Onko teidät lapsena "jätetty" nykymittapuilla vaarallisiin tilanteisiin, joihin ette omaa lastanne laittaisi?

80 ja 90 lukujen lapset kohtasivat huomattavasti enemmän seksuaalista ahdistelua, kuin nyky mukulat.

Lisäksi yleinen asenne oli, että kaltoin kohdeltu oli jollain tapaa itse syyllinen.

Vierailija kirjoitti:

80 ja 90 lukujen lapset kohtasivat huomattavasti enemmän seksuaalista ahdistelua, kuin nyky mukulat.

Lisäksi yleinen asenne oli, että kaltoin kohdeltu oli jollain tapaa itse syyllinen.

Niin. Minua hyväksikäytettiin tuollaisessa pullantuoksuisessa naapurustossa jossa kaikki tunsi toisensa eikä mitään pahaa voi tapahtua, enkä uskaltanut ikinä kertoa vanhemmilleni mitä tapahtui koska tunsin olevani syyllinen siihen. Asiat eivät todellakaan olleet ennen paremmin. Tuokin oli sellainen tilanne mitä ei nykypäivänä tapahtuisi, koska kukaan ei enää tyrkkää alle kouluikäistä lasta vieraassa kaupungissa pihalle leikkimään sillä välin kun vanhemmat kahvittelee tuttujen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset, joille kävi todella huonosti, eivät ole näitä tarinoita kertomassa. Kuten se 9-vuotias pieni tyttö, joka hukkui 80-luvulla jokeen uidessaan kavereiden kanssa.

Totta. Mutta me jotka selvittiin ((eli enemmistö) saatiin kyllä elää paljon vapaampi ja kokemusrikkaampi lapsuus, kuin nykylapset.

Mietin toisinaan tällaisten lausuntojen päästäjiä. Jos heidän lapsensa kuolisi vaikka hukkumalla uimarantaan, tippumalla jäiden läpi veteen tai jäisi auton alle leikkiessään liikenteessä koska missään ei ollut valvojaa estämässä, niin sanoisivatko he hautajaisissa että "No onneksi Tiina-Torsti sai elää ainakin vapaat ja kokemusrikkaat seitsemän vuotta"? Lapsikuolleisuus 70-80-luvulla nykyhetkeen verrattuna on valtavaa juurikin sen vuoksi että lapsista ei pidetty huolta, "vanhoina hyvinä aikoina" vuodessa kuoli useampi sata lasta tapaturmiin aivan turhaan. 70-luvun alussa keskimäärin 300 vuodessa, se on jo aika paljon verrattuna 2010-luvun alle sataan.

Täytyy huomioida myös lasten määrä. 2000-luvulla on syntynyt huomattavan vähän lapsia.

En kyllä mitenkään ole vanhan hälläväliä- ja tuurilla mennään tyylisen lastenkasvatuksen puolella.

Ei liity asiaan mitenkään. Tutkimuksissa on todettu lapsikuolleisuuden alentuneen nimenomaan turvatoimien ja tietoisuuden parantamisen vuoksi. Eli ei jätetä sitä 5-vuotiasta huolehtimaan 2-vuotiaasta pikkusisaruksesta, myrkyt laitetaan lasten ulottumattomiin, ei päästetä päiväkoti-ikäisiä leikkimään joenrantaan ilman valvontaa, vahditaan lapsia liikenteessä, käytetään turvavöitä autossa ja niin edelleen. Aikaisempina vuosikymmeninä lapsia esimerkiksi hukkui moninkertaisesti nykyiseen verrattuna. https://thl.fi/fi/web/hyvinvoinnin-ja-terveyden-edistamisen-johtaminen/…

Kieltämättä näitä vanhempien keski-ikäisten "no ihan hyvin selvittiin vaikka meinasinkin hukkua, nykylapsia kasvatetaan pumpulissa"-juttuja lukiessa ensimmäinen ajatus on se, että pitävät itseään jonain yli-ihmisinä koska selvisivät hengissä. Ei, teillä oli vain ja ainoastaan onnea matkassa. Olisi ollut yhtä suuri mahdollisuus päätyä sinne kuolintilastoihin. Kuinkahan moni näistä kuluneenkin vuosikymmenen hukkumistapauksista olisi jäänyt tapahtumatta, jos noina aikoina kasvaneet vanhemmat olisivat olleet valvomassa eivätkä ajatelleet että kyllä se pikku-Veeti pinnalla pysyy kun minäkin pysyin? 

"Tämä oli jo melkein 2000-lukua, kun naapurustossani noin eskari-ikäisillä lapsilla

oli vauvaikäinen pikkusisaruksensa mukana kylillä pitkiäkin aikoja.

Muistan, että tällä vauvalla oli vielä aukile auki ja sitä ihmeteltiin."

Ei hemmetti sentään. 

Tämä taisi niinsanoakseni tyhjentää pajatson.

Itsellänikin oli uimassa pari vuotias pikku veli matkassa uimahallissakin kun olin itse 10..isä vei siihen eteen ja haki myöhemmin kun halli oli kaukana. Nykyään ei varmasti pääsisi edes sisään tuolla kokoonpanolla😂 Ja metsässä mentiin vapaasti, armeijan mailla vielä..sina joku tippui puusta tai mulahti johonkin syvään ojaan, mutta suurin murhe oli juurikin tuo, että mitkä huudot tulee jos jotain on käyny..ikinä vaikka kuinka ois sattunut niin ei kerrottu kotona mitään.

" Järkyttävän paljon vanhemmat myös kasasivat vastuuta meille lapsille, esimerkiksi itse olen huolehtunut kahdesta nuoremmasta sisaruksesta niin paljon että koulunkäynti ja lukio kärsi siitä, ei jäänyt tarpeeksi aikaa läksyille, ylioppilaskirjoituksiin lukemiseen yms. Toinen nuoremmista sisaruksistani on erityislapsi ja häntä piti oikeasti vahtia ihan koko ajan."

Mitä ihmettä sellaisten aikuisten päässä liikkuu, jotka hoidattavat lapset lapsella?

Vastuu vaan surutta sysätään sille lapselle joka kynnelle kykenee, eikä lapsi voi/tajua valittaa.

Hävetköön tuollaiset vanhemmat.

Kasvatetaanko nykyisin vielä pärjääjiä? Vielä 80-luvulla oli tärkeää, että lapsi pärjää itsekseen ja itsenäisesti. Mielellään mahdollisimman nuorena. Pärjäämisen keinoista ei ollut niin väliksi, kunhan pärjää ja on mahdollisimman vähän vaivaksi vanhemmilleen.

"Kasvatetaanko nykyisin vielä pärjääjiä? Vielä 80-luvulla oli tärkeää, että lapsi pärjää itsekseen ja itsenäisesti. Mielellään mahdollisimman nuorena. Pärjäämisen keinoista ei ollut niin väliksi, kunhan pärjää ja on mahdollisimman vähän vaivaksi vanhemmilleen."

Näitä alle vuoden vanhoja näkee päiväkotien pihalla itkemässä surkeana suoraa huutoa räkävana valuen, että pääsisi (jonkun) syliin. Sielläpä itkee niin kauan kunnes hoitaja ehtii tai reagoi .

Pärjääjä matskua, selkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Missä ihmeessä te oikein olette kasvaneet ja millaiset vanhemmat teillä oli? Olen syntynyt 70-luvun lopussa eikä meillä mitenkään valvomatta lapsia jätetty. Meillä ei kotona ollut uimarantaa lähistöllä mutta mökillä uimme serkkujen kanssa paljon. Jos olimme uimassa ilman aikuista, meillä oli aina pelastusliivit päällä, jotta voimme uida pitkälle lähisaareen. Samoin soutuveneessä oli aina pelastusliivit.

Ekaluokkalaisena menin koulun jälkeen välipalalle naapurin mummon luo, äiti oli siis sopinut tästä järjestelystä ja mummolle maksettiin siitä. Aika pian halusin kyllä olla yksin kotona mutta mikää pakko ei olisi ollut. Samoin lomilla olin sukulaisissa tai leireillä jos vanhemmilla ei ollut lomaa, ei tosiaan ollut mitään pitkiä yksinoloja alakouluikäisenä.

Asuimme omakotitaloalueella keskisuuressa kaupungissa ja saimme varmasti ulkoilla vapaammin kuin nykylapset mutta ei silloinkaan kukaan 3-vuotiasta ilman valvontaa jättänyt tai isompien lasten valvottaviksi.

Ehkä minulla sitten on ollut poikkeuksellisen välittävät vanhemmat mutta aika vierailta kuulostavat monet tämän ketjun jutut.

Sama. Olen syntynyt v. -70 ja todellakin pidettiin huolta eikä yksin lähdetty/päästetty turvallista omakotitaloaluetta pidemmälle ennen kouluikää. Kotona oltiin ennen pimeää. Telkkaria katsottiin harvoin ja todellakin vain lapselle sopivaa. Tulen ja veitsien yms. kanssa oltiin supervarovaisia. Uimaan lähdettiin vain vanhempien kanssa tai järkättiin joku isompi mukaan. Mulla nuorempi sisarus, josta vanhemmat pyysivät huolehtimaan parin viikon ajan muutaman tunnin päivässä kesälomalla kun olin 14. Sain siitäkin tuntuvan palkkion.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen 60- luvun lopulla syntynyt. Äitini oli alkoholisti ja isäni reissutöissä, joten aivan älyttömän omatoiminen olen ollut jo pienestä pitäen. Tai siis olen joutunut olemaan vasten tahtoani. Kun muistelen lapsuuttani, niin en muista juurikaan aikuisen läsnäoloa. Aina kotona yksin pienempien sisarusten kanssa; nälässä, itkevä vauva häkkisängyssä märissään tai sitten kavereiden kanssa ties missä; uimassa, metsissä, pyöräilemässä. Muistan joskus lähteneeni, ehkä 3-4v ikäisenä, jossa olin "hoidossa" jossain epämääräisessä perheessä, kävellen kotiini. Jossakin vaiheessa matkaani poliisiauto noukki minut kyytiin. Minut vietiin poliisiasemalle, sain kiltiltä poliisilta punaista Jaffaa, samalla kun minulta selviteltiin kuka olen ja minne menossa. Vanhempani, jotka olivat reissussa useampia viikkoja, eivät koskaan saaneet tietää tästä tapauksesta.

Muistan myös bussimatkan maalta isovanhempien luota kotiin. Olin varmaan 4-5v . Bussimatka oli n. 400km ja bssin vaihto Helsingissä. Edelleen muistan huoleni siitä, että osaanko vaihtaa bussia oikeassa paikassa. Olin koko monituntisen matkan valppaana ja huolissani siitä, että pääsenkö kotiin.

Siitä tulikin mieleeni, että mummo laittoi minut yksin kangasostoksille sinä kesänä. Papan traktorin lavalla kylälle ja sitten itse yksin seteli kourassa kyläkauppaan ostamaan mekkokangasta. Määrä oli kirjoitettu lapulle. Kun palasin kankaan kanssa ( yksin kävellen tietysti), niin alkoi päivittely, että tuollaisenko olin ostannut!

Paljon muutakin aivan käsittämätöntä heitteille jättöä tapahtui elämässäni lapsena. Siitä on jäänyt jokin outo kalvava ikävä ja turvattomuus sieluuni.

sinulle:

Valitsemasi evästeasetukset estävät tämän sisällön näyttämisen. Nähdäksesi sisällön sinun on hyväksyttävä Sanoman sisällönjakelukumppanien evästeet. Hyväksynnän jälkeen voimme näyttää sinulle sisältöä mm. YouTubesta, Facebookista, Twitteristä ja Instagramista.

Anna lupa evästeille

Kiitos❤ tämä sai kyyneleeni ryöppyämään jostakin todella syvältä.

Vierailija kirjoitti:

" Pikkuveljeni ei ollut kesällä hoidossa, koska minulla oli lomaa koulusta."

Ei ristus.

Oikeesti.

Minullakin oli niin, että kun äiti meni töihin, piti minun olla pikkusiskon kanssa kesällä. Alkoi siis heti ensimmäisenä kesälomapäiväni. Ensimmäisenä tällaisena kesänä siskoni oli viisi ja minä 11. Se oli minusta kamalaa. Joka tapauksessa, voisitko vähän avata tätä Ei ristus -kommenttiasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Yksi kerta oli sellainen, kun äiti lukitsi minut ulos talvi-iltana ilman ulkovaatteita. Olin unohtanut taloyhtiön pihalle jotain, joten kuljeskelin siellä kylmässä ja pimeässä etsimässä koska ilman sitä ei ollut kotiin takaisin tulemista.

Jossain vaiheessa äiti sitten tajusi että yksin kylmässä talvi-illassa sisävaatteissa kulkeva lapsi saattaa herättää huolta naapureissa, ja raivoissaan kävi hakemassa minut sisään.

2000-luvulla tuollainen vielä veteli, mutta toivottavasti ei enää.

Mua niin alkoi itkettää tämä :'( Siis kyllä mullakin välillä menee hermo kun oma lapsi on sellainen unohteleva rohvessori, mutta ei tulisi mieleenkään laittaa vähissä vaatteissa pimeään palelemaan. Varsinkaan kun tuon oman tapauksessa - kuten tuskin sinunkaan - kyse ei ole tahallisuudesta, vaan luonteenpiirteestä. Voi pientä sinua, voisinpa halata ❤️

No ei nyt sentään itkun asia ole.

Onhan näissä varmasti suuri ero sukupolvien välissä. Olen itse syntynyt-72, ja isosiskoni - 68 ja olemme soudelleet mökillä päivät pitkät ilman pelastusliivejä, pyöräilleet aamusta iltaan ympäri kyliä, matkustaneet ilman turvavöitä, viettäneet illat ilman vanhempia (jotka olivat superhyviä, olivat vaan töissä) jne. Minä muutin kotoa 15-vuotiaana, ja virheitä tein, mutta selvisin, kaikki ilman kännykkäaikaa.

Siskoni ei lapsia tehnyt, mutta omani syntyivät - 95, - 00, ja - 02, ja vaikka he ovat vielä saaneet remuta jonkun verran, turvallisissa raamessa ja lähimetsissä, ei olisi tullut mieleenkään pistää keskenään esim. rannalle, nykyhetkestä puhumattakaan. Vaikka se omassa lapsuudessa oli aivan luonnollista, ja koen eläneeni hyvän ja turvatun lapsuuden.

En laskisi lastani yöuinnille syjäiselle uimarannalle jossa kesäöinä melskasi känniporukat!

Kerrankin kaverin kanssa mentiin uimaan  ja siellä oli hirveä räyhääminen päällä laiturilla, katsottiin kaverin kanssa toisiamme että mennäänkö pois ja silloin nuoren miehen ääni huusi "Menkää vaan uimaan, ei me tehdä teille mitään!"  No eivät tehneetkään, mutta oli aika turvaton olo kun kaljapullot lenteli veteen ja yksi tyrkkäsi täysissä pukeissa olleen kaverinsa laiturilta ja potkaisi päähän kun tämä yritti takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Suurin vaara oli pyöräily ilman kypärää, sehän ei tosin ollut vanhempien vika kun moisia kypäriä ei varhaislapsuudessani oltu vielä keksittykään. Minulle ei itselleni onneksi käynyt mitään, mutta kaverin veli kaatui pyörällä kivikkoon ja alkoi saada sen jälkeen epileptisiä kohtauksia, oli myös hirmu vihainen koko ajan eli kunnon iskun vissiin sai.

Aivovamman se sai.

Mun serkku (1v8kk) oli meillä viikon hoidossa, kun vanhempansa ja isommat sisaruksensa olivat jossain ulkomailla. Mä hoidin päivät veljiäni (9 v.ja vajaa 5 v.), kun vanhempani olivat töissä. Tein ruuat, nukutin serkun päiväunille jne. Olin itse 12 v.

Näkki vie kirjoitti:

Meille lapsuudessa 80-luvulla aina sanottiin että jos hukutte, saatte selkäänne. Tuossa se selkään saaminen oli isompi pelote kuin hukkuminen.

Heti kun oppi uimaan sai polkea pitkänkin matkan päähän mille lie lammille ja louhoksille uimaan. Omaani en päästäisi missään nimessä.

Toki lapsuudesta ja nuoruudesta on jäänyt mieleen että toisista pidettiin huoli eikä koskaan tehty asioita ilkeyttämme. Ei taida tänä päivänä enää olla...

Ei se ollut isompi pelote. Hukkumiskuolemat ovat vähentyneet suoraviivaisesti.

Hoidin pikkuveljeä vuonna 1999 kesälomalla reilun viikon yksin, kun vanhempamme olivat työmatkalla Ranskassa. Minä olin 14 ja veljeni juuri täyttänyt 4. Porukat ostivat kaapit täyteen ruokaa ja rahaa jättivät muistaakseni 200mk hätätapausta varten, nykyrahassa siis alle 50 euroa.

Minulla ei ollut kännykkää, mutta sähköpostilla sain yhteyden vanhempiin ja lankapuhelimella piti soittaa mummolle jos tuli joku akuutti hätä. Muistan kuinka mentiin veljen kanssa lähijunalla Helsingin keskustaan tapaamaan ystäviäni ja syömään kebabia 😂

Nyt itse 13-vuotiaan ja 3-vuotiaan äitinä en usko, että hilpaisen ensi kesänä viikoksi ulkomaille ja jätän lapset keskenään selviämään. 🤨 Tosin vanhempani kyllä nykyään kauhistelevat ihan itsekin silloista toimintaansa.

Ehkä hulluinta oli että saatiin ajaa yksin siskon kanssa moottoriveneellä saaresta kauppasaareen, kun ikää oli 5v ja 8v. Matkaa oli pari meripeninkulmaa ja reitillä väylä. Sentään oli pelastusliivit.

Mä olin 9 v kun äitin työ muuttui päivätyöksi, oli aiemmin tehnyt pelkkää yötyötä. Mun vanhemmilla oli maatila ja perustilanne oli se, että kun äiti tuli kotiin töistä, niin meidän piti olla joko hiljaa sisällä tai leikkiä ulkona, että äiti saa nukkua. Isä oli navetalla, metsätöissä tai pellolla.

9 v kesällä perheen ja tilan ruoanlaitto tuli mun hommaksi. Meillä oli jotain rakennusmiehiä ja maatöousharjoittelijöita ja mun hommaa oli laittaa joka päivä aamupäiväkahvit, lounas ja iltapäiväkahvit. Välillä ne kahvit piti sinkuttaa fillarilla vielä jonnekin pellonlaitaan. Heinäkuusta alkaen lounaan teko alkoi siitä, että perunat piti nostaa maasta.

Tää oli 1970-luvulla. Mun miesystävä aina huomauttaa välillä, että aina ei tarvitse pärjätä yksin, joku toinen saattaa haluta auttaa. Mutta mä olen oppinut tekemään paljon töitä ja yksin pärjäämään.

Tosi vaikeaa katkoa tuota perintöä. Vanhempi lapsistani on todella tunnollinen ja kantaa tätä perintöä. Mä yritän olla henkisesti lähempänä enkä vaadi lapsilta niin paljon; toki kumpikin vaatii itseltään. Harrastavat kilpaurheilua, en ole kumpaakaan ohjannut tai vaatinut. Esikoinen selvitti itselleen lajin ja lähti harrastamaan, kuopus seurasi perässä.