Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Jos vapaus joidenkin mielestä oli niin turmiollista. Miksi mielenterveysongelmia nuorilla on moninkertainen määrä?

Monet täällä kuvailevat aivan tavallista lapsuutta.

Päihteiden käyttö ja turvattomuus ei koskaan ole ollut "normalia".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Juurikin näin. Ja luulen, että juuri sen ansiosta meidän ikäpolvesta tuli sinnikkäitä taistelijoita. Kun on joutunut lapsesta alkaen huolehtimaan itsestä ja pienemmistä ei vinguta ihan vähästä. Kun saa kaiken liian helpolla, millään ei ole mitään väliä eikä osata arvostaa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on ylihysteerinen suhtautuminen, ennenkin selvittiin lapsina hengissä vaikka mistä, nykysin täytyy laittaa keltaiset huomioliivit päälle, kun kävelee 100m kadulla. Kaikki on ihmisen pääkopan sisällä olevaa kuvitelmaa tapahtuvista katastrofeista, jos se lapsi meneekin vaikka yksin johonkin.

Silloin Suomi oli lintukoto. Ja "koko kylä kasvattaa" henki. Ihmiset aidosti välittivät kanssakulkijoista ja puuttuivat herkemmin asioihin.

Vierailija kirjoitti:

90-luvulla toimin pienempien sisarusten lapsenvahtina paljonkin. Kun olin 12-vuotias äiti joutui sairaalaan ja meillä oli kotiapulaisia aamusta klo 21 asti, mutta yöt oli minun vastuulla useamman viikon. Ja tämä sovittu sosiaalitoimen kanssa eli tiedossa oli kyllä. Kyllä se ahdisti, onneksi kaikki meni hyvin.

Mutta juuri noin se meni niin kuin joku alussa hyvin kirjoittikin. Painokkaasti sanottiin että et sitten huku ja sitten sai mennä uimaan, katsoa siinä sivussa ne uimataidottomat sisaruksetkin. Tai että katso vauva-ja taaperoikäiset sillä aikaa kun vanhemmat käy pari tuntia kaupassa ja kun itsekin oli vielä leikki-ikäinen ja teki mieli leikkiä niin ei se helppoa ollut.

Vastuuntuntoinen aikuinen minusta tuli, mutta oma lapsi ei tuota ole "saanut" kokea vaan on hyvinkin suojattu enkä vielä tiedä milloin annan mennä esim yksin uimaan. Vaikea kuvitella omasta 11 vuotiaasta että esim. vuoden päästä sälyttäisin hänelle viikkokausien vastuun lastenhoidosta öisin.

Jos ei itse olisi saanut mennä 11-vuotiaana itsekseen uimaan, niin olisi kyllä ollut paska lapsuus. :D

Sain leikkiä yksinäni ulkona ja odottaa vanhempia yksinäni autossa siitä lähtien kuin olin 3. Voisin oikeastaan muuten toimia samoin, mutta joku varmaan tekisi lasun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Juurikin näin. Ja luulen, että juuri sen ansiosta meidän ikäpolvesta tuli sinnikkäitä taistelijoita. Kun on joutunut lapsesta alkaen huolehtimaan itsestä ja pienemmistä ei vinguta ihan vähästä. Kun saa kaiken liian helpolla, millään ei ole mitään väliä eikä osata arvostaa mitään.

Kuten nykyajan kakarat, masennutaan kaikesta ja elämä paljon helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Jos vapaus joidenkin mielestä oli niin turmiollista. Miksi mielenterveysongelmia nuorilla on moninkertainen määrä?

Koska nykyään niistä kehdataan jo puhua, ja koska nykyään niille pystytään jo tekemäänkin jotain.

Jo pelkästään omalla ala-asteen luokallani oli jo useampikin, joilla olisi nykyään joku diagnoosi. Yksi parhaista kavereistani esim. oli sellainen aina hauskaa seuraa oleva poika, jolla nykyään olisi aivan varmasti joku tarkkaavaisuushäiriö ja lääkitys siihen. 80-luvulla ei ollut, ja kaverini teki välillä ihan mitä mieleen juolahti ja nauroi vaan päälle. Teki myös minulle ikäviä juttuja, mutta kertoo jotain, että niiden tapahduttua aloin jo etukäteen säälimään sitä, koska sillä oli ankara yksioikoinen yh-isä, joka oli siinä uskossa että poika hölmöilee vaan pahuuttaan. Sitten kun tieto kantautui isälle niin tuli vyöstä pyllylle, tai tukasta repimistä ja rähjäämistä, tai viikkokausien aresteja.

Kävin yksin uimahallissa monta kertaa sinä kesänä, kun olin yhdeksänvuotias. Kävin samanikäisenä yksin myös messuilla muutamaan kertaa, kun olin toidennut tapahtuman niin kivaksi ensimmäisellä käyntikerralla jonkun sukulaisen kanssa.

Koko lapsuus oli nykymittapuilla täynnä vaarallisia tilanteita. Heti kun opittiin kävelemään kunnolla, niin aamulla ovesta pihalle, välillä syömässä kotona ja taas ulos. Läheisistä järven rannasta ja pikatiestä varoiteltiin, mutta muuten sai mennä kuten lystäsi.

Olin 11-vuotiaana äidin ja siskon mukana rakentamassa Näsinneulaa. Kuskasin kottikärryillä jotakin tarvikkeita siellä yläilmoissa melko kapeaa lankkua pitkin.

Kerran sain kottikärryihini jonkun nukkuvan rakennusmiehen, joka haisi kaljalta. Työnsin hänet muutaman kymmenen metrin päähän hissiin ja kippasin sinne. Seuraavana päivänä mies tuli töihin hyvin virkeänä, paitsi että mulkoili minua pahasti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsuuden kaverin isä oli aggressiivinen juoppo. Vanhemmat silti päästivät mut kaverin perheen kanssa mökkeilemään; kuunneltiin oven takana, kun perheen isä mukiloi äitiä humalassa ja uhkaa tappaa meidät kaikki polttamalla mökin. Oven alta välähti aina valo, kun tulitikku raapaistiin ja heitettiin lattialle.

Omaa lasta pyrin varjelemaan tuollaiselta.

Voin hyvin kuvitella miltä susta tuntui. Varmaan aika monelle tuttu tilanne.

Ankeinta tuossa oli se, että ei edes osattu kaverin kanssa pelätä. Mietittiin vain, että otetaan puukko esille jos tämä isä tulee riehumaan meidän nukkumahuoneeseen(!!!). Muutamalla kaverilla oli alkoholistivanhempi ja yleinen asenneilmapiiri oli paljon sallivampi; sisällä poltettiin ja vaatteet piti tuulettaa jos tietyn kaverin luona vierailin ja välillä kaverin äiti oli sammunut sohvalle, jolloin ei voinut katsoa telkkarista MTV:tä. -_-

Ei mun lapsen kaverin perheissä ole tuollaista menoa, lapsi oli jo järkyttynyt siitä, kun oli nähny kaverin isän tupakalla jossain. :D

Itse muistan, että 3-vuotiaita oli leikkimässä kerrostalon pihalla muiden kanssa vielä 90-luvun alussa. Vanhemmat olivat sisällä tai jopa jossain menossa. Teinien viikonloput menivät kavereiden luona, eikä ketään juuri kiinnostanut, missä joku 16-vuotias pyöri viikonlopun, kunhan tuli sunnuntaiksi kotiin.

Vierailija kirjoitti:

Juostiin lapsiporukalla kesällä pihoilla aamusta iltaan. Joku valopää keksi, että lähdetään merenrantaan uimaan. Itse juoksin jengin perässä kaukana takana, kun en pienimpänä pysynyt vauhdissa. Kymmenen hengen porukassa ei kukaan tietenkään katsonut perään. Rantsussa oli mutakuoppia. Niitä olisi pitänyt varoa. Astuin sellaiseen ja yhtäkkiä olin veden alla enkä saanut henkeä. Katsoin ylös ja näin valon kimaltelevan ylhäällä kaukana pinnalla. Potkin jaloilla ja heiluttelin käsiä vimmatusti. Opin nopeasti uimaan. Pärskin pinnalle enkä niellyt kauheasti vettä. Muistan vieläkin mutaveden maun. Uimakoulu a'la 70-luku.

Tähän tuli lisäksi vielä mieleen, että kun äiti tuli kotiin illalla kehuin, että ''opin uimaan''. Äiti vastasi: ''aha''.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vapaus joidenkin mielestä oli niin turmiollista. Miksi mielenterveysongelmia nuorilla on moninkertainen määrä?

Koska nykyään niistä kehdataan jo puhua, ja koska nykyään niille pystytään jo tekemäänkin jotain.

Jo pelkästään omalla ala-asteen luokallani oli jo useampikin, joilla olisi nykyään joku diagnoosi. Yksi parhaista kavereistani esim. oli sellainen aina hauskaa seuraa oleva poika, jolla nykyään olisi aivan varmasti joku tarkkaavaisuushäiriö ja lääkitys siihen. 80-luvulla ei ollut, ja kaverini teki välillä ihan mitä mieleen juolahti ja nauroi vaan päälle. Teki myös minulle ikäviä juttuja, mutta kertoo jotain, että niiden tapahduttua aloin jo etukäteen säälimään sitä, koska sillä oli ankara yksioikoinen yh-isä, joka oli siinä uskossa että poika hölmöilee vaan pahuuttaan. Sitten kun tieto kantautui isälle niin tuli vyöstä pyllylle, tai tukasta repimistä ja rähjäämistä, tai viikkokausien aresteja.

No ei selitä sitä MIKSI ne ovat niin yleisiä nykyään, eihän nämä nykyajan kullannuput kestä yhtään mitään. Edes mökillä ei lapset viihdy kun pitää olla netti käytössä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin on ylihysteerinen suhtautuminen, ennenkin selvittiin lapsina hengissä vaikka mistä, nykysin täytyy laittaa keltaiset huomioliivit päälle, kun kävelee 100m kadulla. Kaikki on ihmisen pääkopan sisällä olevaa kuvitelmaa tapahtuvista katastrofeista, jos se lapsi meneekin vaikka yksin johonkin.

Silloin Suomi oli lintukoto. Ja "koko kylä kasvattaa" henki. Ihmiset aidosti välittivät kanssakulkijoista ja puuttuivat herkemmin asioihin.

Haha, aikuisia ei kiinnostanut tippaakaan, kunhan ei tuhonnut jonkun omaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oltiinko ennen tyhmiä vai eikö lapsia vain rakastettu?

Huokaus......

Eivät tietenkään olleet tyhmiä, 70-80 luvuilla elämäntyyli, lastenhoito- ja kasvatusmetodit oli vain erilaiset kuin nyt.

Tai ehkä kulttuuri oli vielä silloin se ettei lapsia varinaisesti kasvatettu millään muulla kun kurilla ja nuhteella eikä lapsia nostettu perheen keskipisteeksi ja kaikkien hemmoteltavaksi kuten nyt.

Lapsia tuli, niiden perustarpeista huolehdittiin mutta muutoin lapset oli esim jo yli 5-6 vuotiaista saakka keskenään ja vanhemmat myös luotti siihen että elämä koulii, ei ehkä myöskään pelätty joka naarmua siten kuin tänä päivänä.

Siihen peilaten vaan outoa, kuinka nykypäivän vaatimukset vanhemmille ovat toisinaan aivan mielipuolisia.

Esim. Kun lapseni kolmevuotiaana kiukkusi väsymystään hakiessani häntä päiväkodista, alkoi joku vastaantullut täysin tuntematon vanhempi nainen sättiä minua siitä, kuinka vastuutonta on laittaa noin pieni lapsi päiväkotiin.

En ymmärrä, mitä nykyisin oikein vaahdotaan siitä, että lapset laitetaan päiväkotiin liian pienenä. Ainakin vielä 60-luvulla kun omat vanhempani olivat pieniä, vauvat menivät hoitoon jo kolmikuisina, kun äidit joutuivat palaamaan töihin.

Koko lapsuuteni oli vaarallinen tilanne. Onneksi oma tyttäreni sai turvallisemman lapsuuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos vapaus joidenkin mielestä oli niin turmiollista. Miksi mielenterveysongelmia nuorilla on moninkertainen määrä?

Koska nykyään niistä kehdataan jo puhua, ja koska nykyään niille pystytään jo tekemäänkin jotain.

Jo pelkästään omalla ala-asteen luokallani oli jo useampikin, joilla olisi nykyään joku diagnoosi. Yksi parhaista kavereistani esim. oli sellainen aina hauskaa seuraa oleva poika, jolla nykyään olisi aivan varmasti joku tarkkaavaisuushäiriö ja lääkitys siihen. 80-luvulla ei ollut, ja kaverini teki välillä ihan mitä mieleen juolahti ja nauroi vaan päälle. Teki myös minulle ikäviä juttuja, mutta kertoo jotain, että niiden tapahduttua aloin jo etukäteen säälimään sitä, koska sillä oli ankara yksioikoinen yh-isä, joka oli siinä uskossa että poika hölmöilee vaan pahuuttaan. Sitten kun tieto kantautui isälle niin tuli vyöstä pyllylle, tai tukasta repimistä ja rähjäämistä, tai viikkokausien aresteja.

No ei selitä sitä MIKSI ne ovat niin yleisiä nykyään, eihän nämä nykyajan kullannuput kestä yhtään mitään. Edes mökillä ei lapset viihdy kun pitää olla netti käytössä.

Mökillä viihtymättömyys ei ole mielenterveysongelma, ja lapset voi totuttaa pienestä pitäen siihen, että on netittömiä aikoja jolloin kaikki perheessä tekevät jotain muuta kuin ovat netissä. Aikuisille ruutuaika on ihan yhtä hyväksi kuin lapsillekin.

Minulla oli ala-asteella kausi, jolloin postimerkkien keräily kiinnosti niin paljon, että siitä oli vaikea irrottautua mihinkään muuhun. Mökillä viihtymättömyys sai massiiviset mittasuhteet, kun siellä ei ollut mitään niihin liittyvää. Siitä puhuttiin, ja isä sanoi lopulta äidille, että "ottakoon niitä merkkejä mukaansa jos ne kerran kiinnostaa nyt niin paljon". Näin tehtiin seuraavalla kerralla, ja viihtymättömyysongelma hävisi saman tien. Lasten mökillä viihtymättömyyttä oli siis jo ennen digiaikaa, samalla tavalla kuin nytkin.

Eiköhän melkein kaikki ole. Eihän nykyään näe lapsia yksin tai keskenään edes ulkona, ilman vanhempien valvontaa. Lähinä syntymäpäivillä järjestetetään sellaisia leikkeijä, joita lapset aiemmin leikkivät keskenään pihoilla.

Meidän perheessä oli 3 lasta, minä keskimmäinen tyttö siis, kaksi veljeä, toinen 4 vuotta

vanhempi toinen 3 vuotta nuorempi. Maito haettiin n 2.5 km päässä olevalta maitotilalta

päivittäin. Eli matkaa tuli n. 5 km. yhteesä. Olin n. 7 vuotias ja allekin kun mulle tämä

tinki määrättiin, iltalypsyltä se haettiin.  Siis eikun reippaasti vaan maitokannun kanssa

"maidolle" n. klo 4 tienoilla  piti lähteä, yksin,  olipa se pimeää tai valoisaa.

Maitokannu oli 5 lt kannu ja usein se oli täynnä. En vieläkään käsitä miksi vanhempi veli

ei tarvinnut, eikä halunnut lähteä maitoa hakemaan. Meni ukin ja mummon tykö muualle.

Valoja ei ollut matkan varrella, yksi lamppu oli metsänhoitajan talon edessä, siinä oli

linjuripysäkki ja postilaatikko, muuten oli kärrytietä loput, valot tuli vasta kun

saavuin maitotilalle.  Iso tila, paljon lehmiä navetassa. Sieltä haki maitoa ne joilla

ei ollut maita eikä mantuja, saatikka lehmiä. Kerran yksi mies sanoi karjakolle:

"kuka helvetti laittaa lapsen rahtaamaan kannua tällä ilmalla ja pimeällä"

Karjakko ei vastannut. Joskus pakkasella isä lähti maidon hakuun kun tuli työstä,

meillä oli sikoja 3 kappaletta ja isä haki ruokia sioille joka ilta että possut kasvoi,

päivät hän oli työssä nahkatehtaalla. Äiti oli kotirouva. Ihme että säilyin hengissä tässä

rytäkässä, sillä ei ollut helppoa luistella talvella kannun kanssa pimeässä ja pelätä.

Äiti hoiti nuorempaa, mutta velikin piti ottaa mukaan kun hän vain kykeni sen matkan

kulkemaan, voi voi niitä reissuja. Kannu ja veli,  joka ei jaksanut kulkea, kesällä istuttiin

kivellä välillä, kyllä olis talvella potkuri ollut poikaa, mutta sitäkään ei ollut.

En todellakaan laittaisi omaa tyttölasta tälläiselle urakalle, mutta eihän minulle

tyttöä suotu, kaksi poikaa on annettu. Teen kirjaa jossa tulee olemaan asioita ja kokemuksia

joita ennen piti tehdä mikäli selkäsaunan vältti. Nyt olen ainoa joka on hengissä perheestä,

joskus tulee mieleen että miten äiti raski näin tehdä, isä oli ylityöllistetty, häntä ei voi syyttää.