Mistä asiasta olet kaikkein ylpein elämässäsi?

On kaikenlaista ylpeilyn aihetta itsekullakin, mutta nostan hieman harvinaisemman asian tässä esille. Olin 18-vuotiaana jo sen verran valveutunut ja asioista perillä ihan vain lukiolaisena että kävin äänestämässä elämäni ensimmäisissä vaaleissa Tarja Halosta vastaan.

Tuossa hieman taustaa siihen Eestin ex-presidentti Ilveksen kertomana mitä hänen presidenttiydestään seurasi, mutta siinähän ei ole kuin naapurin suuntaan tehty myyräntyö mainittuna:

https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000008818287.html

Olen älyttömän ylpeä, että pystyin laihduttamaan sairaalloisen ylipainoni pois ja oon pystynyt pitämään tämän 5 vuotta. Painoa putos 70 kiloa.

Tietämyksestä ja joistakin työjutuista.

Olen tehnyt elämässäni hyviä ja huonoja valintoja, mutta olen ylpeä tietyistä hyvistä valinnoistani sekä pitkäjänteisyydestäni tavoitteitteni saavuttamiseksi.

Opiskelin insinööriksi ja olen ollut töissä useammalla eri alalla kiinnostavissa tehtävissä. Ammattitaitoa on kertynyt ja jos työ lähtee alta, uskon voivani työllistyä melko kivuttomasti.

Olen hankkinut useita erilaisia taitoja elämäni aikana, enkä kovinkaan usein tarvitse ammattilaisen apua.

Epäonnistuneen avioliiton jälkeen löysin todella hyvän puolison. Haluamme tehdä toisemme onnelliseksi.

Että olen saanut jo kolme exän kumppania eroamaan hänestä. Varoittanut vain hänen narsismista antamalla pari linkkiä miten tunnistaa narsisti, ei se muuta ole vaatinut. En halua että tuo äkkipikainen mielen vaihtaja tuhoaa enää kenenkään elämää ja mielenterveyttä. Pelastanut jo muutaman, missio jatkuu.

Olisihan noita asioita, joista voisin periaatteessa olla ylpeä: kaksi ällää ylioppilaskirjoituksista, ammattikorkeakoulututkinto (olen ensimmäinen suvussani, joka on ns. korkeakoulutettu), äo luokkaa 130, 40 kg painonpudotus pysyvästi, tupakoinnin ja alkoholinkäytön lopettaminen pysyvästi jne. Ongelma tässä on se, että en osaa tuntea noista jutuista mitään ylpeyttä tai tyytyväisyyttä. Lisäksi vihaan ja halveksun keskinkertaisuutta, mikä tarkoittaa että vihaan itseäni koska olen keskinkertainen (tai jopa huonompi ihan sen takia koska olen alisuoriutunut elämässäni).

No lapsia kun ei saa mainita, niin en oikeasti ole ylpeä mistään.

Olen pienituloinen, koska en ole jaksanut opiskella. Olen huonossa parisuhteessa. En ole koskaan harrastanut mitään. Olen aika huono ystäväkin, jos ihan rehellisiä ollaan. Tämä ei ole mitään itsensä ruoskimista, en vaan koe muissa asioissa onnistuneeni. Äitiys on ainut asia, johon olen elämässäni panostanut ja joka on vienyt mennessään.

Kutosen alisuorittajasta tuli erikoislääkäri.

Tästä olen ylpeä. Omaa perhettä ei ole mutta en ehkä haluaisikaan, hyvät ystävät riittää.

Lapsistani jotka ovat itsenäistymistä ja löytämässä paikkansa maailmasta. Ei ole itsestään selvää, tiedän että ikätovereiden joukossa on paljon syrjäytymisvaarassa olevia. Kumpaakaan ei koulunkäynti kiinnostanut peruskoulussa, ja lisäksi toinen lapsista on luonteeltaan todella ujo, mutta ammattiopinnot he ovat hoitaneet hienosti ja ovat löytäneet oman alan töitä. Jatko-opinnotkin ovat haaveissa ainakin toisella.

On hienoa nähdä että vaikka minulla on ollut raha- ja terveyshuolia enkä varmaan ole onnistunut olemaan mikään superäiti, niin lapsista kasvoi kuitenkin fiksuja ja pärjääviä.

Teen sillä alalla työtä (tehnyt 25 vuotta) johon suunnittelin kouluttautuvani 9-luokkalaisena. 

Vierailija kirjoitti:

Lapsistani jotka ovat itsenäistymistä ja löytämässä paikkansa maailmasta. Ei ole itsestään selvää, tiedän että ikätovereiden joukossa on paljon syrjäytymisvaarassa olevia. Kumpaakaan ei koulunkäynti kiinnostanut peruskoulussa, ja lisäksi toinen lapsista on luonteeltaan todella ujo, mutta ammattiopinnot he ovat hoitaneet hienosti ja ovat löytäneet oman alan töitä. Jatko-opinnotkin ovat haaveissa ainakin toisella.

On hienoa nähdä että vaikka minulla on ollut raha- ja terveyshuolia enkä varmaan ole onnistunut olemaan mikään superäiti, niin lapsista kasvoi kuitenkin fiksuja ja pärjääviä.

Ai niin lapsia ei saanut sanoa. No otan sitten omaksi meriitikseni sen että olen osannut kasvattaa fiksut lapset.

Vierailija kirjoitti:

M35. Nykyinen työpaikka. ei tarvitse olla missään tekemisissä ihmisten kanssa. Parasta. Saa ihan itse tehdä työnsä ihan rauhassa. 

Et tainnut tietää, että tällä palstalla kirjoittelee oikeat ihmiset. Jos tiesit, niin taidat kuitenkin kaivata ihmisseuraa enemmän kuin itsellesikään tunnustat. 

Olen ylpeä että olen jaksanut elää ja säilyttää toivon paremmasta tulevaisuudesta vaikka monta päivää olisin valmis vaihtamaan pois.

Vierailija kirjoitti:

Elämäntapamuutos. Että pystyin laihduttamaan 65 kg pysyvästi (olen ollut hoikka jo 4 vuotta).

Että pystyin muuttamaan ruokavalion rasvaisesta, höttöhiilaria täynnäolevasta, sokerillisesta lihottavasta roskaruoasta terveellisesksi. Syön kasviksia joka päivä 500 g-1 kg. Ja proteiinia, hyviä rasvoja. Täysjyvätuotteita, kotimaisia marjoja.

Olen lopettanut makkarat, rasvaiset juustot, pekoni, kermakastikkeet, uppopaistetut /paneroidut ja roskaruoan syömisen. Vältän herkkuja ja napostelun. En juo mitään makeaa (mehut, limsat, maustetut kivennäisvedet, tuoremehut, energiajuomat).

En syö valkoista riisiä tai makaronia, tai vehnätuotteita.

Aloitin myös liikunnan. Ennen olin sohvaperuna joka mussutti herkkuja teeveen ääressä iltaisin.

Nyt liikun 5 krt viikossa 1 1/2-2 t.

Pääsin verenpainelääkkeistä, c-pap laitteesta (hengityskatkoja yöllä), kolestrolilääkkeistä ja alkavasta diabeteksesta eroon.

Voin nyt hyvin, kunto on erinomainen, veriarvot priimaa.

Onneksi olkoon, aplodit!!! Itsestäni ei tuohon ole, vaikka kaikki noista ja pari muuta sairautta on.

Olen 47v. ja opiskelen uutta ammattia korkeakoulussa.

Siitä, että olen uskaltanut elää ja kokea ja onnistunut yhdessä mieheni kanssa luomaan kestävän, onnellisen parisuhteen. Yhdessä olemme kokeneet niin paljon sellaista, mitä useimmat ihmiset eivät tule koko elämänsä aikana kokemaan.

Olen ylpeä siitä, miten hyvin hoidin itse pääni kuntoon, kun en löytänyt traumaterapeuttia kovasta yrityksestä huolimatta. Elämä hymyilee h*lvetillisen yksinäisyyden jälkeen. Olen niin onnellinen ja ylpeä siitä, etten luovuttanut.

Se että olen selvinnyt elossa vaikka olen käynyt useamman kerran lähellä kuolemaa. Jo syntyessäni olin lähellä kuolla koska synnyin pienenä ja heikkona keskosena joka vietti kolme ensimmäistä kuukautta sairaalassa syntymänsä jälkeen, 6-vuotiaana minulla oli melko raju ja vaikea keuhkokuume minkä vuoksi olin myös melko heikossa kunnossa ja 19-vuotiaana olin todella masentunut ja psykoottinen minkä vuoksi minulla oli myös fyysisiä terveysongelmia. Minut pelasti tuolloin itsemurhalta lähinnä se että olin liian heikossa kunnossa tekemään itsemurhan vaikka olinkin erittäin itsetuhoinen.

Siitä että onnistuin lopettamaan röökinpolton reilun 20 vuoden polttamisen jälkeen. Ja kerrasta.

Melkein yhtä onnellinen ja ylpeä olen siitä, että onnistuin lopettamaan toisenkin paheen eli alkoholinkäytön kokonaan vaikka ei se tietenkään ollut samanlainen ongelma ja haitta mitä tuo röökinpoltto.

Kyvystäni pidättää hengitystä.

Olen saavuttanut elämässäni kaikenlaista, on koulutusta, on uraa, olen toipunut vakavista sairauksista, on hyvä parisuhde.

Ja ainoa, ihan ainoa asia mistä tulee sellainen "OMG olen niin ylpeä itsestäni" -euforia, on hyvä sukellustulos. Kaikki käy, pituus, syvyys, hengenpidätys.

Aikanaan kun kirjoitin ylioppilaaksi, valmistuin yliopistosta, pääsin hyvään työpaikkaan, ne eivät tuntuneet miltään. Mietin, että kai tämän nyt joltain pitäisi tuntua? Mutta ei. Tiedän, että noista asioista voisi olla ylpeä, mutta en tunne mitään. Ainoa, mistä tunnen jotain, on tosiaan nuo sukellustulokset. En ole ylpeä edes lapsistani vaikka ne ihan hyviä ihmisiä ovatkin. Mutta mielestäni omilla ansioillaan, en koe lapsiani joksikin minkä MINÄ olisin tehnyt. Pikemminkin niistä tuli hyviä äidistä huolimatta.

Ilmeisesti kykenen olemaan ylpeä itsestäni vasta sitten kun saavutan jotain mihin valtaosa ihmisistä ei kykene. Kaikki kykenevät pienellä harjoittelulla pidättämään hengitystä 3 minuuttia, mutta sitten jossain kohtaa tulee useimpien ihmisten rajat vastaan.

Ja tietysti hapenpuutteen ensimmäinen oire on euforia. ;)