasti, tehän juuri olette ihmisiä jotka eivät kaipaa ystäviä vaan pelkkää perhe-elämää. Ei ole oikein syyttää muita siitä että "vaativat liikaa" jos haluavat aikuis-ystävyyden jossa tehdään muutakin kun nähdään lounaalla pari kertaa kuussa.
Ap ja muut jotka kaipaavat enemmän, olisiko mahdotonta jos yrittäisitte ystävystyä ulkomaalaisten kanssa, heillä kun usein tuppaa olemaan eri käsitys ystävyydestä..
Hieman huvittaa nämä ”lapset ja mies riittävät minulle enkä tarvi muuta”-tyypit ketjussa, kun täällä vauvapalstallahan nekin on tyydyttämässä sosiaalisia tarpeitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tuomitse ketään, jokainen saa elää elämäänsä niin kuin haluaa mutta tässäkin keskustelussa huomaa tämän perisuomalaisen ystävä-käsitteen. Voi plääh, kasvettiin aikuiseksi, on lapsia, miehen kanssa netflix iltaa, ei jaksa, kaverin kanssa ei ole puheenaiheita enää eikä edes kiinnosta..Siis oikeasti, tehän juuri olette ihmisiä jotka eivät kaipaa ystäviä vaan pelkkää perhe-elämää. Ei ole oikein syyttää muita siitä että "vaativat liikaa" jos haluavat aikuis-ystävyyden jossa tehdään muutakin kun nähdään lounaalla pari kertaa kuussa.
Ap ja muut jotka kaipaavat enemmän, olisiko mahdotonta jos yrittäisitte ystävystyä ulkomaalaisten kanssa, heillä kun usein tuppaa olemaan eri käsitys ystävyydestä..
En ymmärrä sinä alapeukuttaja mitä näit väärin kirjoituksessani, täyttä asiaa ilman herjaamista.
Vai ulkomaalaisasiako ärsyttää? Sehän nyt on aina ollut tiedossa ettei suomessa ole kovin helppo ystävystä varsinkaan vanhemmalla iällä ja pikku paikkakunnissa melkein mahdotonta. Ja niin kuin monista kirjoituksista näkee, suomessa tupataan "kasvamaan ulos" ystävyys suhteista ja pari tapaamista kuukaudessa riittä.
Vierailija kirjoitti:
Niin miehet vaihtuu ja ystävät pysyy. Ihmeellistä että jotku pitää miestä tärkeimpänä elämässä. Ne vaihtuu.
Monella mies pysyy ja ystävät vaihtuvat muuttojen, työpaikkojen vaihdon ja muuttuneiden perhetilanteiden myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
lapset pilaa KAIKEN
No mun omat lapset eivät kyllä ole mitään pilanneet. Hekin haluavat viettää aikaa ystäviensä kanssa siinä missä minäkin. Kun olivat pieniä, en halunnut opettaa heille, että minä olen aina kotona kun niin haluavat, tai jos minulla oli ystävä kylässä, niin he saavat viedä kaiken huomion jos haluavat. Ehei, aikuisten keskustelua ei tulla häiritsemään jos ei ole oikeaa asiaa.
Lapset ovat vahvoja, eivätkä he mene rikki vaikka äidin elämässä onkin muitakin tärkeitä ihmisiä. Ainakin omani ovat.Ap
Voi Ap, olispa mulla sun kaltaisesi ystävä! Mun kaverit ovat kaikonneet täysin saatuaan lapsia, itse jäin lapsettomaksi.
Mulla on tällainen teoria: Jos Suomessa olisi tapana olla yhteisöllisempiä, meillä olisi huomattavasti vähemmän mielenterveysongelmia. Meillä on jotenkin aivan outo kulttuuri, jossa ihmiset jäävät nököttämään keskenään ydinperheen pariin, ja kaikki muu on toissijaista. Ihmissuhteet etääntyvät ja kariutuvat, parisuhteet eltaantuvat, kun perheen kanssa vietetty aika on ainoa prioriteetti. (Siitä olen samaa mieltä, että sen pitää olla tärkein prioriteetti, jos perhettä on, mutta meilläpäin se menee jo vähän yli.) Kunpa voitaisiin olla laajemmin sosiaalisia sen oman ydinperheen rajojen yli! Ja myös lapsille on todella terveellistä nähdä, että vanhemmalla on ihan omakin elämä.
Olen miettinyt samaa, itselle on ystävät tärkeitä mut jotenkaan ystävät eivät minua prioirisoi tärkeäksi. Minulla ja heillä on perhe, mutta yhden ystävän feidatessa tapaamisemme kauppaostosten takia, tuli sellainen olo että jaahas. Tämmäisellä ihmisellä kuitenkin niitä ystäviä tutuu olevan,en kuitenkaan siellä kärki päässä ole. Myös ihmmisten " voidaan nähä jos mitään ei tuu eteen" särähtää korvaan, jotkut ei pysty sitoutumaan näkemiseen ellei ole parempaa tiedossa. en tiedä.
onneks oma mies on paras ystäväni,joka ei tuota pettymystä kun ystävyyssuhteet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on paljon samoja ajatuksia kuin ap:lla. Olen vaan huomannut, että introverttinä ja hyvin sosiaalista työtä tekevänä mulla ei pakollisen arjen pyörityksen keskellä yksinkertaisesti riitä voimavarat tavata ystäviä ollenkaan nin paljon kuin kokisin tärkeäksi. Työ on se mikä haukkaa ihan liian ison osan elämästä ja jaksamisesta. Tuossa on iso arvoristiriita, koska haluaisin aikaa ja jaksamista olevan enemmän ystävyyssuhteille.
Mä en ymmärrä miksi lapset liittyisivät siihen, kenen kanssa ollaan ystäviä?
Ystävät ja kaverithan on ihmisiä joiden kanssa synkkaa, eli ei siihen lapset liity?
Me vietettiin yks joulu sellanen kaverijoulu johon osallistui minun ja lapseni lisäksi lapseton sinkkunainen, lapseton pariskunta ja heidän koira sekä pariskunta ja heidän neljä lasta.
Oli tosi kiva joulu ja mielestäni on vain rikkaus, että on erilaisia elämäntilanteita eikä kaikilla ole lapsia tai kaikki ole lapsettomia.
Vierailija kirjoitti:
Aikuisenakin saa ja kannattaa olla kavereita. Eikö se ole lapsistakin kivaa? Minä ainakin pienenä tykkäsin, jos meille tuli kylään aikuisia (ja ehkä heidänkin lapsiaan). Se kyllä pitää sanoa, että tuo 2–3 kertaa kuukaudessa on mielestäni ihan hyvä määrä.
Mistä tässä ketjussa muuten enää riidellään, jos valtaosan mielestä 2-3 kertaa kuussa on hyvä määrä nähdä ystäviä. Siurimmalla osalla varmaan tulee tuo 2 kertaa täyteen. Minullakin vaikka olen juurikin perhekeskeinen introvertti. Jos AP:n kavereilla on muitakin kaveteita, niin AP:n osaksi voi hyvinkin tulla se kerran kuussa tapaaminen.
Hätätilanteet, kuten avioero, on sitten asia erikseen. Silloin pitää venyä ystävän tueksi.
Ihmetyttää myös, miten rumasti täällä kirjoitellaan itsekseen viihtyvistä ihmisistä. Minä ainakin olen ollut tällainen aina. Jo teini-ikäisenä tykkäsin esim viettää tuntikausia aikaa ihan yksikseni kirjaa lukien. Miksi minun pitäisi muuttua jotenkin jännittävämmäksi ja onnettomaksi vain muita varten, jos olen onnellinen ihan tällaisena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on aika ihmeellistä vastakkainasettelua. Valitse ystävät tai puoliso/perhe. Olen itse introvertti, enkä kaipaa suurta kaveriporukkaa, mutta muutama hyvä ystävä on minulla aina ollut, vaikka ovatkin vaihtuneet elämän varrella. Nyt elän niitä ruuhkavuosia, on pieni lapsi ja vuorotyö. Silti tuntuu, että ystävät on todella tärkeitä! On ihanaa päästä pari kertaa kuussa sinne ystävän sohvalle vaan olemaan ja höpisemään. En missään nimessä haluaisi laittaa ystävyyttä jäähylle vaan yritän saada tapaamisia ujutettua sinne arkeen. Ehkä jos olisi monta hyvää ystävää, voisi olla vähän vaikeampaa, mutta kun on yksi kaikista tärkein ystävä, niin kyllä sen suhteen eteen haluaa nähdä vaivaa. Ja muutamia ystäviä, joita näkee pari kertaa vuodessa päälle. Ja piristää se parisuhdettakin kun näkee välillä muitakin naamoja. Niin ja lisään vielä, että meillä ei puolisoni kanssa ole kummallakaan juuri lapsuudenperhettä jäljellä. Että ne ystävät on tärkeimmät heti oman perheen jälkeen.
Tässä ei ole mitään väärää tietenkään! Mulle myös on hyvä määrä tavata ystävää pari kolme kertaa kuussa. Mutta mulla niitä ystäviä on paljon: on muutama vanha lapsuudenkaveri, on opiskelukavereita, vanhoja työkavereita ja sen lisäksi myös miehen kavereita puolisoineen on tullut tosi tärkeiksi. Sen lisäksi läheiset vanhemmat, veli, sisko, appivanhemmat ja käly. Eli useampi kuukausi vierähtää tapaamisten välillä väkisinkin.
Näin asia meni minullakin. Nyt viisikymppisenä on taas eri elämäntilanne. Osa ystävistä on samoja kuin lapsena, osa matkan varrelta tulleita uusia, ja muutama tipahtanut pois. Taas on enemmän aikaa viettä yhdessä!
Mulle riittää että vähän soittelen kavereille tai laitan jotain viestiä silloin tällöin. Nyt kun olen etätöissä, tuntuu että jaksaisin nähdä kavereita enemmänkin. Kuormitun kälätyksestä.
Silti ystävät ovat tärkeitä, oma perhe ei riitä kaikkeen. Ei lasten ja miehen kanssa voi jauhaa "tyttöjen juttuja"
Vierailija kirjoitti:
Mulle riittää että vähän soittelen kavereille tai laitan jotain viestiä silloin tällöin. Nyt kun olen etätöissä, tuntuu että jaksaisin nähdä kavereita enemmänkin. Kuormitun kälätyksestä.
Silti ystävät ovat tärkeitä, oma perhe ei riitä kaikkeen. Ei lasten ja miehen kanssa voi jauhaa "tyttöjen juttuja"
Karmea asenne. ”Kun perhe ei riitä kälätykseen, sitten voin olla ystävien kanssa!” Kaltaisesi ihmiset tarvitsisivat kunnon opetusken.
Tässä ei ole mitään väärää tietenkään! Mulle myös on hyvä määrä tavata ystävää pari kolme kertaa kuussa. Mutta mulla niitä ystäviä on paljon: on muutama vanha lapsuudenkaveri, on opiskelukavereita, vanhoja työkavereita ja sen lisäksi myös miehen kavereita puolisoineen on tullut tosi tärkeiksi. Sen lisäksi läheiset vanhemmat, veli, sisko, appivanhemmat ja käly. Eli useampi kuukausi vierähtää tapaamisten välillä väkisinkin.