Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle
05.10.2020 |
Olenkohan ainoa, jota harmittaa ystävyyssuhteiden raju muuttuminen sitä mukaan, mitä vanhemmaksi tulee.
Lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät oli erittäin tärkeä osa elämää. Nyt kohta 30-vuotiaana huomaa, että aikuisuus/elämä on tullut tielle - lähinnä muilla.
Itse en ole osannut päästää ystävistä irti edes lasten tulon myötä. Edelleen haluaisin viettää aikaa heidän kanssaan useammin kuin kerran 2 - 3 kuukaudessa. Itse asiassa ihanne olisi, jos pääsisi ystävän kanssa viettämään aikaa jopa viikottain. Sen ei tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää, tyyliin käydä yhdessä lenkillä, kutsua syömään ilman mitään pönötystä (eli ei olisi kyseessä mikään neljän tähden illallinen, vaan vaikka lounas ja sohvalla röhnötystä syönnin päälle) tai mennä jonkun luokse haravoimaan ja samalla puida viikon kuulumisia.
Olen kuitenkin huomannut viimeisen parin kolmen vuoden aikana, että ystävillä mikä tahansa menee ystävien edelle. Puoliso, harrastus, perheen yhteinen aika - aivan kuin sitä ei viikon jokaisena päivänä niitä puolison ja lasten naamoja katsele, tai olisi maailman loppu jättää silloin tällöin se ryhmäjumppa väliin ja käydä sen sijaan piiiitkällä kävelylenkillä ystävän kanssa.
Itse nimenomaan kaipaan taukoa kodista ja perheestä, ja yleensä joutuu yksinään jotain keksimään. Kaikilla on arvojärjestys aivan eri maata kuin itsellä. Mulla tähän asti etusijalla ollut lapset, sitten ystävät ja sitten vasta puoliso (tosin nykyään olen sinkku ollut noin vuoden päivät, mutta ennen sitä).
Minuun ottavat yhteyttä lähinnä silloin, kun heillä on jokin kriisi tai tarvitsevat palvelusta. Tätä tapahtuu usein, saatetaan keskellä yötä soittaa, että tule hakemaan hänet paikasta x kun riita miehen kanssa, tai pyydetään muuttoavuksi viikonloppuna jolloin perun mahdolliset omat menoni.
Toisinpäin asia ei enää toimi. Ystävyyssuhteet ovat muuttuneet yksipuolisiksi: minä vain annan ja minä olen erittäin hyvä YSTÄVÄ, mutta minulle ei sitä kukaan enää ole. Ennen se toimi kuten kuuluukin, nykyään ei.
Kaipaan niitä aikoja, kun ei tarvinnut kalenterista varata hetkeä tavata ystäviä. Tottakai aikuisena työ ja perhe vie aikaa ja jaksamista, mutta itselle tosiaan juuri ystävät ovat se henkireikä tylsästä aikuisten arjesta.
Vaikka kutsuisin kuukausia etukäteen vaikkapa syntymäpäiväjuhliin ystäviä, ei suurin osa osaa sanoa kuin että katsotaan lähempänä ja sitten lähempänä onkin Jaskan 5v jääkiekkopeliä, jota on pakko olla katsomassa kuten seuraavanakin päivänä jne.
Olenko tosiaan ainoa aikuinen ihminen, jolle ystävyys on edelleen niin tärkeä asia, ettei heti keksi lasten lisäksi mitään, mikä heidän edelleen menisi? Olenko ainoa, joka tietää kuinka yksinäistä on olla hyvä ystävä monelle, mutta heistä yksikään ei halua olla itse hyvä ystävä? Olenko todella lapsellinen, kun en osannut kasvaa aikuiseksi oikein?
Kommentit (422)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Huomaan, ettet ehkä ihan ymmärrä minkälaisesta kuormittumisesta minun, ja varmaankin myös ystäväsi tilanteessa on kyse. Minä en koe, enkä pystyisi kokemaan olevani rauhassa kylässä jonkun luona. Kyläily sisältää toisen huomioonottamista, ja pienten lasten kanssa eläminen on juuri sitä, että huomioit heidät koko ajan, taukoamatta, 24/7. Se, mitä kaipaa levätäkseen, on sitä ettei tarvitse edes tiedostaa kenenkään toisen ihmisen olemassaoloa tai hänen tarpeitaan. Kylässä tähän ei ole mitään mahdollisuutta, paitsi jos on luonteeltaan vähän röyhkeä. Itse en osaa olla.
Sitten sinulla ei ole ollut tosi ystäviä. Tosi ystävän kanssa ei oikeasti tarvitse sanoa sanaakaan, voi vaan öllöttää paikallaan tekemättä mitään. Tällaisia hetkiä oli joskus vuosia sitten vielä, ja minusta just parasta kun jonkun aikaa koomailee sohvalla ja kun mieleen juolahtaakin jokin asia, on siinä vieressä koomailemassa joku jolle voi asian sanoa - ja sitten nauraa sille typerälle asialle.
Ap
Kyllä mäkin muistan hyvin ne ajat, kun oltiin nuoria eikä elämässä ollut juuri muita ihmissuhteita kuin ystävät ja kaverit. Toki oma lapsuudenperhe, mutta siihen aikaan heitä piti niin itsenstäänselvinä, ettei niiden ihmissuhteiden eteen tarvinnut tehdä yhtään mitään. Elämä oli muutenkin sellaista, että oli aikaa koomailla kaverin sohvalla. Ei tarvinnut siivota, ei laittaa ruokaa eikä tehdä mitään, mitä ei halunnut. Jos kotona kämppä oli kuin pommin jäljiltä, niin siinäpä oli. Valvoakin saattoi aamuun asti ja nukkua ilyapäivään.
Tilanne kuitenkin muuttui, kun perheellistyi. Ei lapsista olisi tullut läheisiä isovanhempiensa, tätiensä, setiensä, enojensa ja serkkujensa kanssa, jos lasten kanssa ei olisi oltu heidän kanssaan tekemisissä. Ja kun oman lapsuudenperheen lisäksi tuli kaupan päälle puolison lapsuudenperhe, yhtäkkiä ihmisiä, joihin lasten oli tarkoitus solmia elinikäinen suhde, olikin paljon. Lisäksi lapset tarvitsivat paljon enemmän kuin ystävänsä sohvalla koomailevan iltapäivään asti nukkuvan äidin. Säännöllisen päivärytmin, siistin kodin, säännöllisin väliajoin terveellistä ruokaa, puhtaita vaatteita, huomiota, hellyyttä, uusien taitojen opastamista, lasten sosiaalisten suhteiden tukemista jne. Tämä kaikki sitten piti vielä sovittaa yhteen puolison tarpeiden sekä työelämän ja harrastusten kanssa. Ystävän sohvalla koomailulle olisi aikaa vasta sitten, kun kaikki muut asiat olisi hoidettu eikä mikään homma olisi rästissä. Niitä rästissä olevia asioita vaan tuppasi aina olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.
Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.
Ap
Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa.
Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.
Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.
no, minäpä tuumaan sillä tavalla, että ihminen nuorempana/perheettömänä hakee "seuran" ystävistään ja nämä ovat hyvin tiiviitä ihmissuhteita silloin. Sitten kun perustaa perheen, puoliso ja lapsen tarjoavat sen seuran. Sitten ei enää tarvita ystäviä siihen rooliin.
Silkkaa biologiaa ja näin se menee?
Mulla on päälle 30v tuttu joka katoaa aina ihanaan parisuhdekuplaansa. Postaa faceen ja instaan kuvia "minä ja muru nro 123 kävelyllä" "ihanaa muru kun teit meille näin hienon illalisen" yms. paskaa.
Jostain syystä hanipööt aina kyllästyy jossain vaiheessa siihen, että muijan KOKO ELÄMÄ pyörii sen ukon ympärillä. Ei varmaan vessaankaan saa mennä yksin. kaikki täytyy tehdä symbioosissa ja kaikki menot täytyy sopia yhdessa (=naisen mielen mukaan).
Ja sitten minä kelpaan kuuntelijaksi ja lohduttajaksi. :) Kunnes löytyy taas uusi elämän rakkaus.
Oikeesti, kaverit on kaikista tärkeimpiä elämässä. Itselläni ei ole montaa mutta ovat sitäkin arvokkaampia.
Miettikää nyt, jos pesitte sen miehenne kanssa ja tuleekin ero!
(ei, selitykseksi ei käy "NO MUTKUN EI MEILLE TUU!!111"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Et ap kommentoinut kun aiemmin kysyin että oletko koettanut puhua ystäviesi kanssa tästä. Täältä ei oikein saa kuin arvailua, vain ystäväsi osaavat kertoa, mistä on kysymys.
Joo sori, on niin paljon tullut viestejä ettei mitenkään kaikkiin ehdi vastata, osaan en edes viitsi kun olen pari sivua taaksepäin jo asian selittänyt (huomaan vain olevani huono selittämään, kun moni täällä puhuu aivan ihmeellisiä juttuja, syöttäen niitä samoja minun suuhuni, heh). Mutta siis itse kysymykseesi:
Viime vuonna oli yksi tilanne, jolloin yksi näistä kavereistani pisti välit poikki kanssani pariksi kuukaudeksi. Tilanne oli sellainen, jossa minä jälleen kerran pyysin seurakseni, mutta hän ei lähtenyt koska yksi lapsista ei halunnut (juuri se vaativa pikkuinen, joka ei enää vuosi sitten enää niin pikkuinen kuitenkaan mutta päättää aika pitkälti perheensä asioista). Vastasin hänelle ok, ymmärrän.
Tästä viikkoa myöhemmin samainen kaveri kysyy, voisinko vahtia tuota lasta muutaman tunnin. Kieltäydyin. Kerroin asiallisesti, että minun täytyy tässä vaiheessa kieltäytyä, sillä tämä meidän ystävyytemme alkaa olla niin yksipuolista, jossa vain minä annan. No, hänhän suuttui ja vasta parin kk päästä otti yhteyttä ja pyysi anteeksi käytöstään.
Asiat muuttuivat vähäksi aikaa, hän alkoi pyytää mua lenkkiseuraksi, halusi tulla käymään jne. Pikkuhiljaa kuitenkin asiat kääntyneet taas huonompaan suuntaan. Mutta en itse nyt enää ole juuri mihinkään häntä pyytänytkään.Ap
Kuulostaa siltä, että ystävyyteenne liittyy paljon draamaa. Jo se voi olla kuormittavaa. Suorapuheisuus ja mutkattomat välit voivat olla hyvä asia, mutta itse toivon ainakin ystäviltäni aika paljon diplomatiaa ja hienotunteisuutta. Omien ystävieni kanssa olen oppinut, että täydellisiä meistä ei ole kukaan, ja monia ystävieni vikoja olen oppinut katsomaan läpi sormien ja hyväksymään. Kaikki asiat eivät puhumalla parane. Kritiikkiä saa toki esittää, mutta mieluiten silloin, kun olemme kasvokkain ja on aikaa käydä konfliktia läpi.
Toivottavasti välinne selviävät ja ystävyys säilyy! Jos ei, sekin kuuluu vain elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on päälle 30v tuttu joka katoaa aina ihanaan parisuhdekuplaansa. Postaa faceen ja instaan kuvia "minä ja muru nro 123 kävelyllä" "ihanaa muru kun teit meille näin hienon illalisen" yms. paskaa.
Jostain syystä hanipööt aina kyllästyy jossain vaiheessa siihen, että muijan KOKO ELÄMÄ pyörii sen ukon ympärillä. Ei varmaan vessaankaan saa mennä yksin. kaikki täytyy tehdä symbioosissa ja kaikki menot täytyy sopia yhdessa (=naisen mielen mukaan).
Ja sitten minä kelpaan kuuntelijaksi ja lohduttajaksi. :) Kunnes löytyy taas uusi elämän rakkaus.
Oikeesti, kaverit on kaikista tärkeimpiä elämässä. Itselläni ei ole montaa mutta ovat sitäkin arvokkaampia.
Miettikää nyt, jos pesitte sen miehenne kanssa ja tuleekin ero!
(ei, selitykseksi ei käy "NO MUTKUN EI MEILLE TUU!!111"
Kyllä tuosta sun kirjoitustyylistä aika hyvin huomaa, kuka tosiasiassa se lapsellinen on.
Siinä ei ole mitään outoa tai pahaa, että kolmekymppinen nainen pitää onnellista parisuhdetta tärkeimpänä prioriteettinaan. Tutullasi on vain käynyt huono tuuri miesten kanssa, toivottavasti löytää vielä kestävän suhteen. Sinä sen sijaan, väität että mielestäsi kaverit ovat kaikkein tärkeimpiä, mutta kuitenkin puhut romantiikkaa kaipaavasta tutustasi noin rumasti ja halveksuvasti. Etpä vaikuta siltä, että olisit kovin kiva kaveri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse tunnustan että ystävät ovat lapsien myötä jääneet, syynä oma uupumus. Molemmat lapset ovat ihania, mutta erittäin eloisia ja aktiivisia, ja imevät minusta jatkuvalla touhottamisellaan ja höpöttämisellään kaikki mehut. Palaudun vain hiljaisuudessa, ja yksin, ja pyrin järjestämään itselleni yksinoloa aina kun se on mahdollista. Itseänikin harmittaa, mutta valitettavasti minusta ei tässä elämäntilanteessa riitä mitään muille kuin perheelle.
Muistan, kun yhden kaverini nuorin lapsi oli pieni, ja oli juuri kaikesta ihanuudestaan huolimatta hyvin energinen ja voimia vievä. Kaveri valitti väsymystään ja haikaili paikkaa, jossa saisi edes yhden päivän tai yön olla rauhassa. Ehdotin, että tulisi meille viikonloppuna, kun lapset ovat menossa mummolaan yökylään ja mies työmatkalla. Painotin, että meidän ei tarvitse tehdä mitään, hän voi vaikka vaan nukkua, tai voidaan vaan istua hiljaa ja katsoa telkkaria.
No ei käynyt kun mies olisi kuulemma pahoittanut mielensä asiasta.Ap
Huomaan, ettet ehkä ihan ymmärrä minkälaisesta kuormittumisesta minun, ja varmaankin myös ystäväsi tilanteessa on kyse. Minä en koe, enkä pystyisi kokemaan olevani rauhassa kylässä jonkun luona. Kyläily sisältää toisen huomioonottamista, ja pienten lasten kanssa eläminen on juuri sitä, että huomioit heidät koko ajan, taukoamatta, 24/7. Se, mitä kaipaa levätäkseen, on sitä ettei tarvitse edes tiedostaa kenenkään toisen ihmisen olemassaoloa tai hänen tarpeitaan. Kylässä tähän ei ole mitään mahdollisuutta, paitsi jos on luonteeltaan vähän röyhkeä. Itse en osaa olla.
Tismalleen näin, erittäin hyvin sanottu. Jos aloittaja tässä tilanteessa pahoitti mielensä siitä, että pienen lapsen väsynyt äiti ei halunnut tulla päiväksi kylään, sehän tarkoittaa sitä että kyläilyllä oli tarkoitus tyydyttää aloittajan tarpeita.
Uskon, että aloittaja uskoo tarkoittavansa hyvää, mutta kuulostaa siltä, että hän ei ihan oikeasti ymmärrä, että toisten ihmisen katsantokanta on erilainen kun hänen omansa. Hän ajattelee auttavansa, mutta tyydyttää lähinnä omia läheisyyden tarpeitaan.
Anna niille oikeille ystävillesi tilaa! Ja niiden, jotka ovat jo vuosia osoittaneet käytöksellään, että sinä et ole heille tärkeä ystävä, voit antaa mennä. Ei sinun tarvitse keskellä yötä sännätä auttamaan ketään, jota kohtaan tunnet katkeruutta vastavuoroisuuden puutteesta.
Spot on, täysin näin. Sen lisäksi tuollaisista kylään kutsumisista viikonloppuna, vai koskiko peräti koko viikonloppua, ei sovita ilman, että keskustellaan puolison kanssa eka. Muutenkin kyläilyt ja vierailut ja menot sovitaan puolisoiden kesken, koska a) se on kunnioittavaa ja b) se on myös puolison koti, jossa ravataan ja lampsitaan ja hän ei ehkä tahdo olla viihdyttämässä, seurustelemassa tai poistumassa koko ajan kofdistaan.
Ap kuulostaa. Mul oli tuollainen ystävä joskus. Heitti tällaisia uskomattomia tarjouksia, jeesailuja ja apuja, eikä vaatinut niistä mitään -sellaisia täysin rajattomia ja suorastaan kiusallisia, mitä "normi ihmiset" kokee todella vaivaannuttaviksi, eikä osaa edes suhtautua niihin. Sitten sinä olet se paskiainen jos et ota apua vastaan, huoh. Tai sit jäät johonkin ihme kiitollisuudenvelkaan, josta muistutellaan tasaisin väliajoin, jos et ole muistanut ihailla, kiittää ja nostaa jalustalle. Ap, kuulostat äärimmäisen raskaalle henkilölle. Sille on nimikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Käyttäjä9658 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on päälle 30v tuttu joka katoaa aina ihanaan parisuhdekuplaansa. Postaa faceen ja instaan kuvia "minä ja muru nro 123 kävelyllä" "ihanaa muru kun teit meille näin hienon illalisen" yms. paskaa.
Jostain syystä hanipööt aina kyllästyy jossain vaiheessa siihen, että muijan KOKO ELÄMÄ pyörii sen ukon ympärillä. Ei varmaan vessaankaan saa mennä yksin. kaikki täytyy tehdä symbioosissa ja kaikki menot täytyy sopia yhdessa (=naisen mielen mukaan).
Ja sitten minä kelpaan kuuntelijaksi ja lohduttajaksi. :) Kunnes löytyy taas uusi elämän rakkaus.
Oikeesti, kaverit on kaikista tärkeimpiä elämässä. Itselläni ei ole montaa mutta ovat sitäkin arvokkaampia.
Miettikää nyt, jos pesitte sen miehenne kanssa ja tuleekin ero!
(ei, selitykseksi ei käy "NO MUTKUN EI MEILLE TUU!!111"
Kyllä tuosta sun kirjoitustyylistä aika hyvin huomaa, kuka tosiasiassa se lapsellinen on.
Siinä ei ole mitään outoa tai pahaa, että kolmekymppinen nainen pitää onnellista parisuhdetta tärkeimpänä prioriteettinaan. Tutullasi on vain käynyt huono tuuri miesten kanssa, toivottavasti löytää vielä kestävän suhteen. Sinä sen sijaan, väität että mielestäsi kaverit ovat kaikkein tärkeimpiä, mutta kuitenkin puhut romantiikkaa kaipaavasta tutustasi noin rumasti ja halveksuvasti. Etpä vaikuta siltä, että olisit kovin kiva kaveri.
No asiaan saattaa vaikuttaa se, että miehet ei ole jaksaneet ystäväni mustis sekoilua. Hän ei siis halua päästää miehiä mihinkään ja kyttää heidän exiä sairaalloisesti. Eli suhteet kaatuu kyllä hänen käytöksen, ei huonojen miesten takia.
Itsekin olen naimisissa mutta en voi käsittää näitä jotka ei voi mihinkään mennä yksin. Mulla ja mun miehellä on omat elämät yhteisen lisäksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.
Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.
Ap
Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa.
Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.
En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.
Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.
Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️
T. nainen Oulusta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
Jep, juuri tätä olen yrittänyt selittää. Aika pitää jakaa niin monen asian kesken ettei yhtä kaveria ehdi nähdä viikottain.
Minusta kuulostaa siltä, että ap haluaisi kuulua näiden ystävien perheisiin ja kokee tulleensa hylätyksi, kun ystävät osoittavat, että ap ei kuulu heidän ydinperheeseensä. Teini-iässä kaverit korvaavat väliaikaisesti perheen, kun lapsuudenperheestä irtaudutaan ja omaa ei vielä ole.
Sinusta saattaa tuntua helpolta yhdessäololta yhdessä sohvalla makoilu, arkinen ruoanlaitto, kaverin pihan haravointi ja niin edelleen. Ehkä ei ole tullut mieleesi, että kaverit ja heidän kumppaninsa eivät välttämättä koe sinua (enää) niin läheiseksi, että he haluaisivat sinua mukaan perheen omiin puuhiin? Ei se välttämättä tarkoita sitä, ettei ystävä enää merkitsisi mitään. Toiset vaan ovat yksityisempiä oman perhe-elämänsä suhteen, ja se mikä toimii kaksikymppisenä, ei välttämättä enää perheellisenä kolmi-nelikymppisenä tunnu yhtä hyvältä.
Aikuistuessa suhde ystäviinkin muuttuu usein pikkuisen vieraskoreammaksi. Kun ystäviä tavataan, vetästään puhdasta päälle ja laitetaan vähän parempaa pöytään. Ehkä lähdetään kaupungillekin kääntymään. Halutaan olla läsnä, keskustella ja kiinnostua toisen asioista.
Itse en halua ystäviäni kotiini verkkareissa duunin jälkeen soffalle röhnöttelemään, sen jaan nykyään puolison kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ymmärrän aloittajaa.
Olen jättänyt seurustelukuviot taakseni jo aikaa sitten. Ei miehet pysty tarjoamaan mitään sellaista, mitä ystävät eivät (paitsi seksiä mutta pystyn elämään ilmankin). Koti on vain omassa käytössä, ei tarvitse kysyä passaako jos menenkin perjantaina tyttöjen kanssa ulos jne.
Ystävien kanssa kokee parhaimmat seikkailut, mutta ilman että tarvitsee asua heidän kanssaan. Saa ihan rauhassa palautua matkoista ja illanvietosta kotona yksin, kun ei pidä jotain miestäkin siinä muistaa huomioida.
Vientiä kyllä olisi, mutta mua ei vois vähempää kiinnostaa. Työ ja ystävät riittää minulle täysin.
Itse kyllästyin siihen kun ystäväni sai lapsia niin kun tavattiin niin tapasin enemmän hänen lapsiaan.
Ystävästä tuli äitinä loissymbiootti jonka korvasivat hänen lapsensa.
👽
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.
Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.
Ap
Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa.
Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.
En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.
Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.
Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️
T. nainen Oulusta
Kirjoitat kauniisti ja fiksusti. Toivon sinulle kaikkea hyvää! On tärkeää osata eritellä oma suru, pettymys ja muut negatiiviset tunteet ja ymmärtää samalla, että muut eivät välttämättä ole syypäitä ja väärässä, eivätkä toiset ihmiset ole meille mitään velkaa.
Toivottavasti löydät elämääsi lämpöä ja rakkautta.
Sama homma itselle kävi. Tiedän tosin että ystävät(entiset?) viettävät aikaa muiden kavereiden kanssa, käyvät heidän kanssa lenkillä ja tapahtumissa, mutta koskaan eivät soita minulle että lähtisinkö. Eivätkä siis lähde minun kanssani vaikak ksysyisinkin. Ymmärrän ap mitä tarkoitat, mutta tosiaan osa ei täällä ymmärrä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.
Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.
Ap
Kun mä tapaan ystäviäni, haluan viettää heidän kanssaan aikaa ilman mitään kiirettä. Enkä niin, että joudun vilkuilemaan koko ajan kelloa, koska Mirkun kanssa sovittu tapaaminen on samana iltana. Jos jokaista ystävää pitäisi tavata kerran viikossa, se tarkoittaisi joka päivälle ystävien tapaamista ja pahimpina päivinä parikin ystävän tapaamista samana iltana. Entä, jos sulla olisi jokin sulle tärkeä juttu kesken ja ystäväsi joutuisi keskeyttämään sut ja sanomaan, että sori mun on pakko nyt lähteä, koska lupasin nähdä Mirkun puolen tunnin päästä? Olisiko se sulle ihan ok?
Samaistun paljon ap:n aloitukseen, mutta olen itse vasta 25 v ja lapseton. Mutta kaipaan sellaista yhteisöllisyyttä.
Osalla ystävistäni on lapsia ja haluaisin heidänkin kanssaan viettää aikaa rennommin, voisi olla sellaista arkisempaa ajanviettoa, kokkaillaan ruokaa yhdessä ja lasten kanssa voisi puuhata. Nyt lähinnä muodollista nähdään harvoin hienoissa vaatteissa syntymäpäiväkutsuilla tai erikseen sovitaan joku kallis tarpeeksi "aikuismainen" kylpylä- tai ravintolailta, joka sitten kuitenkin peruuntuu, kun tulee se yllättävä "ryhmäliikuntatunti" tai "peikonlehden hankkiminen kaupasta tasan klo 18, ei voi joustaa"
Varmaan syynä tähän joku näistä:
-mulla ei olekaan loppujen lopuksi niin hyviä ystäviä kuin luulen
-arvostetaan eri asioita
-ehkä mullakin joku "aikuistuminen" puolitiessä, kun ystävät menee edelleen sinne prioriteettilistan kärkeen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?
Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.
Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.
Ap
Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.
Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.
Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.
"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."
Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.
Ap
Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.
Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.
En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.
Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.
Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.
Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.
Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.Ap
Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.
No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.
Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.
Ap
Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa.
Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.
En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.
Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.
Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️
T. nainen OulustaKirjoitat kauniisti ja fiksusti. Toivon sinulle kaikkea hyvää! On tärkeää osata eritellä oma suru, pettymys ja muut negatiiviset tunteet ja ymmärtää samalla, että muut eivät välttämättä ole syypäitä ja väärässä, eivätkä toiset ihmiset ole meille mitään velkaa.
Toivottavasti löydät elämääsi lämpöä ja rakkautta.
Kiitos ihanasta viestistäsi ja samoin! Se on aivan totta, on hyödyllistä löytää se huojentava näkökulma ja yrittää nähdä niiden omien kipeidenkin tunteiden ja tarpeiden taakse ja mahdollisten syiden äärelle. Sitä kautta voi saada kiinni jostakin langanpätkästä, jota seuraamalla voi lisätä ymmärrystä ja armollisuutta itseään ja muita kohtaan.
Hyvän ystävän löytymistä on joskus verrattu vaikeudeltaan kumppanin löytymiseen. Kaikki ystävät eivät ole meitä varten emmekä mekään kaikkia ystäviä varten. Itselleni tulee mieleen tässä yhteydessä myös omien rajojen löytäminen ja vahvistaminen. Useammasta vähemmän vastavuoroisesta ja suorastaan stressaavasta ystävyyssuhteesta oppineena voin nykyään sanoa, että olen aika tarkka sen suhteen, että keneen haluan tutustua syvemmin ja ottaa elämääni. Oma mielenrauha on niin ihana ja arvokas asia, että sitä täytyy vaalia.
Vierailija kirjoitti:
Samaistun paljon ap:n aloitukseen, mutta olen itse vasta 25 v ja lapseton. Mutta kaipaan sellaista yhteisöllisyyttä.
Osalla ystävistäni on lapsia ja haluaisin heidänkin kanssaan viettää aikaa rennommin, voisi olla sellaista arkisempaa ajanviettoa, kokkaillaan ruokaa yhdessä ja lasten kanssa voisi puuhata. Nyt lähinnä muodollista nähdään harvoin hienoissa vaatteissa syntymäpäiväkutsuilla tai erikseen sovitaan joku kallis tarpeeksi "aikuismainen" kylpylä- tai ravintolailta, joka sitten kuitenkin peruuntuu, kun tulee se yllättävä "ryhmäliikuntatunti" tai "peikonlehden hankkiminen kaupasta tasan klo 18, ei voi joustaa"
Varmaan syynä tähän joku näistä:
-mulla ei olekaan loppujen lopuksi niin hyviä ystäviä kuin luulen
-arvostetaan eri asioita
-ehkä mullakin joku "aikuistuminen" puolitiessä, kun ystävät menee edelleen sinne prioriteettilistan kärkeen
Tämä! Olisipa ihana saada touhuilla ystävän perheen mukana aivan arkisia asioita. Olla tosiaan heidän lastensa kanssa ja viettää aikaa yhdessä. Kerran vuosia sitten ehdotin jotain sentyyppistä yhdelle ystävälle, joka oli järjestämässä lapsensa synttärijuhlia ja olisin niin mielelläni tullut mukaan. Hän sanoi, että voisin tulla juhliin esiintyjäksi pellen rooliin. En siis lapsettomana ollut tervetullut ihan vieraana.
Alue: Aihe vapaa
🤦🏻♀️
Ap