Yle.fi: THL: Omalle lapselle murjottaminen on henkistä väkivaltaa – tämä 7 kohdan lista paljastaa, syyllistytkö samaan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut kommentoijista haluavat tahallaan ymmärtää väärin esim. tuon 'kieltäytynyt puhumasta lapselleen pitkään aikaan'? Ei siinä tarkoiteta sitä, että lapsi tulee herättämään keskellä yötä kun haluaa leikkiä ja patistat sen pois ja sitten puhut taas aamulla. Esimerkiksi oma äitini suuttui mulle vähän väliä jostain pikkujutusta, piti mykkäkoulua muutaman päivän, ja tiesin tilanteen olevan ohi kun hän alkoi yhtäkkiä puhua taas normaalisti. Sitten mullakin oli taas oikeus puhua sille ja elämä sai jatkua niin kauan kunnes sama juttu taas kerran toistui. Mistään ei ikinä keskusteltu, ei selvitelty asioita. Kumpikaan ei suostunut "alistumaan" pyytämään anteeksi.

Tekstistä ei myöskään selvinnyt, oliko lapsille täsmennetty, mitä tarkoitetaan pitkällä ajalla. Onko se puoli tuntia vai kuukausi?

Minun supersosiaalinen lapseni pitäisi tuntia tosi pitkänä aikana. Silti joskus sanon hänelle, että nyt en voi puhua, koska en osaa sanoa nätisti, kun olen niin vihainen. Hän on myös hyvin taitava saamaan tahtonsa läpi ja tietää, että kiellän asioita aika harvoin. Välillä kieltäydyn keskustelusta, kun tiedän olevani liian väsynyt vastustamaan hänen manipulointiaan. Ja kerron miksi. 

Totta, tuo 'pitkä aika' pitäisi jotenkin määritellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi jotkut kommentoijista haluavat tahallaan ymmärtää väärin esim. tuon 'kieltäytynyt puhumasta lapselleen pitkään aikaan'? Ei siinä tarkoiteta sitä, että lapsi tulee herättämään keskellä yötä kun haluaa leikkiä ja patistat sen pois ja sitten puhut taas aamulla. Esimerkiksi oma äitini suuttui mulle vähän väliä jostain pikkujutusta, piti mykkäkoulua muutaman päivän, ja tiesin tilanteen olevan ohi kun hän alkoi yhtäkkiä puhua taas normaalisti. Sitten mullakin oli taas oikeus puhua sille ja elämä sai jatkua niin kauan kunnes sama juttu taas kerran toistui. Mistään ei ikinä keskusteltu, ei selvitelty asioita. Kumpikaan ei suostunut "alistumaan" pyytämään anteeksi.

Tekstistä ei myöskään selvinnyt, oliko lapsille täsmennetty, mitä tarkoitetaan pitkällä ajalla. Onko se puoli tuntia vai kuukausi?

Minun supersosiaalinen lapseni pitäisi tuntia tosi pitkänä aikana. Silti joskus sanon hänelle, että nyt en voi puhua, koska en osaa sanoa nätisti, kun olen niin vihainen. Hän on myös hyvin taitava saamaan tahtonsa läpi ja tietää, että kiellän asioita aika harvoin. Välillä kieltäydyn keskustelusta, kun tiedän olevani liian väsynyt vastustamaan hänen manipulointiaan. Ja kerron miksi. 

Sinähän et ole mykkäkoulussa, jos vastaat noinkin asiallisesti ja  toisekseen kesto on tota luokkaa ja päättyy viimeistään tunnissa tai parissa. 

Hyvä ja tarpeellinen aihe. 

Tapaus x. Äidillä ja lapsella on riita joka vaikuttaa venyvän ja jatkuvan niin pitkään, että äiti ei enää "jaksa" riidellä, lapsi vielä ihan raivoissaan ja tunnekuohuissa. Puhutaan nyt aikasesta ala-asteiästä tai alemmasta. Äiti lähtee ovesta ulos lenkille, että saa olla rauhassa ja jättää lapsen yksin kotiin käsittelemään pahan olon itse. Lapsi itkee että äiti ei lähtisi. Mitä tämä on mielestänne? Sallittuja tunteita äidiltä jonka ei tarvitse kestää turhaa riitelyä vai jotain muuta? 

Vierailija kirjoitti:

Hyvä ja tarpeellinen aihe. 

Tapaus x. Äidillä ja lapsella on riita joka vaikuttaa venyvän ja jatkuvan niin pitkään, että äiti ei enää "jaksa" riidellä, lapsi vielä ihan raivoissaan ja tunnekuohuissa. Puhutaan nyt aikasesta ala-asteiästä tai alemmasta. Äiti lähtee ovesta ulos lenkille, että saa olla rauhassa ja jättää lapsen yksin kotiin käsittelemään pahan olon itse. Lapsi itkee että äiti ei lähtisi. Mitä tämä on mielestänne? Sallittuja tunteita äidiltä jonka ei tarvitse kestää turhaa riitelyä vai jotain muuta? 

No tuo on lapsen hylkääminen ja mahdollisesti jo lasun paikka, jos lapsi on alle ala-asteiän.

Se taas ei ole mielestäni väkivaltaa, että äiti sanoo lapselle, joka kieltäytyy lähtemästä hoitoon, että "OK. Äidin pitää kuitenkin lähteä nyt töihin. Jos et lähde hoitoon, jäät yksin kotiin. Äiti lähtee nyt. Heippa!" Tuotahan se, jättämisellä uhkailu lievimmillään on, koska sitä ei ole ko. jutussa tarkemmin määritelty.

Hirveän moni tähän kirjoittanut ottaa esille jonkun riitatilanteen tai lapsen säntäilyn tms. 

Oikeastihan väkivaltatilanteet menevät keskimäärin niin, että uhrille tilanne tulee salamana kirkkaalta taivaalta. Eli ollaan päivällispöydässä ja vanhempi voi nolata lapsen ihan ilman mitään provosointia. Vanhempi voi lakata puhumasta ja ottamasta katsekontaktia ilman mitään lapsen tiedostamaa edeltävää tilannetta ja tämä voi jatkua päiviä/ viikkoja/ kuukausia/ vuosia. Lapsi saatetaan lukita huoneeseen, komeroon, kellariin. 

Vierailija kirjoitti:

Hirveän moni tähän kirjoittanut ottaa esille jonkun riitatilanteen tai lapsen säntäilyn tms. 

Oikeastihan väkivaltatilanteet menevät keskimäärin niin, että uhrille tilanne tulee salamana kirkkaalta taivaalta. Eli ollaan päivällispöydässä ja vanhempi voi nolata lapsen ihan ilman mitään provosointia. Vanhempi voi lakata puhumasta ja ottamasta katsekontaktia ilman mitään lapsen tiedostamaa edeltävää tilannetta ja tämä voi jatkua päiviä/ viikkoja/ kuukausia/ vuosia. Lapsi saatetaan lukita huoneeseen, komeroon, kellariin. 

Tuon Ylen jutun (ja mahdollusesti THL:n) kyselyn ongelma on, että väkivallan rajaa ei ole määritelty. Toki sen määritteleminen yksiselitteisesti on vaikeaa, mutta on myös vaikea keskustella, kun ei tiedetä, mistä puhutaan. Periaatteessa tuon jutun perusteella paljon lievemmätkin asiat ja kasvatustilanteet voisi leimata väkivallaksi kuin mitä sinä viestissäsi luettelit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä sekopäitä tähän ketjuun vastailee? Ehkä teillä tosiaan on myös joku luonnehäiriö ja olette henkisesti väkivaltaisia, koska passiivisaggressiivinen tyylinne saa teidät vaikuttamaan ahdistavilta tyypeiltä.

Empatiani jokaiselle henkistä väkivaltaa kokeneelle lapselle. Siihen on äärimmäisen vaikea ulkopuolisen puuttua ja ehkä avoimempi keskusteluympäristö avaisi vanhempien silmät näkemään tekojensa vaikutukset sekä oikeuttaisi ulkopuoliset puuttumaan.

En ole rohjennut sanoa suoraan, kun tuttavani nolaa ja uhkailee lapsiaan. Samoin kukaan ei puuttunut siihen henkiseen väkivaltaan mitä itse koin lapsena. Nyt vanhempien kuoltua ovat tädit kyllä sanoneet, että minulla oli varmasti rankkaa, mutta siihen asti piti odottaa, että ulkopuolinen rohkenee sanoa jotain - tekijät ovat lopullisesti poissa.

Siis sinusta oikeasti on väkivaltaa, jos äiti tai isä uhkaa jättää lapsen yksin, kun tämä ei suostu lähtemään esimerkiksi hoitoon? Tottakai tuossa tilanteessa on jo ensin käytetty se keskustelukortti, eli kysytty, mikset halua lähteä ja mikä harmittaa jne. Mutta jos se ei auta, niin pakko se lapsi on sinne hoitoon saada. Vai mikä on ratkaisuehdotuksesi tällaiseen tilanteeseen? Lapsen väkisin kantaminen lienee ihan samalla tavalla väkivaltaa kuin lähtemällä uhkailu? Ei perhe-elämä voi olla sellaista, että vanhempi jää toistuvasti töistä pois, kun lapsi ei halua lähteä hoitoon, lääkärikäynnit jää tekemättä, kun lapsi ei sillä hetkellä halua tutkittavaksi jne.

Lapsilla on luonostaan paljon kasvuun liittyviä vaiheita, joihin kuuluu vanhemman uhmaaminen. Jos lapsi on temperamentiltaan tulisieluinen, ei niissä tilanteissa aina pelkkä keskustelu auta vaan täytyy myös käskeä ja asettaa rajoja.

Ei, en tarkoittanut tuota miten asian ymmärrät vaan sitä, miksi tänne kertyy ihmisiä vitsailemaan vakavalla asialla. 

Jos tuolla on ketju parisuhdeväkivallasta, en mene sinne laittamaan idiottimaista viestiä, että pitääkö minun mennä terapiaan hoitamaan luonnehäiriöini kuntoon, kun huusin miehelle, joka kurasi saappaillaan makuuhuoneen valkoisen villamaton. 

On ihmisiä, jotka kokevat tai tekevät ihan oikeaa lähisuhdeväkivaltaa. Se on tuhoavaa kohteelle eikä tekijäkään voi hyvin. Aihe on tärkeä ja vakava, kun on vielä lapsista kyse. Lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan ja yleensä suojelevat heitä viimeiseen asti. 

Vierailija kirjoitti:

Hirveän moni tähän kirjoittanut ottaa esille jonkun riitatilanteen tai lapsen säntäilyn tms. 

Oikeastihan väkivaltatilanteet menevät keskimäärin niin, että uhrille tilanne tulee salamana kirkkaalta taivaalta. Eli ollaan päivällispöydässä ja vanhempi voi nolata lapsen ihan ilman mitään provosointia. Vanhempi voi lakata puhumasta ja ottamasta katsekontaktia ilman mitään lapsen tiedostamaa edeltävää tilannetta ja tämä voi jatkua päiviä/ viikkoja/ kuukausia/ vuosia. Lapsi saatetaan lukita huoneeseen, komeroon, kellariin. 

Sehän tämän "kasvatuksellisen" henkisen väkivallan ajatus juuri on, luoda toiselle epävarma paniikki ja käyttää sillä valtaa.

Äitini saattoi olla puhumatta päiväkausia, viikkokausia, tuhahdella jos yritti sanoa jotain ja sitten kun yritti kysyä mikä on vialla, ei vastausta tai "jos et sitä itse tiedä, niin en kyllä ala kertomaan".

Eli syynä saattoi olla mikä tahansa "väärä" teko tai sana, mutta syytöstä vastaan ei voinut puolustautua, kun murjottaja ei kerro mistä hän on tällä kertaa suuttunut. Sitten asiaa ei koskaan puhuta selväksi, vaan jossain vaiheessa murjottaja vaan alkaa toimia ykskaks normaalisti. Kunnes taas suuttuu jostain.

Koko ajan pitää olla varuillaan ettei vaan sano tai tee jotain väärää, ettei se taas suutu. Aikuinen voisi tässä tilanteessa todeta, että ok, murjota sitten ja lähteä pois, lapsi ei voi.

On noista jotain tullut tehtyä ja kaduttanut jälkeen päin. Ei minusta tullut täydellistä ihmistä synnytyslaitoksella. Päällimäinen tunne vanhemmuudessa on syyllisyys ja se että ei pian ole tarpeeksi hyvä vanhempi.

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia)

Lukinnut sinut johonkin paikkaan

Uhannut sinua väkivallalla

En oikeastaan keksi, miksi mitään näistä keinoista pitäisi käyttää kasvatuksessa. Joo, vanhemmilla menee joskus hermot, mutta silloin se on pikemmin fyysistä väkivaltaa kuin henkistä. Se voi toki olla henkistäkin = sanoja, mutta ihmisen fysiikasta näkee, että hän on tolaltaan. Sen sijaan henkisen väkivallan tekijä toimii usein ihan puskista, ei ole itse tunnekuohussa, toimii eri säännöillä kuin muut ja tilanteesta muodostuu joko todella häpäisevä ja mitätöivä tai sitten dokkarimaisen piinaava. Salakavalaa tekijää pelkää ihan eri tavalla kuin ihmistä, josta tietää, että nyt se suuttuu ja on ihan hiilenä ja sitten taas normaali. 

Itse hylättynä lapsena mietin, että riippuu varmaan todella paljon lapsesta, miten hän ottaa hylkäämisuhkailut, mutta hylkääminen luo todella pahaa turvattomuutta lapseen. 

dokkarimaisen = dekkarimaisen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Pahin tuossa on edelleen jatkuva vähättelevä asenne. Esimerkkisi kieliasu kertoo, että mitätöit lapsen kokemuksen etkä pysty lainkaan samaistumaan niihin. Sitten vielä kehuskelet sillä. Nyt lapsesi ei voi olla ahdistunut pienistä tai sinua ei ainakaan saisi häiritä asialla. Kuuntele lastasi, hän saattaa olla oikeassa. Suunnan voi kuitenkin muuttaa, ihan anteeksi pyytämällä.

Lapseni lääkäri on todennut, että minun ei tule pyytää anteeksi asioita, jotka lapsi haluaa kokea aiheuttamakseni pahaksi. Lapsen on aika oppia kantamaan vastuu tunteistaan, koko elämäänsä ei voi syyttää vanhempiaan siitä, miksi kokekee kokemisen siten kuin kokee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Pahin tuossa on edelleen jatkuva vähättelevä asenne. Esimerkkisi kieliasu kertoo, että mitätöit lapsen kokemuksen etkä pysty lainkaan samaistumaan niihin. Sitten vielä kehuskelet sillä. Nyt lapsesi ei voi olla ahdistunut pienistä tai sinua ei ainakaan saisi häiritä asialla. Kuuntele lastasi, hän saattaa olla oikeassa. Suunnan voi kuitenkin muuttaa, ihan anteeksi pyytämällä.

Lapseni lääkäri on todennut, että minun ei tule pyytää anteeksi asioita, jotka lapsi haluaa kokea aiheuttamakseni pahaksi. Lapsen on aika oppia kantamaan vastuu tunteistaan, koko elämäänsä ei voi syyttää vanhempiaan siitä, miksi kokekee kokemisen siten kuin kokee.

Olisipa kiva, että lapsella olisi joskus elämässään joku, joka olisi hänen puolellaan. 

Meidät on opetettu pyytämään anteeksi, jos joku kertoo pahoittaneensa mielensä. Toimiva ihmissuhde on molempien puoleenväliin tulemista ja yhteisen maaperän rakentamista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Mikä ihmeen hinku joillakin ihmisillä on hankkia lapsia, kun eivät kertakaikkiaan sovellu vanhemmiksi eivätkä siedä sitä, että lapset ovat ihan oikeita ihmisiä?

Sinä olet sen lapsen päättänyt tehdä, ja nyt kehtaat vielä uhriutua? Häpeäisit!

Sinustako sitä turvaistuinta ei siis tarvita lainkaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Pahin tuossa on edelleen jatkuva vähättelevä asenne. Esimerkkisi kieliasu kertoo, että mitätöit lapsen kokemuksen etkä pysty lainkaan samaistumaan niihin. Sitten vielä kehuskelet sillä. Nyt lapsesi ei voi olla ahdistunut pienistä tai sinua ei ainakaan saisi häiritä asialla. Kuuntele lastasi, hän saattaa olla oikeassa. Suunnan voi kuitenkin muuttaa, ihan anteeksi pyytämällä.

Lapseni lääkäri on todennut, että minun ei tule pyytää anteeksi asioita, jotka lapsi haluaa kokea aiheuttamakseni pahaksi. Lapsen on aika oppia kantamaan vastuu tunteistaan, koko elämäänsä ei voi syyttää vanhempiaan siitä, miksi kokekee kokemisen siten kuin kokee.

Olisipa kiva, että lapsella olisi joskus elämässään joku, joka olisi hänen puolellaan. 

Meidät on opetettu pyytämään anteeksi, jos joku kertoo pahoittaneensa mielensä. Toimiva ihmissuhde on molempien puoleenväliin tulemista ja yhteisen maaperän rakentamista. 

Toisaalta ei ole mitään mieltä pyytää anteeksi sitä, että on tehnyt oikein eli vaikka sanonut lapselle, että yöllä nukutaan. Lapselta saat pyytää koko loppuelämäsi anteeksi, jos lapsi päättää, että hän haluaa olla uhri.

Vierailija kirjoitti:

Mun mieheni käytti ja käyttää noista lähes jonaista kohtaa mun lapsiini. Lapset eivät siis ole hänen vaan mun edellisestä liitosta. Aiemmin mies saattoi olla puhumatta pojalleni monta kuukautta ja lyhyimmilläänkin useita päiviä. Ihan kuten minullekin. Aina syy oli/on meissä - hänen toiveitaan ei kuulemma kuulla ja oteta huomioon joten mykkäkoulu on aino vaihtoehto. Mitä siihen voi sanoa? Teini-ikäinen tyttäreni ei ole koskaan ollut mikään suupaltti ja höpöttelijä. Nyt viisitoistavuotiaana soittelee tai lähettää enää harvoin miehelleni viestejä ja mieheni lähes ylpeänä selittää, että eipä hänkään enää lähetä tyttärelleni viestejä, että odottaa koska tyttö ensin lähettää hänelle jotain. Poikaa on haukkunut, vienyt pleikan jäähylle kuukausiksi, istuttanut rangaistuksena kalsareissa kylmällä tuolilla tuijottamassa seinää ja ”kuulustellut” häntä siinä samalla. Ihan karmeeta. Ja kaikki on aina meidän syytä. Jos vain me muut olisimme toimineet paremmin niin hänen ei tarvitsisi tehdä sitä ja tätä.

Ole kiltti ja tee itsellesi ja varsinkin lapsillesi palvelus, puhu tuosta tilanteesta ulkopuoliselle ja hae apua.

Esimerkiksi nettiturvakodin chatissa pystyy keskustelemaan nimettömästi https://nettiturvakoti.fi/nain-haet-apua/?gclid=EAIaIQobChMIr8vEx9386wI…

Aikuisten lapsille tekemä väkivalta on perheväkivaltaa samalla tavalla kuin parisuhteessakin tapahtuva väkivalta, eikä kenenkään pidä hyväksyä sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Pahin tuossa on edelleen jatkuva vähättelevä asenne. Esimerkkisi kieliasu kertoo, että mitätöit lapsen kokemuksen etkä pysty lainkaan samaistumaan niihin. Sitten vielä kehuskelet sillä. Nyt lapsesi ei voi olla ahdistunut pienistä tai sinua ei ainakaan saisi häiritä asialla. Kuuntele lastasi, hän saattaa olla oikeassa. Suunnan voi kuitenkin muuttaa, ihan anteeksi pyytämällä.

Lapseni lääkäri on todennut, että minun ei tule pyytää anteeksi asioita, jotka lapsi haluaa kokea aiheuttamakseni pahaksi. Lapsen on aika oppia kantamaan vastuu tunteistaan, koko elämäänsä ei voi syyttää vanhempiaan siitä, miksi kokekee kokemisen siten kuin kokee.

Kun sä olet ilmeisen selvästi rikkonut lapsesi psyykettä pienestä pitäen (olette terapiassa), niin et voi yhtäkkiä sysätä vastuuta uhrille eli lapsellesi. Pahoinpidelty lapsi ei ole ikätasollaan henkisessä kehityksessä, ja sun tehtävä on saatella häntä kohti aikuisuutta pidempään, kuin jos olisit ollut normaali aikuinen. Tästäkin silti selviätte yhdessä, se on kasvutarina teille molemmille, ja mikä tärkeintä, ehdit pyytää anteeksi. Jos et sitä tee, aikuinen lapsesi voi sulkea sinut pois elämästään, lastenlastensa elämästä ja niin edelleen, ja hän tekee sen syystä. Mene ihan oikeasti itseesi ennen kuin on liian myöhäistä.

Eniten kyllä toivon, että tämä on provo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Pahin tuossa on edelleen jatkuva vähättelevä asenne. Esimerkkisi kieliasu kertoo, että mitätöit lapsen kokemuksen etkä pysty lainkaan samaistumaan niihin. Sitten vielä kehuskelet sillä. Nyt lapsesi ei voi olla ahdistunut pienistä tai sinua ei ainakaan saisi häiritä asialla. Kuuntele lastasi, hän saattaa olla oikeassa. Suunnan voi kuitenkin muuttaa, ihan anteeksi pyytämällä.

Lapseni lääkäri on todennut, että minun ei tule pyytää anteeksi asioita, jotka lapsi haluaa kokea aiheuttamakseni pahaksi. Lapsen on aika oppia kantamaan vastuu tunteistaan, koko elämäänsä ei voi syyttää vanhempiaan siitä, miksi kokekee kokemisen siten kuin kokee.

Kun sä olet ilmeisen selvästi rikkonut lapsesi psyykettä pienestä pitäen (olette terapiassa), niin et voi yhtäkkiä sysätä vastuuta uhrille eli lapsellesi. Pahoinpidelty lapsi ei ole ikätasollaan henkisessä kehityksessä, ja sun tehtävä on saatella häntä kohti aikuisuutta pidempään, kuin jos olisit ollut normaali aikuinen. Tästäkin silti selviätte yhdessä, se on kasvutarina teille molemmille, ja mikä tärkeintä, ehdit pyytää anteeksi. Jos et sitä tee, aikuinen lapsesi voi sulkea sinut pois elämästään, lastenlastensa elämästä ja niin edelleen, ja hän tekee sen syystä. Mene ihan oikeasti itseesi ennen kuin on liian myöhäistä.

Eniten kyllä toivon, että tämä on provo.

En usko hänen pystyvän siihen. Jos ei ole mistä ammentaa, ei vaan ole. 

Vierailija kirjoitti:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia)

Lukinnut sinut johonkin paikkaan

Uhannut sinua väkivallalla

En oikeastaan keksi, miksi mitään näistä keinoista pitäisi käyttää kasvatuksessa. Joo, vanhemmilla menee joskus hermot, mutta silloin se on pikemmin fyysistä väkivaltaa kuin henkistä. Se voi toki olla henkistäkin = sanoja, mutta ihmisen fysiikasta näkee, että hän on tolaltaan. Sen sijaan henkisen väkivallan tekijä toimii usein ihan puskista, ei ole itse tunnekuohussa, toimii eri säännöillä kuin muut ja tilanteesta muodostuu joko todella häpäisevä ja mitätöivä tai sitten dokkarimaisen piinaava. Salakavalaa tekijää pelkää ihan eri tavalla kuin ihmistä, josta tietää, että nyt se suuttuu ja on ihan hiilenä ja sitten taas normaali. 

Itse hylättynä lapsena mietin, että riippuu varmaan todella paljon lapsesta, miten hän ottaa hylkäämisuhkailut, mutta hylkääminen luo todella pahaa turvattomuutta lapseen. 

Tuon kyselyn ongelma kuitenkin on, että siinä noiden välivallan muotojen skaalaa ei ole määritelty. Eli kohtaan, onko vanhempasi nöyryyttänyt sinua, on voinut vastata kyllä sekä lapset, jotka sinun tavoin ovat kokeneet rankkaa henkistä väkivaltaa että lapset, joiden vanhemmat nöyryyttävät tai loukkaavat vahingossa puhumalla vaikkapa julkisesti lapsen mielestä noloista asioista. Eli ihan nyt miten lapsi on kysymyksen tulkinnut.

Tuo hylkäämisellä uhkailu on hankala monelle vanhemmalle, sillä kukapa ei olisi käyttänyt vaikkapa liikkumasta kieltäytyvään uhmaikäiseen "äiti ainakin lähtee nyt"-korttia. Tuntuu pahalta, että tämä on mahdollisesti väkivaltaa mutta sitten ei anneta muita ratkaisuohjeita kuin puhuminen (joka luonnollisesti on se ensimmäinen keino, jota koitetaan).

Hyvä kuitenkin, että henkinen väkivalta nostetaan esiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki tämä on tehty:

Kieltäytynyt puhumasta sinulle pitkän aikaa - minä halusin nukkua yöllä, lapsi halusi leikkiä ja jutella

Loukannut sanallisesti, esimerkiksi haukkunut sinua - sanoin lapselle, että vain tyhmä jättää hampaat pesemättä

Nöyryyttänyt tai nolannut sinua - mummin hautajaisiin vaadin laittamaan siistin mekon rikkinäisten farkkujen sijaan ja tädithän siitä ilahtui, mikä nolaus!

Uhannut hylätä tai jättää sinut yksin - olen sanonut kaupassa, että jos et nyt kävele kärryjen vieressä, niin minä lähden kotiin samantien.

Heittänyt, lyönyt tai potkinut esineitä (esimerkiksi paiskonut ovia) - palloa on heitetty usein, myös seinään. Enkä antanutkaan sitä palloa lapselle heti, kun hän sitä vaati.

Lukinnut sinut johonkin paikkaan - turvaistuin on lapselle pieni vankila

Uhannut sinua väkivallalla - satoja kertoja! Olen uhannut lasta parturikäynnillä, neuvolalla, jopa leikkauksella. Kaikki nuo ovat kajoamista lapseen ja usein jopa satuttaneet lasta.

Ja kaikista näistä asioista on sitten terapiassa keskusteltu, kun terapeutti yrittää saada minua ymmärtämään, miksi kaiken saanut 17v lapseni on niin ahdistunut. Koska äiti käytti henkistä väkivaltaa, nuo kaikki asiat on mainittu siellä.

Pahin tuossa on edelleen jatkuva vähättelevä asenne. Esimerkkisi kieliasu kertoo, että mitätöit lapsen kokemuksen etkä pysty lainkaan samaistumaan niihin. Sitten vielä kehuskelet sillä. Nyt lapsesi ei voi olla ahdistunut pienistä tai sinua ei ainakaan saisi häiritä asialla. Kuuntele lastasi, hän saattaa olla oikeassa. Suunnan voi kuitenkin muuttaa, ihan anteeksi pyytämällä.

Lapseni lääkäri on todennut, että minun ei tule pyytää anteeksi asioita, jotka lapsi haluaa kokea aiheuttamakseni pahaksi. Lapsen on aika oppia kantamaan vastuu tunteistaan, koko elämäänsä ei voi syyttää vanhempiaan siitä, miksi kokekee kokemisen siten kuin kokee.

Kun sä olet ilmeisen selvästi rikkonut lapsesi psyykettä pienestä pitäen (olette terapiassa), niin et voi yhtäkkiä sysätä vastuuta uhrille eli lapsellesi. Pahoinpidelty lapsi ei ole ikätasollaan henkisessä kehityksessä, ja sun tehtävä on saatella häntä kohti aikuisuutta pidempään, kuin jos olisit ollut normaali aikuinen. Tästäkin silti selviätte yhdessä, se on kasvutarina teille molemmille, ja mikä tärkeintä, ehdit pyytää anteeksi. Jos et sitä tee, aikuinen lapsesi voi sulkea sinut pois elämästään, lastenlastensa elämästä ja niin edelleen, ja hän tekee sen syystä. Mene ihan oikeasti itseesi ennen kuin on liian myöhäistä.

Eniten kyllä toivon, että tämä on provo.

En usko hänen pystyvän siihen. Jos ei ole mistä ammentaa, ei vaan ole. 

Samaa pelkään, mutta piti silti yrittää herätellä.

Minulla oli henkisesti väkivaltainen äiti, ja välit häneen katkesivat täysi-ikäistymisen jälkeen kun ymmärsin, ettei minun tarvitse enää olla hänen riepoteltavanaan. Saman kaavan olen nähnyt toistuvan muissakin väkivaltaperheissä.

Ehkä salaa toivoin, että edes tämä äiti heräisi viimeisellä hetkellä, kun nuoreen on vielä puheyhteys olemassa ja kolmas osapuoli (terapeutti) tilanteissa mukana auttamassa. Hän on sitä varten olemassa, että tukee kommunikoinnissanne. Terapeutti ei ole vihollinen eikä vastapuoli. Mahdollisuus voi olla ainutkertainen, jos äiti sen nyt torjuu, nuori katoaa, ja äiti katkeroituu loppuiäkseen. Katkerana vielä elää, mutta se, että alkaa katua kun kaikki on jo menetetty, on hirvittävä tuska.