Hölmöin lasten paapominen, mitä olet todistanut?

Vierailija kirjoitti:

Ruoan pilkkominen, leipien voitelu ja maidon kaataminen 8-vuotiaalle, terveelle lapselle.

Ei tämä vielä mitään. Kaverini äiti teki tämän saman 15-vuotiaalle tyttärelleen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5

Vierailija kirjoitti:

6-7 vuotiaat lapset, joita kuljetetaan rattaissa saa jostain syystä ärtymykseni pintaan, huhhuh mitä paapomista.

Ääliö. On varmaan liikuntavammainen lapsi.

Oon samaa mieltä, että isoja lapsia ei tarvii rattaissa työnnellä, mutta aina ei tiedä mitä taustalla on. Esim mulle tuli vanhempi nainen mäkättämään vuosia sitten, että noin isoa lasta työnnät rattaissa. Totesin vain, että raskaanako pitäisi kantaa melkein 5 vuotiasta lasta, jonka jalka on murtunut ja keppien käyttö liukkaalla kadulla ei onnistu. No hiljeni aika äkkiä tää rouva

Olen kärrännyt 6-vuotiaan sairaana terveyskeskukseen pikkusisaruksen rattaissa, kun ei olisi jaksanut kävellä. Ja mikä vielä pahempaa, samalla kannoin selässä kantoliinassa sen 3-vuotiaan jotta ehdittäisiin lyhyellä varoajalla saadulle akuuttiajalle. Joku mummeli näki asiakseen tulla ojentamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

5

Vierailija kirjoitti:

6-7 vuotiaat lapset, joita kuljetetaan rattaissa saa jostain syystä ärtymykseni pintaan, huhhuh mitä paapomista.

Ääliö. On varmaan liikuntavammainen lapsi.

Oon samaa mieltä, että isoja lapsia ei tarvii rattaissa työnnellä, mutta aina ei tiedä mitä taustalla on. Esim mulle tuli vanhempi nainen mäkättämään vuosia sitten, että noin isoa lasta työnnät rattaissa. Totesin vain, että raskaanako pitäisi kantaa melkein 5 vuotiasta lasta, jonka jalka on murtunut ja keppien käyttö liukkaalla kadulla ei onnistu. No hiljeni aika äkkiä tää rouva

Olen kärrännyt 6-vuotiaan sairaana terveyskeskukseen pikkusisaruksen rattaissa, kun ei olisi jaksanut kävellä. Ja mikä vielä pahempaa, samalla kannoin selässä kantoliinassa sen 3-vuotiaan jotta ehdittäisiin lyhyellä varoajalla saadulle akuuttiajalle. Joku mummeli näki asiakseen tulla ojentamaan.

Mulle on tultu myös mäkättämään samasta asiasta, kun vein astmaa sairastavaa lasta lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä totta vai legendaa, mutta pahin paapominen lienee vanhempi, joka otti Afrikan tähdestä kaikki rosvo-kiekot pois, ettei lapselle tulisi pelatessa paha mieli.

Mä voisin kuvitella että olisin toiminut näin. Meillä toiselle lapselle tällaiset peli- ja kilpailupettymykset oli 4-6-vuotiaana tosi hankalia. En häviä tahallani, en suostu sääntöjen muutteluun tai siirtojen perumiseen kesken pelin. Jos pelissä pienen itkun paikka on se että

a) joku muu ehtii kiekolle jolle ajattelit meneväsi

b) joku muu saa (arvokkaan) timantin

c) joku muu pääsee ekana sinne päätyyn mistä saa 500 puntaa

d) joku muu löytää Afrikan tähden

e) joku muu voittaa

f) varsinkin jos joku muu voittaa hevonsenkengällä

g) rosvo vie kaikki rahat mikä tuntuu kaikista epäreiluimmalta

...niin ei liene vielä ratkaisevaa jos tuon g) kohdan deletoi väliaikaisesti? Itse ainakin pidin tärkeänä että pelaamista jatketaan, häviämistä ja pettymysten sietoa harjoitellaan ja että en itse polta käämejäni siinä matkalla liian pahasti. Tämän vuoksi esim. kieltäydyin jossain vaiheessa tietyistä peleistä (esim. shakki josta tuli pahimmat kilarit) "ettei tulisi paha mieli" koska se vaati itseltä aika paljon että pelaaminen säilyy kokonaisuutena mielekkäänä. Jos se olisi vaatinut rosvojen poistoa, olisin voinut tehdäkin niin.

Pahinta paapomista on tehdä kaikki aikuisen lapsen puolesta. Otetaan se 3 vko ikäinen vauva yökylään, että vanhemmat saavat nukkua, ei kyläillä lapsella, vaan siivotaan tämän koti lapsen ohjatessa, mitä haluaa siivottavan (pese tänään ikkunat ja vie matot ulos, ylihuomenna voit siivota saunan ja viimeksi jätit siellä lauteiden alapinnat pesemättä, pese ne edes nyt kunnolla..), jätetään omat mökkilomat väliin ja annetaan mökki lapsen perheen käyttöön jne.

Joku tasajalkaa hyppiminen tai leipien voitelu ei ole mitään verrattuna tähän paapomiseen, jota melkein kaikki 80-luvun jälkeen syntyneet pitävät itsestäänselvänä. Tietenkin äiti siivoaa meillä ja tietenkin meillä on isän auto käytössä, eihän me muuten saada parisuhdeaikaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Mitä mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Tuo äiti kasvatti selviytyjän, joka ei jää rypemään pettymykseen, vaan ryhtyy heti miettimään, miten tilanteen voi ratkaista. Voit olla ongelmakeskeinen ja lohduttaa, että harmi, kun et saanut piparkakkutaloa. Tai sitten olet ratkaisukeskeskeinen ja muistutat, että sellaisen voi ostaa.

Millaisen lapsen sinä haluat kasvattaa, itsesäälissä rypevän lohdutettavan vai sellaisen, joka miettii seuraavan siirron, joka ei kuitenkaan loukkaa muita.

Siis voiko joku ihminen oikeasti olla näin yössä?

Ei tuo ollut millään lailla ratkaisukeskeistä, vaan ainoastaan juuri sitä typerää paapomista. Eihän tuossa lapsi edes tehnyt elettäkään oman ratkaisunsa eteen, vaan äiti kiirehti vierestä " pyyhkimään per%een".

Ihan vinkkinä: myös pettymystensietokyky on ihan erinomainen asia kasvattaa lapselle. Siis lohduttaa lasta, että nyt kävi näin, arpaonni on sellaista. Mutta sitten voi siihen päälle tosiaan ehdottaa, että mikä olisi sellainen asia, mitä voitaisiin tehdä, jotta lapselle tulisi parempi mieli? Haluaisiko että vaikka lähempänä joulua leivottaisiin yhdessä piparitaloa tms.

Se ei todellakaan ole millään lailla ratkaisukeskeistä kaivaa lompakko esiin ( näitä on nähty, jotka haluaisi ostaa lapsen kavereiden leluja, ettei omalle tulisi paha mieli), ja samoin voi jessus, siis oikeastiko sinä (?) Tai se yksi aiempi vastaaja kuvittelee, että pettymys on jo koettu, kun lapsi on saanut sen huutoraivarin, jonka jälkeen äiti hakee sen kuun taivaalta, ettei piltin paha mieli vaan jatku????? Kun ei, se ei todellakaan mene niin. Pettymys on koettu silloin, kun lapsi on kokenut sen, että aina ei saa mitä haluaa, ja siitä päästään yli.

APUA!!

Varmasti kuljen ihan yössä, koska olen opettanut lapsille, että pettymyksiin ei jäädä rypemään. Sinä puolestasi opetat, että pettymykseen pitää sopeutua ja että se on jonkinlainen vallitseva olotila, josta ei pääse pois.

Mitä eroa lohdutuksessa on sillä, että ehdottaa piparkakkutalon ostamista tai ehdottaa sen leipomista? Lopputulos on ihan sama sille lapselle, joten ihan en nyt ymmärrä, miksi sinun lohdutuksesi on jotenkin parempi lohdutus ja lapsi oppii paremmin sietämään pettymyksiä.

Tiesithän, että elämässään onnellisimmat ihmiset eivät pelkää pettymyksiä, koska heitä ei ole opetettu sietämään niitä, vaan etsimään ratkaisu jatkaa eteenpäin. Sinun tavallasi kasvatetaan lapsia, jotka jäävät kiinni pettymykseen kuvitellen sen olevan ainoa tapa elää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Mitä mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Tuo äiti kasvatti selviytyjän, joka ei jää rypemään pettymykseen, vaan ryhtyy heti miettimään, miten tilanteen voi ratkaista. Voit olla ongelmakeskeinen ja lohduttaa, että harmi, kun et saanut piparkakkutaloa. Tai sitten olet ratkaisukeskeskeinen ja muistutat, että sellaisen voi ostaa.

Millaisen lapsen sinä haluat kasvattaa, itsesäälissä rypevän lohdutettavan vai sellaisen, joka miettii seuraavan siirron, joka ei kuitenkaan loukkaa muita.

Siis voiko joku ihminen oikeasti olla näin yössä?

Ei tuo ollut millään lailla ratkaisukeskeistä, vaan ainoastaan juuri sitä typerää paapomista. Eihän tuossa lapsi edes tehnyt elettäkään oman ratkaisunsa eteen, vaan äiti kiirehti vierestä " pyyhkimään per%een".

Ihan vinkkinä: myös pettymystensietokyky on ihan erinomainen asia kasvattaa lapselle. Siis lohduttaa lasta, että nyt kävi näin, arpaonni on sellaista. Mutta sitten voi siihen päälle tosiaan ehdottaa, että mikä olisi sellainen asia, mitä voitaisiin tehdä, jotta lapselle tulisi parempi mieli? Haluaisiko että vaikka lähempänä joulua leivottaisiin yhdessä piparitaloa tms.

Se ei todellakaan ole millään lailla ratkaisukeskeistä kaivaa lompakko esiin ( näitä on nähty, jotka haluaisi ostaa lapsen kavereiden leluja, ettei omalle tulisi paha mieli), ja samoin voi jessus, siis oikeastiko sinä (?) Tai se yksi aiempi vastaaja kuvittelee, että pettymys on jo koettu, kun lapsi on saanut sen huutoraivarin, jonka jälkeen äiti hakee sen kuun taivaalta, ettei piltin paha mieli vaan jatku????? Kun ei, se ei todellakaan mene niin. Pettymys on koettu silloin, kun lapsi on kokenut sen, että aina ei saa mitä haluaa, ja siitä päästään yli.

APUA!!

Varmasti kuljen ihan yössä, koska olen opettanut lapsille, että pettymyksiin ei jäädä rypemään. Sinä puolestasi opetat, että pettymykseen pitää sopeutua ja että se on jonkinlainen vallitseva olotila, josta ei pääse pois.

Mitä eroa lohdutuksessa on sillä, että ehdottaa piparkakkutalon ostamista tai ehdottaa sen leipomista? Lopputulos on ihan sama sille lapselle, joten ihan en nyt ymmärrä, miksi sinun lohdutuksesi on jotenkin parempi lohdutus ja lapsi oppii paremmin sietämään pettymyksiä.

Tiesithän, että elämässään onnellisimmat ihmiset eivät pelkää pettymyksiä, koska heitä ei ole opetettu sietämään niitä, vaan etsimään ratkaisu jatkaa eteenpäin. Sinun tavallasi kasvatetaan lapsia, jotka jäävät kiinni pettymykseen kuvitellen sen olevan ainoa tapa elää.

Ero on siinä, että lapsen on hyvä oppia säätelemään tunteitaan muutenkin kuin saamalla mitä haluaa. Surusta voi päästä eteenpäin herättämättä ketään kuolleista, vihasta kostamatta ja pettymyksestä saamatta sitä mitä keksi hetkellisesti haluta.

Väärin on opettaa lapselle että jokainen mieleen juolahtava halu on tarve.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aika kova paapomaan kun lapset olivat ihan pieniä. Myös miestä paapoin aika usein mm. tekemällä ruuat valmiiksi ja tarjoilemalla ne. Nyt lapset ovat 10 ja 12 ja ovat koulun aloittamisesta asti itse huolehtineet välipalansa sekä tekevät myös minulle väli- ja iltapalat ja pyydettäessä tuovat vettä tms ilman mutinoita. Ovat aika kuuliaisia ja tottelevaisia vaikka 12v on jo todella pahassa esimurkkuvaiheessa. Ei ole koskaan loukannut meitä vanhempia vaikka pahoja riitoja onkin ollut, ja itse oletin että ne "haista paska h****" -jutut kuuluvat jokaisen esiteinin kiukkuiluihin, pohjaten siihen mitä olen kuullut... Olen miettinyt, että olisikohan tuo paapominen ja auttaminen ollut osaltaan syy sille, että lapset nyt kasvettuaan innokkaasti auttavat myös meitä vanhempia pienillä arkisilla asioilla, oma-aloitteisesti. Heiltä on kyllä aina vaadittu, usein leikin varjolla, kotitöiden yms. tekoa.

Kyse ei aina ole siitä että minä/mies/lapset olisimme laiskoja, jos tyttö tekee minulle vaikka välipalan tai itse teen lapsille jotain spesiaalimpaa (vaikka ostan yllätysherkun tai pienen lahjan), mutta se on vaan äärimmäisen mukava tunne kun toinen tulee ajatelleeksi myös minua. Siihen ollaan yritetty panostaa ja vaalia sitä, ettei mikään ole myöskään itsestäänselvyys eikä kukaan meistä odota jatkuvaa palvelua.

:D IHana! <3

Odotahan muutama vuosi vielä :D

Perheissä, joissa on reilut ja ymmärtävät vanhemmat sekä läheiset suhteet, teinikiukut pysyvät rajoissaan. Siis tarkoitan, että vaikka olisikin todella rajuja kiukkuja, niin se "perussuhde" tai kunnioitus ei katoa sieltä mihinkään eikä teini etäänny vanhemmistaan vaikka hakeekin rajoja ja itsenäistyy. Omalla teinillä oli todella vaikeaa kapinointia ja hullujakin päähänpistoja, mutta aina hyvinä päivinä hän keitteli minulle aamukahvit tai osti kukkia, ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Nyt on 20v ja  olemme aika lailla parhaat kaverit.

Itsellä taas ei ollut koskaan perusturvallisuutta tai läheistä suhdetta äitiin, joten teini-iässä erkaannuimme ja edelleen minusta on vaikeaa osoittaa äidille hellyyttä tai edes sanoa, että rakastan. On hankala pyytää anteeksi, toivottaa hyvää äitienpäivää tai ostaa lahjoja, kun äiti on aina ollut lähinnä se joka hoitaa perustarpeet mutta muuten ei ota minuun mitään kontaktia.

Saarimökillä uimataitoiset lapset pitää olla pelastusliiveissä, kun menevät 5m lähemmäs rantaa :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Mitä mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Tuo äiti kasvatti selviytyjän, joka ei jää rypemään pettymykseen, vaan ryhtyy heti miettimään, miten tilanteen voi ratkaista. Voit olla ongelmakeskeinen ja lohduttaa, että harmi, kun et saanut piparkakkutaloa. Tai sitten olet ratkaisukeskeskeinen ja muistutat, että sellaisen voi ostaa.

Millaisen lapsen sinä haluat kasvattaa, itsesäälissä rypevän lohdutettavan vai sellaisen, joka miettii seuraavan siirron, joka ei kuitenkaan loukkaa muita.

Siis voiko joku ihminen oikeasti olla näin yössä?

Ei tuo ollut millään lailla ratkaisukeskeistä, vaan ainoastaan juuri sitä typerää paapomista. Eihän tuossa lapsi edes tehnyt elettäkään oman ratkaisunsa eteen, vaan äiti kiirehti vierestä " pyyhkimään per%een".

Ihan vinkkinä: myös pettymystensietokyky on ihan erinomainen asia kasvattaa lapselle. Siis lohduttaa lasta, että nyt kävi näin, arpaonni on sellaista. Mutta sitten voi siihen päälle tosiaan ehdottaa, että mikä olisi sellainen asia, mitä voitaisiin tehdä, jotta lapselle tulisi parempi mieli? Haluaisiko että vaikka lähempänä joulua leivottaisiin yhdessä piparitaloa tms.

Se ei todellakaan ole millään lailla ratkaisukeskeistä kaivaa lompakko esiin ( näitä on nähty, jotka haluaisi ostaa lapsen kavereiden leluja, ettei omalle tulisi paha mieli), ja samoin voi jessus, siis oikeastiko sinä (?) Tai se yksi aiempi vastaaja kuvittelee, että pettymys on jo koettu, kun lapsi on saanut sen huutoraivarin, jonka jälkeen äiti hakee sen kuun taivaalta, ettei piltin paha mieli vaan jatku????? Kun ei, se ei todellakaan mene niin. Pettymys on koettu silloin, kun lapsi on kokenut sen, että aina ei saa mitä haluaa, ja siitä päästään yli.

APUA!!

Varmasti kuljen ihan yössä, koska olen opettanut lapsille, että pettymyksiin ei jäädä rypemään. Sinä puolestasi opetat, että pettymykseen pitää sopeutua ja että se on jonkinlainen vallitseva olotila, josta ei pääse pois.

Mitä eroa lohdutuksessa on sillä, että ehdottaa piparkakkutalon ostamista tai ehdottaa sen leipomista? Lopputulos on ihan sama sille lapselle, joten ihan en nyt ymmärrä, miksi sinun lohdutuksesi on jotenkin parempi lohdutus ja lapsi oppii paremmin sietämään pettymyksiä.

Tiesithän, että elämässään onnellisimmat ihmiset eivät pelkää pettymyksiä, koska heitä ei ole opetettu sietämään niitä, vaan etsimään ratkaisu jatkaa eteenpäin. Sinun tavallasi kasvatetaan lapsia, jotka jäävät kiinni pettymykseen kuvitellen sen olevan ainoa tapa elää.

Nyt taisi mennä aika pahasti tunteisiin :D lapsi oppii että pettymys on vallitseva olotila jos se ei saa kaikkea mitä haluaa, hohoijaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olin aika kova paapomaan kun lapset olivat ihan pieniä. Myös miestä paapoin aika usein mm. tekemällä ruuat valmiiksi ja tarjoilemalla ne. Nyt lapset ovat 10 ja 12 ja ovat koulun aloittamisesta asti itse huolehtineet välipalansa sekä tekevät myös minulle väli- ja iltapalat ja pyydettäessä tuovat vettä tms ilman mutinoita. Ovat aika kuuliaisia ja tottelevaisia vaikka 12v on jo todella pahassa esimurkkuvaiheessa. Ei ole koskaan loukannut meitä vanhempia vaikka pahoja riitoja onkin ollut, ja itse oletin että ne "haista paska h****" -jutut kuuluvat jokaisen esiteinin kiukkuiluihin, pohjaten siihen mitä olen kuullut... Olen miettinyt, että olisikohan tuo paapominen ja auttaminen ollut osaltaan syy sille, että lapset nyt kasvettuaan innokkaasti auttavat myös meitä vanhempia pienillä arkisilla asioilla, oma-aloitteisesti. Heiltä on kyllä aina vaadittu, usein leikin varjolla, kotitöiden yms. tekoa.

Kyse ei aina ole siitä että minä/mies/lapset olisimme laiskoja, jos tyttö tekee minulle vaikka välipalan tai itse teen lapsille jotain spesiaalimpaa (vaikka ostan yllätysherkun tai pienen lahjan), mutta se on vaan äärimmäisen mukava tunne kun toinen tulee ajatelleeksi myös minua. Siihen ollaan yritetty panostaa ja vaalia sitä, ettei mikään ole myöskään itsestäänselvyys eikä kukaan meistä odota jatkuvaa palvelua.

:D IHana! <3

Odotahan muutama vuosi vielä :D

Perheissä, joissa on reilut ja ymmärtävät vanhemmat sekä läheiset suhteet, teinikiukut pysyvät rajoissaan. Siis tarkoitan, että vaikka olisikin todella rajuja kiukkuja, niin se "perussuhde" tai kunnioitus ei katoa sieltä mihinkään eikä teini etäänny vanhemmistaan vaikka hakeekin rajoja ja itsenäistyy. Omalla teinillä oli todella vaikeaa kapinointia ja hullujakin päähänpistoja, mutta aina hyvinä päivinä hän keitteli minulle aamukahvit tai osti kukkia, ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Nyt on 20v ja  olemme aika lailla parhaat kaverit.

Itsellä taas ei ollut koskaan perusturvallisuutta tai läheistä suhdetta äitiin, joten teini-iässä erkaannuimme ja edelleen minusta on vaikeaa osoittaa äidille hellyyttä tai edes sanoa, että rakastan. On hankala pyytää anteeksi, toivottaa hyvää äitienpäivää tai ostaa lahjoja, kun äiti on aina ollut lähinnä se joka hoitaa perustarpeet mutta muuten ei ota minuun mitään kontaktia.

Pointtipa olikin siinä, että tuo ikä on sitä seesteisintä aikaa lapsiperheessä. Että katsotaan sitten muutaman vuoden päästä uudestaan ;) Itsekin tiedät omasta kokemuksestasi että 11-13-vuotiaan käytös ei ole pysyvä asiaintila ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt tule mieleen mitään tämän kummempaa, vaikka varmasti olen todistanut sellaista. Mutta ihan normaalina toimintana ilmeisesti nykyään pidetään sitä, että synttäreille tullessa tuodaan lahjat myös sankarin sisaruksille, ettei vaan tule paha mieli. Tätä harrastavat etenkin lasten isovanhemmat, mutta myös nuoremmat sukulaiset. Mielestäni sisarusten on hyvä oppia, että jokaisella on omalla vuorollaan juhlapäivä ja jokainen saa lahjoja omalla vuorollaan.

Olen samaa mieltä. Siksi on outoa, kun antaessani pojalle 500 e lahjaksi syntymäpäivänä, niin miniä ryhtyy suunnittelemaan, mitä he rahalla tekevät. Pitää muistuttaa, että se on lahja synttärisankarille, miniän pitää ymmärtää odottaa omaa juhlaansa.

Älä yritä kontrolloida aikuisen jälkeläisesi elämää, älä varsinkaan hänen parisuhdettaan.

Vaikuttaa siltä, että tässä puolisoilla on yhteiset rahat.

Asia ei kuulu sinulle, joten pidä leipäläpesi kiinni.

Minulla on yksi kaveri, vieläpä lastentarhanope, jolle aina tekee mieli sanoa, että rentoudu nyt hyvänen aika ja anna lasten mennä. Meillä on molemmilla samanikäiset lapset ja omani saavat kiipeillä ja juosta ulkona. Tietyissä rajoissa toki. Kaveri komentaa ja vahtii lapsiaan ihan koko ajan. Tyyliin; varo kivi! Varo nokkonen! Varo siellä voi olla ampiainen! Älä juokse! Nyt varovasti! Tämä on porukassa tosi rasittavaa, kun yksi tauotta komentaa ja muut äidit yrittävät jutella jostain. ( kaikkien lapset ihan normaaleja 4-8v) Sitten tämä äiti välillä ihmettelee kun toinen lapsistaan on niin kömpelö. Saa myös draamakohtauksia, esim. kesällä lapsensa tippui ruohikolle riippukeinusta. Pudotus oli n 20cm. Kauhea huuto ja suuttui kaikille. Lapsi ei loukannut.

No, anna sen lapsen mennä ihan itse ja joskus vaikka kiivetä johonkin, saattaisi motoriikka kohentua!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei nyt tule mieleen mitään tämän kummempaa, vaikka varmasti olen todistanut sellaista. Mutta ihan normaalina toimintana ilmeisesti nykyään pidetään sitä, että synttäreille tullessa tuodaan lahjat myös sankarin sisaruksille, ettei vaan tule paha mieli. Tätä harrastavat etenkin lasten isovanhemmat, mutta myös nuoremmat sukulaiset. Mielestäni sisarusten on hyvä oppia, että jokaisella on omalla vuorollaan juhlapäivä ja jokainen saa lahjoja omalla vuorollaan.

Olen samaa mieltä. Siksi on outoa, kun antaessani pojalle 500 e lahjaksi syntymäpäivänä, niin miniä ryhtyy suunnittelemaan, mitä he rahalla tekevät. Pitää muistuttaa, että se on lahja synttärisankarille, miniän pitää ymmärtää odottaa omaa juhlaansa.

Älä yritä kontrolloida aikuisen jälkeläisesi elämää, älä varsinkaan hänen parisuhdettaan.

Vaikuttaa siltä, että tässä puolisoilla on yhteiset rahat.

Asia ei kuulu sinulle, joten pidä leipäläpesi kiinni.

Kalikka kalahti... Lahja kuuluu LAHJAN SAAJALLE. Piste.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruoan pilkkominen, leipien voitelu ja maidon kaataminen 8-vuotiaalle, terveelle lapselle.

Kun äiti ei ole lähettyvillä, lapsi käyttäytyy ikäisensä tavoin. Mutta kun esim. äiti tulee hakemaan lastaan kylästä, alkaa lapsi lässyttää ja taantuu päiväkoti-ikäisen tasolle.

Mun äiti antaa mulle välillä ruuan eteeni edelleen ja olen 38-vuotias, äiti itsekin 😅 Ja minäkin passaan omia lapsiani ja varmaan tulen niin aina tekemään kuten äitini tekee minulle. Ihan omatoiminen silti olen, samoin kun omat lapseni. Joten ei kai tuo niin vaarallista ole? Pieni rakkauden teko.

8-vuotias on aika pieni vielä. Omani jo lähes täysi-ikäisiä niin siltä kantilta katsottuna vielä pieni.

Millä tavoun tuo on rakkautta?

On se, aikuisista puhuttaessa, jos myös itse arvostaa valmista lautasta edessään, ja toisaalta ei pahoita mieltään salaa jos toiset eivät ymmärrä olla vastavuoroisia ilman että heitä on hiukan autettu ymmärtämään asia.

Jopa hyvin itsekeskeinen ja palveluspihi mieheni on ymmärtänyt lopulta, että hänenkin elämänsä on huomattavasti miellyttävämpää, jos hän ei ylenkatso minun tuomaani lautasta ja on itse valmis tuomaan minulle lautasen mukisematta, jos retkotan väsyneenä sohvalla.

Kutakuinkin kahdeksanvuotiaana poikani oppi, että häneltä odotetaan samaa. Häntä passataan, ja hänen oletetaan passaavan myös vuorollaan.

Iso osa passaajista kylläkin taitaa olla näitä, jotka tekevät itsensä tärkeäksi ja kaikki lopulta kärsivät siitä. Kuten tuo, joka tullaan lounastunnilla ruokkimaan. Jos emäntä on pois pelistä, ukkopaha nääntyy nälkään ennenkuin havahtuu ruokkimaan itseään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työpaikan ”perhepikkujouluissa” arvottiin erään työntekijän Itse tekemä piparkakkutalo paikalla olleiden lasten kesken. Työkaverin noin 4-vuotias lapsi sai kamalan pettymys-kiukkukohtauksen ikäiselleen tyypilliseen tapaan kun arpaonni ei häntä suosinut.

Sen sijaan että äitinsä olisi lohduttanut ja auttanut sietämään pettymystä hän totesi: ”Älä kulta sure. Äiti pyytää että xx (talon leipoja) tekee meille uuden ja ihan samanlaisen talon. Äiti ostaa sulle sellaisen.” Oma lapseni oli silloin vasta vauva, joten muistan miettineeni, että onko tämä toimintatapa, joka kenties itsestänikin tuntuu järkevältä sitten kun äitiyttä on kauemmin plakkarissa ja lapsi isompi. Että se siinä hetkessä vain tuntui minusta uskomattoman typerältä tavalta hoitaa vanhempana tilanne.

No nyt lapseni on jo teini, ja edelleen välillä palaa mieleen tuo curling-vanhemmuuden paraatiesimerkki. Samoin mietin onko vastaava pettymyksen kokemusten totaalinen deletointi kyseisen lapsen elämässä jatkunut aikuisuuteen asti (emme ole olleet vuosiin samassa työpaikassa) ja jos on, niin millainen nuori aikuinen tästä lapsesta on kehittynyt. Vai oliko niin, että tuo oli yksittäinen paniikkiratkaisu äidiltä eikä kuvaa laajemmin hänen kasvatusfilosofiaansa.

Mitä mielestäsi olisi pitänyt tehdä?

Tuo äiti kasvatti selviytyjän, joka ei jää rypemään pettymykseen, vaan ryhtyy heti miettimään, miten tilanteen voi ratkaista. Voit olla ongelmakeskeinen ja lohduttaa, että harmi, kun et saanut piparkakkutaloa. Tai sitten olet ratkaisukeskeskeinen ja muistutat, että sellaisen voi ostaa.

Millaisen lapsen sinä haluat kasvattaa, itsesäälissä rypevän lohdutettavan vai sellaisen, joka miettii seuraavan siirron, joka ei kuitenkaan loukkaa muita.

Siis voiko joku ihminen oikeasti olla näin yössä?

Ei tuo ollut millään lailla ratkaisukeskeistä, vaan ainoastaan juuri sitä typerää paapomista. Eihän tuossa lapsi edes tehnyt elettäkään oman ratkaisunsa eteen, vaan äiti kiirehti vierestä " pyyhkimään per%een".

Ihan vinkkinä: myös pettymystensietokyky on ihan erinomainen asia kasvattaa lapselle. Siis lohduttaa lasta, että nyt kävi näin, arpaonni on sellaista. Mutta sitten voi siihen päälle tosiaan ehdottaa, että mikä olisi sellainen asia, mitä voitaisiin tehdä, jotta lapselle tulisi parempi mieli? Haluaisiko että vaikka lähempänä joulua leivottaisiin yhdessä piparitaloa tms.

Se ei todellakaan ole millään lailla ratkaisukeskeistä kaivaa lompakko esiin ( näitä on nähty, jotka haluaisi ostaa lapsen kavereiden leluja, ettei omalle tulisi paha mieli), ja samoin voi jessus, siis oikeastiko sinä (?) Tai se yksi aiempi vastaaja kuvittelee, että pettymys on jo koettu, kun lapsi on saanut sen huutoraivarin, jonka jälkeen äiti hakee sen kuun taivaalta, ettei piltin paha mieli vaan jatku????? Kun ei, se ei todellakaan mene niin. Pettymys on koettu silloin, kun lapsi on kokenut sen, että aina ei saa mitä haluaa, ja siitä päästään yli.

APUA!!

Varmasti kuljen ihan yössä, koska olen opettanut lapsille, että pettymyksiin ei jäädä rypemään. Sinä puolestasi opetat, että pettymykseen pitää sopeutua ja että se on jonkinlainen vallitseva olotila, josta ei pääse pois.

Mitä eroa lohdutuksessa on sillä, että ehdottaa piparkakkutalon ostamista tai ehdottaa sen leipomista? Lopputulos on ihan sama sille lapselle, joten ihan en nyt ymmärrä, miksi sinun lohdutuksesi on jotenkin parempi lohdutus ja lapsi oppii paremmin sietämään pettymyksiä.

Tiesithän, että elämässään onnellisimmat ihmiset eivät pelkää pettymyksiä, koska heitä ei ole opetettu sietämään niitä, vaan etsimään ratkaisu jatkaa eteenpäin. Sinun tavallasi kasvatetaan lapsia, jotka jäävät kiinni pettymykseen kuvitellen sen olevan ainoa tapa elää.

Olenkohan ihan paatunut nihilisti kun mielestäni elämä on pelkkä jatkuvien pettymysten sarja? Aikuiselämässä pettymysten ja onnistumisten suhde on joku 5:1, ihan päivätasolla tulee p-skaa niskaan jostain suunnasta. Juna peruttu, olet myöhässä, työpaikka meni sivu suun (1000 muun hakijan joukosta), et saanut haluamaasi asuntoa, paino noussut, haluamasi leivät loppu kanttiinista, kissa oksentaa lempimatollesi, tuuli heittää tuulettumassa olleen peitteen lätäkköön, roskapussi vuotaa mehut lattialle ulosviedessä jne. Ihan tajutonta sontatykitystä jatkuvalla soitolla. Parempi kun ei anna lapsille liian ruusuista kuvaa että muka kaikki aina onnistuu (80% ajasta ei)

Pettymysten hyväksyminen ja ratkaisukeskeisyys ei mielestäni sulje toisiaan pois. Lapsi, jolle on aina ostettu se uusi piparkakkutalo, tulee saamaan aika pahasti turpiin kun aikuisena ei aina saakaan sitä työpaikkaa, asuntoa, kumppania, elämäntyyliä jne vaikka miten itkupotkuraivoilisi. Jossain välissä iskee dissonanssi ja masennus, kun kaikki on p-skaa vaikka lapsena luvattiin kuukin taivaalta.

Olen nähnyt kun esikoululainen tuodaan rattailla päiväkotiin, koska lapsi ei jaksa kävellä itse.

Voi ottaako mummon kulti pikkuiten pajan täytekakkua, vai otakko ton tukkaakuojjutetun keksin. Näin eräs tuttuni puhuu lapselapsilleen, 4- ja 6-vuotiaille. 

Pariisissa asuessa näin usein kun isoilla lapsilla oli vielä tutti suussa — siis sellaisilla 4-5 vuotiailla. Muuten lapset oli puettu ihan viimeisen päälle tyylikkäästi ja hyvin aikuismaisesti, mutta tutit oli suussa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ruoan pilkkominen, leipien voitelu ja maidon kaataminen 8-vuotiaalle, terveelle lapselle.

Kun äiti ei ole lähettyvillä, lapsi käyttäytyy ikäisensä tavoin. Mutta kun esim. äiti tulee hakemaan lastaan kylästä, alkaa lapsi lässyttää ja taantuu päiväkoti-ikäisen tasolle.

Mun äiti antaa mulle välillä ruuan eteeni edelleen ja olen 38-vuotias, äiti itsekin 😅 Ja minäkin passaan omia lapsiani ja varmaan tulen niin aina tekemään kuten äitini tekee minulle. Ihan omatoiminen silti olen, samoin kun omat lapseni. Joten ei kai tuo niin vaarallista ole? Pieni rakkauden teko.

8-vuotias on aika pieni vielä. Omani jo lähes täysi-ikäisiä niin siltä kantilta katsottuna vielä pieni.

Millä tavoun tuo on rakkautta?

Hemmottelee ja näkee vaivaa arvostamansa ihmisen eteen, vaikka ihminen ei varsinaisesti tarvitsisikaan apua.

Tekee puolesta ja mitätöi. Tosirakkautta. Not.

En nyt ota kantaa tähän tapaukseen, mutta voi olla myös vallankäyttöä. Itse olen kokenut sitä äidiltäni juuri ruuan kanssa, ja exältäni muissa asioissa 😡

Ap:ta en saa lainattua mutta mikä ihme juttu tuo sokerin syöttäminen mummoilla oikein on?! Omat vanhempani yrittää syöttää (jopa salaa) herkkuja niin lapsille kuin koirille. Aina on jotain varattuna, vaikka nimenomaisesti kielletty. Herkuillako sitä rakkautta ja hyväksyntää yritetään ostaa? Eikö mitään muuta keksitä? Sitten ollaan naama mykkyrällä ja marttyyrinä kun sanotaan ettei tänään ole karkkipäivä, tai ettei koiria syötetä kipeäksi. Ja tosiaan paha mieli heillä, ei lapsilla lainkaan 🙄