Kun aikuisuus tulee ystävyyden tielle

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Olen eri, mutta ihanaa, että sinulla on yhteisö ja olet sellaisen saanut! Minä en. Olen 40v. ja perheeni kanssa en ole tekemisissä, koska vanhempani ovat myrkyllisiä ja sairaita ihmisiä. Sukuani en tunne, en ole koskaan tuntenut, kiitos toisen sairaan vanhemman, joka eristi meidät kirjaimellisesti metsään asumaan kaikista. Sisaruksistani yksi asuu ulkomailla, toista kaukana asuvaa sisarusta tapaan silloin tällöin mutta ei hänkään ole mikään sydänystävä. Puolisoa en ole saanut, vaikka halusin, enkä lapsia.

Ystäväni ovat päässeet ihan ongelmitta tuohon samaan normaalin elämän putkeen kuin sinä; löytyy puoliso  ja jos tulee ero, löytyy uusi. On lapsia ja lapset löytävät puolison ja myöhemmin saavat itse lapsia. Vanhemmat ovat mukavia ja sisarusten ja heidän perheiden kanssa tullaan myös toimeen erinomaisesti. Tutustun ihmisiin ihan OK, mutta harvemmin kukaan jää rinnalle. Tässä iässä kaikilla on nyt jo ne omat normaalit yhteisönsä puolison, normaalin lapsuudenperheensä ja lastensa kautta. Tai ainakin sen puolison kautta.

Minä en vain ymmärrä, miksi minä en ole päässyt osaksi mitään yhteisöä tai saanut vielä mahdollisuutta ryhtyä luomaan sellaista itse puolisoni ja hänen perheensä kanssa. Lapsista en enää haaveile, jos ei satu tulemaan ns. bonuslapsia mahdollisen puolison kautta. Olen asennoitunut elämään niin, että yksin olen ja tulen olemaan ja se on minun osani näemmä, halusinpa tai en. Lapsenakaan ei ollut mitään tyttöjen ryhmiä tai isoja kaveripiirejä, joissa kaikki tuntevat toisensa.

En ole esimerkiksi hakeutunut vielä mahdollista leikkausta vaativiin tutkimuksiin, koska jos leikkaus osuu kohdalle, minulla ei ole ketään kuka olisi tukena tai apuna. Ruokaa voi toki onneksi tilata netistä, samoin lääkkeet mutta ymmärtänet mitä ajan takaa.

Minulla ystävät ajavat sitä yhteisöllisyyttä, joten on sääli, että minä en kuulu heidän yhteisöönsä eikä minulla ole heille niin tärkeää merkitystä mitä toivoisin. En tietenkään voi vaatia päästä piireihin ja osaksi lähipiiriä kenenkään elämään.

Olen ainakin omasta mielestäni ihan normaali naisihminen, mutta näemmä minussa on joku valuvika?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

Sama täällä, olen jo luovuttanut. Ajoittain tulee mieleen että voi kun olisi ystäviä mutta olen surutyöni tämän asian tiimoilta jo tehnyt ja päässyt ainakin hetkellisesti asiassa eteenpäin. Toki esim. lomilla kun olen paljon yksin mietin elämänvalintojani ja sitä jos olisin valinnut esimerkiksi asuinpaikkani vuosia sitten toisin. Tuntuu että muut menevät elämässä eteenpäin mutta minulle ei edes anneta siihen mahdollisuutta.

T. nainen Oulusta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Olen eri, mutta ihanaa, että sinulla on yhteisö ja olet sellaisen saanut! Minä en. Olen 40v. ja perheeni kanssa en ole tekemisissä, koska vanhempani ovat myrkyllisiä ja sairaita ihmisiä. Sukuani en tunne, en ole koskaan tuntenut, kiitos toisen sairaan vanhemman, joka eristi meidät kirjaimellisesti metsään asumaan kaikista. Sisaruksistani yksi asuu ulkomailla, toista kaukana asuvaa sisarusta tapaan silloin tällöin mutta ei hänkään ole mikään sydänystävä. Puolisoa en ole saanut, vaikka halusin, enkä lapsia.

Ystäväni ovat päässeet ihan ongelmitta tuohon samaan normaalin elämän putkeen kuin sinä; löytyy puoliso  ja jos tulee ero, löytyy uusi. On lapsia ja lapset löytävät puolison ja myöhemmin saavat itse lapsia. Vanhemmat ovat mukavia ja sisarusten ja heidän perheiden kanssa tullaan myös toimeen erinomaisesti. Tutustun ihmisiin ihan OK, mutta harvemmin kukaan jää rinnalle. Tässä iässä kaikilla on nyt jo ne omat normaalit yhteisönsä puolison, normaalin lapsuudenperheensä ja lastensa kautta. Tai ainakin sen puolison kautta.

Minä en vain ymmärrä, miksi minä en ole päässyt osaksi mitään yhteisöä tai saanut vielä mahdollisuutta ryhtyä luomaan sellaista itse puolisoni ja hänen perheensä kanssa. Lapsista en enää haaveile, jos ei satu tulemaan ns. bonuslapsia mahdollisen puolison kautta. Olen asennoitunut elämään niin, että yksin olen ja tulen olemaan ja se on minun osani näemmä, halusinpa tai en. Lapsenakaan ei ollut mitään tyttöjen ryhmiä tai isoja kaveripiirejä, joissa kaikki tuntevat toisensa.

En ole esimerkiksi hakeutunut vielä mahdollista leikkausta vaativiin tutkimuksiin, koska jos leikkaus osuu kohdalle, minulla ei ole ketään kuka olisi tukena tai apuna. Ruokaa voi toki onneksi tilata netistä, samoin lääkkeet mutta ymmärtänet mitä ajan takaa.

Minulla ystävät ajavat sitä yhteisöllisyyttä, joten on sääli, että minä en kuulu heidän yhteisöönsä eikä minulla ole heille niin tärkeää merkitystä mitä toivoisin. En tietenkään voi vaatia päästä piireihin ja osaksi lähipiiriä kenenkään elämään.

Olen ainakin omasta mielestäni ihan normaali naisihminen, mutta näemmä minussa on joku valuvika?

Tarinasi kuullostaa hyvin samanlaiselta kuin omani, ja olen myös samanikäinen nainen. Missä päin Suomea asut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Tämä olisi ollut unelmani, mutta tällaista elämää en minäkään saanut. Olen todella onnellinen puolestasi.

etenkin erilleen kasvaminen aiheuttaa sitä stressiä. Elämät eroaa paljon toisistaan eikä voi enää elää toisen mukaan. Toinen voi suuttua kun kaveri ei enää mukaudu. Mä ajauduin erilleen lapsuudenkaverista. Elämänkokemukset vienyt vastakkaisiin suuntiin. En halunnu aikuisena mukautua hänen mukaan. Halusin täysin erilaisia asioita. Kova stressi kun ei pysty olla kuten ennen. Irtaantuminen ahdisti lujaa. Kaveri laittoi vastaan ja ahdistus koveni. Tilaa ei jäänyt enää yhtään henkisesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Olen eri, mutta ihanaa, että sinulla on yhteisö ja olet sellaisen saanut! Minä en. Olen 40v. ja perheeni kanssa en ole tekemisissä, koska vanhempani ovat myrkyllisiä ja sairaita ihmisiä. Sukuani en tunne, en ole koskaan tuntenut, kiitos toisen sairaan vanhemman, joka eristi meidät kirjaimellisesti metsään asumaan kaikista. Sisaruksistani yksi asuu ulkomailla, toista kaukana asuvaa sisarusta tapaan silloin tällöin mutta ei hänkään ole mikään sydänystävä. Puolisoa en ole saanut, vaikka halusin, enkä lapsia.

Ystäväni ovat päässeet ihan ongelmitta tuohon samaan normaalin elämän putkeen kuin sinä; löytyy puoliso  ja jos tulee ero, löytyy uusi. On lapsia ja lapset löytävät puolison ja myöhemmin saavat itse lapsia. Vanhemmat ovat mukavia ja sisarusten ja heidän perheiden kanssa tullaan myös toimeen erinomaisesti. Tutustun ihmisiin ihan OK, mutta harvemmin kukaan jää rinnalle. Tässä iässä kaikilla on nyt jo ne omat normaalit yhteisönsä puolison, normaalin lapsuudenperheensä ja lastensa kautta. Tai ainakin sen puolison kautta.

Minä en vain ymmärrä, miksi minä en ole päässyt osaksi mitään yhteisöä tai saanut vielä mahdollisuutta ryhtyä luomaan sellaista itse puolisoni ja hänen perheensä kanssa. Lapsista en enää haaveile, jos ei satu tulemaan ns. bonuslapsia mahdollisen puolison kautta. Olen asennoitunut elämään niin, että yksin olen ja tulen olemaan ja se on minun osani näemmä, halusinpa tai en. Lapsenakaan ei ollut mitään tyttöjen ryhmiä tai isoja kaveripiirejä, joissa kaikki tuntevat toisensa.

En ole esimerkiksi hakeutunut vielä mahdollista leikkausta vaativiin tutkimuksiin, koska jos leikkaus osuu kohdalle, minulla ei ole ketään kuka olisi tukena tai apuna. Ruokaa voi toki onneksi tilata netistä, samoin lääkkeet mutta ymmärtänet mitä ajan takaa.

Minulla ystävät ajavat sitä yhteisöllisyyttä, joten on sääli, että minä en kuulu heidän yhteisöönsä eikä minulla ole heille niin tärkeää merkitystä mitä toivoisin. En tietenkään voi vaatia päästä piireihin ja osaksi lähipiiriä kenenkään elämään.

Olen ainakin omasta mielestäni ihan normaali naisihminen, mutta näemmä minussa on joku valuvika?

Ei sussa ole valuvikaa. Et vain ole lapsesta lähtien kasvanut yhteisöllisyyteen. Yhteisön luominen tyhjästä on yhtä vaikeaa kuin rikkauksien luominen tyhjästä. Tai oikeastaan vieläkin vaikeampaa. Ensin pitäisi tutustua ihmisiin, jotka kaipaavat yhteisöä, mutta joilla ei vielä ole sellaista. Suomessa ei nykyisin kovin moni kaipaakaan yhteisöä. Ihan riittää oma ydinperhe. Ymmärrän heitäkin oikein hyvin.

hö. olin sinkku 30-vuotiaana, kaikilla kavereillani jotka oli suht samanikäisiä kuin minä syntyi ekat lapset ja parin vuoden päästä joillekkin toinenkin. Tässä vaiheessa kaverit miltei katosivat. Kului muutama vuosi kun alkoivat ottaa yhteyttä, hei lähen ny baariin (kaveri just eronnut) niin et sä kyl enää ole sinkku mies vaan isä mies mut kyl sitä ny varmaan kaljalle baariin/tanssiravintlaan kerkiät ja pääset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Olen eri, mutta ihanaa, että sinulla on yhteisö ja olet sellaisen saanut! Minä en. Olen 40v. ja perheeni kanssa en ole tekemisissä, koska vanhempani ovat myrkyllisiä ja sairaita ihmisiä. Sukuani en tunne, en ole koskaan tuntenut, kiitos toisen sairaan vanhemman, joka eristi meidät kirjaimellisesti metsään asumaan kaikista. Sisaruksistani yksi asuu ulkomailla, toista kaukana asuvaa sisarusta tapaan silloin tällöin mutta ei hänkään ole mikään sydänystävä. Puolisoa en ole saanut, vaikka halusin, enkä lapsia.

Ystäväni ovat päässeet ihan ongelmitta tuohon samaan normaalin elämän putkeen kuin sinä; löytyy puoliso  ja jos tulee ero, löytyy uusi. On lapsia ja lapset löytävät puolison ja myöhemmin saavat itse lapsia. Vanhemmat ovat mukavia ja sisarusten ja heidän perheiden kanssa tullaan myös toimeen erinomaisesti. Tutustun ihmisiin ihan OK, mutta harvemmin kukaan jää rinnalle. Tässä iässä kaikilla on nyt jo ne omat normaalit yhteisönsä puolison, normaalin lapsuudenperheensä ja lastensa kautta. Tai ainakin sen puolison kautta.

Minä en vain ymmärrä, miksi minä en ole päässyt osaksi mitään yhteisöä tai saanut vielä mahdollisuutta ryhtyä luomaan sellaista itse puolisoni ja hänen perheensä kanssa. Lapsista en enää haaveile, jos ei satu tulemaan ns. bonuslapsia mahdollisen puolison kautta. Olen asennoitunut elämään niin, että yksin olen ja tulen olemaan ja se on minun osani näemmä, halusinpa tai en. Lapsenakaan ei ollut mitään tyttöjen ryhmiä tai isoja kaveripiirejä, joissa kaikki tuntevat toisensa.

En ole esimerkiksi hakeutunut vielä mahdollista leikkausta vaativiin tutkimuksiin, koska jos leikkaus osuu kohdalle, minulla ei ole ketään kuka olisi tukena tai apuna. Ruokaa voi toki onneksi tilata netistä, samoin lääkkeet mutta ymmärtänet mitä ajan takaa.

Minulla ystävät ajavat sitä yhteisöllisyyttä, joten on sääli, että minä en kuulu heidän yhteisöönsä eikä minulla ole heille niin tärkeää merkitystä mitä toivoisin. En tietenkään voi vaatia päästä piireihin ja osaksi lähipiiriä kenenkään elämään.

Olen ainakin omasta mielestäni ihan normaali naisihminen, mutta näemmä minussa on joku valuvika?

Ei sussa ole valuvikaa. Et vain ole lapsesta lähtien kasvanut yhteisöllisyyteen. Yhteisön luominen tyhjästä on yhtä vaikeaa kuin rikkauksien luominen tyhjästä. Tai oikeastaan vieläkin vaikeampaa. Ensin pitäisi tutustua ihmisiin, jotka kaipaavat yhteisöä, mutta joilla ei vielä ole sellaista. Suomessa ei nykyisin kovin moni kaipaakaan yhteisöä. Ihan riittää oma ydinperhe. Ymmärrän heitäkin oikein hyvin.

Tämä on totta. Se on paljon tuurista kiinni, että millaiseen perheeseen ja sukuun sattuu syntymään.

Olen iloinen teidän puolesta, joilla on tärkeä yhteisö, ja surullinen teidän puolestanne, jotka haluaisitte sellaisen, mutta ette ole saaneet. 

Itse kuulun siihen ryhmään, joka ei halua eikä kaipaa ympärilleen yhteisöä. Omat isovanhempani ja vanhempani tekivät hurjasti töitä, jotta saisivat nostettua elintasonsa sille tasolle, että pääsivät riippumattomaksi suvusta. Samaan päämäärään tähtäsi/tähtää myös suomalainen hyvinvointivaltio. Nykyään julkiset palvelut turvaavat sen, että apua tarvitseva saa sitä, vaikka ympärillä ei olisi sukua tai muuta yhteisöä.

Itse en jaksa sitä, mitä tiivis yhteisö vaatii. Kuten aiemmin hyvin kirjoitettiin, pelkkiä rusinoita siitä pullasta ei ole tarjolla kenellekään. Olen aivan liian vetäytyvä persoona enkä halua, että minulla on velvollisuuksia muita kohtaan (tai päinvastoin). Haluan pitää myös täydellisen ajattelunvapauden sekä elää omalla tavallani pyytämättä hyväksyntää keneltäkään. Ostan tarvitsemani avun rahalla, ja vietän suvun ja ystävien kanssa vain vapaa-aikaa.

Ymmärrän ja kunnioitan kyllä sitä, että muille ihmisille yhteisö voi olla tärkeä.

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Sinkkuäidillä on varmasti yksinäistä.

Ne aviossa olevat ystäväsi pistävät perheen etusijalle. Sinä kelpaat sitten hätävaraksi.

Näin se vaan menee.

Sitähän juuri harmittelinkin. Ei mulla itsellä ystävien merkitys pienentynyt silloinkaan, kun olin vielä parisuhteessa. Eivät ystävät lakanneet olemasta mulle vähintäänkin yhtä tärkeitä, kuin puoliso seurustelun myötä.

Pari ystävää ollut elämässäni yli 20 vuotta, mies oli 10 - miten ihmeessä tuo mies olisi voinut olla minulle tärkeämpi kuin lähes koko ikäni vierelläni ollut ihminen?

Avioerotilastot puhuu puolestaan - Haluatko, että vierelläsi on ystävä, jos tulee ero? Voi olla, että jää totaalisen yksin, jos ei muista pitää huolta myös muista ihmissuhteistaan. Itse olen yrittänyt pitää aktiivisesti huolta kaikista, mutta koska viime aikoina se jäänyt niin yksipuoliseksi niin en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Minun ja miehen eron syihin ei muuten ystävät vaikuttaneet, se täytyy tässä vaiheessa sanoa.

Ap

Suomessa ei ole ikinä arvostettu ystävyyttä,silleen..Meille ystävät ovat usein "hyödykkeitä" ja jos alkaa seurustelemaan tai saa perheenlisäystä niin vanhatkin ystävät unohdetaan saman tien. Todella karua minun mielestä..Monissa muissa maissa tosiystävät säilyvät elämän läpi, tapahtui mitä vain. 

Vierailija kirjoitti:

Kakkahattutäti kirjoitti:

Sinkkuäidillä on varmasti yksinäistä.

Ne aviossa olevat ystäväsi pistävät perheen etusijalle. Sinä kelpaat sitten hätävaraksi.

Näin se vaan menee.

Sitähän juuri harmittelinkin. Ei mulla itsellä ystävien merkitys pienentynyt silloinkaan, kun olin vielä parisuhteessa. Eivät ystävät lakanneet olemasta mulle vähintäänkin yhtä tärkeitä, kuin puoliso seurustelun myötä.

Pari ystävää ollut elämässäni yli 20 vuotta, mies oli 10 - miten ihmeessä tuo mies olisi voinut olla minulle tärkeämpi kuin lähes koko ikäni vierelläni ollut ihminen?

Avioerotilastot puhuu puolestaan - Haluatko, että vierelläsi on ystävä, jos tulee ero? Voi olla, että jää totaalisen yksin, jos ei muista pitää huolta myös muista ihmissuhteistaan. Itse olen yrittänyt pitää aktiivisesti huolta kaikista, mutta koska viime aikoina se jäänyt niin yksipuoliseksi niin en tiedä mitä pitäisi ajatella.

Minun ja miehen eron syihin ei muuten ystävät vaikuttaneet, se täytyy tässä vaiheessa sanoa.

Ap

Minulla on mies ollut vierellä noin 17 vuotta, parhaat ystävät 20-35 vuotta.

Ei silti ole kysymystäkään, etteikö puolisoni olisi minulle se kaikkein läheisin ja tärkein ihminen! Enhän minä ystävieni kanssa jaa sänkyä, lompakkoa ja kotia...

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päälle 30v tuttu joka katoaa aina ihanaan parisuhdekuplaansa. Postaa faceen ja instaan kuvia "minä ja muru nro 123 kävelyllä" "ihanaa muru kun teit meille näin hienon illalisen" yms. paskaa.

Jostain syystä hanipööt aina kyllästyy jossain vaiheessa siihen, että muijan KOKO ELÄMÄ pyörii sen ukon ympärillä. Ei varmaan vessaankaan saa mennä yksin. kaikki täytyy tehdä symbioosissa ja kaikki menot täytyy sopia yhdessa (=naisen mielen mukaan).

Ja sitten minä kelpaan kuuntelijaksi ja lohduttajaksi. :) Kunnes löytyy taas uusi elämän rakkaus.

Oikeesti, kaverit on kaikista tärkeimpiä elämässä. Itselläni ei ole montaa mutta ovat sitäkin arvokkaampia.

Miettikää nyt, jos pesitte sen miehenne kanssa ja tuleekin ero!

(ei, selitykseksi ei käy "NO MUTKUN EI MEILLE TUU!!111"

No minä olen ollut mieheni kanssa yhdessä 15 vuotta, 18-vuotiaasta asti. Jos ero tulee joskus, niin en kadu mitään. Olen ollut onnellinen nämä vuodet.

Vierailija kirjoitti:

no, minäpä tuumaan sillä tavalla, että ihminen nuorempana/perheettömänä hakee "seuran" ystävistään ja nämä ovat hyvin tiiviitä ihmissuhteita silloin. Sitten kun perustaa perheen, puoliso ja lapsen tarjoavat sen seuran. Sitten ei enää tarvita ystäviä siihen rooliin.

Silkkaa biologiaa ja näin se menee?

Minä ajattelen, että on kaikkien kannalta parempi, kun on muitakin tärkeitä ihmissuhteita oman perheen lisäksi. Ei ainoastaan siksi, että puoliso voi lähteä kävelemään ja viedä lapset mennessään, vaan myös siksi, että elämässä on enemmän sisältöä ja perheellekin on enemmän annettavaa, jos sosiaalinen kuvio on laajempi.

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä9658 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on päälle 30v tuttu joka katoaa aina ihanaan parisuhdekuplaansa. Postaa faceen ja instaan kuvia "minä ja muru nro 123 kävelyllä" "ihanaa muru kun teit meille näin hienon illalisen" yms. paskaa.

Jostain syystä hanipööt aina kyllästyy jossain vaiheessa siihen, että muijan KOKO ELÄMÄ pyörii sen ukon ympärillä. Ei varmaan vessaankaan saa mennä yksin. kaikki täytyy tehdä symbioosissa ja kaikki menot täytyy sopia yhdessa (=naisen mielen mukaan).

Ja sitten minä kelpaan kuuntelijaksi ja lohduttajaksi. :) Kunnes löytyy taas uusi elämän rakkaus.

Oikeesti, kaverit on kaikista tärkeimpiä elämässä. Itselläni ei ole montaa mutta ovat sitäkin arvokkaampia.

Miettikää nyt, jos pesitte sen miehenne kanssa ja tuleekin ero!

(ei, selitykseksi ei käy "NO MUTKUN EI MEILLE TUU!!111"

Kyllä tuosta sun kirjoitustyylistä aika hyvin huomaa, kuka tosiasiassa se lapsellinen on.

Siinä ei ole mitään outoa tai pahaa, että kolmekymppinen nainen pitää onnellista parisuhdetta tärkeimpänä prioriteettinaan. Tutullasi on vain käynyt huono tuuri miesten kanssa, toivottavasti löytää vielä kestävän suhteen. Sinä sen sijaan, väität että mielestäsi kaverit ovat kaikkein tärkeimpiä, mutta kuitenkin puhut romantiikkaa kaipaavasta tutustasi noin rumasti ja halveksuvasti. Etpä vaikuta siltä, että olisit kovin kiva kaveri.

No asiaan saattaa vaikuttaa se, että miehet ei ole jaksaneet ystäväni mustis sekoilua. Hän ei siis halua päästää miehiä mihinkään ja kyttää heidän exiä sairaalloisesti. Eli suhteet kaatuu kyllä hänen käytöksen, ei huonojen miesten takia.

Itsekin olen naimisissa mutta en voi käsittää näitä jotka ei voi mihinkään mennä yksin. Mulla ja mun miehellä on omat elämät yhteisen lisäksi.

Just joo. Siitähän tässä ketjussa on kyse. Perhe tulee ykkösenä = olet mustasukkainen ihkudaa-nainen joka ei voi mennä minnekään yldin. Onneksi sinä olet niitä HARVOJA naisia, jotka toimivat toisin! Eiku...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja en mä tiedä miksi se on niin, että onko se vaan suomalainen juttu vai riippuuko ihan ihmisestä. Oon tavannut joskus ihmisiä jotka puhuu että ystävät on heille kuin toinen perhe. Mietin vaan että onpa ihanaa, mutta ei ole omalle kohdalle sattunut ja olen antanut sen asian olla. Kyllä se sinkkuna harmitti ettei ole sellaisia ystäviä.

Tuonkin voi tulkita monella tavalla. Ja miettiä, mitä se käytännössä lopulta tarkoittaa? Mä en esim lähtisi rahoittamaan yhdenkään ystäväni asuntoa, mutta omalle lapselleni ostin ensiasunnon. En myöskään testamenttaisi omaisuuttani ystävilleni. Enkä irtisanoutuisi työstäni voidakseni ryhtyä omaishoitajaksi jollekin ystävälleni. Joku saattaa tarkoittaa tuolla esim vain sitä, että joulut vietetään ystävän kanssa. Eli asiat, joita yleensä tehdään perheen kanssa, tehdäänkin ystävien kanssa. 

Mutta jos sinulla ei olisi perhettä eikä elossa olevia lähisukulaisia, ehkä hyvinkin rahoittaisit ystäviesi asuntoja tai tekisit testamentin heidän hyväkseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyviä kommentteja tullut. Lohduttavaa tietää, että en ole ainoa, joka painii tämän asian kanssa.

Osa vastanneista on taas käsittänyt asian aivan väärin. En minä (tai muutkaan kanssani samaa mieltä olevat) halveksi heitä, joilla lapset ja puoliso menee edelle. Meitä hämmästyttää vain se, miten sellainen ihminen, jonka kanssa on oltu läheisiä ystäviä hylkää meidät pariuduttuaan ja lisäännyttyään. Siis millainen ihminen ei koe yhtäkkiä enää tarpeelliseksi vaalia myös ystävyyssuhteita. Aivan kuin heille ystävät olisivat kertakäyttökamaa, joiden kanssa ollaan vain koska ei parempaakaan ole ollut.

En ole missään vaiheessa sanonut, että esimerkiksi hääpäivän vietto ei saisi mennä ystävän edelle, tai se tärkeä lapsen ottelu. Nimenomaan kyse siitä, että ei ole mielenkiintoa järjestää aikaa myös ystäville. Varsinkin, kun sen ei tosiaan tarvitse olla mitään sen ihmeellisempää.

Ap

Lisään vielä, että jos vaikkapa se puoliso menee AINA edelle, on todella outoa. Tyyliin hyvä ystävä kutsuu juhlistamaan itselleen tärkeää päivää, tai soittaa suruissaan koska isänsä kuoli ja haluaisi jutella, niin vastataan:"Sori mut miehen kans aateliin kattoo just Netflixii". Tällainen käytös on minusta äärimmäisen törkeää, eikä silloin pitäisi edes uskotella olevansa kenenkään ystävä.

Ap

Tilanteita voi olla niin monia. Yllä kerrottu voi olla törkeää ja ystävän inhottavaa laiminlyöntiä, tai se voi olla jotakin ihan muuta. Jos vaikka sen puolison kanssa on pyhästi sovittu, että torstaina ollaan pitkästä aikaa kahdestaan kotona netflixin äärellä, olisi sen sopimuksen rikkomista laittaakin kaverin puhelu edelle.

Oma nuoruudenliittoni päättyi siihen, että puolisoni ei koskaan priorisoinut meidän suhdettamme etusijalle. Aina tuli jotakin yllättävää, joko iloisia tai surullisia uutisia tai tapahtuma, joka oli tärkeämpi kuin minun kanssa sovitut menot. Lopulta jouduimme pattitilanteeseen. Sanoin puolisolle: "jos nyt lähdet kaverille avuksi, minä lähden." mies lähti, ja niin sitten lähdin minäkin. 

Itse olen varmaan siltä osin onneekkaassa asemassa että minun rakkaat ystäväni sopeutuvat elämäni virtaan -aivan kun minäkin yritän sopeutua heidän. He tietävät että elän tällä hetkellä uuvuttavaa pikkulapsiarkea ja kaikki energiani menee arjesta selviytymiseen. Niin ikään itse tiedän että monella heistä on bilevaihe päällä. En tiedä, jotenkin tuntuu että ne tosiystävät ovat vain pysyneet mukana vaiheesta toiseen.

On outoa loukkaantua siitä että perheelliset parin vuoden päästä soittelevat "mennääks baariin". Heillä todella voi ensimmäistä kertaa silloin olla vasta voimia tuollaiseen. Myös " soittavat vain jos tarttee apua" on outo asia loukkaantua, eikö ystävien juuri pidäkin auttaa toisiaan? Jos minun vuosia masentunut ystäväni soittaisi minulle yöllä ja pyytäisi apua auttaisin kaikin keinoin, enkä alkaisi niskuroimaan että emme ole olleet tarpeeksi yhteisöllisiä.

Elämä kuljettaa niin eri paikkoihin, tosi ystävät säilyvät tavalla tai toisella

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos kyse ei olekaan välittämisestä, vaan siitä, että perhe-elämän keskellä energia ei riitä enää toivomasi kaltaiseen ystävyyssuhteiden vaalimiseen?

Olen huomannut, että väsyn myös silloin, kun tapaan vanhoja ystäväni, vaikka meillä onkin hauskaa. Siitä huolimatta olen seuraavana päivänä tavallista väsyneempi.

Minulla oli yksi vanha tuttu, joka yritti saada minua lenkille kanssaan, kun lapset olivat pieniä. En jaksanut lähteä.

Voihan se olla nuinkin. Siis että ei energia riitä. Se vain kuulostaa itsestä oudolta, koska minulle ystävyys nimenomaan antaa energiaa, ei vie sitä. Kyläilyt puolisin vanhemmilla ja muun perheen luona vie energiaa, koska joutuu tietynlaista roolia aina vetämään, ei voi olla niin oma itsensä kuin todellisten ystävien kesken. Tarkoitan, että ne vierailut on virallisempia.

Ap

Introvertille kaikki sosiaalinen kanssakäyminen vie energiaa ja väsyttää, lue vaikka aiheesta niin saatat ymmärtää asioita paremmin. Me ihmiset olemme erilaisia.

Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen. Ja vaikka olisikin hetki aikaa, niin ei vain jaksa järjestää mitään näkemistä vaan haluaa olla hetken yksin ja levätä.

Minä pidän ystävistäni, mutta päivät on niin täynnä että ystävien näkeminen vaatii aina jotain järjestelyä ja sumplimista, enkä jaksa kovin usein nähdä sitä vaivaa. Lapset ja perhe ja kaikki siihen liittyvät asiat (töiden jälkeen kuskaukset, kaupassakäynnit, ruuanlaitto, siivous, pyykit, läksyt, lasten iltatoimet, ja täytyyhän lasten kanssa myös viettää aikaa, katsoa elokuvia, lukea, leikkiä ym. ja miehenkin kanssa on mukava olla yhdessä) vie niin paljon vapaa-aikaa että kaikkea muuta joutuu priorisoimaan. Ystävien lisäksi aika pitää jakaa myös sukulaisten kesken. Itse olen introvertti ja tarvitsen omaa aikaa jolloin saan olla rauhassa ja yksin. Tämä yhtälö tarkoittaa etten näe ystäviä läheskään viikottain.

"Monella elämä yksinkertaisesti on niin täynnä ettei aikaa riitä mihinkään ns. ylimääräiseen."

Jos todella ajattelee ystävien olevan ylimääräisiä, niin ei tietenkään heille löydy aikaa. Mutta sehän tässä se pointti olikin - itselle kun ystävät eivät todellakaan ole mikään ylimääräinen tekijä elämässä, vaan hyvinkin keskeisessä roolissa elämässäni.

Ap

Tämä tarkoittaa sitä, että joka päivälle on ne pakolliset asiat, jotka liittyvät arjen ja perheen pyörittämiseen ja työhön. Kaikki muu on ns. ylimääräistä tai vapaaehtoista. Tärkeää kyllä, mutta ei samalla tavalla pakollista. Näissä asioissa ja niiden aikataulutuksessa sitten joustetaan siinä tilanteessa kun kaikkea ei ehdi sovittaa arkeen. Sovitut asiat hoidetaan, mutta ajanpuutteen takia ei ole mahdollista sopia koko ajan jotain menoa ja tekemistä.

Minusta on mukava viettää aikaa ystävien kanssa, mutta aikaa ja jaksamista ei yksinkertaisesti ole siihen päivittäin. Minulla on useita ystäviä, joita haluan tavata tasapuolisesti, joten yhdelle en voi enkä halua varata kaikkia vapaahetkiäni, jolloin tapaamisten väli tietyn ihmisen kanssa voi välillä olla viikkoja tai kuukausia.

En myöskään halua että joku kaveri pyörii koko ajan meillä ja osallistuu kotitöihin yms. Tarvitsen omaa tilaa ja aikaa oman perheen kesken. Sinänsä ex-tempore -tapaamiset ja kahvittelut käy kunhan vain on sopiva tilanne, mutta kohtuus siinäkin kuinka monena iltana viikossa näitä tulee, sillä se on aina pois jostain muusta. Ei haittaa, jos parina iltana viikossa ehtii tehdä vähemmän kotitöitä tai olla vähemmän lasten kanssa, mutta ei onnistu jos se tapahtuu lähes joka ilta.

Ap vaikuttaa hieman raskaalta kaverilta vaatimuksineen. Toiset ihmiset ovat erilaisia, mutta et halua ymmärtää sitä ja vaadit että muut toimisivat samalla tavalla ja haluavat samoja asioita kuin sinäkin.

Minä kaipaan kaverilta myös hienotunteisuutta. En pidä siitä jos minua painostetaan ja ahdistetaan ja valintojani elämäni priorisoinnista arvostellaan. Ottaisin etäisyyttä sellaiseen kaveriin joka puuttuu liikaa minun ja perheeni asioihini ja valittaa jostakin mikä ei hänelle kuulu.

Öö voisitko lainata sen viestini, missä kerroin haluavani luuhata päivittäin kaverin luona ja nähdä näitä joka ikinen päivä. Et varmaankaan voi lainata, koska niin en ole missään vaiheessa väittänyt.

Sinulla ja monella muulla menee aivan ohi se, mitä minä ja moni muu tässä ketjussa tarkoitetaan.

Ap

Olet toivonut rentoa yhdessäoloa viikottain. Se on aikuiselle, perheelliselle, myös omaa aikaa tarvitsevalle työssäkäyvälle ihan älyttömän paljon. Ystäviä kun on useampia, ei jokaista ehdi mitenkään nähdä viikottain tai edes kuukaisittain, vaikka näkisi yhtä kaveria joka päivä. Itse näen parhaita ystäviäni noin 2-6 kk välein.

No ei tietenkään ehdi, jos itselleen ne "ystävät" on sellainen ilmiö, joita edes ajatellaan vain jos alkaa jokin tökkimään omassa arjessa tai tarvitaan vaikka muutossa apua. Meille kaikille ystävät eivät ole mikään riesa ja sellainen asia, joita nähdään vain jos ei ole muutakaan tekemistä. Me nimenomaan halutaan sitä aikaa heille järjestää.

Mutta suotta kai minä tätä enää tolkutan. Lukekaa nuita aikaisempia kommenttejani, tai jos ei niistä pääse jyvälle nii jos nuo muut ovat osanneet asian selittää paremmin.

Ap

Tässä me lukuisat kirjoittajat yritämme avata sitä, että meidän mielestäsi vaatimuksesi tosiystävyydelle ovat liiallisia, ja ei juuri kukaan pysty järjestämään ystävilleen sitä määrää aikaa, mitä sinä haluat ja toivot. Ei minullekaan ystävät ole riesa. 

Sinun mielestä ystävyyden muuttuminen etäisemmäksi aikuisuuden vuoksi on paha asia, meidän muiden mielestä normaali ja ihan toivottavakin asia. Elämä kun ei pysy samanlaisena. Itse en nuoruuteeni kaipaa, vaikka hienoja hetkiä silloin ystävien kanssa jaettiinkin.

Summa summarum: tämän ketjun perusteellaei ole todennäköistä, että löydät ystäviä, jotka vastaisivat sinun seurantarpeiseesi. Jos haluat viettää ystävien kanssa paljon aikaa, tarvitset laajan ystäväpiirin.

En ole ap, mutta pystyn hyvin ymmärtämään näitä hyvin vastakkaisiakin näkemyksiä. Itsekin olen toivonut samaa kuin ap, sellaista arjen huoletonta yhdessäoloa ns. vanhan maailman malliin. Minulla ei ole sisaruksia, välittävää sukua (joitakin häiriintyneitä, väkivaltaisia ihmisiä) tai läheisiä ystäviä (mm. paljon muuttoja ja tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan). Olen tajunnut, että kaipaisin sielun siskoa, sellaista lojaalia, lämmintä ystävää, johon voisin aina luottaa, ja olen aina ollut itse sellainen ystävä muille. Kuten edellä on moneen otteeseen kuvattu, tällainen ystävyys ei ole kovin suosittua aikuisena. Harva ihminen tuntuu avaavan elämäänsä uudelle aikuiselle ystävälle, vaan ne sopivankokoiset piirit ovat jo valmiina. Useimmilla on kuitenkin toimivat sukulaissuhteet, sisaruksia, lapsuuden ystäviä, lapsia ja mies.

Minä luulen, että ap:n ja minun kaltaisteni ihmisten varmaan täytyy vaan hyväksyä se tosiasia, että paluuta lapsuuden ja nuoruuden ajan enemmän yhteisölliseen kulttuuriin ei ole. Maailma on selvästi muuttunut siltä osin ja tosiaan aikuisuus ja oma perhe muuttaa ihmisten prioriteettejä. Voihan olla, että jossakin toisessa kulttuurissa ihmiset toimivat vielä toisin, mutta kyllä Suomessa tämän ydinperheeseen keskittyminen on oman kokemuksenikin mukaan se normi. Se on sikäli harmi, koska on paljon yksinäisiä, yhteisöön kaipaavia ihmisiä. Itse en ainakaan ole löytänyt ratkaisua asiaan edes mistään harrastuksista, kursseilta, työstä tai vapaaehtoistyöstä tai muualtakaan.

Itse olen alkanut käymään jonkinlaista suru-ja luopumisprosessia asian tiimoilta. Tuntuu raskaalta ajatella, että loppuelämä menee yksin ilman yhteisöä, mutta toisaalta siihen sisältyy myös tietty vapaus olla, mennä ja ajatella. Tätä arvostan erityisen paljon lapsuudenperheen kaltoinkohtelun jälkeen. Kaikessa on puolensa. Lämmin halaus sinulle, ap ja kaikki muutkin asiaa surevat. Toivon, että löydämme kaikki rauhan asian suhteen. ❤️

T. nainen Oulusta

Mä ymmärrän sun pointtisi. Mulla on yhteisö. Mutta yhteisöön kuuluminen vaatii itseltäkin paljon. Ei voi olla osa yhteisöä vain silloin, kun itseä sattuu huvittamaan. Ei voi ottaa vain rusinoita pullasta. Mun yhteisöni on kasvanut koko ajan. Lapset kasvavat, heille tulee seurustelukumppaneita ja  puolisoita ja pariskunnille lapsia. Mun yhteisööni kuuluvat nykyisin mun vanhempani, mun sisarukseni, omat lapseni, sisarusteni lapset, omien lasteni puolisot, sisarusteni lasten puolisot ja suvun nuorin sukupolvi eli vanhempieni lapsenlapsenlapset. Lisää lapsia on varmasti vielä tulossa ja ainakin yksi on vielä sinkku, joten uusi puolisokin on kenties tulossa. Ei tällainen yhteisö toimi niin, että kaikki kerääntyy kerran vuodessa joulupöydän ääreen ja muu aika tehdän mitä huvittaa. Yhteisö pysyy kasassa ja toimivana niin, että pidetään yhteyttä niihinkin, jotka eivät ole syntyneet sukuun. Suoraan, eikä tämän sukuun syntyneen puolison kautta. Esim oma tyttäreni tekee monenlaisia juttuja serkkunsa vaimon kanssa. Mun poikani taas monia juttuja siskonsa puolison kanssa. Mä otan välillä hoitoon suvun pienimpiä, vaikka he ovatkin siskoni lapsenlapsia eikä mun. 

Monelle tällainen yhteisö olisi kauhistus. Mutta yhteisöni vuoksi mun ei tarvitse vaikeuksien koittaessa turvautua ystäviini. Kun sairastun, joku yhteisöstäni tulee viemään koirani ulos. Kun joku yhteisöstä lähtee lomareissulle, mä otan hänen koiransa meille hoitoon. Kun joku yhteisöstä joutuukin jäämään ylitöihin eikä ehdikään hakea lapsiaan päiväkodista, joku muu yhteisöstä käy hakemassa ne. Kun joku yhteisöstä muuttaa, muuttoapu on yhden whatsapp-viestin päässä. Kun jollain yhteisöstä on tylssää ja haluaisi lähteä kesäiltana terassille, joku yhteisöstä lähtee seuraksi.  On meillä kaikilla ystäviä  ja kavereitakin, mutta emme tarvitse ystäviä ja kavereita yhteisöllisyyden vuoksi. Ystävillä ja kavereilla on omat yhteisönsä, jos sellaisia ovat halunneet. 

Tämä olisi ollut unelmani, mutta tällaista elämää en minäkään saanut. Olen todella onnellinen puolestasi.

Kiitos. Omassa suvussani yhteisöllisyyden perinteen aloittivat sellaiset esivanhempani, joita vanhempanikaan eivät ehtineet koskaan tavata. Joskus nuorena olin kuitenkin vähän kateellinen sellaisille ystävilleni ja kavereilleni, joilla ei ollut yhteisöä vaan saivat elää ihan miten huvitti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos menisit mukaan katsomaan niitä lapsen lätkämatseja? Tai lähdette yhdessä viemään lasta treeneihin ja niiden aikana kävelylenkki lähistöllä? Tarkoitan, että saisit itsesi sujahtamaan heidän perheaikatauluunsa, joka on varmaan yksi palapelinsä jo muutenkin ja siksi tuntuu vaivalloiselta järjestää sinun kanssa erikseen aikaa.

Siis tuotahan olen juuri ehdottanutkin, että käydään lenkillä sillä aikaa, kun se lapsi potkii palloa. Ei käy, koska sehän on huono äiti jos ei jokaisia harjoituksiakin ole katsomassa 😅

Kerran menin mukaan katsomaan harjoituksia. Never again. Ei voinut puhua kuin lapsen taitojen kehityksestä jalkapallossa, jos yritin vaihtaa puheenaihetta niin taitavasti palattiin siihen lapseen, TAI völjäs remmiin mukaan muita futismutseja, jolloin jään auttamattomasti ulkopuoliseksi, kun ei nappisten ominaisuudet oikein oo se mun juttu.

Ap

Mun mielestä tämä kirjoitus kertoo paljon. Aloittaja korostaa monessa viestissä, kuinka hän ei vaadi yhdessäololta mitään, kaveri saa olla oma itsensä, voi olla täysin rentona ja sovittaa tapaamiset omaan arkeen. Tästä viestistä kuitenkin käy ilmi, että se ei riitäkään, vaan tapaamisissa täytyy ottaa ap huomioon ja keskustella häntä kiinnostavista aiheista. Ei käy, jos keskustelunaiheet pyörivätkin kaverin omien arkisten ajatusten ympärillä eikä huomiota saisi myöskään antaa muille ihmisille.

Ymmärrätkö ap, mikä on pielessä?

Luultavasti ystäväsi hoitaa sen haravoinnin, kokkaamisen tai muun rennon tapaamisen mieluummin vaikka toisen futismutsin kanssa, jonka kanssa hän saa jutella aiheista, jotka sattuvat mielen päällä olemaan, eikä tarvitse ottaa paineita siitä, että ovatko keskustelunaiheet seuralaiselle liian ikävystyttäviä.

Ja en ota tässä kantaa siihen, onko juniorijalkapallo tai nappikset kiinnostava keskustelunaihe sinänsä, tai onko väärin vai oikein, että jotkut hurahtavat vanhemmuuteen eivätkä aikaisemmat jutut oikein enää kiinnosta.