Mitä ihanaa on perhe-elämässä?

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:10"]

Moneen asiaan elämässä pitää sopeutua, vai tapahtuuko sinun elämässäsi kaikki oman ennalta laatimasi käsikirjoituksen mukaan?

[/quote]

Ja kyllä elämäni on mennyt aika lailla suunnitelmieni mukaan. Sairauksille ja onnettomuuksille nyt ei voi kukaan mitään, mutta kaukonäköinen ja fiksu ihminen voi kyllä järjestää elämänsä koko lailla sellaiseksi kuin haluaa. Koulutus, ammatti, asuinpaikka, puoliso, mahdolliset lapset, lemmikit, harrastukset ja muut sellaiset eivät määräydy sattumalta, ja vastoinkäymisiinkin voi varautua ennakolta.

Juuri kukaan nainen ei vain joudu vanhemmaksi. Vahinkolapsia ei Suomessa synny kuin aivan poikkeuksellisissa oloissa, ja äidiksi ryhtyminen on lähes aina tietoinen päätös.

Usko ihan oikeasti, että tuo helpottaa ja elämänlaatu kohenee sitä mukaa kun lapsi kasvaa! Mä en erityisesti tykännyt vauva/taaperoiästä, mutta nyt kun lapset ovat 6v ja 8v, tämä on ihan parasta. Suurin juttu on se, että saa nukkua kunnolla (saanut kyllä nukkua jo monta vuotta). Toinen juttu on se, että ei ole jatkuvaa käsityötä eli siis kaikkea lasten syöttämiseen, pukemiseen, vaipanvaihtoon ym. liittyvää hommaa, vaan lapsi tekee nuo itse. Kolmas on se, että lapsi ymmärtää asioita (toisin kuin vaikka uhmaikäinen) ja asioista voi jutella. On kiinnostavaa ja hienoa kun pääsee lapsen ajastusmaailmaan sisälle. Neljäs on se, että lapsi alkaa antaa ihania juttuja takaisin koko ajan enemmän ja enemmän (oletuksena tietenkin että hänelle on annettu huomiota ja hellyyttä). Hauskoja juttuja, hassuttelua, ilon ja onnen hetkiä. Toki vieläkin joskus hermokin menee mutta elämä on NIIN paljon helpompaa ja ihanampaa lasten kanssa nyt kun ovat vähän isompia. Parisuhdekin on vain vahvistunut miehen kanssa kun on yhdessä selvitty niistä vaikeammista ja raskaammista vuosista.

Muistan tuon ajan ja silloin toivoin, että joku antaisi toivoa. Minä annan nyt sinulle, ap. Tulet huomaamaan, että parempaan suuntaan menee :)

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:15"]

Paljonkin ihanaa.

Ne hetket kun istutaan koko perhe sohvalla, mutustellaan herkkuja ja katotaan jotain leffaa, kaikki 6 yhteen painautuneina. 

Ne hetket kun vauva nauraa kikattaa kun isommat sisarukset leikittää sitä porukalla.

Ne hetket kun pieni lapsi kapuaa syliin, halaa kovaa ja kuiskaa korvaan "rakastan sua äiti".

Ne hetket kun istuu kyynelehtien katsomossa kun omat lapset esiintyvät kevätjuhlassa.

Ne hetket kun isi tulee töistä ja neljä lasta juoksee kilpaa halaamaan isää eteiseen.

Ne hetket kun lapset kömpii kiireittöminä aamulla sänkyyn isin ja äidin väliin ja köllötellään siellä yhdessä kaikki.

Ne hetket kun lapsi sanoo tai tekee jotain hauskaa ja me vanhemmat katsomme toisiamme ja sydämemme sulaa. 

Ne hetket kun on leiponut, lapset tulee pöytään ja kehuu, että äiti tekee maailman parasta mustikkapiirakkaa.

Ne hetket ja kaikki muut ihanat hetket ja jopa ne kamalat hetket ovat kaikki ihan parasta. 

[/quote]

Tällainen ei vain kiinnosta kaikkia yhtään tai ei ainakaan ole kaikkien vanhemmuuteen liittyvien negatiivisten piirteiden arvoista. Itse en esimerkiksi halua jakaa kotiani tai elämääni lasten kanssa, en omien tai vieraiden, joten minulle nämä "ihanuudet" eivät merkitse mitään.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:37"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:31"]

[/quote]

Harmi lukea tällaista, kun itse olen miehesi roolissa. Miten näkisit, että suhteenne olisi jatkunut, jos et olisi suostunut lapsentekoon? Olisitteko vielä yhdessä? Entä miten näet tulevaisuutesi 40- tai 50-vuotiaana tai vielä vanhempana?

[/quote]

Ap

Jos olisimme molemmat pysyneet kannassamme eli mies halunnut lapsen ja minä en, niin jossain vaiheessa ero olisi ehkä tullut. Tämä on niin iso asia ihmisen elämässä. Jos mies olisi lopettanut lapsihaaveesta jankuttamisen, yhteiselämä olisi ollut onnellista. Me emme riidelleet aiemmin kovinkaan paljoa eikä ainakaan mistään turhasta. Nyt joka päivä on täynnä kinastelua ja syyttelyä, ja usein jään ihan ihmettelemään, että mihin se ihana mies katosi ja mistä tuli tilalle tämä itsekäs ja minun tunteeni sivuuttava idiootti. Aivan samaan tapaan hän on kertonut, että nähtyään millainen minä olen nyt (lyhytpinnainen ja ahdistunut), osa tunteista on kuollut. En voinut kuvitella, että elämäni rakkaus ei ymmärtäisi, miten kuluttavaa tämä vauva-aika minulle on, vaan hän suuttuu ja sanoo, että lapsi on tärkeä, en minä.

Tulevaisuus.. Tätä perheleikkiä se on, eihän siitä mihinkään pääse. Yritän korjata suhteen mieheeni, mutta noinkohan tunteet enää palaavat. Erossa olisi puolensa, mutta lapsen pallottelu sinne tänne on väärin. Enkä halua sellaista kaksoiselämää. Me ollaan varmaan se pari, mikä eroaa kun lapsi muuttaa kotoa.

Ap, miehen on ehdottomasti otettava pääasiallinen hoivavastuu. Parhaimmassa tapauksessa hän alkaa ymmärtää sinua paljon paremmin, ja pahimmassakin tapauksessa teet omasta elämästäsi helpompaa. Miehellä ei ole mitään varaa kieltäytyä, kun hän krran oli se, joka lasta toivoi.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:19"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:15"]

Paljonkin ihanaa.

Ne hetket kun istutaan koko perhe sohvalla, mutustellaan herkkuja ja katotaan jotain leffaa, kaikki 6 yhteen painautuneina. 

Ne hetket kun vauva nauraa kikattaa kun isommat sisarukset leikittää sitä porukalla.

Ne hetket kun pieni lapsi kapuaa syliin, halaa kovaa ja kuiskaa korvaan "rakastan sua äiti".

Ne hetket kun istuu kyynelehtien katsomossa kun omat lapset esiintyvät kevätjuhlassa.

Ne hetket kun isi tulee töistä ja neljä lasta juoksee kilpaa halaamaan isää eteiseen.

Ne hetket kun lapset kömpii kiireittöminä aamulla sänkyyn isin ja äidin väliin ja köllötellään siellä yhdessä kaikki.

Ne hetket kun lapsi sanoo tai tekee jotain hauskaa ja me vanhemmat katsomme toisiamme ja sydämemme sulaa. 

Ne hetket kun on leiponut, lapset tulee pöytään ja kehuu, että äiti tekee maailman parasta mustikkapiirakkaa.

Ne hetket ja kaikki muut ihanat hetket ja jopa ne kamalat hetket ovat kaikki ihan parasta. 

[/quote]

Tällainen ei vain kiinnosta kaikkia yhtään tai ei ainakaan ole kaikkien vanhemmuuteen liittyvien negatiivisten piirteiden arvoista. Itse en esimerkiksi halua jakaa kotiani tai elämääni lasten kanssa, en omien tai vieraiden, joten minulle nämä "ihanuudet" eivät merkitse mitään.

[/quote]

Tietenkin, me ihmiset olemme erilaisia. Sinun ei tarvitse tykätä näistä kuvailemistani asioista. Toisaalta et ole niitä kokenutkaan, niin periaatteessa et voi kuin arvailla miltä ne hetket tuntuvat. Vähän sama kuin joku hyppää laskuvarjohypyn, ei sitä kaikki halua tehdä, mutta vain ne jotka ovat hypänneet tietävät oikeasti miltä se tuntuu. 

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:29"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:37"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:31"]

[/quote]

Harmi lukea tällaista, kun itse olen miehesi roolissa. Miten näkisit, että suhteenne olisi jatkunut, jos et olisi suostunut lapsentekoon? Olisitteko vielä yhdessä? Entä miten näet tulevaisuutesi 40- tai 50-vuotiaana tai vielä vanhempana?

[/quote]

Ap

Jos olisimme molemmat pysyneet kannassamme eli mies halunnut lapsen ja minä en, niin jossain vaiheessa ero olisi ehkä tullut. Tämä on niin iso asia ihmisen elämässä. Jos mies olisi lopettanut lapsihaaveesta jankuttamisen, yhteiselämä olisi ollut onnellista. Me emme riidelleet aiemmin kovinkaan paljoa eikä ainakaan mistään turhasta. Nyt joka päivä on täynnä kinastelua ja syyttelyä, ja usein jään ihan ihmettelemään, että mihin se ihana mies katosi ja mistä tuli tilalle tämä itsekäs ja minun tunteeni sivuuttava idiootti. Aivan samaan tapaan hän on kertonut, että nähtyään millainen minä olen nyt (lyhytpinnainen ja ahdistunut), osa tunteista on kuollut. En voinut kuvitella, että elämäni rakkaus ei ymmärtäisi, miten kuluttavaa tämä vauva-aika minulle on, vaan hän suuttuu ja sanoo, että lapsi on tärkeä, en minä.

Tulevaisuus.. Tätä perheleikkiä se on, eihän siitä mihinkään pääse. Yritän korjata suhteen mieheeni, mutta noinkohan tunteet enää palaavat. Erossa olisi puolensa, mutta lapsen pallottelu sinne tänne on väärin. Enkä halua sellaista kaksoiselämää. Me ollaan varmaan se pari, mikä eroaa kun lapsi muuttaa kotoa.

[/quote]

Toisaalta jos miehesi olisi lopettanut jankkaamisen, olisi hän sinun sijastasi saattanut katkeroitua myöhemmin kun ei saanut koskaan lasta. Luultavasti olisi vaihtanut naista tulevaisuudessa jos lapsen saanti olisi hänelle tärkeää. Ette te siis luultavammin olisi yhtään sen onnellisempia. 

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:39"]

Toisaalta jos miehesi olisi lopettanut jankkaamisen, olisi hän sinun sijastasi saattanut katkeroitua myöhemmin kun ei saanut koskaan lasta. Luultavasti olisi vaihtanut naista tulevaisuudessa jos lapsen saanti olisi hänelle tärkeää. Ette te siis luultavammin olisi yhtään sen onnellisempia. 

[/quote]

Miten niin. Kumpikin voisi silloin elää omannäköistään elämää, ja maailmassa olisi yksi avioerolapsi vähemmän.

Miksi sinä hoidat nyt lasta vanhempain- ja hoitovapaalla? Eikö myös mies olisi voinut hoitaa ja sinä vuorostasi mennä töihin?

[/quote]

En jaksaisi käydä töissä yöheräilyjen takia. Imetän ja syötän siis kerran yössä. Minulla on myös pieni palkka (mies ansaitsee tuplasti enemmän). Eikä minua houkuta ajatus raataa ensin töissä ja sitten tulla tänne jatkamaan toista työpäivää. Siis vaikka kotityöt olisi tehty, niin ihan pelkkä vauvan kanssa oleminen on työlästä.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:45"]

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:39"]

Toisaalta jos miehesi olisi lopettanut jankkaamisen, olisi hän sinun sijastasi saattanut katkeroitua myöhemmin kun ei saanut koskaan lasta. Luultavasti olisi vaihtanut naista tulevaisuudessa jos lapsen saanti olisi hänelle tärkeää. Ette te siis luultavammin olisi yhtään sen onnellisempia. 

[/quote]

Miten niin. Kumpikin voisi silloin elää omannäköistään elämää, ja maailmassa olisi yksi avioerolapsi vähemmän.

[/quote]

niin tai luultavasti tämä ap itkisi yksin kotona ja söisi mielialalääkkeitä kun mies on jättänyt.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:37"]

Toisaalta et ole niitä kokenutkaan, niin periaatteessa et voi kuin arvailla miltä ne hetket tuntuvat. Vähän sama kuin joku hyppää laskuvarjohypyn, ei sitä kaikki halua tehdä, mutta vain ne jotka ovat hypänneet tietävät oikeasti miltä se tuntuu. 

[/quote]

Tämä on yhdentekevää. Minun ei tarvitse kokea laskuvarjohyppyä (tai vanhemmuutta) tietääkseni, etten tulisi pitämään siitä. Riittää kun tuntee itsensä ja mieltymyksensä ja tietää aiheesta tarpeeksi arvioidakseen, miten se sopii niiden kanssa yhteen.

Ap, en lukenut noita muita vastauksia, mutta yritän vähän valaa toivoa: itsellä oli alle 1 veen kanssa usein samanlaisia fiiliksiä kuin sun aloituksessa. Mulla helpotti TOSI paljon, kun menin töihin lapsen ollessa 1 v 2 kk, ensin osa-aikaisesti. Oma aika töissä auttaa siihen, että lapsen kanssa jaksaa paljon paremmin, kun ei tarvitse koko aikaa olla. Ja toisaalta lapsen ollessa yli 1 v hän alkaa vähitelleen ymmärtää enemmän ja itse ainakin nautin enemmän, kun lapsen kanssa voi tehdä asioita yhdessä, ei ole vain yksipuolista vaatimista. Mutta anna vielä aikaa ja odota, vain puolen vuodenkin kuluttua saattaa olla jo ihan toisenlaista :)

Ei tarvitse "arvailla" miltä vanhempana olo tuntuisi. Itsensä tunteva ihminen tietää kyllä, mistä asioista pitää ja pitäisi ja mihin kannattaa ryhtyä ja mihin ei. Mulle ajatus jostain omasta lapsesta koulun kevätjuhlassa aiheuttaa kylmiä väreitä. En ikinä haluaisi mitään sellaista.

Yäk mitä paskaa. En nauti siitä, että koko perhe istuu sohvalla, mieluummin katson itse tai miehen kanssa jotain oikeasti hyvää ohjelmaa eikä se ole Paavo Pesusieni tai Muumilaakson tarinat. Eikä kiinosta mitkään kuiskaukset korvaan, en saa siitä mitään. Eikä kiinosta lasten kehut mustikkapiirakasta. En vaan saa tuommoisista kehuista tai kuiskauksista yhtään mitään iloa elämääni, ihan oikeasti. Lapset vaan mun mielestä ottaa niin paljon enemmän kuin antaa. Ehkä tää helpottaa kun lapset kasvaa (nyt alle kouluikäisiä). Mua vaan masensi tuo sinun kirjoitus, tuommoista kai sen äitiyden pitäis parhaimmillaan olla, mutta itse en vaan tykkää yhtään tuommoisista korulauseista mitä viljelet.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 21:15"]

Paljonkin ihanaa.

Ne hetket kun istutaan koko perhe sohvalla, mutustellaan herkkuja ja katotaan jotain leffaa, kaikki 6 yhteen painautuneina. 

Ne hetket kun vauva nauraa kikattaa kun isommat sisarukset leikittää sitä porukalla.

Ne hetket kun pieni lapsi kapuaa syliin, halaa kovaa ja kuiskaa korvaan "rakastan sua äiti".

Ne hetket kun istuu kyynelehtien katsomossa kun omat lapset esiintyvät kevätjuhlassa.

Ne hetket kun isi tulee töistä ja neljä lasta juoksee kilpaa halaamaan isää eteiseen.

Ne hetket kun lapset kömpii kiireittöminä aamulla sänkyyn isin ja äidin väliin ja köllötellään siellä yhdessä kaikki.

Ne hetket kun lapsi sanoo tai tekee jotain hauskaa ja me vanhemmat katsomme toisiamme ja sydämemme sulaa. 

Ne hetket kun on leiponut, lapset tulee pöytään ja kehuu, että äiti tekee maailman parasta mustikkapiirakkaa.

Ne hetket ja kaikki muut ihanat hetket ja jopa ne kamalat hetket ovat kaikki ihan parasta. 

Kiitos ap, tämä teki hyvää...nyt on parempi mieli itsellänikin. 

[/quote]

Taidat olla piipussa. Plus ysi kirjoitti asiaa. Tee arkestasi omannäköistäsi, hoida välillä hoitaja. Älä hysää lasta kotona liikaa, aloita aamu suihkulla ja aamupalalla. Tv. 3 lasta (en mikään supermama mut nautin silti)

Onhan se rankkaa välillä, kun lapset ovat pieniä.Muutaman vuoden kuluttua on jo paljon helpompaa.
Voimia ja rakkautta teidän perheeseen.Jokaisella on joskus huonoja hetkiä.

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:45"][quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 19:41"]

olin vauvaikäisen äitinä katkera lapsettomille ihmisille, jotka elivät vapaata ja huoletonta elämää. Enää en tunne näin, koska koen että olen saanut tilalle jotain paljon suurempaa.

[/quote]

Tätä sanotaan kognitiiviseksi dissonanssiksi. Koska et voi muuttaa ikäviä asioita, sopeudut niihin ja alat pitää kärsimyksiäsi jaloina ja arvokkaina. Neliraajahalvaantuneilla esiintyy paljon samanlaista ajattelua.

[/quote]

Eli olet siis sitä mieltä, ettei kukaan voi nauttia perhe-elämästä eikä siitä voi oppia aidosti nauttimaan koska sinä koet asian eri tavalla?

[quote author="Vierailija" time="16.12.2013 klo 22:17"]

Eli olet siis sitä mieltä, ettei kukaan voi nauttia perhe-elämästä eikä siitä voi oppia aidosti nauttimaan koska sinä koet asian eri tavalla?

[/quote]

Kerrotko vielä, missä kohtaa esitän tuollaista?

Ap, vauvavuosi on monessa parisuhteessa suuri kriisinpaikka. Tämä on usein toistettu klisee, mutta ehkä juuri siksi niin totta: vauvan myötä naisesta tulee äiti, miehestä isä, roolit perheessä menee uusiksi. Useinhan sanotaan kuinka isä saattaa kokea tulleensa syrjäytetyksi ja kokevansa mustasukkaisuutta vauvan saamasta huomiosta, mutta voi se mennä toisinkin päin. Kyllä minäkin joskus muistan ajattelleeni, että apua, en ole enää miehen ykkösnainen. :) Olin lukevani kirjoituksestasi jotain samaa. Kai se vaatii useimmilta sopeutumista tilanteeseen, uudenlaisen elämän ja arjen opettelemista. Meilläkin se ensimmäinen vauvavuosi oli parisuhteessa aikamoista vuoristorataa, kasvunpaikka meille molemmille.

Sitten taas jos miettii sitä vauvavuotta puhtaasti lastenhoidon näkökulmasta, niin onhan se hoivaaminen ja itsestään antaminen aika yksipuolista silloin. Kunhan lapsi tuosta kasvaa, niin suhde muuttuu pikkuhiljaa vuorovaikutteisemmaksi, tulet saamaan siitä enemmän. Itse voin 3,5-vuotiaan lapseni kohdalla viimein todeta, että rankahkon vauvavuoden ja parin kovan uhmavuoden jälkeen sieltä on kuoriutumassa valloittava pieni persoona, jolla on loistavia juttuja ja oivalluksia. Kotona ollessa hän ei vaadi enää minulta 100% läsnäoloa koko aikaa. Helpottaa, helpottaa. :) Vaikka vauva olisi ns. helppo vauva, siihen mahtuu herkästi paljon tylsiä hetkiä ja yksinäisyyttä. Jos taas vauva on vaativa tapaus, niin kaikki, ihan kaikki, pyörii sen vauvan ympärillä 24/7. Oli miten oli, se ei ole ikuista. Helpottaa, helpottaa. :)

Itse näen elämän muuttuvana, siihen kuuluu olennaisesti muutos, vaiheesta toiseen siirtyminen sopeutumisvaiheineen kaikkineen. Ei elämän kuulukaan olla status quo. Yritä kääntää katseesi tulevaan sen sijaan, että suret mennyttä, menettyä elämää ja parisuhdetta. Olette nyt perhe - sinun ja miehesi käsissä on se, millainen ja kuinka onnellinen perhe tulette olemaan. Tehkää elämästänne omannäköistä niillä spekseillä kuin se on mahdollista. Katkeroituminen, ajatusten jumiutuminen menneisyyteen ja syyttely siitä, kumpi halusi lasta alunperin enemmän, ei johda mihinkään hyvään.

Heh, no kyllä sekin jotain kertoo, että nämä "en halua lapsia"- ihmiset roikkuvat, yllätys yllätys, vauva-ja perhepalstoilla :D

Juu, perhe-elämä on ihanaa ja välillä ei niin ihanaa, kuten elämä yleensäkin. Pikkulapsivaihe on rankin, mutta kun siitä selviää niin elämä alkaa yhtäkkiä voittaa :) Meillä esikoinen oli vaativa lapsi, huono nukkuja, nirso, allerginen ja kaikkea mitä kuvitella voi. Toisella lapsella sydänvika. Kolmannella asperger. Mutta hei, selvitty ollaan ja miehen kanssa rakastetaan toisiamme vuosi vuodelta enemmän. Meillä on hauska, omalaatuinen perhe, viihdytään keskenämme ja kodissamme on rakastava ja vaputunut ilmapiiri jossa jokainen saa olla sellainen kuin on. Ja elämä on aika ihanaa :)