Lapseton kysyy: Mikä niissä lapsissa on niin ihanaa?

Lapsettoman perus-ajattelumoka: lapsi ei ole pikkulapsi lopun ikäänsä.

Lapsen tein, koska tuli kauhea vauvakuume. Äidinrakkauden syvyys on yllättänyt minut - rakastan lasta niin hirveästi, etten olisi voinut ikinä kuvitella. Rakkaus mieheen kalpenee tämän rakkauden rinnalla, vaikka erilaista onkin. Tuntuu, että silloinkin kun en ajattele lasta, hän on jotenkin mielessäni - vaikea selittää. Ja kun ajattelen häntä (mikä on usein), tulee ihmeellinen kaivertava ja musertava tunne rintaan. Valtava onni ja etuoikeus tuntea juuri tuo ihana lapsi ja olla hänen tärkein ihmisensä tänään ja vielä pitkän aikaa. Opastaa häntä omaksi persoonakseen ja arvokkaaksi yksilöksi. Äidinrakkaudessa on tosi paljon tuskaa mukana, pelkoja ja huolia ja ylipäätään se rakkauden tunne on ainakin mulla jollain oudolla tavalla myös kipeää.

Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi et ap tee lapsia? Melko varmasti siksi, kun olet rakastunut itseesi = itsekkäistä syistä.

Et voi täysin tietää mikä esim. Sukeltamisessa on kiehtovaa ennen kuin kokeilet itse. Sama pätee tähän. Elämän tarkoitus on elää ja ylläpitää elämää. Lapsia tekemäll1ä ihminen on elämän ytimessä, jatkamassa elämän kiertokulkua ja tekemässä sitä mikä on kaikkien elollisten vieteissä. Lisääntymässä. Omiin lapsiin suhtautuu niin toisin kuin toisten lasten.

Väittäisin että kukaan, jolla on omia lapsia ja joista välittää ja joita rakastaa, ei koe asiaa itsekkäänä. Tulkitkoon kuka haluaa asiaa miten tahtoo, mutta kaikki elollinen on luotu jatkamaan sukua. Sen takia meillä on mm. sukupuolielimet.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 00:52"]

Eli kuten tähän asti kaikki ovat sanoneet, lapsia tehdään itsekkäistä syistä.

[/quote]

no mikähän se epäitsekäs syy sitten olisi? lisää sun eläkkeesi maksajia? Lähtökohtaisesti pöljä kysynys, Jokaien uusi lapsi tai poikanen on ELÄMÄ. Elämän jatkuvuus. Lajin säilyminen. Lapsen saaminen on pohjimmiltaan eloonjäämisvietin jatke, elämää ylläpitävä voima. Ei lasten tarkoitus ole olla mitään hyödykkeitä tai tyydykkeitä. Mutta luonto on rakentanut nisäkkäät niin, että poikasen hoivaaminen on palkitsevaa, varsinkin näiden joita pitää hoivata vuosia. ja mitä itse sitten saan: no merkityksen. Ihanaa seuraa, kun näkee kuinka hienoja uusia ihisiä omista lapsista on kasvamassa on yhtä aikaa ylpeä ja kiitollinen. Siis elämä on monin tavoin rikkaampaa. Lasten kanssa on ihanaa jakaa asioita, tehdä kaikenlaista. Lapset ovat lähieisiä, omaisia, rakkaita. Riippuen iästä, ja aikuisena he ovat sukua, turvaa. Mulla on ihana kutsumusammatti, mutta kyllä kaikkein merkittävin tehtäväni on ollut kasvattaa tähän maailmaan hyviä ihmisiä, sellaisia jotka pärjäävät ja sellaisia joilla on arvot kohdillaan. Parinkymmenen vuoden päästä tässä maassa on sellaista millten olemme lapsemme kasvattaneet. Lasten kautta voi vaikuttaa näin tulevaisuuteenkin. Ja lapset tarkoittavat usein myös lapsenlapsia, siis jatkuvuutta. Sukupolvien ketjua. olet heidän kauttaan osa pitkää tarinaa eteen-ja taaksepäin.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 01:04"]

Yhtä hyvin voisi kysyä, miksi et ap tee lapsia? Melko varmasti siksi, kun olet rakastunut itseesi = itsekkäistä syistä.

[/quote]

Mä en vaan jaksais hoitaa sitä. Olen siis altruisti.

13, et, vaan laiska ja saamaton.

Mua jotenkin pelottaa juuri se, että rakkaus mieheen kalpenisi sen äidinrakkauden rinnalla. Tosin en ole tippaakaan äidillinen, joten tiedä häntä, kuinka voimakasta äidinrakkautta edes kokisin. Mutta siis mieheni on minulle tärkein henkilö maailmassa, enkä halua, että hänestä tulee joku statisti ja lapsista elämäni keskipiste. Tosi masentava ajatus. Rakkaus mieheen on kuitenkin oma valinta, eikä geenien sanelemaa, ja sillä tavoin minusta aidompaa.

No omani kaksi tuli tehtyä kun ammattikoulun jälkeen ei oikein inspannut mikään jatko kouluttautuminen eikä näin pienestö kylästä niin vaan lähetäkkään ja kun miehen kanssa asuttiin jo omassa talossa täälä niin aateltiin sitte jättää ees kaks jälkeläistä meidän jälkeen koska ei meistäkää tän parempii sit tullu. Lastenteko oli meille tavallaan luopuminen oman itsemme kehittämisestä eteenpäin ja siltä mitä meilt ois odotettu..eli siirrettiin se sama toivo noihin lapsiimme. Ja nyt ku meillä on edes jälkikasvuu niin meit ei voida kattoo pahasti ku ei olla VAAN pelkkiä vaeltavia yhteiskuntaelättejä vaan me kasvatetaan kahta uutta veron maksajaa. Teen mielummin sitä työkseni koska se on helpompaa kuin menestyksen tavoittelu työelämässä ym. Nii ja ku mie tykkään muutenki olla koton ja Kotiäitinähän se on melkeempä velvoite et voi vaan olla ja tuoksua pullalta ja uhrata tavallaa oma elämänsä. :) Että siks me tehtiin lapsii..ettei meiltä, minulta ja mieheltä odotettas enää mitään.

Lapseni  on ihanin ihminen, jonka olen ikinä tavannut. Ja kertoo joka päivä rakastavansa minua.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 01:21"]

Mua jotenkin pelottaa juuri se, että rakkaus mieheen kalpenisi sen äidinrakkauden rinnalla. Tosin en ole tippaakaan äidillinen, joten tiedä häntä, kuinka voimakasta äidinrakkautta edes kokisin. Mutta siis mieheni on minulle tärkein henkilö maailmassa, enkä halua, että hänestä tulee joku statisti ja lapsista elämäni keskipiste. Tosi masentava ajatus. Rakkaus mieheen on kuitenkin oma valinta, eikä geenien sanelemaa, ja sillä tavoin minusta aidompaa.

[/quote]

Se on vain tunne, en minäkään ole hylännyt kaikkea muuta elämääni ja alkanut elää vain lasten kautta. Mies on edelleen minun tärkein aikuinen ihminen, mutta ei se miehen ja naisen välinen rakkaus ja äidinrakkaus kilpaile keskenään. Jotenkin vaan se rakkauden kokonaismäärä on lisääntynyt.. Silti rakkaus lasta kohta on siinä mielessä voimakkaampaa kuin miestä kohtaan, että se on pyyteetöntä ja ehdotonta. Äiti yleensä rakastaa lastaan, vaikka lapsi tekisi jonkin hirvittävän teon (ja todnäk syyttäisi teosta itseään). Harva kestäisi terveessä suhteessa samaa puolisoltaan.

t. 9

Biologinen tarve. Ihminen on kuitenkin eläin. 

En ole mikään äitihähmo ja elämässä on paljon muutakin, mutta varmasti olisi tyhjä "aukko" elämässä jos tuota ihanaa lasta ei olisi. Samanaikaisesti odotan jo aikoja, jolloin tuo lapsi on sen ikäinen. ettei ole enää niin kovin riippuvainen minusta ja pääsen taasen puuhaamaan kaikkea muuta ihan itsekseni  - aivan kuten eläinmaailmassakin emo "sysää" ne pentunsa jossain kohdin "kylmään maailmaan". 

Tuo 8-vuotias on joka tapauksessa parasta, mitä minulle on ikinä tapahtunut - olen matkustanut paljon, elänyt "täysillä", rakastanut, rikastunut, menettänyt... 

Mutta kun tuo oma uninen nukkaposki unessaan tuhisevana luottavaisena kääntyy puoleeni - sitä tunnetta ei mistään muusta voi saada. 

Elämäni olisi tyhjää ilman omaa perhettäni :)

Egon jatke? :D

Juu ei, eiköhän ne bemarit ja vastaavat ole egon jatkeita :)

Jaa a, luultavasti siksi että "niin kuuluu tehdä". Olisin voinut elää ilmankin lapsia.

En koe koskaan rakastaneeni ketään niinkuin lastani. Vaikka en ole jaksanut olla aina hyvä vanhempi niin silti mikään ei koskaan ole voinut olla lähellekkään sitä syvää rakkauden tunnetta jota koen lastani kohtaan. Toivon, että kaiken väsymyksen keskellä rakkaus välittyisi jotenkin.

Toisaalta huoli lapsesta ja hänen selviämisestään korventaa minua enemmän kuin mikään muu tuska koskaan.

Olen alle kolmikymppinen lapseton nainen, vakaassa avosuhteessa ja omistusasunnossa. Työpaikka on vaihtumassa ja alan vaihto kiinnostaisi (eli kouluun olisi mentävä). Mulla on alkanu jostain syystä biologinen kello tikittää oikein kovaa, mikä tuli itselle yllätyksenä.

Mua ärsyttää alahuulta roikottavat kuolanaamalapset jotka mollottaa rattaista, mua ärsyttää uhmaikäset ilman syytä rääkyvät lapset julkisissa kulkuvälineissä ja mua ärsyttää muka niin aikuiset ekaluokkalaiset tyttölapset. Silti haluan oman. Uskon että ymmärtäisin paremmin muidenkin lapsia. Uskon että oppisin itsestäni lisää ja saisin elämääni jotain upeaa sisältöä (niin hyvine kuin pahoineen). Olisin varmasti hillitön karhuemo ja hyvä äiti, en vain koskaan olisi uskonut haluavani äidiksi. Kyse ei siis ole egon jatkeesta ainakaan mun kohdalla, kyse on jostain mitä en osaa edes selittää!

Itsekästä? Ei. Lapsen tekeminen oli epäitsekkäin käänne elämässäni ikinä. Yhtäkkiä en ollutkaan enää vain 33-vuotias minäminäminä, joka tulee, menee, matkustelee, käyttää rahansa tasan tarkkaan oman mielensä mukaan ja tavoittelee nautinnonhalua joka käänteessä. Nyt ei lapsen myötä voi enää tuijottaa vain omaan napaansa, se tuntuu kaiken eletyn jälkeen jotenkin puhdistavalta.

Et voi ymmärtää koska  sulla ei omaa lasta ole. Mä  en oo ikinä tuntenut niin valtavaa, aitoa, viatonta rakkauden tunnetta kun  siitä lähtien kun oman pienokaiseni sain ensimmäistä  kertaa syliin, sitä  tunnetta ei voi sanoin kuvailla ja se kulkee mukana läpi elämän :) 

Ei ole mitään ihanaa, kauheita kakaroita. (Paitsi omat)