Oletko onnistunut lopettamaan alkoholin käytön?

Ei kai niin heikkoa ole olemassakaan: pullo tyhjäks ja loppu!

Minnesota ja aa.

Join tuota ennen joka päivä. Joskus korvasin kännin lääkkeiden päihdekäytöllä. Sekakäyttökin oli tuttua. Aloin juoda vaikeuksiini, mutta lopultahan alkoholisti ei syytä tarvitse. Join, oli syytä tai ei.

Olin kovassa koukussa. Nyt vuosia raitista elämää takana, enkä tahdo palata entiseen.

Mies ryyppäsi alkoholistimääriä kun tavattiin, lähinnä yksin kotona. Oli oikeesti hyvää vauhtia päätymässä sillan alle. Lopetti sit kuin seinään, ei vissiin ollut oikeasti riippuvainen vaan lääkitsi vain pahaa oloaan. Ei ole absolutisti mutta ei myöskään ole juonut kunnon kännejä vuosiin. Kyllä tää kuvio joskus mua mietityttää, nyt sillä ei ole syytä juoda kun ollaan onnellisia, mutta entä jos joskus tulee vaikeaa? Kotoaan saanut ton mallin että alkoholi auttaa jos tuntuu pahalta.

Olen 41 v nainen. En juonut lainkaan kun lapset olivat pieniä. Exäni hoiti sen puolen. Eromme jälkeen kului muutama vuosi, sitten aloin ostamaan muutaman siiderin salaa kaappiin. Vuoden päästä jo tissutin kirkkaita. Esim. miesystävän kanssa tuli riideltyä usein kun provosoiduin helposti humalassa. Lapset tuskin tietävät miten paljon olen juonut, arkena vapaapäivät kuluivat pienessä hiprakassa. Rahaa on mennyt paljon ja nyt on tultu siihen pisteeseen että mitään positiivista fiilistä en juomisesta enää saa. Nyt viikko tipatonta takana, saa pitää peukkuja!

Parin vuosikymmeen päätoimisen juopottelun jälkeen löysin raittiuden AA:n avulla. Tosin en ole lopettanut juomista, olen vain selvin päin juuri nyt, tämän hetken. Tietenkin toivon pysyväni raittiina myös huomenna, mutta sinne asti minä en voi sanoa varmaksi mitään. Nyt olen kuudetta vuotta selvänä ja olen päättänyt, että juon viinaa heti kun saan siihen riittävän hyvän syyn. Riittävän hyvän syyn haaskata rahani ja omaisuuteni, hyvän syyn pilata jälleen kerran ihmissuhteeni, hyvän syyn pilata jäljellä olevan terveyteni. Toivon, että se päivä ei valkene.

Alkoholi tuli mukaan kuvioihin 13-vuotiaana, ja siitä asti koko nuoruuden alkoholia tuli käytettyä, muttei mitenkään "normaalia" enemmän. 17-vuotiaana kuitenkin homma lähti vähän lapasesta, kun elämässä tapahtui pari suurta muutosta ja sain diagnoosin kolmeen eri mielenterveyongelmaan + lääkityksen.

Pikku hiljaa alkoholi alkoi olla suurempi ja suurempi osa elämää, aloin juoda alkoholia joka perjantai tai lauantai ja juominen oli erittäin humalanhakuista. Samalla söin lääkitystäni, ja alkoholin ja kyseisten lääkkeiden yhteisvaikutuksen takia olin humalassa todella agressiivinen (huusin, raivosin, löin ihmisiä ilman syytä, haastoin riita jne). Muistan muutaman kerran, kun silloinen poikaystävä itku kurkussa rukoili etten joisi enää koska olen niin ilkeä humalassa, haistatin vitut ja seuraavana viikonloppuna suunnittelin miten saan juomat hankittua niin ettei poikaystävä saa tietää. Sanomattakin selvää, lähes vuoden suhde meni pian poikki.

Näiden kyseisten lääkkeiden yksi sivuvaikutus mulla oli, että kaikki tunteet katoaa. Kun lopetin lääkkeiden syönnin, niin tajusin että mun elämä on oikeastaan aika perseestä. Niimpä aloin juoda masennukseeni; nyt kaksi kertaa viikonlopun aikana ja suurempia määriä. Näin viikonloppuisin kavereitani ainoastaan sen takia että "olis noloo dokata yksin". Välit parhaaseen ystävääni ja muihin tosi ystäviin viileni, ja aloin haalia ympärilleni ihmisiä jotka myös tykkäsi juoda paljon. Aloin valehdella kaikille siitä, miten mun elämässä menee, perheelle, ystäville, kavereille, työporukalle, psykiatrille ja lääkäreille. Mulla on päiväkirja merkintöjä tältä ajalta, joissa lähes jokaisessa lukee vähintään kerran about näin "Musta tuntuu et jos en saa kohta viiniä, mä kuolen. Nyt on vasta keskiviikko, perjantaihin on niin pitkä aika. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä haluan kuolla. Mut kohta on perjantai, mä saan mun rakkaan viinipullon ja kukaan ei voi erottaa meitä". Nyt ajateltuna, aivan sairasta. Mutta sillon se tuntui normaalilta.

Vajaa puolitoista vuotta sitten olin reissaamassa ulkomailla, ja olin toisena iltana tottakai juomassa. En tiedä miksi ja miten, mutta yhtäkkiä mulle tuli helvetin huono olo, vaikka olin juonu normaalia vähemmän (en siis lähes ikinä oksentanut humalassa). Siinä baarin vessassa halaillessani pönttöä mielessä pyöri vaan ajatus, että tän on pakko loppua. Suurin motivaatio oli kylläkin, että olin tavannut unelmieni miehen.

Sen jälkeen on toki tullu juotua, mutta vain kerran samalla tavalla kuin "ennen vanhaan". Tajusin, että haluan elää normaalia, enkä sellaista missä alkoholia hallitsee kaikkea mitä teen. En myöskään halunnut, että menettäisin poikaystäväni alkoholin vuoksi, taas. Välillä kamppailu on ollu vaikeaa, välillä on mennyt pitkiä aikoja edes miettimättä alkoholia. Nyt olen 18-vuotias, edelleen onnellisesti saman miehen kanssa joka oli suurin syy juomisen lopettamiseen, ja ollut reilu puoli vuotta täysin ilman alkoholia.

Saman ikäiset kaverit ovat tottakai olleet vähän ihmeissään, että kuis ny silleen, kun täähän on just se ikä millon baareissa ravaaminen alkaa. Mutta onneksi, kaikki ovat silti olleet ylpeitä siitä että olen pystynyt lopettamaan kokonaan :)

10v oon juonu joka viikko ainakin kahdet humalat. Jos lomaa niin usemmat alkaen heti aamusta. Viimeisinä vuosina yksin ryyppääminen oli parasta ja vauhti kova. Muisti meni osittain lähes aina ja vessanpönttöä halasin vähintään joka toinen kerta.

Yhtäkkiä alkoi vain kyllästyttää ja nyt on vajaa vuosi mennyt muutamilla känneillä, mutta nekin saa jäädä. Jouluna piti ottaa vain pari ja taas sienen lailla ryystin mitä käsiin sain. Kohtuus tuntuu olevan mahdotonta, joten paras olla täysin ilman.

Mieli on paljon parempi, viikonloput pidempiä ja mukavampia kun tulee tehtyä vaikka mitä. Joskus en tee viikonloppuisin "mitään" ja sekin on ihanampaa selvänä. Töissä jaksaa paremmin ja aika usein maanantaisin työkavereista huomaa että kuka on ottanu vähän enemmän.

Mulla se vaan loppui kuin seinään avioeron jälkeen. Ei ollut enää ketään kantamassa viinaa kotiin. Sitä ennen olin juonut koomakännejä kymmenen vuotta. Raitistuminen jälkeen lihoin tasaisesti 20 kiloa, en tajua miten mut nyt mulla on tynnyrivatsa ja juovana olin laiha.

Kirjoja, joiden avulla juomisesta eroon kokonaan:

Selvästi juovuksissa,

rakkaani alkoholi ja

selviämistarinoita.

Juon vähän viiniä kerran kuussa. Eli 1-2 lasia. Ennen meni joka toinen tai jokainen viikonloppu sama määrä. Aina ruuan kanssa. Mutta kyllä noista jo kiloja kertyy.

jnbkljnloujh kirjoitti:

Kirjoja, joiden avulla juomisesta eroon kokonaan:

Selvästi juovuksissa,

rakkaani alkoholi ja

selviämistarinoita.

Tuo Juhani Seppäsen kirja Selvästi juovuksissa muutti minunkin alkoholinkäyttöäni. Muitakin tekijöitä varmaan oli, mutta kirja teki itseeni sen verran hyvän vaikutuksen että riskitason juominen jäi kokonaan. Nykyään käytän alkoholia hyvin maltillisesti, vuodessa saman verran kuin ennen kuukaudessa.

jnbkljnloujh kirjoitti:

Kirjoja, joiden avulla juomisesta eroon kokonaan:

Selvästi juovuksissa,

rakkaani alkoholi ja

selviämistarinoita.

Kiitos näistä, täytyy tutustua.

Viinan takia Suomessa poliiseja tuplaten.

Olen juonut omaksi sekä kavereiteni iloksi jo 35 vuotta. En osaa sanoa mikä on alkoholismin ja suurkuluttajan raja, mut hauskaa on ollut aina välillä. Alkuaikoina juominen meni nuoruuden piikkiin ja  perheenperustamisen jälkeen juominen meni tressin ja uupumuksen piikkiin lapsien lähdettyä kotoa juominen jatkui yksinäisyyden ja suuren saavutuksen piikkiin. Olin juhlissa hauska pelle ja moni kavereistani kutsui minut juhlimaan bilettämään juurikin siksi , että olin hyvä peittelemää toisten juomisia sillä kaikki keskittyivät minun toilailuihin. Juhlien jälkeen puheen aiheet olivat jokseenkin tutun kuuloisia kertoihan ne minusta ja minun toilailuistani, olin niin sanotusti hyvä jätkä (HYVÄ) juoppo. Työpaikan palaverissa joku oli haukkunut pomon ihan pataluhaksi  en edes tiennyt mistä oli kysymys, kunnes katseet kääntyivät takariviin jossa minä istuin. Juomisesta ilmeisesti alkoi olla harmia minulle, olin kuitenkin 2,7 promillen humalassa puollustanut työkavereitani. Apua juuri en saanut kavereiltani, päin vastoin minut tilattiin ensimmäisten joukossa bilettämään ja kertoman hauskoja juttujani jossa oli 99 prosentia värikynää mukana. Olen ollut aina kiinnostunut lentämisestä kerhon nimeä en nyt kerro, rakas harrastukseni alkoi tai oli jo kärsinyt kovan kolauksen  bilettämisen  ja juomisen vuoksi, konetta lennetään yleensä vapaa ajalla ja viikonloppuisin tietäähän  mihin harrastin nämä vapaani, toisten viihdyttämiseen enkä saanut edes palkkaa. Ensimmäiset 35 vuoden aikajaksolla lensin 10 vuotta aktiivisesti ja loput vuodet olen ollut  pullo lentäjä ja mielikuvitus lentäjä. Tapasin vanhan lentäjä kaverin kadulla kävellessäni bileisiin,757joka kysyi minulta kuulumisia no ei siinä nyt kovin rinta rottingilla kerrotu mistään uroteoista! kutsui minut katsomaan hänen uutta konettaan  ja suostuin. Menin kerholle tutustumaan kaverin koneeseen ja ajattelin viedä viinapullon tuliaisiksi en sentään vienyt. Kerholla oli hauskoja kavereita hyvillä jutuilla ihan selvästä päästä raittiuteni alkoi tällä päivämäärällä. Menetin (hyvät) kaverini sain kuitenkin uudet kaverit tilalle. 5vuotta raittiina on antanut minulle paljon. 

Alkonkäytön lopettamiseen menetin kaikki kaverini. En halua uusia tilalle, sillä olin juonut ainoastaan sietääkseni kavereita. Tämän tajuaminen ratkaisi elämälle voiton.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla varsinaista alkoholiongelmaa ole ollut, mutta on sitä ehtinyt juomaan ihan tarpeeksi. Loppui siihen kun tulin raskaaksi enkä ole aloittanut uudestaan lapsen syntymän jälkeen. Ajatuskin alkoholista ja siitä kuinka se käy päähän, ällöttää. Olo on paljon seesteisempi, rauhallisempi, pikkuasiat ei ota päähän, tunteet pysyy paremmin hallinnassa, mieli on kirkas jne. Ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa.

Nyt kun katselee ihmisiä, jotka juo, niin huomaa eron. Vaikka kuinka sanotaan, "no eihän tässä nyt kännissä olla, pidetään vaan hauskaa", niin ei se alko hyvää ihmiselle tee, edes pienissä määrin.

En pidä tästä. Miksi raittiuden mukana tulee niin usein tarve tuomita muiden juomista? Jos alkoholi ei sovi sinulle, etkä pidä humaltumisesta, se ei tarkoita sitä että kaikkien kohdalla on samoin. 

En ole itse käyttänyt alkoholia teinivuosien jälkeen, joten ei ole kyse siitä että tuntisin syyllisyyttä. 

Itse olen tissuttelija. Nyt olen pari viime viikkoa ollut juomatta ja tupakoimatta kokonaan. On ihan sellainen olo kuin olisin raskaana. En vain ole vielä uskaltanut tehdä testiä. Pelkään, että jos olen raskaana, niin kuinka kauan ja paljon tissuttelu on vaikuttanut sikiöön. Olen siis juonut lähes päivittäin joko pari pientä olutta tai yhden annoksen tiukempaa. Ja näin on menty vuosia. Onneksi en ole kuitenkaan kännejä vetänyt mahdollisen raskauden alun aikana.

Olen akateeminen nainen joka joi itselleen ongelman vasta keski-iässä. Tai aina ongelma tavallaan on kytenyt, perusahdistuneisuus jota työ ym stresseissä aloin pienillä viinilaseilla lääkitsemään. Määrät kasvoi nopeasti, noin viidessä vuodessa juominen oli jokapäiväistä ja vähintään kokonaisen viinipullon määräistä. Nukuin huonosti, lihoin, parisuhde rakoili, lapset kärsivät vaikken sitä myöntänytkään. Havahduin muutamaan ylilyöntiin ja hain apua Minnesotasta, kävin hoidon jälkeen AA:ssa. Nyt raittiina viisi vuotta, ja klassisesti elämäni parasta aikaa. Noissa hoidoissa opetellaan katsomaan itseään peiliin muutenkin kuin silmämeikin korjausta varten. Rehellisyys, itsetuntemus ja armollisuus itseään kohtaan ovat auttaneet minua. Olen oppinut elämään vapaammin, ilman jatkuvaa stressiä tai syyllisyyttä jostain. Siispä en oikeasti tarvitse juomista, nautin elämästäni ihan ilmankin. Toivottavasti en tarvitse tulevaisuudessakaan, ainakaan juuri nyt ei tee yhtään mieli.  

Pullo kolmosta tai pullo siideriä päivässä koukuttaa vähitellen juopoksi.

Kun ei jää siihen pulloon per päivä.

Älä tissuttele ollenkaan.

Tässä kyselyssä tarkoitetaan varmaan niitä, joille alkoholi on oikea ongelma. Kerron silti itsestänikin, koska mulla tuo suurkuluttajan raja (mikä lasketaan viikkoannoksissa) ylittyy kirkkaasti. En juo viikolla mitään, mutta meillä on miehen kanssa sellainen tapa, että viikonloppuna juodaan joka päivä perjantaista sunnuntaihin. Perjantaina ja usein lauantainakin menee helposti 2 pulloa viiniä, onneksi en juo lainkaan väkeviä. Krapuloita en silti kärsi ja elämänhallinta on muutenkin kunnossa, hommat hoituu eikä terveysaikutuksia ole havaittavissa, vieläkään, vaikka tätä on jatkunut vuosikausia. 

Mutta minulla tämä juominen on selkeästi vain tapa ja sosiaalinen sellainen. Aina kun mies on viikonlopun poissa, en juo lainkaan ja se ei edes tunnu mitenkään oudolta tai vaikealta. Olen ajatellut, että jos eroaisimme, saattaisin jopa täysraitistua. Minulle ei luultavasti voi kehittyä riippuvuutta, kun ei ole vieläkään kehittynyt, mutta muita sairauksia voi toki ennen pitkää ilmaantua, joten olen alkanut pikkuhiljaa toppuutella sitä toisen pullon avaamista. Sitten kun/jos se on avattu, niin jollen minä juo sitä, niin mies juo, ja hänellä tuo juominen on vielä raskaampaa ja riippuvuuden oireita huomattavissa.