Mitä ihanaa on perhe-elämässä?

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:31"]Ap vastaa:

Minä tein lapsen suureksi osaksi miehen toiveesta (en toki häntä syytä). Tai hän sai minut kyseenalaistamaan oman ehdottoman kantani ja näkemään niitä hyviä puolia. Ne eivät kuitenkaan ikinä tule tuomaan minulle takaisin esim.tätä vuotta minun elämästäni. Elämäni on ollut ns.tauolla.

Älkää kukaan tehkö minun virhettäni ja miehen vuoksi hankkiko lasta. Lapsen myötä olen erkaantunut miehestäkin, ei vaan energiaa riitä parisuhteelle. En voi kuvitella, että lähes vuoden sisko ja veli-elämän jälkeen rakkautemme palaisi ennalleen. Se on kokenut pahan särön.

[/quote]

Kyllä se palaa, usko minua!

En olisi itsekään uskonut, mutta nyt 5 ja 9v lasten kanssa on ihanaa, ja miehen myös!

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:31"]Ap vastaa:

Minä tein lapsen suureksi osaksi miehen toiveesta (en toki häntä syytä). Tai hän sai minut kyseenalaistamaan oman ehdottoman kantani ja näkemään niitä hyviä puolia. Ne eivät kuitenkaan ikinä tule tuomaan minulle takaisin esim.tätä vuotta minun elämästäni. Elämäni on ollut ns.tauolla.

Älkää kukaan tehkö minun virhettäni ja miehen vuoksi hankkiko lasta. Lapsen myötä olen erkaantunut miehestäkin, ei vaan energiaa riitä parisuhteelle. En voi kuvitella, että lähes vuoden sisko ja veli-elämän jälkeen rakkautemme palaisi ennalleen. Se on kokenut pahan särön.

[/quote]

Kyllä se palaa, usko minua!

En olisi itsekään uskonut, mutta nyt 5 ja 9v lasten kanssa on ihanaa, ja miehen myös!

Lähtekää arkena joka päivä pois kotoa, (melkein) koko päiväksi. Jonnekin aikuisten (+/-lasten) pariin. Ite en jaksaisi kauaa jos arki koostuisi yhden lapsen vaipanvaihdosta & kotitöistä. Jotain mikä pitää mielen virkeänä! Me tehdään kotitöitä nopeasti aamulla ja loput illalla. Päivällä lapsi syö eväitä ja nukkuu rattaissa. Ja leikkii tietenkin, missä ollaankaan.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 18:52"]

Nykyään joka paikasta saa lukea tätä, että lapset pilaavat elämän ja vanhemmus on niin ankeaa. Onko tämä joku ajan trendi? Lehdet ovat täynnä vauva-arjen ankeutta (mm. Hesarin kolumnit) ja äippä-blogeista suosituimmissa äitiys ahdistaa ja väsyttää (lapset tietty on tulleet vahingossa). On kaikkenlaisia Huono-äiti- vitsi-vitsi-kirjoja ja iltapäivälehdet listaavat "Näin vanhemmuus muuttaa elämäsi. 1. Olet aina väsynyt 2. Olet aina nuhjuinen..... jne."

Olisi virkistävää kuulla välillä toinenkin näkökanta. Eikö tuo vauva-ajan kaameus ole jo klisee?  

[/quote]

Olen niin samaa mieltä tämän kommentin kanssa! En itsekään ole mikään seesteinen pullantuoksuinen äiti, vaan erittäin usein tympääntynyt, väsynyt ja kiukkuinen lapsille/miehelle. SILTI minuakin ärsyttää tämä nykyajan kaikkialta tunkeva "äitiys pilaa kaiken, vie naiseuden ja vain tyhmät hankkii lapsia" -tyylinen tykitys. Kaikista vaikeuksista huolimatta lapset ovat mielestäni elämän ja parisuhteen tarkoitus (ja melkein kuulen, kuinka nyt alapeukkua viuhuu tälle kommentille..) Mielestäni on hienoa olla osa sukupolvien ketjua eikä sen oman sukuhaaran kuihtuva päätepiste.

Ja mitä siihen paljon puhuttuun äitien nuhjuisuuteen tulee, niin itse en kyllä edes kolmen pienen äitinä sitä tunnista. Laittaudun ja pukeudun aivan samalla tavalla kuin ennen lapsiakin. Enkä kyllä tuttavapiirinkään tuoreista äideistä mitään homssuuntumista ole havainnut. Ne, jotka pyörivät kaikkialla tukka sotkussa ja verkkareissa, olivat sellaisia jo ennen lapsiaan.

Minäkin olen kyllä pannut merkille, ettei äitiys ulkonäköä muuta. Ne ketkä olivat ennen lapsia nättejä ja itsestään huolta pitäviä, ovat ihan sitä samaa lasten saamisen jälkeenkin. Sitten taas ne seinästä revityt olivat ihan samanlaisia ennen lapsiakin :)

Itselläni raskaus- ja imetyshormonit ja krooninen unenpuute sekoittivat pään todella pahasti, ja lasten ensimmäiset vuodet olivat masennuksen sekaista arjesta selviytymistä. Koska olen itse introvertti ja kaipaan paljon yksinoloa, on suurin shokki ollut oman ajan lähes täydellinen katoaminen ja aikataulujen joustamattomuus.
Arjen pyörittäminen on raskasta, ja itse asiassa vietämme hyvin vähän aikaa koko perheen kesken. Silloin kun mieheni on kotona, haluan olla yksin, joten hän huolehtii lapsista. Osallistun erittäin harvoin mihinkään retkiin, harrastuksiin tai tapahtumiin. Minun roolini on hoivata, miehen viihdyttää lapsia. Suren kyllä elämäämme, koska se ei millään muotoa täytä ajatustani perheidyllistä, jossa aikaa vietetään koko perheen kesken erilaisissa askareissa ja aktiviteeteissa. Minulle perhe-elämä tuntuu työltä ja puurtamiselta, josta ainoa todellinen loma on yksinolo. Ymmärrän kyllä, että joillekin perhe-elämä on "unelmatyö", jota tekisi palkattakin ja vapaaehtoisesti, koska se antaa niin paljon. Itselleni se on kuluttavaa työtä, josta en ole koskaan erityisesti haaveillut, ja jota teen vain ja ainoastaan rakkaudesta miestäni ja lapsiani kohtaan. Ehkä joku päivä tajuan nauttivani tästä. Sen tiedän jo nyt, että elämässäni on lasten myötä aina sisältöä, eikä minun tarvitse enää koskaan miettiä, mikä on elämässäni tärkeintä, vaikkei se olisikaan helpointa.

Minulla tuli mieleen, että nykyään perhe-elämältä vaaditaan liikaa. Siis että  perhe-elämän tulisi olla jotain onnellista idylliä, retkeillen lasten kanssa, käyden vaunulenkillä joka ilta, harrastaen kaikkea hienoa, tavaten puistossa toisia mammoja jne. Lapsille tarjottavan ruuan pitäisi olla mahdollisimman työlästä kokattavaa, synttärien pitäisi olla täynnä jotain erikoista aktiviteettia, karkkia saisi tarjota max 2 kertaa kuussa, piirrettyjä katsoa vain muutaman kerran viikkossa, mummolaan ei passaa pukata lasta kuin kerran puolessa vuodessa. Jo vauva-ajasta lähtien pitäisi vain stressata sitä, miksi oma lapsi kasvaa, ja miten se pysyy kehityksessä kiinni. Ei enää vain olla, niin kuin omassa lapsuudessani. Tarkoitan siis, että ennen elämää elettiin ja lapset kulkivat siinä ympärillä, nykyään oletetaan perhe-elämän olevan jotain selvästi poikkeavaa entisestä elämästä, ja ihmiset sitten alkavat elää noitten oletusten mukaisesti. Kun oikeasti lapsenakin muistan aika vahvasti, että kyllä sitä monesti vaan halusi vaan olla ja leikkiä. En olisi lapsenakaan tykännyt nykyisestä lapsuudesta, missä kaikki vapaa-aika pitäisi käyttää suurin piirtein perheen kanssa hienoja kokemuksia hankkimassa. Toki mitä pienempi lapsi on, sitä rankempaa on vanhemman elämä, jos ei tykkää rutiineista. Esim ruoka-ajat ja päikkäriajat on vain järkevää pitää suurin piirtein samana joka päivä, mutta isommaksi lapset kasvaa, niin sitä enemmän noiden orjallisesta noudattamisesti voi joustaa, ja samalla tehdä omaa elämää helpommaksi. Tietysti sitä lapsen syntyessään joutuu rooliin "äiti" koko loppuelämäksi, mutta se mitä siltä roolilta vaaditaan on usein vain omassa päässämme. 

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 09:22"]

Minulla tuli mieleen, että nykyään perhe-elämältä vaaditaan liikaa. Siis että  perhe-elämän tulisi olla jotain onnellista idylliä, retkeillen lasten kanssa, käyden vaunulenkillä joka ilta, harrastaen kaikkea hienoa, tavaten puistossa toisia mammoja jne.

[/quote]

Tämä on varmaankin epärealistinen odotus, mutta ymmärrän kyllä hyvin, miksi ihmiset ajattelevat näin.

Oma (lapseton) elämäni on nyt kolmikymppisenä todella mukavaa, ja olen onnellinen. Jotta voisin edes harkita lasten hankkimista, minun pitäisi uskoa lasten parantavan elämääni jollakin tapaa nykyisestä. Lapsiperhe-elämän rutiinit eivät sellaista missään tapauksessa tarjoa, joten jos haluaisin lapsia, varmasti kehittelisin mielessäni tuollaisen fantasian idyllisestä vanhemmuudesta.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 09:22"]

Minulla tuli mieleen, että nykyään perhe-elämältä vaaditaan liikaa. Siis että  perhe-elämän tulisi olla jotain onnellista idylliä, retkeillen lasten kanssa, käyden vaunulenkillä joka ilta, harrastaen kaikkea hienoa, tavaten puistossa toisia mammoja jne. Lapsille tarjottavan ruuan pitäisi olla mahdollisimman työlästä kokattavaa, synttärien pitäisi olla täynnä jotain erikoista aktiviteettia, karkkia saisi tarjota max 2 kertaa kuussa, piirrettyjä katsoa vain muutaman kerran viikkossa, mummolaan ei passaa pukata lasta kuin kerran puolessa vuodessa. Jo vauva-ajasta lähtien pitäisi vain stressata sitä, miksi oma lapsi kasvaa, ja miten se pysyy kehityksessä kiinni. Ei enää vain olla, niin kuin omassa lapsuudessani. Tarkoitan siis, että ennen elämää elettiin ja lapset kulkivat siinä ympärillä, nykyään oletetaan perhe-elämän olevan jotain selvästi poikkeavaa entisestä elämästä, ja ihmiset sitten alkavat elää noitten oletusten mukaisesti. Kun oikeasti lapsenakin muistan aika vahvasti, että kyllä sitä monesti vaan halusi vaan olla ja leikkiä. En olisi lapsenakaan tykännyt nykyisestä lapsuudesta, missä kaikki vapaa-aika pitäisi käyttää suurin piirtein perheen kanssa hienoja kokemuksia hankkimassa. Toki mitä pienempi lapsi on, sitä rankempaa on vanhemman elämä, jos ei tykkää rutiineista. Esim ruoka-ajat ja päikkäriajat on vain järkevää pitää suurin piirtein samana joka päivä, mutta isommaksi lapset kasvaa, niin sitä enemmän noiden orjallisesta noudattamisesti voi joustaa, ja samalla tehdä omaa elämää helpommaksi. Tietysti sitä lapsen syntyessään joutuu rooliin "äiti" koko loppuelämäksi, mutta se mitä siltä roolilta vaaditaan on usein vain omassa päässämme. 

[/quote]

Olen kanssasi samaa mieltä, perhe-elämälle asetetaan todella suuret kriteerit, nykyvanhemmilta odotetaan aivan erilaisia suorituksia kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Siihen päälle kasvaneet odotukset työelämässä ja parisuhteessa: siinä on nuoret vanhemmat herkästi järjettömissä ristipaineissa.

Sitten toisaalta kuitenkin lehdet ovat täynnä kirjoituksia julkkiksista, jotka julistavat ettei vauva muuttanut mitään. Eli pitäisi olla täydellinen äiti kuitenkaan muuttumatta lainkaan. Aivan mahdotonta! Olen törmännyt siihen, että varsinkin lapsettomat tuttavani puhuvat ylisanoin sellaisista uusista vanhemmista, jotka vauvasta huolimatta pitävät kiinni vanhoista harrastuksistaan, menoistaan ja asumisestaan. Minullakin oli vielä ennen äidiksi tuloa sellainen käsitys, etten MINÄ muuttuisi, antaisi parisuhteemme muuttua, taistelin sitä muutosta vastaan. Siitä se ensimmäisen vauvavuoden myrsky kait johtuikin, kumpikin yritti pitää kiinni vanhasta kuitenkin niin, että on lapselleen täydellinen vanhempi. Kummasti helpotti, kun hyväksyi että lapsen kuuluukin muuttaa elämää, itse kehittyy ja kasvaa, ehkä muuttuukin. Parisuhde kehittyy ja kasvaa, ehkä muuttuukin. Mies kehittyy ja kasvaa, ehkä muuttuukin.

AP:lle edelleen voimia, kyllä se jonkin verran helpottaa. Peräänkuulutan edelleen sitä, että sinä ja miehesi ohjaatte suunnan sen suhteen, millainen perhe teistä tulee. Millaisen elämän haluatte. Jos kaipaat omaa tilaa, niin järjestä sitä.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:49"]

Miksi sinä hoidat nyt lasta vanhempain- ja hoitovapaalla? Eikö myös mies olisi voinut hoitaa ja sinä vuorostasi mennä töihin?

[/quote]

En jaksaisi käydä töissä yöheräilyjen takia. Imetän ja syötän siis kerran yössä. Minulla on myös pieni palkka (mies ansaitsee tuplasti enemmän). Eikä minua houkuta ajatus raataa ensin töissä ja sitten tulla tänne jatkamaan toista työpäivää. Siis vaikka kotityöt olisi tehty, niin ihan pelkkä vauvan kanssa oleminen on työlästä.

[/quote]

Kun kerran koet kaiken noin työlääksi, voisit ensiksi lopettaa imettämisen, vauvahan on jo kohta vuoden (omien sanojesi mukaan). En ymmärrä tätä logiikkaasi, nyt olet vauvan kanssa 24/7. Ilmeisesti voi kuitenkin paremmin ennen lasta, vaikka kävit töissä? Et voi nyt kuitenkaan mennä töihin, koska vauvan kanssa olo on niin työlästä, vaikka työssä ollessasi saisit juuri olla muualla kuin vauvan kanssa sen 8-10 tuntia matkoineen? Kuulostaa vela-provolta.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:08"]Ap vastaa:

Ei se ole klisee. Minä luulin, että nämä kauhukuvat ovat vain provosointia ja liioittelua. Uskoin, että rakkaus vauvaa kohtaan on sen arvoista. Paskan marjat. Päivät menee näin: Ensin "nukut" huonosti ja heräät tukka pystyssä uuteen päivään. Vauva aloittaa huudolla ja ryhdytkin sitä palvelemaan. Jossain välissä sitä tukkaakin olisi kiva kammata ja herranjestas, jonain päivänä vaikka meikata. Vauva siinä vaiheessa on taas palveluja vailla. Omat jutut odottakoon. Syötä, pese, nukuta, hyysää. Muista joskus syödä itsekin jotain. Syödessäsi nauti jälkikasvusi äänialasta. Voit miettiä, että hän on osa sinua. Ai ihanaa. Puolilta päivin olet jo ihan loppu ja toivot, että ilta tulisi. Ja että mies tulisi kotiin. Ei sillä että seuraa kaipaisit, mutta olisi toinenkin sen vauvan kanssa. Taas yksi mitäänsanomaton päivä ihan töyhtöhyypän näköisenä, korvat soiden. Tosi ihanaa on. Joo-o.

[/quote]

Mulla 3 lasta ja olen yh. Ei rasita. Meikkaan, pukeudun ja elän ihan normaalia elämää. Asennekysymys.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:22"]

Juuri tämän takia en haluaisi hankkia lasta. Harmi vaan, että mies painostaa. Ehkä vitkuttelen vielä muutaman vuoden, niin olenkin jo niin vanha, etten enää voi tulla raskaaksi...

[/quote]

Minkä takia ihmiset eivät puhu jo ajoissa näin perustavanlaisista asioista kuin et haluutko sä lapsia vai et? Sit ollaan liitossa, jossa toinen pakotetaan väkisin vanhemmaksi tai toiselta riistetään äitiys/isyys.

Kiva varmaan siellä kiikkustuolissa kuulla, et sun vanhan lehmän takia jäi lapsetkin hankkimatta. Tai joka pikkuriidan aikana et voi hvtti et pitikin sun kanssa vaan jatkaa, ja nyt ei edes oo lapsia.

Ihmiset on käsittämättömiä. Itselleni tämä on todella tärkein kysymys kaikissa pitemmissä suhteissa. En halua lapsia ja lopetin yhdenkin suhteeni sen takia, et mies oli lapsirakas ja vaikka sanoi, et ei sillä niin väliä, onko omia lapsia vai ei, niin ajattelin, et varmasti kun ikää tulee, asia alkaa miestä kalvaa, enkä halua olla se syntipukku, joten se oli goodbye, vaikka miehestä pidinkin. Nyt sillä on perhe, vaimo ja pari lasta. Hyvä niin.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:02"]

Kiva varmaan siellä kiikkustuolissa kuulla, et sun vanhan lehmän takia jäi lapsetkin hankkimatta. Tai joka pikkuriidan aikana et voi hvtti et pitikin sun kanssa vaan jatkaa, ja nyt ei edes oo lapsia.

[/quote]

Jos lasten saaminen on noin tärkeää, täytyy asiasta kantaa itse vastuu. Ei toisella ole mitään velvollisuutta päättää suhdetta, jos on nykytilanteeseen tyytyväinen.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:51"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:37"]

Toisaalta et ole niitä kokenutkaan, niin periaatteessa et voi kuin arvailla miltä ne hetket tuntuvat. Vähän sama kuin joku hyppää laskuvarjohypyn, ei sitä kaikki halua tehdä, mutta vain ne jotka ovat hypänneet tietävät oikeasti miltä se tuntuu. 

[/quote]

Tämä on yhdentekevää. Minun ei tarvitse kokea laskuvarjohyppyä (tai vanhemmuutta) tietääkseni, etten tulisi pitämään siitä. Riittää kun tuntee itsensä ja mieltymyksensä ja tietää aiheesta tarpeeksi arvioidakseen, miten se sopii niiden kanssa yhteen.

[/quote]

Niin, voit esittää valistuneen arvauksen siitä, miltä se sinusta todennäköisesti tuntuisi. Et voi kuitenkaan tietää varmasti.

Minulla on vähän alle vuoden vanha vauva, ja pahimmillaan tuntuu samalta kuin ap:stä. Väsymys pahentaa asiaa. Ihan kauheaahan se pahin valvomisvaihe oli. Minäkin olen omissa oloissani viihtyvää tyyppiä, ahdistaa joskus se miten ei saa rauhassa luettua kirjaa, käytyä kävelyllä, puuhailtua omia juttuja. Päivittäistä liikuntaa on ikävä, nyt ainoa mitä varmasti pystyy tekemään on vaunulenkit. Monta kertaa on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut siltä kuin olisi vankilassa.

Onneksi on hyviäkin päiviä. Meillä sujuu miehen kanssa edelleen hyvin, sekin auttaa. Viikonloput ja miehen vapaapäivät ovat mukavaa aikaa. Ja lapsi alkoi noin 9 kk tienoilla nukkua huomattavasti paremmin, se on auttanut todella paljon. Jos uudestaan pitäisi tällä tiedolla päättää, että tekisinkö lapsen, niin tekisin.

Eipä se lapseton elämäkään aina niin hohdokasta ollut. Välistä pitää oikein muistuttaa itseään, että samalla tavalla sitä työarki stressaavina aikoina tuntui syövän kaiken energian. Menin töihin, tulin kotiin, kävin jumpassa, katsoin telkkaria tms. Työstressi vei ajoittain yöunet.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:06"]

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:02"]

Kiva varmaan siellä kiikkustuolissa kuulla, et sun vanhan lehmän takia jäi lapsetkin hankkimatta. Tai joka pikkuriidan aikana et voi hvtti et pitikin sun kanssa vaan jatkaa, ja nyt ei edes oo lapsia.

[/quote]

Jos lasten saaminen on noin tärkeää, täytyy asiasta kantaa itse vastuu. Ei toisella ole mitään velvollisuutta päättää suhdetta, jos on nykytilanteeseen tyytyväinen.

[/quote]

Niin, tuohan on se pointti. Eli ero äkkiä, ennen kuin on tuhlattu aikaa sellaisessa suhteessa, jossa nämä perusasiat eivät kohtaa. Jos toinen haluaa lapsia ja toinen vain odottelee, et aikaa vain kuluisi tarpeeksi, etten voi enää saada lapsia, niin huhhuh...eikö voi sanoa rehellisesti: en halua lapsia. Haluatko sinä jatkaa tästä huolimatta minun kanssani vai erotaanko?

Juu, jokaisella on vastuu itsestään ja omista toiveistaan, mutta ei tuollainenkaan toiminta ihan rehdiltä tunnu. Ihmiset on pelkureita tai läheisriippuvaisia tai molempia.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:12"]

Niin, voit esittää valistuneen arvauksen siitä, miltä se sinusta todennäköisesti tuntuisi. Et voi kuitenkaan tietää varmasti.

[/quote]

Ei minun tarvitse tietää varmasti, miltä se tuntuisi. Itse asiassa en haluakaan tietää, koska silloin minulla olisi lapsia, ja se olisi katastrofi kaikkien kannalta. Olen itse asiassa täsmälleen samassa tilanteessa kuin kaikki vanhemmat. Ei yksikään heistä ole tiennyt vanhemmuudesta sen enempää ennen ensimmäistä lastaan, ja aika moni heistä on kuitenkin osannut tehdä hyvän päätöksen.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:15"]

Juu, jokaisella on vastuu itsestään ja omista toiveistaan, mutta ei tuollainenkaan toiminta ihan rehdiltä tunnu. Ihmiset on pelkureita tai läheisriippuvaisia tai molempia.

[/quote]

Tai sitten vain tyytyväisiä siihen, mitä heillä on. Ei suhteen tarvitse kestää kuolemaan asti ollakseen hyvä suhde. Jos kaksi ihmistä on yhdessä viisi hyvää vuotta ennen eroa lisääntymiskysymyksen vuoksi, ja kumpikin on suhteen jäljiltä vähän parempi ihminen kuin ennen sitä, minusta tuo on erittäin onnistunut suhde. Miksi keikuttaa venettä, kun toinen voi kuitenkin muuttaa vielä mieltään?

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:20"]

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:12"]

Niin, voit esittää valistuneen arvauksen siitä, miltä se sinusta todennäköisesti tuntuisi. Et voi kuitenkaan tietää varmasti.

[/quote]

Ei minun tarvitse tietää varmasti, miltä se tuntuisi. Itse asiassa en haluakaan tietää, koska silloin minulla olisi lapsia, ja se olisi katastrofi kaikkien kannalta. Olen itse asiassa täsmälleen samassa tilanteessa kuin kaikki vanhemmat. Ei yksikään heistä ole tiennyt vanhemmuudesta sen enempää ennen ensimmäistä lastaan, ja aika moni heistä on kuitenkin osannut tehdä hyvän päätöksen.

[/quote]

No juuri näin. Jos se valinta ja todellisuus osoittautuukin sitten muuksi mitä oli kuvitellut (elämä lapsiperheessä, tai 50-60-vuotiaalla velalla lapsettomuus), niin tärkeintä on pystyä elämään omien päätösten kanssa ja sopeutua niihin ja löytää elämästänsä ne hyvät puolet. Parasta tietysti on, että ihmiset tekevät päätöksiä, joihin ovat itse tyytyväisiä, aivan sama mitä muut ovat niistä mieltä tai mitä päätöksiä omassa elämässään tekevät.

[quote author="Vierailija" time="17.12.2013 klo 10:12"]

Eipä se lapseton elämäkään aina niin hohdokasta ollut. Välistä pitää oikein muistuttaa itseään, että samalla tavalla sitä työarki stressaavina aikoina tuntui syövän kaiken energian. Menin töihin, tulin kotiin, kävin jumpassa, katsoin telkkaria tms. Työstressi vei ajoittain yöunet.

[/quote]

Stressaavan työn voi vaihtaa toiseen, vanhemmuudesta ei pääse eroon. Jos on työssäkäyvä vanhempi, joutuu tasapainottamaan työarjen ja lapsiperhearjen eikä voi edes jättäytyä välillä työttömäksi paremman työpaikan toivossa, koska on niitä elättejä. Kun muut asiat ovat tasan, lapsettomalla on aina vähemmän stressiä ja paremmat mahdollisuudet hallita omaa kuormitustaan.