Yle.fi: THL: Omalle lapselle murjottaminen on henkistä väkivaltaa – tämä 7 kohdan lista paljastaa, syyllistytkö samaan

Vierailija kirjoitti:

Mun äiti uhkasi antaa minut mustalaisille, jos en ollut kiltisti. Arvatkaapa kuin paljon pelkäsin mustalaisia. Ja kun olin teini, niin uhkailtiin lastenkodilla. Että jos en miellyttänyt äitiä riittävästi, niin antaa minut pois.

Kun oltiin teinejä, ystäväni äiti aina muistutti odottavansa sitä päivää, että lapsi täyttää 18 ja sitten voi (joutuu) muuttaa omilleen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sekopäitä tähän ketjuun vastailee? Ehkä teillä tosiaan on myös joku luonnehäiriö ja olette henkisesti väkivaltaisia, koska passiivisaggressiivinen tyylinne saa teidät vaikuttamaan ahdistavilta tyypeiltä.

Empatiani jokaiselle henkistä väkivaltaa kokeneelle lapselle. Siihen on äärimmäisen vaikea ulkopuolisen puuttua ja ehkä avoimempi keskusteluympäristö avaisi vanhempien silmät näkemään tekojensa vaikutukset sekä oikeuttaisi ulkopuoliset puuttumaan.

En ole rohjennut sanoa suoraan, kun tuttavani nolaa ja uhkailee lapsiaan. Samoin kukaan ei puuttunut siihen henkiseen väkivaltaan mitä itse koin lapsena. Nyt vanhempien kuoltua ovat tädit kyllä sanoneet, että minulla oli varmasti rankkaa, mutta siihen asti piti odottaa, että ulkopuolinen rohkenee sanoa jotain - tekijät ovat lopullisesti poissa.

Eli kun et itse saanut apua, niin sinusta on ok etteivät kaverisi lapsetkaan saa. Olet aivan yhtä paha kuin miksi haukut nuita vanhempia. Kannattaisi akna ensin miettiä sitä omaa toimintaa ennen kuin lähtee öyhöttämään

Osaatko lukea? Todellakin toivon, että olisi ollut rohkeutta puuttua tilanteeseen ja ehkä sitä tulisi siitä, että näitä asioista puhuttaisiin julkisesti ja yleisesti.

Osaan lukea. Mikä sai sinut sitä epäilemään? Senkus alat puhumaan avoimesti. Aloita nyt vaikka siitä kaveristasi, että viattomat lapset saisivat apua. Onko mielestäsi tärkeämpää näiden lasten hyvinvointi vai sinun ja kaverisi välit? Tästähän on kuitenkin on kysymys. Arvotat tärkeämmäksi sen mikä itsellesi on helpompaa ja viis veisaat siitä että lapset kärsivät.

Olen pahoillani, ettei minusta ole pioneeriksi tällä saralla. Jo oman taustani vuoksi olen aika arka nostamaan esiin konflikteja missään ihmissuhteissa, etenkään puuttumaan toisten asioihin. Siksi olisi helpompaa, jos vanhempien vahingoittava käytös koettaisiin yleisesti yhtä vahingolliseksi kuin vaikkapa alkoholismi, olisi sanoja joilla puhua ja yleinen ilmapiiri tiedostavampi. 

Haluan lisäksi oikaista, että henkilö, joka kuulee lapsia haukuttavan ei ole yhtä paha kuin henkilö, joka haukkuu. Ihan kuin henkilö, joka näkee pahoinpitelyn tapahtuvan, ei ole itse pahoinpitelijä. 

Tsemppiä sinulle maailmanparannukseen, kun ilmeisesti rohkeutta ja tarmoa sinulta ei puutu!

Toivon että tunnet edes piston sydämessäsi kun katsot kaverisi käytöstä. Jos oma kaverini haukkuisi lapsiaan minun ollessa vieressä, niin todellakin mainitsisin heti asiasta. Muutenhan hiljaisesti hyväksyn sen lasten silmissä, eli tavallaan käytöksen mahdollistaja antaa lapsille viestin että vanhemman käytös on ok. Ja myös tälle vanhemmalle, ettei kukaan puutu vaikka hän henkisesti pahoinpitelee.

Ei tarvi olla mikään pioneeri, ettei hyväksy ihmisiltä huonoa käytöstä lapsia (tai muita ihmisiä) kohtaan. Mutta tukeudu toki noihin omiin heikkouksiisi, ettei vahingossakaan tarvi katsoa peiliin.

Ok. Olisin toivonut jotan laveampaa keskustelua, mutta sinä päätät sen sijaan keskittyä minun arvostelemiseeni. Ymmärrän, että sinua turhauttaa. Niin minuakin. Haluaisin monessa asiassa olla toisenlainen ihminen ja että maailma olisi toisenlainen.

Minusta tätä voisi laventaa minusta yksilönä ilmiöksi. Suomessa on vallitseva ilmapiiri, että jokainen hoitaa omat asiansa, toisten asioihin ei puututa jne. 

Kun minä olin lapsi, osa ihmisistä tiesi, kukaan ei puuttunut. Ei edes oma äiti ja tavallaan äidistä tuli myös iso osa ongelmaa.  Tässä ketjussa on ilmoittautunut yksi vastaava äiti. Hän ei puutu, tuskin hänen ystävänsä ja sukulaisetkaan puuttuvat. Sitten on tuo perhe, jonka vanhemman asenteeseen en ole osannut puuttua. Eivät puutu tekijän läheisemmätkään ihmiset, ei edes aviopuoliso. En millään jaksa uskoa, että nämä kolme esimerkkiä ovat Suomen ainoat henkistä väkivaltaa kohtaavat perheet. 

Onko jollain kokemus toisenlaisesta? Siitä, että on saatu suunta muuttumaan? Mitä piti tehdä? Kuka puuttui ja miten ja miten vanhempi saatiin muuttamaan asennettaan ja käytöstään (koska se vaatii vanhemmaltakin motivaation kuten vaikkapa laihdutus ja tupakoinnin lopettaminen ja itsensä työstämistä)?

Sanoo ihminen joka kysyy toiselta, että osaatko lukea? Okei, olet kyllä hyvä uhriutumaan.

Mutta näin yleisesti ottaen aiheesta. Kyllä se on jokaisen velvollisuus puuttua. Avoin keskustelu lähtee jokaisesta. Mietin että onko jokainen tuttuni ja läheiseni jotenkin normaalia avoimempi vai eikö jotkut sitten vain halua kuunnella muita ihmisiä. Voihan se olla että sinunkin vanhemmille on joku yrittänyt puhua, mutta he eivät ole halunneet kuunnella.

Pahus. Olen paiskonut ovia ja heittänyt muistaakseni tavaroitakin, mutta niin on lapsikin. Murjottanutkin olen. Hitto, olen ihminen ja mullakin on tunteet.

Lapsi ei vaikuta kovin traumatisoituneelta. Meillä molemmat suuttuu ja asiat puhutaan halki. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sekopäitä tähän ketjuun vastailee? Ehkä teillä tosiaan on myös joku luonnehäiriö ja olette henkisesti väkivaltaisia, koska passiivisaggressiivinen tyylinne saa teidät vaikuttamaan ahdistavilta tyypeiltä.

Empatiani jokaiselle henkistä väkivaltaa kokeneelle lapselle. Siihen on äärimmäisen vaikea ulkopuolisen puuttua ja ehkä avoimempi keskusteluympäristö avaisi vanhempien silmät näkemään tekojensa vaikutukset sekä oikeuttaisi ulkopuoliset puuttumaan.

En ole rohjennut sanoa suoraan, kun tuttavani nolaa ja uhkailee lapsiaan. Samoin kukaan ei puuttunut siihen henkiseen väkivaltaan mitä itse koin lapsena. Nyt vanhempien kuoltua ovat tädit kyllä sanoneet, että minulla oli varmasti rankkaa, mutta siihen asti piti odottaa, että ulkopuolinen rohkenee sanoa jotain - tekijät ovat lopullisesti poissa.

Eli kun et itse saanut apua, niin sinusta on ok etteivät kaverisi lapsetkaan saa. Olet aivan yhtä paha kuin miksi haukut nuita vanhempia. Kannattaisi akna ensin miettiä sitä omaa toimintaa ennen kuin lähtee öyhöttämään

Osaatko lukea? Todellakin toivon, että olisi ollut rohkeutta puuttua tilanteeseen ja ehkä sitä tulisi siitä, että näitä asioista puhuttaisiin julkisesti ja yleisesti.

Osaan lukea. Mikä sai sinut sitä epäilemään? Senkus alat puhumaan avoimesti. Aloita nyt vaikka siitä kaveristasi, että viattomat lapset saisivat apua. Onko mielestäsi tärkeämpää näiden lasten hyvinvointi vai sinun ja kaverisi välit? Tästähän on kuitenkin on kysymys. Arvotat tärkeämmäksi sen mikä itsellesi on helpompaa ja viis veisaat siitä että lapset kärsivät.

Olen pahoillani, ettei minusta ole pioneeriksi tällä saralla. Jo oman taustani vuoksi olen aika arka nostamaan esiin konflikteja missään ihmissuhteissa, etenkään puuttumaan toisten asioihin. Siksi olisi helpompaa, jos vanhempien vahingoittava käytös koettaisiin yleisesti yhtä vahingolliseksi kuin vaikkapa alkoholismi, olisi sanoja joilla puhua ja yleinen ilmapiiri tiedostavampi. 

Haluan lisäksi oikaista, että henkilö, joka kuulee lapsia haukuttavan ei ole yhtä paha kuin henkilö, joka haukkuu. Ihan kuin henkilö, joka näkee pahoinpitelyn tapahtuvan, ei ole itse pahoinpitelijä. 

Tsemppiä sinulle maailmanparannukseen, kun ilmeisesti rohkeutta ja tarmoa sinulta ei puutu!

Toivon että tunnet edes piston sydämessäsi kun katsot kaverisi käytöstä. Jos oma kaverini haukkuisi lapsiaan minun ollessa vieressä, niin todellakin mainitsisin heti asiasta. Muutenhan hiljaisesti hyväksyn sen lasten silmissä, eli tavallaan käytöksen mahdollistaja antaa lapsille viestin että vanhemman käytös on ok. Ja myös tälle vanhemmalle, ettei kukaan puutu vaikka hän henkisesti pahoinpitelee.

Ei tarvi olla mikään pioneeri, ettei hyväksy ihmisiltä huonoa käytöstä lapsia (tai muita ihmisiä) kohtaan. Mutta tukeudu toki noihin omiin heikkouksiisi, ettei vahingossakaan tarvi katsoa peiliin.

Ok. Olisin toivonut jotan laveampaa keskustelua, mutta sinä päätät sen sijaan keskittyä minun arvostelemiseeni. Ymmärrän, että sinua turhauttaa. Niin minuakin. Haluaisin monessa asiassa olla toisenlainen ihminen ja että maailma olisi toisenlainen.

Minusta tätä voisi laventaa minusta yksilönä ilmiöksi. Suomessa on vallitseva ilmapiiri, että jokainen hoitaa omat asiansa, toisten asioihin ei puututa jne. 

Kun minä olin lapsi, osa ihmisistä tiesi, kukaan ei puuttunut. Ei edes oma äiti ja tavallaan äidistä tuli myös iso osa ongelmaa.  Tässä ketjussa on ilmoittautunut yksi vastaava äiti. Hän ei puutu, tuskin hänen ystävänsä ja sukulaisetkaan puuttuvat. Sitten on tuo perhe, jonka vanhemman asenteeseen en ole osannut puuttua. Eivät puutu tekijän läheisemmätkään ihmiset, ei edes aviopuoliso. En millään jaksa uskoa, että nämä kolme esimerkkiä ovat Suomen ainoat henkistä väkivaltaa kohtaavat perheet. 

Onko jollain kokemus toisenlaisesta? Siitä, että on saatu suunta muuttumaan? Mitä piti tehdä? Kuka puuttui ja miten ja miten vanhempi saatiin muuttamaan asennettaan ja käytöstään (koska se vaatii vanhemmaltakin motivaation kuten vaikkapa laihdutus ja tupakoinnin lopettaminen ja itsensä työstämistä)?

Sanoo ihminen joka kysyy toiselta, että osaatko lukea? Okei, olet kyllä hyvä uhriutumaan.

Mutta näin yleisesti ottaen aiheesta. Kyllä se on jokaisen velvollisuus puuttua. Avoin keskustelu lähtee jokaisesta. Mietin että onko jokainen tuttuni ja läheiseni jotenkin normaalia avoimempi vai eikö jotkut sitten vain halua kuunnella muita ihmisiä. Voihan se olla että sinunkin vanhemmille on joku yrittänyt puhua, mutta he eivät ole halunneet kuunnella.

Pyydän anteeksi, koska koin, että vieras ihminen hyökkäsi minua kohtaan. Kirjoitin viestin loukkaantuneena ja siilipuolustuksessa. 

En usko, että vanhemmilleni on puhuttu. Tai en tiedä kuka olisi. Ainakaan isovanhemmat tai tädit eivät ole. Kouluun esitettiin normaalia keskiluokkaista perhettä ja koska vanhemmat olivat virallisesti edelleen naimisissa, ei koulussa tiedetty että olimme käytännössä eroperhe, jossa äiti elätti lasta yksin ja isä vapaamatkusti & aiheutti paljon ongelmia. Perheenä meillä ei oikein ollut suvun ulkopuolisia ystäviä eikä äiti ole koskaan avautunut ystävilleen, hän oli se, joka kuunteli ystäviensä huolia, muttei puhunut omistaan. 

Henkinen väkivalta on siitä outo juttu, että kun siihen törmää, normaali ihminen ei oikein tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Erittäin epätodennäköistä myös on väkivallantekijän muuttuminen, koska kyseessä varmaan useimmiten on luonnehäiriö, mikä vaatisi paljon terapiaa ja omaa motivaatiota. Ehkä ensisijaista olisi hoitaa muut turvaan väkivallantekijän ulottuvilta. 

Tämä selittää sen miksi olen lapsuudestani aikuisiällä ihan p*skana ja istun terapiassa vaikka meillä oli ns. normaali perhe.

Tekisi joskus mieli ottaa ennen vanhempien kuolemaa heidän kanssaan puheeksi mitä ovat aiheuttaneet mutta tuskin ymmärtäisivät. Ei siitä seuraisi kuin lisää mykkäkoulua ja uhkailua.

Mutta en uskalla lukea paljoa tämän ketjun kommentteja, varmasti löytyy näitä "no yhyy eikö pullamössölapsia saa enää kasvattaa kun kaikki lasketaan väkivallaksi, senkin herkkikset"

Lasta täytyy suojella myös omalta itseltään. 3v kun ryntää autotielle niin välittömät toimenpiteet ovat tarpeen. Ei siinä mitään keskusteluja ruveta siinä vaiheessa käymään. Lapsi kainaloon ja turvaan. Järkyttävä trauma...

Vierailija kirjoitti:

Ja kun lapset tekevät samaa vanhemmilleen, niin se on sitten ihan ok?

Mykkäkouluko henkistä väkivaltaa, just joo.

Lapsia ei saa käskeä, ei komentaa, eikä sitten edes olla hiljaa. Miten ihmeessä kukaan nykypäivänä osaa kasvattaa lapsen kunnolliseksi ja yhteiskuntaan kelpaavaksi, kun kaikessa mennään lapsen ehdoilla. Jos lapsi pahoittaa mielensä, niin se on lasun paikka, eihän lapselle saa tulla paha mieli ikinä mistään. Tervetuloa vaan aikuiseksi sitten, kun on kasvatettu pumpulissa..

Tottakai mykkäkoulu on henkistä väkivaltaa, vallankäytön väline. Mieti miltä itsestäsi tuntuu jos kumppani ei ota tunteitasi huomioon, ei ole valmis keskustelemaan aiheesta rakentavasti, kohtaamaan ja kuuntelemaan. Sulkee sinut ulos. Aikuiselle turhauttavaa ja loukkaavaa. Lapselle pelottavaa ja turvatonta. Koska lapsi on riippuvainen vanhemmistaan. Koska lapsella ei vielä ole itsellisiä keinoja selviytyä tilanteen aiheuttamista tunteista, eikä konkreettisesti valtaakaan tehdä omia päätöksiään jos joku kohtelee kaltoin.

Suuttua voi. Kieltää voi ja asettaa rajat. Mutta tämän voi tehdä lapsen kasvua tukien, empaattisesti. Se on ihan mahdollista. Ei ole mitään syytä tehdä sitä lytistäen ja loukaten. Siinä ei ole enää kyse tavoitteen saavuttamisesta, vaan pikkumaisuudesta, omasta vajaavuudesta ja ilkeydestä. Joo, maailma on vaikea paikka. Miksi tehdä siitä vielä vaikeampi läheisilleen? Antakaa yksi syy.

Syyksi ei riitä, että "valmentaa" elämään. Pahoinpitely ei anna realistista, vaan vääristyneen kuvan maailmasta. Ikäänkuin kaikki haluaisivat pahaa. Ikäänkuin mikään ei riittäisi. Se ei ole totta, vaikka pari ilkimystä maailmaan mahtuu, valtaosa ei onneksi sellaisia ole.

Vierailija kirjoitti:

Lasta täytyy suojella myös omalta itseltään. 3v kun ryntää autotielle niin välittömät toimenpiteet ovat tarpeen. Ei siinä mitään keskusteluja ruveta siinä vaiheessa käymään. Lapsi kainaloon ja turvaan. Järkyttävä trauma...

Lukitsit lapsen sitten loppupäiväksi kellariin?

Tämä keskustelu todistaa, että uutinen oli aiheellinen ja nyt tarvitaan samanlainen tiedotus- ja asennemuutostyö henkistä väkivaltaa kohtaan kuin oli pari vuosikymmentä sitten fyysisen rankaisun kanssa. 

Kyllä sitä miettii, että voi lapsiparat, kun henkinen väkivalta on itsellekin niin vaikeaa kestää, vaikka olen sentään aikuinen. Kotiuduin juuri sukulaisreissulta ei-toivottuna miniänä. Minua ei tervehditty, kysymyksiini ei vastattu, se oli totaali ignore. Kommenttini jälkeen vaihdetaan suoraan puheenaihetta, ei katsota silmiin tai katsotaan ainoastaan jäätävästi (miten ihmisellä voi edes olla sellaiset silmät). Tuhahdellaan, ynähdellään ohi mennessä. Sain jo tuosta kohtelusta yhden paniikkikohtauksen ja itkin autossa tulomatkalla, miten kestää lapsen mieli vuosikaudet tuollaista "koulutusta". Eikä se kestäkään.

Sinä vanhempi, jos olet se teidän perheen psyykkisesti terve, uskalla puuttua asioihin! Sivusta katsoja on väkivallan mahdollistaja ja vanhempana yhtä syyllinen kuin tekijäkin. Lapsista pääsee myös eroon jos heitä ei enää halua, Suomessa adoptoidaan isompiakin kuin vauvoja, tämä muistutukseksi väkivallantekijöille.

Tähän aloitukseen on turha sotkea mitään "otan taaperoni kiinni kun hän haluaa juostan autotielle" -soopaa, tai että kivahdin teinille, joka pitää vessaa varattuna tunnin aamuisin lukuisista pyynnöistä huolimatta.

Just joo. Ehkä vain ylireagoin kun pelastin sen tenavan sieltä autojen tieltä. Väkisin.

Oliko tämä väkivaltaa?

Lapseni, 6 vee, kysyi mitä tapahtuu lapsille, jotka ei tottele.

Vastasin. Jos ei mitään tottele ja on ihan mahdoton, niin sitten käydään perhevalmennuksessa ja koetetaan selvittää asiaa. Mutta jos ihan mahdottomaksi menee, niin sitte ei ikävä kyllä voi asua enää kotona, vaan menee toiseen perheeseen tai lastenkotiin.

Kerroin, että asioista saa olla eri mieltä ja keskustella, mutta tietyt asiat vanhemmat vielä päättää, kuten säänmukaisen vaatetuksen, ruoka-ajat, ruuat, kotiintuloajan, nukkumaanmenoajan ja sen, että lähdetään eskariin.

No olen joskus suuttunut ja murjottanut jonkin aikaa, kieltänyt myös häiritsemästä minua sillä hetkellä, kun olin huonolla tuulella. Lapsi ei tämmösestä rikki mene ja vanhemmallakin on oikeus omiin tunteisiin.

Ei ollut siis kyse pikkulapsesta.

Miksi jotkut kommentoijista haluavat tahallaan ymmärtää väärin esim. tuon 'kieltäytynyt puhumasta lapselleen pitkään aikaan'? Ei siinä tarkoiteta sitä, että lapsi tulee herättämään keskellä yötä kun haluaa leikkiä ja patistat sen pois ja sitten puhut taas aamulla. Esimerkiksi oma äitini suuttui mulle vähän väliä jostain pikkujutusta, piti mykkäkoulua muutaman päivän, ja tiesin tilanteen olevan ohi kun hän alkoi yhtäkkiä puhua taas normaalisti. Sitten mullakin oli taas oikeus puhua sille ja elämä sai jatkua niin kauan kunnes sama juttu taas kerran toistui. Mistään ei ikinä keskusteltu, ei selvitelty asioita. Kumpikaan ei suostunut "alistumaan" pyytämään anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

No olen joskus suuttunut ja murjottanut jonkin aikaa, kieltänyt myös häiritsemästä minua sillä hetkellä, kun olin huonolla tuulella. Lapsi ei tämmösestä rikki mene ja vanhemmallakin on oikeus omiin tunteisiin.

Ei ollut siis kyse pikkulapsesta.

Ei tämäkään ole väkivaltaa. "Hei kuule, minua kiukuttaa nyt ihan hirveästi syystä x, ja haluan olla jonkin aikaa yksin. Jutellaan vähän myöhemmin, ok?" Ja lapsi ymmärtää. Henkinen väkivalta on eri asia, huomaan, että ketjussa menee iloisesti sekaisin normaali tunnevuorovaikutus ja väkivalta. Liekö tilanne yhtä lohduton myös suuremmassa otannassa...

Vierailija kirjoitti:

Oliko tämä väkivaltaa?

Lapseni, 6 vee, kysyi mitä tapahtuu lapsille, jotka ei tottele.

Vastasin. Jos ei mitään tottele ja on ihan mahdoton, niin sitten käydään perhevalmennuksessa ja koetetaan selvittää asiaa. Mutta jos ihan mahdottomaksi menee, niin sitte ei ikävä kyllä voi asua enää kotona, vaan menee toiseen perheeseen tai lastenkotiin.

Kerroin, että asioista saa olla eri mieltä ja keskustella, mutta tietyt asiat vanhemmat vielä päättää, kuten säänmukaisen vaatetuksen, ruoka-ajat, ruuat, kotiintuloajan, nukkumaanmenoajan ja sen, että lähdetään eskariin.

Tuossa on hyvä ymmärtää, että noinkin nuorelle teemat perhevalmennus tai toiseen perheeseen lähteminen ovat hyvin vieraita. Ne voivat olla hyvin pelottavia, ihan siitä syystä, ettei ymmärretä mitä se tarkoittaa ja mikä tällaiseen tilanteeseen saattaa johtaa. Voi tulla suhteettomia pelkoja, kun ei ole käsitystä syy-seuraussuhteista. Esim. jos kaataa maitolasin, joutuuko sitten johonkin valmennukseen pois kotoa jne... Toki riippuen missä sävyssä ajatukset on esitetty, voiko lapsi kysellä lisää asiasta jos jää pohdituttamaan jne.

Vähän vanhanaikaista alkaa mielestäni olla erilaisten kauhukuvitelmien maalailu, kun lapsen voi myös opettaa huomioimaan muiden tunteita ja näyttää esimerkillä että asiat selvitetään ja keskustellaan, silloinkin kun on vaikeita tilanteita. Kaikkea ei tietenkään tarvitse lähteä perustelemaan, mutta voi pohtia, tuleeko lapselle tunne että hän toimi väärin, vai että hän on vääränlainen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut kommentoijista haluavat tahallaan ymmärtää väärin esim. tuon 'kieltäytynyt puhumasta lapselleen pitkään aikaan'? Ei siinä tarkoiteta sitä, että lapsi tulee herättämään keskellä yötä kun haluaa leikkiä ja patistat sen pois ja sitten puhut taas aamulla. Esimerkiksi oma äitini suuttui mulle vähän väliä jostain pikkujutusta, piti mykkäkoulua muutaman päivän, ja tiesin tilanteen olevan ohi kun hän alkoi yhtäkkiä puhua taas normaalisti. Sitten mullakin oli taas oikeus puhua sille ja elämä sai jatkua niin kauan kunnes sama juttu taas kerran toistui. Mistään ei ikinä keskusteltu, ei selvitelty asioita. Kumpikaan ei suostunut "alistumaan" pyytämään anteeksi.

Meillä se jatkui kuukausia, vuosiakin. Katsoi läpi, jos jouduttiin näkemään toisemme. En käynyt edes keittiössä ilman toista vanhempaa, kun tuo vanhempi oli kotona, joten ruokailujenkin kanssa oli niin ja näin. Ulos ja sisäänkin yritin mennä niin, ettei tulisi kohtaamisia. 

No, nyt aikuisenakin vielä koen olevani näkymätön ja itsetunnon kanssa on jatkuva työstäminen. Myös ruokahalun ja säännöllisen syömisen kanssa on ongelmia. Nykyään pidän huolen, etten näe enää koskaan nälkää, mutta ruokahalu katoileeja painonhallinta on todella vaikeaa, stressinhallinta myös ja ihmissuhteet samoin. 

Vierailija kirjoitti:

Mitä sekopäitä tähän ketjuun vastailee? Ehkä teillä tosiaan on myös joku luonnehäiriö ja olette henkisesti väkivaltaisia, koska passiivisaggressiivinen tyylinne saa teidät vaikuttamaan ahdistavilta tyypeiltä.

Empatiani jokaiselle henkistä väkivaltaa kokeneelle lapselle. Siihen on äärimmäisen vaikea ulkopuolisen puuttua ja ehkä avoimempi keskusteluympäristö avaisi vanhempien silmät näkemään tekojensa vaikutukset sekä oikeuttaisi ulkopuoliset puuttumaan.

En ole rohjennut sanoa suoraan, kun tuttavani nolaa ja uhkailee lapsiaan. Samoin kukaan ei puuttunut siihen henkiseen väkivaltaan mitä itse koin lapsena. Nyt vanhempien kuoltua ovat tädit kyllä sanoneet, että minulla oli varmasti rankkaa, mutta siihen asti piti odottaa, että ulkopuolinen rohkenee sanoa jotain - tekijät ovat lopullisesti poissa.

Siis sinusta oikeasti on väkivaltaa, jos äiti tai isä uhkaa jättää lapsen yksin, kun tämä ei suostu lähtemään esimerkiksi hoitoon? Tottakai tuossa tilanteessa on jo ensin käytetty se keskustelukortti, eli kysytty, mikset halua lähteä ja mikä harmittaa jne. Mutta jos se ei auta, niin pakko se lapsi on sinne hoitoon saada. Vai mikä on ratkaisuehdotuksesi tällaiseen tilanteeseen? Lapsen väkisin kantaminen lienee ihan samalla tavalla väkivaltaa kuin lähtemällä uhkailu? Ei perhe-elämä voi olla sellaista, että vanhempi jää toistuvasti töistä pois, kun lapsi ei halua lähteä hoitoon, lääkärikäynnit jää tekemättä, kun lapsi ei sillä hetkellä halua tutkittavaksi jne.

Lapsilla on luonostaan paljon kasvuun liittyviä vaiheita, joihin kuuluu vanhemman uhmaaminen. Jos lapsi on temperamentiltaan tulisieluinen, ei niissä tilanteissa aina pelkkä keskustelu auta vaan täytyy myös käskeä ja asettaa rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut kommentoijista haluavat tahallaan ymmärtää väärin esim. tuon 'kieltäytynyt puhumasta lapselleen pitkään aikaan'? Ei siinä tarkoiteta sitä, että lapsi tulee herättämään keskellä yötä kun haluaa leikkiä ja patistat sen pois ja sitten puhut taas aamulla. Esimerkiksi oma äitini suuttui mulle vähän väliä jostain pikkujutusta, piti mykkäkoulua muutaman päivän, ja tiesin tilanteen olevan ohi kun hän alkoi yhtäkkiä puhua taas normaalisti. Sitten mullakin oli taas oikeus puhua sille ja elämä sai jatkua niin kauan kunnes sama juttu taas kerran toistui. Mistään ei ikinä keskusteltu, ei selvitelty asioita. Kumpikaan ei suostunut "alistumaan" pyytämään anteeksi.

Varmaan siksi, että tuossa ylen jutussa ei ole kunnolla eritelty, mikä on normaalia ja sallittua negatiivisten tunteiden näyttämistä ja mikä taas sitä väkivaltaa. Varmasti suurimmalle osalle on selvää, että systemaattinen mykkäkoulun käyttö on väkivaltaa. Mutta jutusta saa sellaisen kuvan, että vanhemman täytyisi aina jaksaa olla rakentava. Toki tämä on ideaali, jota kohti on hyvä pyrkiä, mutta harva sitä pystyy täysin toteuttamaan. Voisin itse esimerkiksi ajatella, että on täysin normaalia hermostua jatkuvasti v××tuilevalle teinille, vaikka se teini vasta opettelisikin niitä vuorovaikutustaitoja. Itseasiassa voisi ajatella, että oman loukkaantumisen näyttäminen on keskeisessä osassa tunnetaitojen opettamisessa.

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut kommentoijista haluavat tahallaan ymmärtää väärin esim. tuon 'kieltäytynyt puhumasta lapselleen pitkään aikaan'? Ei siinä tarkoiteta sitä, että lapsi tulee herättämään keskellä yötä kun haluaa leikkiä ja patistat sen pois ja sitten puhut taas aamulla. Esimerkiksi oma äitini suuttui mulle vähän väliä jostain pikkujutusta, piti mykkäkoulua muutaman päivän, ja tiesin tilanteen olevan ohi kun hän alkoi yhtäkkiä puhua taas normaalisti. Sitten mullakin oli taas oikeus puhua sille ja elämä sai jatkua niin kauan kunnes sama juttu taas kerran toistui. Mistään ei ikinä keskusteltu, ei selvitelty asioita. Kumpikaan ei suostunut "alistumaan" pyytämään anteeksi.

Tekstistä ei myöskään selvinnyt, oliko lapsille täsmennetty, mitä tarkoitetaan pitkällä ajalla. Onko se puoli tuntia vai kuukausi?

Minun supersosiaalinen lapseni pitäisi tuntia tosi pitkänä aikana. Silti joskus sanon hänelle, että nyt en voi puhua, koska en osaa sanoa nätisti, kun olen niin vihainen. Hän on myös hyvin taitava saamaan tahtonsa läpi ja tietää, että kiellän asioita aika harvoin. Välillä kieltäydyn keskustelusta, kun tiedän olevani liian väsynyt vastustamaan hänen manipulointiaan. Ja kerron miksi.