Lue keskustelun säännöt.
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Muutama sivu lukematta, mutta itselläni kyse ei ole lapsista, kiireestä, jne vaikka nekin vaikuttavat. Suurin pointti on se, että olen vain kasvanut ulos symbioottisista ystävyyssuhteista, joita pidetään yllä samaan tapaan kuin parisuhteita: varataan aikaa, pidetään tiukkaa yhteyttä. tehdään "yhteisiä juttuja" ja lojutaan tuntikaupalla sohvalla.
Vähän kauhea sanoa, mutta harvalla (noh, ei yhdelläkään) ystävälläni näin aikuisena on niin mielenkiintoinen elämä, että siitä riittäisi ruodittavaksi tuntien ajan sohvalla lojuen. Aivan varmaan sellaista ei ole oma elämäni. "Syvällisiä" tietysti voi jutella, mutta kun nekin mielipiteet ja aiheet on niin usein ruodittu, että harvoin nousee esiin uusia ihmettelyn aiheita.
Näin ollen mulle ihan hyvin riittää tavata ystäviä, soitella joskus ja jutella päällimmäiset sitten viime näkemän 1-2 kertaa kuussa. Tietysti jos jotain erikoista tapahtuu, siitä soitellaan tai sen puitteissa tavataan. Mutta ei siinä arjessa ole mitään jauhamista koko ajan. Tämän lisäksi on ihanaa joskus järkätä jotain isommalla porukalla tai justiinsa tehdä jotain arjesta poikkeavaa.
Eli joo, aikuisuus on tullut väliin heidän kanssa, joiden mielestä ystävyys on kokoaikaista yhteyttä ja samojen aiheiden - ikävä myöntää - musta tylsää pyörittelyä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin alkaa sulle ystäväksi kuulostat tervejärkiseltä ja hyvältä ystävältä :).
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap sua. Mä olen myös tuollainen joka pariutuu "iäksi", eli en käytä ystäviä väliaikaisina elämäntilannekavereina, jotka dumpataan kun tulee jotain muuta. Mulle ystävät ovat kuin perheenjäseniä. Monella ei ole omaa perhettä/sukua ollenkaan, oikeastiko näin moni ajattelee että hänen kohtalonsa on olla yksin loppuelämänsä kun 30v tulee täyteen koska ei ole "onnistunut saamaan perhettä" tai suku on pieni, ja vanhemmatkin kuolleet, ja kärsiä siitä että vanhempansa eivät ole saaneet kuin yhden lapsen jolloin sisaruksia ei ole?
Perhe ja läheiset on ne henkilöt jotka itse siihen rinnalleen hyväksyy ja saa, ei ole pakko olla jotain sukua että voi olla maailman läheisin ihminen. Eihän se puolisokaan ole sukua.
Ihana kirjoitus ja täysin samaa mieltä ❤️ Ei ap
Vierailija kirjoitti:
Muutama sivu lukematta, mutta itselläni kyse ei ole lapsista, kiireestä, jne vaikka nekin vaikuttavat. Suurin pointti on se, että olen vain kasvanut ulos symbioottisista ystävyyssuhteista, joita pidetään yllä samaan tapaan kuin parisuhteita: varataan aikaa, pidetään tiukkaa yhteyttä. tehdään "yhteisiä juttuja" ja lojutaan tuntikaupalla sohvalla.
Vähän kauhea sanoa, mutta harvalla (noh, ei yhdelläkään) ystävälläni näin aikuisena on niin mielenkiintoinen elämä, että siitä riittäisi ruodittavaksi tuntien ajan sohvalla lojuen. Aivan varmaan sellaista ei ole oma elämäni. "Syvällisiä" tietysti voi jutella, mutta kun nekin mielipiteet ja aiheet on niin usein ruodittu, että harvoin nousee esiin uusia ihmettelyn aiheita.
Näin ollen mulle ihan hyvin riittää tavata ystäviä, soitella joskus ja jutella päällimmäiset sitten viime näkemän 1-2 kertaa kuussa. Tietysti jos jotain erikoista tapahtuu, siitä soitellaan tai sen puitteissa tavataan. Mutta ei siinä arjessa ole mitään jauhamista koko ajan. Tämän lisäksi on ihanaa joskus järkätä jotain isommalla porukalla tai justiinsa tehdä jotain arjesta poikkeavaa.
Eli joo, aikuisuus on tullut väliin heidän kanssa, joiden mielestä ystävyys on kokoaikaista yhteyttä ja samojen aiheiden - ikävä myöntää - musta tylsää pyörittelyä.
Tätä ei olekaan tainnut kukaan suoraan sanoa! Kyllähän nimenomaan pitkä ystävyys on sellaista, että toinen kun tunnetaan niin turha sitä on asioita vatvoa tuntikaupalla, tärkeämpää on vaikka viestillä silloin tällöin muistaa toista.
Mulla oli kaveri, joka ei voinut tajuta, mitä haittaa siitä on, jos keskeytän miehen kanssa netflix-illan ja puhun hänen kanssaan puhelimessa tunnin, pari. Yritin selittää, että toisesta on aika tylsää kuunnella juttuja ihmisistä, joita ei tunne käsi kaukarin napilla odottamassa mua. Hän ihmetteli, miksi mies ei voi mennä siksi aikaa vaikka tekemään puutarhatöitä. Joo kaikki meistä haluaa lopettaa just sen sohvalla koomailun ja painua oksien katkomiseen!
Eli vaikka hänkin aina väitti ymmärtävänsä mun elämäntilanteen, niin oikeasti mun muu elämä oli vain jotain hälyä ja kulissia, joka olisi pitänyt laittaa katkolle esimerkiksi nyt hänen puhelunsa vuoksi. Mäkin tein matkatöitä, joten kun olin kotona, en ollut vaan kotona, vaan se oli mulle tärkeää aikaa miehen kanssa.
Ei se ole katastrofi, jos ei ole perhettä tai sukulaisyhteisöä. Minä en halua sukuni yhteisöllisyyteen ja pelkkä perheeni ei mulle riitä. Olen saanut vanhoista ihmisistä kivoja ystäviä. En todellakaan roiku oman ikäisissä ystävissäni, joilla perhe ja suku ja lisänä työt ja harrastukset vie kaiken ajan. Inhoan heitä. Etsin ihmisiä, joilla on minulle aikaa ystävänä. Kyllä niitä löytyy. Oletko ap ja muut hänen kaltaiset varmasti kolunneet kaikki kerhot, tilaisuudet ja työssäkin avarakatseisesti etsineet teille juttelevia ihmisiä. Pienikin ystävyys ja juttutuokio on parempi kuin roikkua ihmisissä, joille kelpaa vain hädän hetkellä. Myös Suomessa on yksinäisiä, jotka kaipaavat teitä. Ystävyyden onni kuuluu myös meille, joille pelkkä perhe ei riitä ja joita ei kivalla suvulla ole siunattu. Oletteko kokeilleet tukihenkilönä olemista nuorelle, lapselle, vammaiselle tai vanhukselle tai SPR ystäväpalvelua. Minä otan lahjana lyhyetkin ystävyyssuhteet. Ja uutta etsimään kun entiset häviää. Kyllä löytyy Suomestakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ap:n kaltaisia ihmisiä. Rohkeasti vain ympärilleen katselemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muutama sivu lukematta, mutta itselläni kyse ei ole lapsista, kiireestä, jne vaikka nekin vaikuttavat. Suurin pointti on se, että olen vain kasvanut ulos symbioottisista ystävyyssuhteista, joita pidetään yllä samaan tapaan kuin parisuhteita: varataan aikaa, pidetään tiukkaa yhteyttä. tehdään "yhteisiä juttuja" ja lojutaan tuntikaupalla sohvalla.
Vähän kauhea sanoa, mutta harvalla (noh, ei yhdelläkään) ystävälläni näin aikuisena on niin mielenkiintoinen elämä, että siitä riittäisi ruodittavaksi tuntien ajan sohvalla lojuen. Aivan varmaan sellaista ei ole oma elämäni. "Syvällisiä" tietysti voi jutella, mutta kun nekin mielipiteet ja aiheet on niin usein ruodittu, että harvoin nousee esiin uusia ihmettelyn aiheita.
Näin ollen mulle ihan hyvin riittää tavata ystäviä, soitella joskus ja jutella päällimmäiset sitten viime näkemän 1-2 kertaa kuussa. Tietysti jos jotain erikoista tapahtuu, siitä soitellaan tai sen puitteissa tavataan. Mutta ei siinä arjessa ole mitään jauhamista koko ajan. Tämän lisäksi on ihanaa joskus järkätä jotain isommalla porukalla tai justiinsa tehdä jotain arjesta poikkeavaa.
Eli joo, aikuisuus on tullut väliin heidän kanssa, joiden mielestä ystävyys on kokoaikaista yhteyttä ja samojen aiheiden - ikävä myöntää - musta tylsää pyörittelyä.
Tämä! Nuoruudessa koko ajan tapahtui jotain, tuli uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia tilanteita, mutta näin aikuisena arki on niin tasaista, että ei siitä vaan riitä edes joka viikoksi saati joka päiväksi puhuttavaa.
Lisäksi ajatus ystävästä ikään kuin osana arkea, tekemässä ruokaa, siivoilemassa ja röhnöttämässä sohvalla on vaan outo. Mun ystävillä on kyllä omat kämpät, joissa arjessaan tekevät tuota ja me sitten kun tavataan tehdään tosiaankin jotain muuta kuin arkisia asioita.
Ap, sun ”ystävät” on selkeästi vaan sulle täysin vääränlaisia ja tarvit uusia ihmisiä elämään.
Ei se ole mikään automaatio, ettei aikuisena ja perheellisenä voisi viettää kaverihengailuelämää, vaikka keskivertoihminen sellaiseen tylsyysputkiloon katoaakin (ja ihmettelee sitten keski-ikäisenä, kun on yksinäistä).
Itse olen sellainen, että olen aina hengannut useampana päivänä viikossa kavereiden kanssa ja mulla on ollut aina joku ”homie” jonka kanssa ollaan tosi paljon ja joka hengaa mun luona yötä tai mä sen luona.
Yksi pitkäaikainen ystävä muuttui äitiyden myötä semmoseksi super tylsäksi ”en tarvi enää ystäviä”-tyypiksi ja no, enää emme ole ystäviä. Sain uuden, paremman ystävän tilalle. Lisäksi tietysti myös vanhat hyvät ystävät ja kaverit.
Kavereita kannattaa olla hyvä määrä, sillä silloin saa kyllä helposti seuraa, kun on paljon ihmisiä joille ehdottaa tekemistä/näkemistä niiden läheisimpien ystävien lisäksi.
Opetan myös omalle tyttärelleni, ettei laita munia yhteen koriin eli kuluta aikaa mihinkään bestishässäkkään, vaan on isommissa porukoissa ja että kavereita on useista eri lähteistä (esim. naapurit, koulukaveriporukat, harrastusporukat).
Tyttö on myös selkeästi kaveri-ihminen kuten minäkin, ja sellainen ihminen ei voi jäädä kiinni mihinkään yhteen tai kahteen tyyppiin.
Jos joku ei pysty olemaan, niin sitten hankitaan muuta seuraa eikä jäädä märehtimään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä ketjussa on paljon ihmeellistä jankkaamista ja tahallista(?) väärinkäsitystä.
Minä olen kirjoittanut siitä että aikaa ei ole nähdä kavereita joka ilta, eikä edes viikottain. Olen myös sanonut, että kaverit on tärkeitä ja hädän tullen kaveria autetaan vaikka keskellä yötä.
Se, että minulla tai kavereillani ei ole halua tai aikaa nähdä joka viikko ei tarkoita sitä että emme välitä toisistamme tai ystävyytemme olisi jotenkin huonoa tai epäyhteisöllistä. Meidän ystävyytemme on olemassa ja jatkuu myös niinä päivinä kun emme aktiivisesti ole yhteydessä, se ei vaadi jatkuvaa näkemistä. Näemme silloin kun kaikille osapuolille sopii emmekä aseta kenellekään mitään ehtoja siitä miten usein on tavattava ja soitettava.
Ymmärrämme, että elämäntilanteet vaihtelee, nuorena oli erilaista kuin nyt työ- ja lapsiperhe-elämän pyörityksessä. Tulee myös aika jolloin perhe vie vähemmän aikaa ja kenties ystävien kanssa tulee vietettyä enemmän aikaa.
Jos joku ystävä alkaisi vaatia ystävyydeltä enemmän kuin mihin minulla on resursseja, niin varmasti siinä vaiheessa välitkin viilenisivät, sillä ystävyyteen kuuluu myös tilan antaminen sekä hienotunteisuus ja ymmärrys toisen elämäntilannetta kohtaan.
Se on harmi ettei ap saa ystävyydeltä sitä mitä haluaisi, mutta elämä nyt vain tahtoo olla sellaista että ns. ruuhkavuosia elävät ihmiset panostavat enemmän perheeseensä kuin muihin asioihin. Se ei tosiaan tarkoita etteikö myös muista ihmisistä välittäisi.
Uskon että Keski-Euroopasta ainakin löytäisit samanhenkisiä, jotka haluavat pitää yllä ihmissuhteita laajemmin kuin vain oman perheen sisällä. Suomessa se ehkä on harvinaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskon että Keski-Euroopasta ainakin löytäisit samanhenkisiä, jotka haluavat pitää yllä ihmissuhteita laajemmin kuin vain oman perheen sisällä. Suomessa se ehkä on harvinaista.
Miksi suomalaiset on niin pirun tylsiä?
Jotenkin sellaisia low energy-plösöjä jotka ei jaksa mitään.
”On tää työ ja perhe niin ei kyllä muuta jaksa yhy yhy :(((” yäk mitä robottielämää..
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole katastrofi, jos ei ole perhettä tai sukulaisyhteisöä. Minä en halua sukuni yhteisöllisyyteen ja pelkkä perheeni ei mulle riitä. Olen saanut vanhoista ihmisistä kivoja ystäviä. En todellakaan roiku oman ikäisissä ystävissäni, joilla perhe ja suku ja lisänä työt ja harrastukset vie kaiken ajan. Inhoan heitä. Etsin ihmisiä, joilla on minulle aikaa ystävänä. Kyllä niitä löytyy. Oletko ap ja muut hänen kaltaiset varmasti kolunneet kaikki kerhot, tilaisuudet ja työssäkin avarakatseisesti etsineet teille juttelevia ihmisiä. Pienikin ystävyys ja juttutuokio on parempi kuin roikkua ihmisissä, joille kelpaa vain hädän hetkellä. Myös Suomessa on yksinäisiä, jotka kaipaavat teitä. Ystävyyden onni kuuluu myös meille, joille pelkkä perhe ei riitä ja joita ei kivalla suvulla ole siunattu. Oletteko kokeilleet tukihenkilönä olemista nuorelle, lapselle, vammaiselle tai vanhukselle tai SPR ystäväpalvelua. Minä otan lahjana lyhyetkin ystävyyssuhteet. Ja uutta etsimään kun entiset häviää. Kyllä löytyy Suomestakin yksinäisiä, jotka kaipaavat ap:n kaltaisia ihmisiä. Rohkeasti vain ympärilleen katselemaan.
Hyvä ajatus, vaikka ei se tukihenkilönä olo korvaa sitä etteivät vanhat ystävät ehdi tavata. Ystävyys on erilaista, kun toisen taustat tunnetaan pitemmältä ajalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku tässä ketjussa kuvaili, että koti on myös miehen ja lasten ja heillekin täytyy sopia vaimon ystävien hengailu arki-iltaisin kotona.
Tää om ihan totta. Ei meille ole lapsen tai miehenkään kaverit aina tervetulleita. Minä haluan olla kotona ilman rintaliivejä, kulahtaneissa villamekoissa. Mies on melkein aina ilman paitaa kun ollaan oman perheen kesken. Jos kylään tulee joku muu kuin oma ystävä, niin toisen pitää pukeutua. Silloin ei kotona ole yhtä kotoisaa sille toiselle.
Lisäksi mun mies ei ainakaan tykkää kaikista mun kavereista ja se on ok. Silloin en tapaa näitä kahta ystävää kotonamme miehen ollessa paikalla, vaan näen heitä kahvilassa, harrastuksessa tai heidän luonaan. Samalla lailla mä olen antanut yhdelle miehen kaverille porttikiellon, koskan en tykkää hänestä yhtään enkä halua olla hänen kanssaan samassa tilassa. Mies saa tavata tätä kaveria kuitenkin muualla niin paljon kuin tahtoo.
Koti on meille tärkeä ja meille on tärkeää että perheenjäsenillä on kotona kotoisaa ja turvallista. Se vaikuttaaa ystäviimmekin. Mutta se vaikuttaa myös perheeseemme, joka on meidän lähiyhteisö: sen jäsenenä on oikeuksia, mutta myös rajoituksia (tästäkin joku kirjoitti hyvin)
Ap kuulostaa vaativalta ja vähän rajattomalta.
Itse uskon ja toivon olevani hyvä ja lojaali ystävä. Autan, tuen, ja myötäelän, mutta en oman hyvinvointini tai muiden velvollisuuksieni kustannuksella. Jos minua pyydetään muuttoavuksi, lapsenvahdiksi tai talkoisiin, menen toki, jos minulla on vapaata. En kuitenkaan järjestä muita menojani, vaan jos en pääse tai olen esim töiden takia levon tarpeessa, pitää pyytää muita ystäviä tai ottaa vaikka muuttofirma tai maksettu lapsenhoitaja. Kuuntelen huolia puhelimessa, mutta en voi luvata, että olen siihen vapaa aina ja milloin tahansa kun puhelin pirahtaa. En voi luvata, että pääsisin aina keskellä yötä kuskaamaan ja lohduttamaan, jos minulla on omassa elämässäni hektistä. Kun autan, teen sen verran kun pystyn, eikä kaveri jää siitä mitään velkaa. En auta ja uppoudu toisen tilanteeseen kaiken muun unohtaen, ja vuosien päästä haudo katkeruutta, koska olen antanut ja uhrannut niin paljon. Teen toisen puolesta sen verran, mitä voin tehdä pyyteettä ja ilolla, ilman ajatusta vastapalveluksesta.
Ystävien kanssa on iloittu ja surtu vuorotellen, erot, kuolemat, pettymykset ja potkut. Ajattelen lämmöllä jokaista, joka on ollut minun tukenani ja jota minä olen voinut tukea. Emme kuitenkaan ole mitään toisillemme velkaa. Joidenkin kanssa elämä on kuljettanut eri suuntiin, ja ystävyydestä on jäljellä lämpimät muistot. Toisten kanssa ystävyys jatkuu, mutta elämäntilanteiden mukaan muotoa muuttaen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muutama sivu lukematta, mutta itselläni kyse ei ole lapsista, kiireestä, jne vaikka nekin vaikuttavat. Suurin pointti on se, että olen vain kasvanut ulos symbioottisista ystävyyssuhteista, joita pidetään yllä samaan tapaan kuin parisuhteita: varataan aikaa, pidetään tiukkaa yhteyttä. tehdään "yhteisiä juttuja" ja lojutaan tuntikaupalla sohvalla.
Vähän kauhea sanoa, mutta harvalla (noh, ei yhdelläkään) ystävälläni näin aikuisena on niin mielenkiintoinen elämä, että siitä riittäisi ruodittavaksi tuntien ajan sohvalla lojuen. Aivan varmaan sellaista ei ole oma elämäni. "Syvällisiä" tietysti voi jutella, mutta kun nekin mielipiteet ja aiheet on niin usein ruodittu, että harvoin nousee esiin uusia ihmettelyn aiheita.
Näin ollen mulle ihan hyvin riittää tavata ystäviä, soitella joskus ja jutella päällimmäiset sitten viime näkemän 1-2 kertaa kuussa. Tietysti jos jotain erikoista tapahtuu, siitä soitellaan tai sen puitteissa tavataan. Mutta ei siinä arjessa ole mitään jauhamista koko ajan. Tämän lisäksi on ihanaa joskus järkätä jotain isommalla porukalla tai justiinsa tehdä jotain arjesta poikkeavaa.
Eli joo, aikuisuus on tullut väliin heidän kanssa, joiden mielestä ystävyys on kokoaikaista yhteyttä ja samojen aiheiden - ikävä myöntää - musta tylsää pyörittelyä.
Tämä! Nuoruudessa koko ajan tapahtui jotain, tuli uusia asioita, uusia ihmisiä, uusia tilanteita, mutta näin aikuisena arki on niin tasaista, että ei siitä vaan riitä edes joka viikoksi saati joka päiväksi puhuttavaa.
Lisäksi ajatus ystävästä ikään kuin osana arkea, tekemässä ruokaa, siivoilemassa ja röhnöttämässä sohvalla on vaan outo. Mun ystävillä on kyllä omat kämpät, joissa arjessaan tekevät tuota ja me sitten kun tavataan tehdään tosiaankin jotain muuta kuin arkisia asioita.
Ehkä se arki on niin tasaista juuri siksi, että ollaan vain oman perheen kesken eikä pidetä muihin ihmisiin yhteyttä.
Tämä ketju on aika ihmeellistä vastakkainasettelua. Valitse ystävät tai puoliso/perhe. Olen itse introvertti, enkä kaipaa suurta kaveriporukkaa, mutta muutama hyvä ystävä on minulla aina ollut, vaikka ovatkin vaihtuneet elämän varrella. Nyt elän niitä ruuhkavuosia, on pieni lapsi ja vuorotyö. Silti tuntuu, että ystävät on todella tärkeitä! On ihanaa päästä pari kertaa kuussa sinne ystävän sohvalle vaan olemaan ja höpisemään. En missään nimessä haluaisi laittaa ystävyyttä jäähylle vaan yritän saada tapaamisia ujutettua sinne arkeen. Ehkä jos olisi monta hyvää ystävää, voisi olla vähän vaikeampaa, mutta kun on yksi kaikista tärkein ystävä, niin kyllä sen suhteen eteen haluaa nähdä vaivaa. Ja muutamia ystäviä, joita näkee pari kertaa vuodessa päälle. Ja piristää se parisuhdettakin kun näkee välillä muitakin naamoja. Niin ja lisään vielä, että meillä ei puolisoni kanssa ole kummallakaan juuri lapsuudenperhettä jäljellä. Että ne ystävät on tärkeimmät heti oman perheen jälkeen.
Toiset nimenomaan tykkäävät tasaisesta arjesta. Koita pösilö tajuta, että kaikki eivät halua jatkuvaa seuraa.
Oma sosiaalinen kiintiöni on usein jo täynnä kun päivät katselee työkavereita ja asiakkaita ja kotona lapsia ja miestä. Tarvitsen omaa aikaa yksin vaikka ystävistäni pidän.
Vihaan roikkuvia ihmisiä! Haluan elää rauhassa omissa oloissani. Painukaa hemmettiin kiusaamasta muita ihmisiä!
Aikuisenakin saa ja kannattaa olla kavereita. Eikö se ole lapsistakin kivaa? Minä ainakin pienenä tykkäsin, jos meille tuli kylään aikuisia (ja ehkä heidänkin lapsiaan). Se kyllä pitää sanoa, että tuo 2–3 kertaa kuukaudessa on mielestäni ihan hyvä määrä.
Ymmärrän ap sua. Mä olen myös tuollainen joka pariutuu "iäksi", eli en käytä ystäviä väliaikaisina elämäntilannekavereina, jotka dumpataan kun tulee jotain muuta. Mulle ystävät ovat kuin perheenjäseniä. Monella ei ole omaa perhettä/sukua ollenkaan, oikeastiko näin moni ajattelee että hänen kohtalonsa on olla yksin loppuelämänsä kun 30v tulee täyteen koska ei ole "onnistunut saamaan perhettä" tai suku on pieni, ja vanhemmatkin kuolleet, ja kärsiä siitä että vanhempansa eivät ole saaneet kuin yhden lapsen jolloin sisaruksia ei ole?
Perhe ja läheiset on ne henkilöt jotka itse siihen rinnalleen hyväksyy ja saa, ei ole pakko olla jotain sukua että voi olla maailman läheisin ihminen. Eihän se puolisokaan ole sukua.