Vierailija000

Alkoholi tuli mukaan kuvioihin 13-vuotiaana, ja siitä asti koko nuoruuden alkoholia tuli käytettyä, muttei mitenkään "normaalia" enemmän. 17-vuotiaana kuitenkin homma lähti vähän lapasesta, kun elämässä tapahtui pari suurta muutosta ja sain diagnoosin kolmeen eri mielenterveyongelmaan + lääkityksen.

Pikku hiljaa alkoholi alkoi olla suurempi ja suurempi osa elämää, aloin juoda alkoholia joka perjantai tai lauantai ja juominen oli erittäin humalanhakuista. Samalla söin lääkitystäni, ja alkoholin ja kyseisten lääkkeiden yhteisvaikutuksen takia olin humalassa todella agressiivinen (huusin, raivosin, löin ihmisiä ilman syytä, haastoin riita jne). Muistan muutaman kerran, kun silloinen poikaystävä itku kurkussa rukoili etten joisi enää koska olen niin ilkeä humalassa, haistatin vitut ja seuraavana viikonloppuna suunnittelin miten saan juomat hankittua niin ettei poikaystävä saa tietää. Sanomattakin selvää, lähes vuoden suhde meni pian poikki.

Näiden kyseisten lääkkeiden yksi sivuvaikutus mulla oli, että kaikki tunteet katoaa. Kun lopetin lääkkeiden syönnin, niin tajusin että mun elämä on oikeastaan aika perseestä. Niimpä aloin juoda masennukseeni; nyt kaksi kertaa viikonlopun aikana ja suurempia määriä. Näin viikonloppuisin kavereitani ainoastaan sen takia että "olis noloo dokata yksin". Välit parhaaseen ystävääni ja muihin tosi ystäviin viileni, ja aloin haalia ympärilleni ihmisiä jotka myös tykkäsi juoda paljon. Aloin valehdella kaikille siitä, miten mun elämässä menee, perheelle, ystäville, kavereille, työporukalle, psykiatrille ja lääkäreille. Mulla on päiväkirja merkintöjä tältä ajalta, joissa lähes jokaisessa lukee vähintään kerran about näin "Musta tuntuu et jos en saa kohta viiniä, mä kuolen. Nyt on vasta keskiviikko, perjantaihin on niin pitkä aika. Mä en jaksa tätä paskaa enää. Mä haluan kuolla. Mut kohta on perjantai, mä saan mun rakkaan viinipullon ja kukaan ei voi erottaa meitä". Nyt ajateltuna, aivan sairasta. Mutta sillon se tuntui normaalilta.

Vajaa puolitoista vuotta sitten olin reissaamassa ulkomailla, ja olin toisena iltana tottakai juomassa. En tiedä miksi ja miten, mutta yhtäkkiä mulle tuli helvetin huono olo, vaikka olin juonu normaalia vähemmän (en siis lähes ikinä oksentanut humalassa). Siinä baarin vessassa halaillessani pönttöä mielessä pyöri vaan ajatus, että tän on pakko loppua. Suurin motivaatio oli kylläkin, että olin tavannut unelmieni miehen.

Sen jälkeen on toki tullu juotua, mutta vain kerran samalla tavalla kuin "ennen vanhaan". Tajusin, että haluan elää normaalia, enkä sellaista missä alkoholia hallitsee kaikkea mitä teen. En myöskään halunnut, että menettäisin poikaystäväni alkoholin vuoksi, taas. Välillä kamppailu on ollu vaikeaa, välillä on mennyt pitkiä aikoja edes miettimättä alkoholia. Nyt olen 18-vuotias, edelleen onnellisesti saman miehen kanssa joka oli suurin syy juomisen lopettamiseen, ja ollut reilu puoli vuotta täysin ilman alkoholia.

Saman ikäiset kaverit ovat tottakai olleet vähän ihmeissään, että kuis ny silleen, kun täähän on just se ikä millon baareissa ravaaminen alkaa. Mutta onneksi, kaikki ovat silti olleet ylpeitä siitä että olen pystynyt lopettamaan kokonaan :)