Lapseton kysyy: Mikä niissä lapsissa on niin ihanaa?

Se on muuten totta että lapset tekeminen on käytännössä ja loppupeleissä se epäitsekkäin mahdollinen teko. tai ehkä vielä epäitsekkäämpi on kasvattaa lapsi jota omat vanhemmat eivät pysty. Lapselleen antaa ensin vartalonsa, sitten aikansa. Yksikään lapseton ei kykene sellaiseen epäitsekkääseen venymiseen, mikä on tavallisen äidin arkipäivää. Joka hetki lapsi on tavalla tai toisella ykkönen ja äidin päässä raksuttaa tauotta mittari suhteessa siihen mitä hän itse tarvitsee ja mitä lapsi tarvitsee. ja useimman mittari laskee tarkasti, että lapsi saa ensin tarvitsemansa ja sitten äiti ottaa vasta itselleen. Oli kyse rahasta, ajasta, unesta, ruuasta, rakkaudesta. Äiti kantaa lastensa tuskan ja tiukan paikan tullen antaa itsestään kaiken mikä irti lähtee. Toki jotkuty äidit eivät tähän kykene, kun ovat itse aikanaan saanee4t liian vähän ja puhun äideistä siksi, että hyvin harvassa ovat ne isät- osallistuvatkaan, jotka samalla lailla repivät itsestään lapsensa hyväksi.  Ja kaiken pääteeksi äiti harvoin katkeroituu pätkääkään siitä mitä on itsestään antanut yli jaksamisen, koska nähdä oman lasensa kasvavan ja vahvistuvan ja pärjäävän on ehkä suurin mahdollinen onni. Joka tulee kaupan päälle jos on tullakseen. Että tosiaan, se pikkulapsiperheen arkea pyörittävä äiti on epätäydellisyydessäänkin epäitsekkyyden ilmentymä.  Silloinkin kun hän viettää omaa aikaa ja lähtee viikoksi reissuun ilman lapsiaan. Ja kaikki kunnia lapsettomille, kaikkien ei tarvitse lisääntyä. Ja kaikki eivät lasta saa vaikka haluaisivat. Mutta kyllä se lähtökohtainen itsekkyys sijaitsee siellä missä lapsia ei ole.

Minusta oli hyvin sanottu, että lapsien myötä vasta ymmärtää, kuinka laiska oli aiemmin... Se on totta. Lapsista on hurjasti työtä. Ja kyllä, lapsen joutuu asettamaan jatkuvasti itsensä edelle ja omien tarpeidensa. Toisaalta lapsista saa paljon. Ne ovat sellainen sisältö elämään ja rakkauden lähde. Saa rakastaa ehdoitta ja saa rakkautta takaisin. Minä olen lapsilleni äiti ja rakastettu sellaisenaan, vaikka olisin tyhmä kuin saapas, änkyttäisin, painaisin 150kg ja silmät katsoisi kieroon. Lapseni rakastavat minua ehdoitta kuten minä heitä. Jopa puolison rakkaus on ehdollista, mutta lasten ei.

En malta pitää näppejä erossa miehestäni, joten lapsihan on aivan luonnollinen tulos!

No ei nyt pelkästään siitä syystä olla lapsia saatu, ehkäisimme jonkun aikaa naimisiinmenon jälkeen ja sitten mies alkoi kysellä että milloin olis lasten aika. Mulla ei ole vauvakuumetta ollut, mutta totesin vain, että miksei? Olin jo 30v, ja parisuhde ja puitteet kunnossa, joten en löytänyt syytä miksemme voisi olla hyviä vanhempia. Nyt meillä on kaksi pientä lasta ja enemmänkin haluaisin, mutta mukavuudenhalu taitaa voittaa. En jaksa kahta vilkasta lasta enempää kun tukiverkkojaakaan ei oikein ole.

Lapset on ihmeellisiä, herkkiä, viattomia, uteliaita, kekseliäitä, heiltä oppii paljon heittäytymistä, innostumista ja hetkeen tarttumista. Heidän kanssaan on ihana puuhailla kaikenlaista, tutkia luontoa ja opettaa heille kasveja, eläimiä... Toki äitinä oleminen on rasittavaakin, mutta ainakin perusterveiden lasten äitinä enemmän se antaa kuin ottaa. Joskus pelottaa se hurja vastuu, osaammeko kasvattaa heistä tasapainoisia hyvän itsetunnolla varustettuja ihmisiä. Välillä mietin mitä voisin parantaa, mitä voisin tehdä toisin kun lapset käyftäytyvät huonosti...ainakin välillä tulee huudettua heille ja siitä tulee morkkis.

Mitä oma äitisi sanoo, ehkä sinun täytyy kysyä asia ensin häneltä. Oletan etten sinäkään syntynyt täysikasvuisena. 

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 10:41"]

Miksei kukaan ikinä ajattele niitä lapsia ja mieti haluavatko he syntyä tähän maailmaan. Kyllä se lapsen teko on itsekkäintä maailmassa.

[/quote]

Eli äitisi teki itsekkään teon synnyttämällä sinut. Ymmärrän hyvin. 

Itsekäs syy toivoa lapsi on paras syy. Siis se kaikkein luonnollisin. Jos lapsi hankitaan jostain muusta syystä, vanhempi odottaa lapselta tiedostaen tai tiedostamatta kiitollisuutta, mikä ei koskaan ole terve lähtökohta vanhempi-lapsi -suhteelle.

Hassu kysymys. Ei lapsissa ole mitään ihanaa. OMASSA lapsessa on.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 00:39"]

Mikä on saanut teidät tekemään lapsen tai useampia? Mitä ne antavat teille? Vai ovatko ne vain oman egonne jatkeita?

[/quote]

Tein siksi, kun kiinnosti, ajattelin, että varmaan mielenkiintoista olla raskaana, synnyttää ja kasvattaa lapsi. Sen pidemmälle en ajatellut. Nyt kun noita tenavia on jo tullut katsottua 20 vuotta, niin totean, että edelleen on mielenkiintoista ja mukavaa. Nuorena äitinä en ajatellut lasten aikuiseksi kasvusta oikein mitään, mutta se on ollut ehkä kaikkein mukavin vaihe. Sen jälkeen kun olivat 3 kk, vuoden, kaksi vuotta, kuusivuotiaat on kans aika huvittavia, 12-vuotiaat mielenkiintoisia siinä murrosvaiheessa, 17-vuotiaat ihan törkeen hauskoja ...

En koskaan ajatellut, että lapsia kantsis tehdä, koska niiltä saa pyyteetöntä rakkautta. Eihän tuo ole edes totta, lapset rakastavat jos olet sen arvoinen. Jos olet täysi paskapää, ei niiltä silloin mitään rakkautta saa, vaan pelonsekaisen riippuuvuuden ilmenemismuotoja.

Ei niissä olekaan mitään ihanaa, näin lapsettomana. Lapsiperheen elämä vaikuttaa hirveältä (silloin kun lapsiperheen luona siis vierailee ja näkee sitä eloa), mutta kuitenkin sisältä kumpuaa valtaisa vauvakuume. En ymmärrä miksi, koska tosiaan tuttujen lapset kammoksuttavat. Oma lapsi olisi ihana pikku nyytti, joka tarvitsisi minua.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2013 klo 20:02"]

Se on muuten totta että lapset tekeminen on käytännössä ja loppupeleissä se epäitsekkäin mahdollinen teko. tai ehkä vielä epäitsekkäämpi on kasvattaa lapsi jota omat vanhemmat eivät pysty. Lapselleen antaa ensin vartalonsa, sitten aikansa. Yksikään lapseton ei kykene sellaiseen epäitsekkääseen venymiseen, mikä on tavallisen äidin arkipäivää. Joka hetki lapsi on tavalla tai toisella ykkönen ja äidin päässä raksuttaa tauotta mittari suhteessa siihen mitä hän itse tarvitsee ja mitä lapsi tarvitsee. ja useimman mittari laskee tarkasti, että lapsi saa ensin tarvitsemansa ja sitten äiti ottaa vasta itselleen. Oli kyse rahasta, ajasta, unesta, ruuasta, rakkaudesta. Äiti kantaa lastensa tuskan ja tiukan paikan tullen antaa itsestään kaiken mikä irti lähtee. Toki jotkuty äidit eivät tähän kykene, kun ovat itse aikanaan saanee4t liian vähän ja puhun äideistä siksi, että hyvin harvassa ovat ne isät- osallistuvatkaan, jotka samalla lailla repivät itsestään lapsensa hyväksi.  Ja kaiken pääteeksi äiti harvoin katkeroituu pätkääkään siitä mitä on itsestään antanut yli jaksamisen, koska nähdä oman lasensa kasvavan ja vahvistuvan ja pärjäävän on ehkä suurin mahdollinen onni. Joka tulee kaupan päälle jos on tullakseen. Että tosiaan, se pikkulapsiperheen arkea pyörittävä äiti on epätäydellisyydessäänkin epäitsekkyyden ilmentymä.  Silloinkin kun hän viettää omaa aikaa ja lähtee viikoksi reissuun ilman lapsiaan. Ja kaikki kunnia lapsettomille, kaikkien ei tarvitse lisääntyä. Ja kaikki eivät lasta saa vaikka haluaisivat. Mutta kyllä se lähtökohtainen itsekkyys sijaitsee siellä missä lapsia ei ole.

[/quote]

Ei tätä pysty lukea loppuun kun tulee yrjö.

Lapset tehdään itsekkäistä syistä. lapsettomaksi jäädään itsekkäistä syistä.

Mies pystyy jos saa pienestä saakka kurin ja kasvatuksen.

Äidistä ei tule epäitsekästä lasten myötä. Useimmista tulee yksisilmäisiä otuksia joille vain oman lapsen etu merkitsee, kaikki muut maailman lapset jtoka näkevät nälkää jäävät toiseksi kunhan vain omalla lapsella on kaikki kalleinta.

Lapset ovat minulla jo kohta murrosiässä, he ovat omia yksilöitä ja on ihana seurata nuorison juttuja, kun itsekkin on vielä alle 40v. Musta lasten saaminen oli osa normaalia aikuiseksi kasvamista. Suosittelen kaikille :)

Tykkään muiden lapsista, uskoakseni tykkäisin myös omistani... Harmi vain, että nykyinen parisuhde ja tämä mies ei ole sellainen, jonka kanssa haluaisin hankkia lapsen. Täytän pian 35 v ja ajan kuluminen alkaa ahdistaa...

Kukaan lapseton ei pysty ymmärtämään sitä valtavaa rakkauden määrää, joka omaa lasta kohtaan äidillä on. Parhaiten kuvailisin sitä ehkä niin, että kun itse olit pieni lapsi ja rakastit ja ihailit omia vanhempiasi pyyteettömästi niin samankaltaista rakkautta tunnet omaa lastasi kohtaan. Itse en koskaan halunnut lapsia mutta kun sitten vahingossa tulin raskaaksi ja pidin lapseni tajusin kuinka uskomattoman ihana oma lapseni on ja kuinka rakastan häntä enemmän kuin itse elämää. Aviomiestäni rakastan eri tavalla, se on erilaista rakkautta. Miestä ei voi koskaan rakastaa samalla tavalla kuin omaa lastaan.

Noh näin joulun alla, elämä on lahja - olen antanut lapselleni elämän lahjan ja yrittänyt tehdä hänelle siitä niin hyvän kuin pystyn, olenko itsekäs? - Niin.

sellaista rakkautta ei saa keneltäkään muulta niin kuin omalta lapselta.. sitä on mahdoton selittää, se on koettava. lisäksi että lapsi on ihana omana yksilönään, lapsi on vanhemmalle mieletön matka omaan itseen.

sellaista rakkautta ei saa keneltäkään muulta niin kuin omalta lapselta.. sitä on mahdoton selittää, se on koettava. lisäksi että lapsi on ihana omana yksilönään, lapsi on vanhemmalle mieletön matka omaan itseen.

Lähinnä niitä egon jatkeita. Saa merkityksen elämälle, kun tuntee olevansa jollekin tarpeellinen.

Ja sitten siinä on bonuksena mahdollisuus, että lapsesta tulee kuuluisa ja rikas, niin ei tarvitse murehtia rahasta vanhana (esim. joku Teemu Selänne tai Isac Elliot)

Totta! Sellaista rakkautta ei saa keneltäkään muulta ja lisäisin, että sellaista rakkautta ei voi tuntea ketään muuta kuin omaa lastaan kohtaan. Siis pidemmällä ajalla, parisuhteita tulee ja menee...

Ihanaa on uusi elämä vivahteineen - tutustuu uuteen ihmiseen ja avaa aivan uuden maailman.

Eli kuten tähän asti kaikki ovat sanoneet, lapsia tehdään itsekkäistä syistä.