Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

Hauska lukea tätä keskustelua. Olin lapsi 2000 luvun alussa ja muistan monta tilannetta missä vanhempani pyörittelivät silmiään "ylihuolehtiville toisten asioihin puuttujille" kun esimerkiksi kouluun ei saanut ajaa pyörällä ilman kypärää ja oli sääntö, että ei saa tulla kouluun yksin pyörällä alle kolmosluokkalaisena.

Ihmettelin myös yläasteikäisenä käsitettä heitteillejättö. Itsehän olin ollut kesälomilla viikkoja yksin, käynyt itse ruokakaupassa itselleni, ollut useita tunteja yksin kotona päivittäin ihan pienestä asti. En sitä tosin kodkaan äänern myöntänyt, että vielä 12-vuotiaanakin yksin syrjäisessä omakotitalossa pelotti yksin ihan kamalasti. Ajattelin, kai jotenkin sen asenteen oppineena, että se on jotenkin parempi ja viisaampi tapa olla hirveän itsenäinen jo lapsena. Kun kuusivuotiaana soitin äidin töihin, että "pelottaa, olen varma että kellarissa on joku" äiti suuttui ja käski lopettaa häiritsemisen. Mitä jos siellä olisikin ollut joku? Itseäni kylmäisi jos lapsi soittaisi noin minulle.

Jotenkin kummalliselta tuntui, että noin 15-vuotiaaksi asti sain riehua ja olla ulkona vaikka kuinka, kukaan ei puuttunut tekemisiini tai ollut niistä kiinnostunut, olivat ne vaarallisia tai ei, yhtäkkiä yläasteen jälkeen alkoi menemisten kuulustelu ja varoittelu siitä miten naisena pitää olla varuillaan, sen ja sen luo et mene ja helsinki on kaikkien suomen rikosten keskus, sinne et ikinä saa mennä.

Lapsuuteni oli hauska ja kokemusrikas, en vaihtaisi pois millonkaan, mutta voisin kompata tänne asiaa pohtineita äitejä: Olen kyllä itsenäinen ja selviän mistä tahansa, mutta se onkin siinä mielessä ongelma, etten osaa pyytää apua ja koen sen aina ylireagointina, laiskuutena ja esittämisenä. Kun on lapsena pitänyt mennä kuumeessa kouluun, kun on pitänyt lapsena vaan nyrjähtäneen jalan kanssa jatkaa matkaa. Kun on lapsena pitänyt risoilla läpikastuneilla kengillä vaan olla pihalla ettei äiti suutu kun häiritsen, kun on pitänyt Kasvaa Aikuiseksi ja ajatella kuin ikäistäni paljon vanhempi jo lapsena, ei osaa edes ajatella sitä, että joskus voisi soittaa äidille ja kysyä apua, tai ottaa sairaslomaa.

Äitini usein sanoo katuvansa, ettei laottanut minua kouluun jollain poikkeuksella etuajassa, kun olin jo niin fiksu ja itsenäinen aikaisemmin kuin muut. En ole enää hänen kanssaan samaa mieltä. Minun kasvatukseni ohjasi minua siihen että piti olla muita edellä koko ajan. Viimeistään lukiossa kun tajuaa ettei siinä ole mitään ihmeellistä kun osaa asiat mitä pitääkin ja neron leima rapistuu, huomaa, että olisi ehkä voinut koulussa keskittyä kavereiden hankkimiseen ja ihan siitä ajasta nauttimuseen ilman mitään "meidän lapsipa osaa jo englantia ennenkuin sitä edes koulussa käydään ja se osaa jo seuraavan vuoden matikkajuttuja, se lukee jo rikosromaaneja eikä enää mitään nuortenkirjoja".

Vierailija kirjoitti:

Kun teidän lapset tulee aikuisina työelämään, niin minä en sitten pyyhi niiden takapuolta vessassa.

Taitaa tämä maailma mennä siihen malliin, että sinunkaan takapuolta ei kukaan ole pyyhkimässä silloin, kun et itse enää siihen kykene.

Olin päiväkodissa jossa minä ja moni ystäväni oltiin puolipäiväkodissa. Eli jo puoliltapäivin päästiin kotiin. Itse olin 6 vanha ja muutamat ystäväni jotka oli 5-6v pääsivät myös puoliltapäivin. Heidän vanhempansa teki normaalia työpäivää. Eli ihan itse mentiin päiväkodista kotiin ja vapaasti hengailtiin koko päivä.

Hyvin vapaasti saatiin touhuta myös myöhemmällä lapsuudessa

Meistä kasvoi hyvin itsenäisiä ja menestyviä ihmisiä.

Olihan se aikamoista. Siskon kanssa oltiin vapaasti. Han oli 2v vanhempi ja mina ehka jopa alle 3v. Kaytettiin isoa koiraa lenkilla joka sitten karkas. Oltiin kotona kaksistaan ja pihalla. Sitten joskus naapurintytto oli lapsenvahtina. Han oli 11v.

Oli lankapuhelin jos jotain.

Myohemmin tutkittiin kaikki lahimetsat. Ja jos tuli isompi pipi se hoidettiin kertomatta vanhemmille, ettei oma holmoys paljastuisi.

Koulun jalkeen tehtiin itse ruoka ja katsottiin piirettyja. Ei ollut hata uunin ja kuuman pellin kanssa.

Ei tuntunut turvattomalta eika hurjalle vaan normaalille. Oltiin varovaisia ja ajattelivaisia.

Omaa lasta pidan nakymattomassa valjaassa. Jannitan ja pelottaa. Ei tulisi mielenkaan paastaa puistoon yksikseen 3 vuotiasta ja jattaa kotiin itsekseen.

Mutta aitini oli nuori aiti ja kavi toissa. Eipa hanella vaihtoehtoja ollut. Isa oli aina 6kk poissa.

Itse olen vanhempi aiti ja mahdollisuus olla lapsen kanssa.

Käytiin lapsiporukalla uimassa Kokemäenjoessa, jossa on voimakas virtaus, hypättiin veteen mattolaiturilta. Muistan kun varoiteltiin, että pitää varoa kun sinne mattolaiturin alle vetää joku imu, joku oli joskus siinä hukkunut. Uitiin keskelle jokea (joka on leveä) kun siellä keskellä oli sellainen harjanne pohjassa, että jalat ylsi pohjaan. Kerran olin myös isäni kanssa ja häneltä meinasi voimat loppua kesken kaiken, liikaa alkoholia varmaan. Nyt kun tuotakin mietin, en voi ymmärtää...Kaikea muutakin tehtiin, mikä nykypäivänä aiheuttaisi takuulla huostaanoton.

Isä antoi minun leikkiä bensalla ja tulella ollessani 12v pyynnöstäni

Jep. 70-luvulla  pyöräiltiin broidin kanssa, ,7-9 vuotiaina noin viiden kilsan matka uimarannalle, samoin käytiin uimalassa. Mopoiltiin myös lähimetsissä alle 10-vuotiaina. Talvella mentiin iltapäivästä koulun jälkeen luistelemaan ja oltiin niin kauan, että kentän valot sammuivat joskus kasin aikaan. Vanhemmat toki tiesivät, missä ollaan.

Olin 12-vuotiaana pari viikkoa mansikanpoiminnassa 400 kilometrin päässä kotoa (80-luku). Muutin 15-vuotiaana asumaan yksin Helsinkiin ja menin töihin (90-luku).  Sain myös 6-vuotiaana päättää, menenkö koulun jälkeen päivähoitoon vai yksin kotiin. Totta kai jälkimmäinen vaihtoehto.

Itä-Helsingissä.Puotilaan ja Marjaniemeen poljettiin fillarilla yksin uimaan 7v.Vanhemmat olivat ihan tavallisia duunareita.Isommat muksut vahti pienempiä ja 80-luvulla leikittiin paljon yhdessä eri-ikäisten naapurin kersojen kanssa.Ei tarvinnut pingottaa ja pelotella joka asiasta.Hauskaa oli ja ilman traumoja selvittiin aikuisiksi.Ei ole koskaan tuntunut siltä että vanhempani olisivat sysänneet minulle lapsena liikaa vastuuta tai jättäneet yksin.Nykypäivän lapset eivät osaa tehdä mitään ja kivelle kiipeäminenkin on vaarallista.

Saatiin soudella ja hyppiä rantakivikoilla kohtuullisen vapaasti 1980 luvun alussa: olin 10 ja sisko 3v, oltiin siis päivät kahdestaan mökillä

Isoisäni veli kuoli hieman alle 2-vuotiaana omalla kotipihallaan, kun kukaan ei vahtinut leikkejä. Hukkui navetan takana olevaan paskakaivoon. Tämä 40-luvulla. 

Minut jätettiin systemaattisesti yksin ”nukkumaan” useampana iltana viikossa ekaa luokkaa edeltävästä kesästä lähtien. Vanhemmat lähtivät pubiin ja minä en todellakaan uskaltanut nukkua, vaan valvoin klo 01-02-tienoille, kunnes tulivat kotiin. Ilmapiiri ei kotona ollut sellainen, että olisin tästä heille sanonut, vaikka sama meno jatkui siihen asti kun muutin kotoa pois. Teeskentelin vain aina nukkuvaa heidän lähtiessä ja palatessa ja muun ajan pelkäsin ja yritin saada ajan kulumaan pelaamalla pasianssia ja katsomalla yhtä ainoaa elokuvaa videolta. Siihen aikaan sekä tv- että radio-ohjelmat loppuivat ihan viimeistään klo 24 Maamme-lauluun. Sitten oli ihan hiljaista. Kai tämä jossain piireissä oli normaalia 80-luvun puolivälissä ja ysärillä, en tiedä. Minuun tämä laiminlyönti on jättänyt syvät jäljet, joiden kanssa taistelen edelleen korvien välissä. Onneksi elämä on kuitenkin ihan ok raiteillaan. Omaa tytärtäni en voisi kuvitellakaan jättäväni missään tilanteessa oman onnensa nojaan. Nykypäivänä lapsuudenperheestäni olisi taatusti tehty lastensuojeluilmoitus.

Isosiskoni kertoi joskus, että minun synnyttyä vanhempamme jättivät hänet, 10-vuotiaan, hoitamaan minua viikonloppuilloiksi ja -öiksi yksin kotiin, kun he lähtivät ravintoloihin viettämään iltaa. Aivan vastasyntyneestä asti, ilman mitään aiempaa kokemusta. Huhhuh.

Myöhemmin ollessani 6v. äiti lähetti usein kaksivuotiaan pikkusiskoni ulos leikkimään minun ja naapuruston muiden lasten kanssa. Me kaikki muut olimme suurin piirtein saman ikäisiä, kukaan ei halunnut ”pikkukakaraa” mukaan hidastamaan menoa ja minäkään en osannut yhtään ajatella, miten pieni ja vaaroille altis parivuotias oikeasti on. Käytännössä kukaan ei valvonut siskoani silloin. Jos hän ei olisikaan pysynyt perässämme jonain kertana, olisi lähtenyt itsekseen omille teilleen tai vaikka pudonnut ojaan, kukaan ei olisi huomannut ihan äkkiä. Aivan hirveää.

Näiden asioiden ajatteleminen tuntuu todella pahalta varsinkin nyt, kun olen itse kahden pienen lapsen äiti. En voi käsittää vanhempieni ratkaisuja ollenkaan, enkä pystyisi ikimaailmassa toimimaan samoin.

Ei kun sai elää normaalia lapsuutta.

Nykyvanhemmat on ihan hysteerisiä.

Mun lapsuudessa asioita opetettiin ja lapsiin luotettiin. Se turva oli päässä oleva järki.

Mulla oli 5 vuotta nuorempi kaveri, jota babysittasin 12-vuotiaasta asti. Uimassa käytiin kavereiden kanssa varmaan 8-vuotiaasta. Ei ongelmaa, kun oli osannut uida 5-vuotiaasta. Kotiin tultiin omalla avaimella. Koulun alkaminen oli merkki omatoimisuuden oletuksesta.

Irvokasta, kun nykyään puhutaan "17.vuotiaista lapsista"!!

Älytöntä. 15.vuotias on aikuinen. Siis vastaa itse tekemisistään ja on kelvollinen töihin esim

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Luonnonvalinta.

Aloittajalle: tuskin sinä sitä kentokonetta itse lensit. Vanhemmat vei kentälle ja aulassa noutajat hakemassa, ihan normaali juttu jo fiksulle 10 vuotiaalle.

Näin!

Vierailija kirjoitti:

Minut jätettiin systemaattisesti yksin ”nukkumaan” useampana iltana viikossa ekaa luokkaa edeltävästä kesästä lähtien. Vanhemmat lähtivät pubiin ja minä en todellakaan uskaltanut nukkua, vaan valvoin klo 01-02-tienoille, kunnes tulivat kotiin. Ilmapiiri ei kotona ollut sellainen, että olisin tästä heille sanonut, vaikka sama meno jatkui siihen asti kun muutin kotoa pois. Teeskentelin vain aina nukkuvaa heidän lähtiessä ja palatessa ja muun ajan pelkäsin ja yritin saada ajan kulumaan pelaamalla pasianssia ja katsomalla yhtä ainoaa elokuvaa videolta. Siihen aikaan sekä tv- että radio-ohjelmat loppuivat ihan viimeistään klo 24 Maamme-lauluun. Sitten oli ihan hiljaista. Kai tämä jossain piireissä oli normaalia 80-luvun puolivälissä ja ysärillä, en tiedä. Minuun tämä laiminlyönti on jättänyt syvät jäljet, joiden kanssa taistelen edelleen korvien välissä. Onneksi elämä on kuitenkin ihan ok raiteillaan. Omaa tytärtäni en voisi kuvitellakaan jättäväni missään tilanteessa oman onnensa nojaan. Nykypäivänä lapsuudenperheestäni olisi taatusti tehty lastensuojeluilmoitus.

Järkyttävää, sellaista se on ollut monissa perheissä! Ne syvät jäljet on meillä monilla! Hyvitystä saa omien lastensa kautta kun on tehnyt toisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lasten tapaturmakuolleisuus on laskenut noista ajoista 90%.

Kumma kun ei tunne eikä ole edes kuullut kenestäkään joka olisi edes loukkaantunut, saati kuollut.

No jaa, tutun ääliömutsi laittoi sen 2.vuotiaana pyörän pakkarille, sillä meni jalka pinnojen väliin ja luu poikki. Tuttu itse lensi kolarissa kun oli just seissyt siinä penkkien välissä

Mut kuten sanottu se oli ääliömutsi.

No minä taas tiedän kaksikin lasta, jotka kuolivat. Veljeni (10v.) hukkui ja leikkikaveri (5v.) meni autokolarissa, kun ei ollut turvavyö päällä.

Olimme perheen kanssa Kreikassa lomalla vuonna 1996. Olin tuolloin 10v. Vanhemmat antoivat mun jäädä yksin hotellin uima-altaalle samalla, kun ite lähtivät kilometrin päähän ostoksille pikkusiskoni kanssa. Olihan siinä lähettyvillä allasbaarin työntekijöitä, mutta en tiedä, miten uskalsivat jättää sen varaan.

Vierailija kirjoitti:

Minut jätettiin systemaattisesti yksin ”nukkumaan” useampana iltana viikossa ekaa luokkaa edeltävästä kesästä lähtien. Vanhemmat lähtivät pubiin ja minä en todellakaan uskaltanut nukkua, vaan valvoin klo 01-02-tienoille, kunnes tulivat kotiin. Ilmapiiri ei kotona ollut sellainen, että olisin tästä heille sanonut, vaikka sama meno jatkui siihen asti kun muutin kotoa pois. Teeskentelin vain aina nukkuvaa heidän lähtiessä ja palatessa ja muun ajan pelkäsin ja yritin saada ajan kulumaan pelaamalla pasianssia ja katsomalla yhtä ainoaa elokuvaa videolta. Siihen aikaan sekä tv- että radio-ohjelmat loppuivat ihan viimeistään klo 24 Maamme-lauluun. Sitten oli ihan hiljaista. Kai tämä jossain piireissä oli normaalia 80-luvun puolivälissä ja ysärillä, en tiedä. Minuun tämä laiminlyönti on jättänyt syvät jäljet, joiden kanssa taistelen edelleen korvien välissä. Onneksi elämä on kuitenkin ihan ok raiteillaan. Omaa tytärtäni en voisi kuvitellakaan jättäväni missään tilanteessa oman onnensa nojaan. Nykypäivänä lapsuudenperheestäni olisi taatusti tehty lastensuojeluilmoitus.

Nykyisin menee av kiinni klo 23

vapaustuovastuullisuutta kirjoitti:

Olin päiväkodissa jossa minä ja moni ystäväni oltiin puolipäiväkodissa. Eli jo puoliltapäivin päästiin kotiin. Itse olin 6 vanha ja muutamat ystäväni jotka oli 5-6v pääsivät myös puoliltapäivin. Heidän vanhempansa teki normaalia työpäivää. Eli ihan itse mentiin päiväkodista kotiin ja vapaasti hengailtiin koko päivä.

Hyvin vapaasti saatiin touhuta myös myöhemmällä lapsuudessa

Meistä kasvoi hyvin itsenäisiä ja menestyviä ihmisiä.

Itsenäisiä.. menestyviä...

Ja kuinka suuri osa se nyt olikaan aikuisista kun syö masennus/mielialalääkkeitä...?

Ollaan tosi menestyneitä joo..