Voiko ero lapsiperheessä sujua koskaan hyvin, lapsille suotuisasti?

Kuten keskustelusta voi ehkä huomata: Ongelmat lisääntyvät erotilanteen jälkeen. Kuka sellaista haluaa? Ihmettelenpä vain. Itse valitsen pitkäaikaisen parisuhteen lasteni isän kanssa. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Jos on vielä mahdollisuuksia korjata jotain, mikä on menossa rikki, tai ehkä jo onkin jopa rikki, niin miksi ei niin tekisi. Miksi meidän ajastamme on uupumassa sitoutuminen, niin myötä- kuin vastamäessä.

Aikuista ei voi vuoroviikoin ajaa kodistaan, mutta lapsen voi. Monelle lapselle toinen koti tai kummatkin jopa ovat vain kyläpaikkoja, joista pitää aina poistua kun äiti tai isi haluaa sen oman aikansa. Ei tämä aikakausi ihan terve enää ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla laillahan se aikuinenkin tuntuu omien oikkujensa mukaan haluavan päättää, että tänään kampaajalle, shoppailemaan... Ja kuten täälläkin mainittu, lapsille muodostuu jonkunlainen "tahti" liikkumiseen. Sitten voi myös sanoa, että huomenna aion mennä shoppailemaan, järjestellään asiat näin.

Aikuinen päättää omien oikkujen mukaan mennä shoppailemaan, jos haluaa ja tietää, että ei ole sinä päivänä kenestäkään vastuussa.

Lapsi hallitsee vallankäytöllä vanhempiensa elämää ilmestymällä jomman kumman kotiin ilmoittamatta ja olettamalla, että kumpikin vanhempi päivystää kotona kaappi täynnä ruokaa.

Aikuisen ja lapsen ero on siinä, että aikuinen voi mennä kotiinsa ja olla yksin illan ja yön ilman toisen valvontaa. Alakouluikäinen lapsi ei voi olla kotona ilman valvontaa iltaa ja yötä.

Entisaikaan oli myös se ero, että aikuinen teki päätökset 7 vuotiaan puolesta monista asioista, eikä valtaa annettu täysin sen ikäiselle. Myös kotiin tulosta ja kotiintuloajoista.

Tuossa ihannoidussa mallissahan 6-7 vuotias saa päättää joka päivä erikseen, menenkä kumman vanhemman luo, kun kumpikin vanhempi päivystää joka päivä kotona odottamassa, mikä on lapsesta tänään kivempaa. Taisi olla klo 18 vasta, kun päätös piti olla tehty ja ilmoitettiin toiselle vanhemmalle, että oonki täällä tänään yötä.

Entisaikaan lapsella ja aikuisella oli myös sellainen ero, että aikuinen on vastuussa omasta lapsestaan, eikä siinä ole mitään syytä heittäytyä marttyyriksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla laillahan se aikuinenkin tuntuu omien oikkujensa mukaan haluavan päättää, että tänään kampaajalle, shoppailemaan... Ja kuten täälläkin mainittu, lapsille muodostuu jonkunlainen "tahti" liikkumiseen. Sitten voi myös sanoa, että huomenna aion mennä shoppailemaan, järjestellään asiat näin.

Aikuinen päättää omien oikkujen mukaan mennä shoppailemaan, jos haluaa ja tietää, että ei ole sinä päivänä kenestäkään vastuussa.

Lapsi hallitsee vallankäytöllä vanhempiensa elämää ilmestymällä jomman kumman kotiin ilmoittamatta ja olettamalla, että kumpikin vanhempi päivystää kotona kaappi täynnä ruokaa.

Aikuisen ja lapsen ero on siinä, että aikuinen voi mennä kotiinsa ja olla yksin illan ja yön ilman toisen valvontaa. Alakouluikäinen lapsi ei voi olla kotona ilman valvontaa iltaa ja yötä.

Lapsi on siis sinulle tunkwutuja, joka "ilmestyy" kotiisi. Missä se lapsen koti silloin on, kun kumpikin aikuinen haluaa pitää kotinsa omanaan? Mihin se lapsi voi turvautua ja tukeutua?

Pieni lapsi ei manipuloi ja käytä valtaa vaan haluaa olla kummankin vanhempansa kanssa, olla OMASSA KODISSAAN vapaasti. Tässä ei ole ongelmaa kenelläkään muulla kuin vanhemmalla, joka kokee että OMA LAPSI on joku satunnainen tyyppi joka tulee aikuisen kotiin viemään tämän oman ajan ja ruuatkin kaapista.

Kukaan ei kai tässä ole puhunut niin ettei haluaisi omaa lastaan kotiinsa, vaan että haluaa tietää etukäteen miten lapsi liikkuu kahden kodin välillä. Mulle on ihan sama, vaikka suurimman osan ajasta lapset olisivat luonani, kunhan tiedän etukäteen asian. Työni vaatii jonkun verran matkustamista, joten sellaisille päiville kun mulla on työmatka, joudun sitten hankkimaan erikseen lastenhoitoapua, vaikka alakoululaiset muuten hyvin työpäivän ajan pärjäävät.

Siksi se ennustettavuus siinä että ovatko lapset nyt tällä viikolla minun luonani vai isänsä luona on ensiarvoisen tärkeää, koska pystyn jonkun verran itse vaikuttamaan näihin työmatkoihin. Jos tiedän etukäteen, voin valita ajankohdan jolloin lapset ovat isällään. Mutta jos kukaan ei tiedä mitään etukäteen, niin melkoiseksi sumplimiseksi menee.

Ainakin minä pidän ennustettavuudesta, ja pidän myös siitä että entinen puoliso kantaa oman osuutensa kasvatusvastuusta. En ole lapsia yksin hankkinut, eikä ex-puoliso ole mitenkään kykenemätön heistä huolehtimaa. En siten ymmärrä miksi mun pitäisi yksin olla vastuussa ja aina valmiudessa? Hätätilanteet ovat toki asia erikseen. Sellaisessa tilanteessa en koskaan sano lapselleni ei.

mitä niillä lapsilla on väliä kunhan mamma saa puolet miehen omaisuudesta ja elatusmaksut

Vierailija kirjoitti:

Et halua tätä kuulla, mutta kyllä se vanhempien ero on jopa koko elämän kestävä trauma lapsille.

Eiköhän se riipu siitä, mitä ennen eroa on tapahtunut. Itselle ja sisaruksille se oli suuri helpotus. Loppui riitely ja alati krapulaisen, poissaolevan isän sietäminen. Sai jälleen olla kotona rauhassa.

Työ, parisuhteet ja shoppailut menevät toki aina lasten edelle. Vanhat lapset syrjään vaan, eron jälkeen alkaa uusi elämä.

Vierailija kirjoitti:

Aikuista ei voi vuoroviikoin ajaa kodistaan, mutta lapsen voi. Monelle lapselle toinen koti tai kummatkin jopa ovat vain kyläpaikkoja, joista pitää aina poistua kun äiti tai isi haluaa sen oman aikansa. Ei tämä aikakausi ihan terve enää ole.

Mielestäni ajatus on järkyttävä. Olla jollain tavalla koditon, ja ehkä aina on joku vieras siellä jommassakummassa ”kodissa”. Vielä ei tiedetä miten tämä vaikuttaa näihin lapsiin pidemmällä tähtäimellä.

Ihanteellisin tilanne on se, että vanhemmat jää asumaan lähekkäin ja kumpikaan ei ala seurustelemaan. Lapsi saa kulkea kummankin vanhemman luon mielensä mukaan ja kummallakin vanhemmalla on lapselle oma huone ja omat tavarat ja kummassakin kodissa vaatevarasto valmiina.

Sen kyllä jaksaa odottaa, että lapsi on täysi-ikäinen ja sitten ehtii taas elää sitä omaa elämää ja nussiskella keittiön pöydillä ja bilettää ja shoppailla ja kulkea leffoissa. Lapsi pitäisi olla aina se ensimäinen asia elämässä ja aikuisen elämä tulla vasta sen jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla laillahan se aikuinenkin tuntuu omien oikkujensa mukaan haluavan päättää, että tänään kampaajalle, shoppailemaan... Ja kuten täälläkin mainittu, lapsille muodostuu jonkunlainen "tahti" liikkumiseen. Sitten voi myös sanoa, että huomenna aion mennä shoppailemaan, järjestellään asiat näin.

Aikuinen päättää omien oikkujen mukaan mennä shoppailemaan, jos haluaa ja tietää, että ei ole sinä päivänä kenestäkään vastuussa.

Lapsi hallitsee vallankäytöllä vanhempiensa elämää ilmestymällä jomman kumman kotiin ilmoittamatta ja olettamalla, että kumpikin vanhempi päivystää kotona kaappi täynnä ruokaa.

Aikuisen ja lapsen ero on siinä, että aikuinen voi mennä kotiinsa ja olla yksin illan ja yön ilman toisen valvontaa. Alakouluikäinen lapsi ei voi olla kotona ilman valvontaa iltaa ja yötä.

Lapsi on siis sinulle tunkwutuja, joka "ilmestyy" kotiisi. Missä se lapsen koti silloin on, kun kumpikin aikuinen haluaa pitää kotinsa omanaan? Mihin se lapsi voi turvautua ja tukeutua?

Pieni lapsi ei manipuloi ja käytä valtaa vaan haluaa olla kummankin vanhempansa kanssa, olla OMASSA KODISSAAN vapaasti. Tässä ei ole ongelmaa kenelläkään muulla kuin vanhemmalla, joka kokee että OMA LAPSI on joku satunnainen tyyppi joka tulee aikuisen kotiin viemään tämän oman ajan ja ruuatkin kaapista.

Kukaan ei kai tässä ole puhunut niin ettei haluaisi omaa lastaan kotiinsa, vaan että haluaa tietää etukäteen miten lapsi liikkuu kahden kodin välillä. Mulle on ihan sama, vaikka suurimman osan ajasta lapset olisivat luonani, kunhan tiedän etukäteen asian. Työni vaatii jonkun verran matkustamista, joten sellaisille päiville kun mulla on työmatka, joudun sitten hankkimaan erikseen lastenhoitoapua, vaikka alakoululaiset muuten hyvin työpäivän ajan pärjäävät.

Siksi se ennustettavuus siinä että ovatko lapset nyt tällä viikolla minun luonani vai isänsä luona on ensiarvoisen tärkeää, koska pystyn jonkun verran itse vaikuttamaan näihin työmatkoihin. Jos tiedän etukäteen, voin valita ajankohdan jolloin lapset ovat isällään. Mutta jos kukaan ei tiedä mitään etukäteen, niin melkoiseksi sumplimiseksi menee.

Ainakin minä pidän ennustettavuudesta, ja pidän myös siitä että entinen puoliso kantaa oman osuutensa kasvatusvastuusta. En ole lapsia yksin hankkinut, eikä ex-puoliso ole mitenkään kykenemätön heistä huolehtimaa. En siten ymmärrä miksi mun pitäisi yksin olla vastuussa ja aina valmiudessa? Hätätilanteet ovat toki asia erikseen. Sellaisessa tilanteessa en koskaan sano lapselleni ei.

Se kirjoitustyyli vähän paljastaa, että joko sinulla ei ole lapsia tai sitten muut asiat menevät lasten yli. Työmatkat ja kampaajareissut ovat vähän hataria selityksiä, kun toisella puolella on lapsi joka kaipaa ja tarvitsee äitiä, oman kodin tuntua. Samoin kuin sinä haluat pitkän päivän jälkeen tulla kotiin ja rentoutua, voi lapsi haluta aikaa sinun kanssasi, kaivata äidin syliä. Se ei ole mitään pompottelua, ja lapsella on oikeus äitiinsä muulloinkin kuin hätätilanteessa.

Jos lapselle vakiintuu esim. 2-3 päivää luonasi ja vaihto, mitä muuta enää tarvitset? Eikö sinusta olisi aika kurjaa, jos joku sanelisi milloin saat olla kodissasi ja missä huoneessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Et halua tätä kuulla, mutta kyllä se vanhempien ero on jopa koko elämän kestävä trauma lapsille.

Ei ollut ainakaan minulle, hyvä vaan. Vanhemmat pystyivät olla vanhempia paljon paremmin kun se tappelu loppui ja ero oli käsitelty. Lapsuuteni olisi ollut täyttä helvettiä jos eivät olisi ikinä eronneet ja olisi varmaan mennyt vallan pimeäksi se touhu.

/6

Samaa sanoivat lapseni.

Ongelmia aiheutti isänsä, joka ”hylkäsi” lapsensa joksikin aikaa, erityisesti poikamme kärsii vieläkin vaikka on jo nelikymppinen.

Pitäkää etävanhemmat tiiviit yhteydet lapsiinne, säästätte heidät hylkäämisen tuomalta masennukselta. Äiti ei voi korvata kaikkea vaikka kuinka yrittää.

Vierailija kirjoitti:

Aikuista ei voi vuoroviikoin ajaa kodistaan, mutta lapsen voi. Monelle lapselle toinen koti tai kummatkin jopa ovat vain kyläpaikkoja, joista pitää aina poistua kun äiti tai isi haluaa sen oman aikansa. Ei tämä aikakausi ihan terve enää ole.

Juuri näin. Lapselle yksi koti ja isä voi käydä lasta tapaamassa lapsen kotona. Tai sitten sen pari viikonloppua kuussa.

Tietyllä tapaa viikonlopputapaamiset ovat jopa parempi kuin vuoroviikot, koska silloin lapsella on se yksi "vakikoti" jossa saa olla suurimman osan ajasta ja joka pysyy muuttumattomana. Olisi aika kaameaa tietää, että kohta on taas pakko reissata toiseen paikkaan, ja liikkua ihan koko ajan. Rakentaa kahta arkea, jotka eivät ole ehkä millään lailla samantyyppisiä, ja joihin ei voi itse vaikuttaa, kun kohta on taas lähtö. Ei siinä kyllä oikein kodiksi voi kutsua kumpaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Tietyllä tapaa viikonlopputapaamiset ovat jopa parempi kuin vuoroviikot, koska silloin lapsella on se yksi "vakikoti" jossa saa olla suurimman osan ajasta ja joka pysyy muuttumattomana. Olisi aika kaameaa tietää, että kohta on taas pakko reissata toiseen paikkaan, ja liikkua ihan koko ajan. Rakentaa kahta arkea, jotka eivät ole ehkä millään lailla samantyyppisiä, ja joihin ei voi itse vaikuttaa, kun kohta on taas lähtö. Ei siinä kyllä oikein kodiksi voi kutsua kumpaakaan.

Jep, jos näin ajattelee niin parempi vieraantua toisesta vanhemmasta kuin kokea kumpikin "koti" lähinnä tukikohtana, josta pitää sitten lähteä kun käsky käy.

Vierailija kirjoitti:

Tietyllä tapaa viikonlopputapaamiset ovat jopa parempi kuin vuoroviikot, koska silloin lapsella on se yksi "vakikoti" jossa saa olla suurimman osan ajasta ja joka pysyy muuttumattomana. Olisi aika kaameaa tietää, että kohta on taas pakko reissata toiseen paikkaan, ja liikkua ihan koko ajan. Rakentaa kahta arkea, jotka eivät ole ehkä millään lailla samantyyppisiä, ja joihin ei voi itse vaikuttaa, kun kohta on taas lähtö. Ei siinä kyllä oikein kodiksi voi kutsua kumpaakaan.

Käsittääkseni psykologit eivät suosittele erotilanteessa viikko-viikkosysteemiä, vaan sitä, että lapsilla on selkeä yksi koti.

Vierailija kirjoitti:

Kuten keskustelusta voi ehkä huomata: Ongelmat lisääntyvät erotilanteen jälkeen. Kuka sellaista haluaa? Ihmettelenpä vain. Itse valitsen pitkäaikaisen parisuhteen lasteni isän kanssa. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Jos on vielä mahdollisuuksia korjata jotain, mikä on menossa rikki, tai ehkä jo onkin jopa rikki, niin miksi ei niin tekisi. Miksi meidän ajastamme on uupumassa sitoutuminen, niin myötä- kuin vastamäessä.

Sinä valitset. Joillekin meistä on käynyt niin, että se kumppani onkin päättänyt valita jotakin muuta, ihan riippumatta siitä mitä itse on asiasta mieltä. Hyvän ystäväni mies päätti vaihtaa vaimonsa toiseen lennosta, ja ei tältä vaimolta siinä luonnollisesti paljon kyselty. Naiivi kuvitelma että elämä on aina omissa käsissä.

Ero ei aina tule omasta aloitteesta ja ole oma valinta. Silti pitää siihen asiaan sopeutua ja selviytyä elämästä eteenpäin. Totta hitossa minäkin valitsisin mieluummin ehjän ydinperheen ja rakkaudellisen parisuhteen, mutta sellaista valintaa mulle ei annettu. KUKAAN ei eroa hyvästä parisuhteesta. Useimmiten sitä eroa on palloteltu jo liiankin pitkään.

Tämä ketju on täynnä besserwissereiden mielipiteitä siitä miten eroaminen on pahasta ja varsinkin vuoroasuminen ja kyllä on sitten huono äiti jos joskus haluaa käydä shoppailemassa, vaikka onkin eronnut. Normaalissa vanhemmuudessa tosiaan voidaan vuorotella siitä kumpi tänään laittaa iltaruoan ja pistää lapset nukkumaan - ihan samoin voidaan tehdä myös eron jälkeen. Jotta lasten ei tarvitse joka päivä vaihtaa kotia ja jatkuvasti tehdä valintoja, on selkeämpää se että näistä tapaamisista on tehty etukäteen suunnitelma.

Ihan turha olla katkera sen eroperheen vanhemman omalle ajalle. Tuhat kertaa mieluummin ottaisin kummankin lapsen nyt sohvalle kainalooni, mutta tässä istun sen sijaan ihan yksin. Lapset ovat tämän viikon isällään. Ja tuo isä on heille ihan yhtä rakas ja tärkeä kuin minäkin. Ei ole mitään julmuutta se, että haluaa jakaa luonapidon ja vanhemmuuden niin että kumpikin vanhemmista omalla vuorollaan on vastuussa lapsista. 

Jos haluaisin lapset vain tähän itselleni, mua syytettäisiin vieroittamisesta. Nyt kun minä olen se joka tässä istun ja ikävöin lapsia, olenkin itsekäs.  Tärkeintä ehkä on kuitenkin että epätäydellisyydestä huolimatta tämä on meille ollut toimiva malli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla laillahan se aikuinenkin tuntuu omien oikkujensa mukaan haluavan päättää, että tänään kampaajalle, shoppailemaan... Ja kuten täälläkin mainittu, lapsille muodostuu jonkunlainen "tahti" liikkumiseen. Sitten voi myös sanoa, että huomenna aion mennä shoppailemaan, järjestellään asiat näin.

Aikuinen päättää omien oikkujen mukaan mennä shoppailemaan, jos haluaa ja tietää, että ei ole sinä päivänä kenestäkään vastuussa.

Lapsi hallitsee vallankäytöllä vanhempiensa elämää ilmestymällä jomman kumman kotiin ilmoittamatta ja olettamalla, että kumpikin vanhempi päivystää kotona kaappi täynnä ruokaa.

Aikuisen ja lapsen ero on siinä, että aikuinen voi mennä kotiinsa ja olla yksin illan ja yön ilman toisen valvontaa. Alakouluikäinen lapsi ei voi olla kotona ilman valvontaa iltaa ja yötä.

Lapsi on siis sinulle tunkwutuja, joka "ilmestyy" kotiisi. Missä se lapsen koti silloin on, kun kumpikin aikuinen haluaa pitää kotinsa omanaan? Mihin se lapsi voi turvautua ja tukeutua?

Pieni lapsi ei manipuloi ja käytä valtaa vaan haluaa olla kummankin vanhempansa kanssa, olla OMASSA KODISSAAN vapaasti. Tässä ei ole ongelmaa kenelläkään muulla kuin vanhemmalla, joka kokee että OMA LAPSI on joku satunnainen tyyppi joka tulee aikuisen kotiin viemään tämän oman ajan ja ruuatkin kaapista.

Kukaan ei kai tässä ole puhunut niin ettei haluaisi omaa lastaan kotiinsa, vaan että haluaa tietää etukäteen miten lapsi liikkuu kahden kodin välillä. Mulle on ihan sama, vaikka suurimman osan ajasta lapset olisivat luonani, kunhan tiedän etukäteen asian. Työni vaatii jonkun verran matkustamista, joten sellaisille päiville kun mulla on työmatka, joudun sitten hankkimaan erikseen lastenhoitoapua, vaikka alakoululaiset muuten hyvin työpäivän ajan pärjäävät.

Siksi se ennustettavuus siinä että ovatko lapset nyt tällä viikolla minun luonani vai isänsä luona on ensiarvoisen tärkeää, koska pystyn jonkun verran itse vaikuttamaan näihin työmatkoihin. Jos tiedän etukäteen, voin valita ajankohdan jolloin lapset ovat isällään. Mutta jos kukaan ei tiedä mitään etukäteen, niin melkoiseksi sumplimiseksi menee.

Ainakin minä pidän ennustettavuudesta, ja pidän myös siitä että entinen puoliso kantaa oman osuutensa kasvatusvastuusta. En ole lapsia yksin hankkinut, eikä ex-puoliso ole mitenkään kykenemätön heistä huolehtimaa. En siten ymmärrä miksi mun pitäisi yksin olla vastuussa ja aina valmiudessa? Hätätilanteet ovat toki asia erikseen. Sellaisessa tilanteessa en koskaan sano lapselleni ei.

Se kirjoitustyyli vähän paljastaa, että joko sinulla ei ole lapsia tai sitten muut asiat menevät lasten yli. Työmatkat ja kampaajareissut ovat vähän hataria selityksiä, kun toisella puolella on lapsi joka kaipaa ja tarvitsee äitiä, oman kodin tuntua. Samoin kuin sinä haluat pitkän päivän jälkeen tulla kotiin ja rentoutua, voi lapsi haluta aikaa sinun kanssasi, kaivata äidin syliä. Se ei ole mitään pompottelua, ja lapsella on oikeus äitiinsä muulloinkin kuin hätätilanteessa.

Jos lapselle vakiintuu esim. 2-3 päivää luonasi ja vaihto, mitä muuta enää tarvitset? Eikö sinusta olisi aika kurjaa, jos joku sanelisi milloin saat olla kodissasi ja missä huoneessa?

Olen niin samaa mieltä. Ura olisi aika unohtaa ja hommata työ, missä ei ole pitkiä päiviä, eikä työmatkoja. Lapsen pitää mennä aina edelle ja lapsella olla mahdollisuus tulla kotiin äidin syliin aina silloin, kun haluaa. Karmeaa, että jos lapsi on ollut pari päivää isällään ja äiti kuvittelee, että on kolmannenkin päivän ja lähtee työreissuun, lapsi haluaakin äidilleen. Mutta äiti ei halua ottaa kotiin, koska ei halua luopua työmatkastaan.

Eroa suunnitellessa pitäisi kyllä nämä miettiä etukäteen ja unohtaa uralla etenemiset muutamaksi vuodeksi. Lapsen sydän särkyy, jos ei pääse äidin syliin silloin, kun haluaa. Ihan itkettää, kun ajattelee niitä lapsia, jotka pannaan viikoksi isän luo, vaikka äitiä olisi ikävä. Vain siksi, että äiti saa tehdä pitkää työpäivää ja shoppailla ja tavata ystäviään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan samalla laillahan se aikuinenkin tuntuu omien oikkujensa mukaan haluavan päättää, että tänään kampaajalle, shoppailemaan... Ja kuten täälläkin mainittu, lapsille muodostuu jonkunlainen "tahti" liikkumiseen. Sitten voi myös sanoa, että huomenna aion mennä shoppailemaan, järjestellään asiat näin.

Aikuinen päättää omien oikkujen mukaan mennä shoppailemaan, jos haluaa ja tietää, että ei ole sinä päivänä kenestäkään vastuussa.

Lapsi hallitsee vallankäytöllä vanhempiensa elämää ilmestymällä jomman kumman kotiin ilmoittamatta ja olettamalla, että kumpikin vanhempi päivystää kotona kaappi täynnä ruokaa.

Aikuisen ja lapsen ero on siinä, että aikuinen voi mennä kotiinsa ja olla yksin illan ja yön ilman toisen valvontaa. Alakouluikäinen lapsi ei voi olla kotona ilman valvontaa iltaa ja yötä.

Lapsi on siis sinulle tunkwutuja, joka "ilmestyy" kotiisi. Missä se lapsen koti silloin on, kun kumpikin aikuinen haluaa pitää kotinsa omanaan? Mihin se lapsi voi turvautua ja tukeutua?

Pieni lapsi ei manipuloi ja käytä valtaa vaan haluaa olla kummankin vanhempansa kanssa, olla OMASSA KODISSAAN vapaasti. Tässä ei ole ongelmaa kenelläkään muulla kuin vanhemmalla, joka kokee että OMA LAPSI on joku satunnainen tyyppi joka tulee aikuisen kotiin viemään tämän oman ajan ja ruuatkin kaapista.

Kukaan ei kai tässä ole puhunut niin ettei haluaisi omaa lastaan kotiinsa, vaan että haluaa tietää etukäteen miten lapsi liikkuu kahden kodin välillä. Mulle on ihan sama, vaikka suurimman osan ajasta lapset olisivat luonani, kunhan tiedän etukäteen asian. Työni vaatii jonkun verran matkustamista, joten sellaisille päiville kun mulla on työmatka, joudun sitten hankkimaan erikseen lastenhoitoapua, vaikka alakoululaiset muuten hyvin työpäivän ajan pärjäävät.

Siksi se ennustettavuus siinä että ovatko lapset nyt tällä viikolla minun luonani vai isänsä luona on ensiarvoisen tärkeää, koska pystyn jonkun verran itse vaikuttamaan näihin työmatkoihin. Jos tiedän etukäteen, voin valita ajankohdan jolloin lapset ovat isällään. Mutta jos kukaan ei tiedä mitään etukäteen, niin melkoiseksi sumplimiseksi menee.

Ainakin minä pidän ennustettavuudesta, ja pidän myös siitä että entinen puoliso kantaa oman osuutensa kasvatusvastuusta. En ole lapsia yksin hankkinut, eikä ex-puoliso ole mitenkään kykenemätön heistä huolehtimaa. En siten ymmärrä miksi mun pitäisi yksin olla vastuussa ja aina valmiudessa? Hätätilanteet ovat toki asia erikseen. Sellaisessa tilanteessa en koskaan sano lapselleni ei.

Se kirjoitustyyli vähän paljastaa, että joko sinulla ei ole lapsia tai sitten muut asiat menevät lasten yli. Työmatkat ja kampaajareissut ovat vähän hataria selityksiä, kun toisella puolella on lapsi joka kaipaa ja tarvitsee äitiä, oman kodin tuntua. Samoin kuin sinä haluat pitkän päivän jälkeen tulla kotiin ja rentoutua, voi lapsi haluta aikaa sinun kanssasi, kaivata äidin syliä. Se ei ole mitään pompottelua, ja lapsella on oikeus äitiinsä muulloinkin kuin hätätilanteessa.

Jos lapselle vakiintuu esim. 2-3 päivää luonasi ja vaihto, mitä muuta enää tarvitset? Eikö sinusta olisi aika kurjaa, jos joku sanelisi milloin saat olla kodissasi ja missä huoneessa?

Olen niin samaa mieltä. Ura olisi aika unohtaa ja hommata työ, missä ei ole pitkiä päiviä, eikä työmatkoja. Lapsen pitää mennä aina edelle ja lapsella olla mahdollisuus tulla kotiin äidin syliin aina silloin, kun haluaa. Karmeaa, että jos lapsi on ollut pari päivää isällään ja äiti kuvittelee, että on kolmannenkin päivän ja lähtee työreissuun, lapsi haluaakin äidilleen. Mutta äiti ei halua ottaa kotiin, koska ei halua luopua työmatkastaan.

Eroa suunnitellessa pitäisi kyllä nämä miettiä etukäteen ja unohtaa uralla etenemiset muutamaksi vuodeksi. Lapsen sydän särkyy, jos ei pääse äidin syliin silloin, kun haluaa. Ihan itkettää, kun ajattelee niitä lapsia, jotka pannaan viikoksi isän luo, vaikka äitiä olisi ikävä. Vain siksi, että äiti saa tehdä pitkää työpäivää ja shoppailla ja tavata ystäviään. 

Hitto miten naiivi kirjoitus. Kaikilla meistähän on mahdollista vaihtaa vaikka vuorotöistä päivätöihin tai lopettaa työ jossa on matkustusta? Ryhtyisitkö mieluummin itse työttömäksi ja nostaisit kassasta korvausta, koska et halua tehdä enää työtä johon sisältyy matkapäiviä?

Ihan samalla tavalla ydinperheessä jompikumpi vanhemmista voi tehdä työtä joka vaatii poissaoloa kotoa, miksi näitä lapsia ei yhtä lailla säälitä? Herra isä, se lapsi on tuon ajan isänsä kanssa, eikä mitenkään heitteillä??? Ymmärtäisin paheksunnan jos se lapsi dumpataan vuoropäiväkotiin tms, mutta jos se vaihtoehto on että äidin työmatkan ajan lapsi on isänsä luona niin mitä pahaa siinä on???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuten keskustelusta voi ehkä huomata: Ongelmat lisääntyvät erotilanteen jälkeen. Kuka sellaista haluaa? Ihmettelenpä vain. Itse valitsen pitkäaikaisen parisuhteen lasteni isän kanssa. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Jos on vielä mahdollisuuksia korjata jotain, mikä on menossa rikki, tai ehkä jo onkin jopa rikki, niin miksi ei niin tekisi. Miksi meidän ajastamme on uupumassa sitoutuminen, niin myötä- kuin vastamäessä.

Sinä valitset. Joillekin meistä on käynyt niin, että se kumppani onkin päättänyt valita jotakin muuta, ihan riippumatta siitä mitä itse on asiasta mieltä. Hyvän ystäväni mies päätti vaihtaa vaimonsa toiseen lennosta, ja ei tältä vaimolta siinä luonnollisesti paljon kyselty. Naiivi kuvitelma että elämä on aina omissa käsissä.

Ero ei aina tule omasta aloitteesta ja ole oma valinta. Silti pitää siihen asiaan sopeutua ja selviytyä elämästä eteenpäin. Totta hitossa minäkin valitsisin mieluummin ehjän ydinperheen ja rakkaudellisen parisuhteen, mutta sellaista valintaa mulle ei annettu. KUKAAN ei eroa hyvästä parisuhteesta. Useimmiten sitä eroa on palloteltu jo liiankin pitkään.

Tämä ketju on täynnä besserwissereiden mielipiteitä siitä miten eroaminen on pahasta ja varsinkin vuoroasuminen ja kyllä on sitten huono äiti jos joskus haluaa käydä shoppailemassa, vaikka onkin eronnut. Normaalissa vanhemmuudessa tosiaan voidaan vuorotella siitä kumpi tänään laittaa iltaruoan ja pistää lapset nukkumaan - ihan samoin voidaan tehdä myös eron jälkeen. Jotta lasten ei tarvitse joka päivä vaihtaa kotia ja jatkuvasti tehdä valintoja, on selkeämpää se että näistä tapaamisista on tehty etukäteen suunnitelma.

Ihan turha olla katkera sen eroperheen vanhemman omalle ajalle. Tuhat kertaa mieluummin ottaisin kummankin lapsen nyt sohvalle kainalooni, mutta tässä istun sen sijaan ihan yksin. Lapset ovat tämän viikon isällään. Ja tuo isä on heille ihan yhtä rakas ja tärkeä kuin minäkin. Ei ole mitään julmuutta se, että haluaa jakaa luonapidon ja vanhemmuuden niin että kumpikin vanhemmista omalla vuorollaan on vastuussa lapsista. 

Jos haluaisin lapset vain tähän itselleni, mua syytettäisiin vieroittamisesta. Nyt kun minä olen se joka tässä istun ja ikävöin lapsia, olenkin itsekäs.  Tärkeintä ehkä on kuitenkin että epätäydellisyydestä huolimatta tämä on meille ollut toimiva malli. 

Tietysti en voi tietää jos joku päivä mies päättääkin lähteä. Onhan näitä. Paljon on myös toisenlaisia eroja nykyään. Rakastutaan, hankitaan lapset, erotaan ystävinä kun lapset ovat pieniä. Sitten alkaa se viikko-viikko-rumba ja bailaaminen uusien kumppaneiden kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ihanteellisin tilanne on se, että vanhemmat jää asumaan lähekkäin ja kumpikaan ei ala seurustelemaan. Lapsi saa kulkea kummankin vanhemman luon mielensä mukaan ja kummallakin vanhemmalla on lapselle oma huone ja omat tavarat ja kummassakin kodissa vaatevarasto valmiina.

Sen kyllä jaksaa odottaa, että lapsi on täysi-ikäinen ja sitten ehtii taas elää sitä omaa elämää ja nussiskella keittiön pöydillä ja bilettää ja shoppailla ja kulkea leffoissa. Lapsi pitäisi olla aina se ensimäinen asia elämässä ja aikuisen elämä tulla vasta sen jälkeen.

Eli jos ex päättää dumpata sut kun vauva on vuoden, niin seuraavat 17v asut exän lähellä etkä ala seurustella. Pystyisitkö edes itse noudattamaan näitä laatimiasi sääntöjä?