Uusi yritys miehen kanssa vuoden asumiseron jälkeen?

"Lyhyesti": ollaan asuttu yli vuosi eri asunnoissa. Meillä on kaksi lasta. Avioeron 2. paperia ei ole vielä laitettu menemään. Ero johtui alunperin siitä, että mulla tuli kuppi täyteen.

Mies uhkaili "yksiön hankkimisella", haukkui, nälvi, kaikki mitä tein oli väärin, ei osallistunut mihinkään _mihinkään_ perheen juttuihin. En nyt sen isommin erottele yksityiskohtia esim. toisen lapsen synnytyksessä oli hiprakassa (tai no - mun mielestä kännissä) ja lapsi syntyi siis lasketun ajan jälkeen! Näitä juttuja on vaikka ja kuinka... Mies on sellainen murheenkivireki, joka vatvoo päässään ihan kaikkea joka päin ja ammentaa pahan olon ympärilleen. Mut toisaalta - ihan tavallinen mies kumminkin, ei mikään "juoppohullu" tai muuta. Hoisi kaikki meidän raha-asiat ja on "jämpti" luonteltaan.

No, minä taas olin hiljaa - vihjailin, että tee nyt jotain, osallistu. Mutta en räjähtänyt. En suuttunut. OIin vaan hiljaa ja patosin. Sitten sain sanottua, että haluan eron. Ja sitten kävin toimeen ja hankin asunnon.

Käytiin kyllä asumiseron jälkeen vielä perheneuvolassa ja yritettiin availla solmuja. Mä en vaan pystynyt siihen touhuun. Kaikki kaivelu tuntui vievän vaan taaksepäin ja teki olosta kurjemman. Olin vain niin huojentunut, kun olin vihdoin tehnyt niinkuin oma pää sanoo. Viime jouluna kutsuin miehen syömään (ajattelin, että olisi kiva olla perheenä) ja joulu päättyi katastrofiin. Silloin "päätin" että tämä oli tässä. En tosin taaskaan puhunut miehelle mitään. Puhisin vain sisäisesti. Keväällä käytiin vielä perheneuvolassa, mutta olin jo aika päätöksestä horjumaton tuolloin. Sanoinkin siitä, mutta kun olen vähän arka, niin se oli semmoista kiertelyä...

Keväällä myös tapasin miehen, johon ihastuin. Kesällä ja nyt syksyllä on tapailtu ja olo on ollut hyvä. Uusperhekuviot alkoi kuitenkin ahdistamaan. Ajatus siitä, että lapsilla on kaksi kotia tuntui pahalta. No, otin vielä uudestaan nyt syksyllä "ex-miehen" kanssa puheeksi, että pitäisi ne paperit kirjoittaa ja toisaalta tuntuu kurjalta rikkoa ydinperhe. Mies sanoi, että hän on muuttunut ja ymmärtänyt kuinka perseestä on ollut. Sanoi, ettei voi kelloa vääntää taaksepäin, mutta haluaisi yrittää. Ei haluaisi että mä kokoajan vaan mietin menneitä ja että rakastaa vielä minua. Kertoi, että kaikenlaisia "känniämmiä" (käytti tuota sanaa... yök) on hänellä kesällä ollut, mutta ei sen kummempaa. Minä kerroin omasta alkaneesta suhteestani, joka oli hänen mielestään tietysti ihan väärin, koska oli tunteita mukana. Oli sitä mieltä, että en ole mitään enää pitkään aikaan työstänyt meidän välillä, mutta että olisi valmis antamaan mulle kaiken anteeksi... Siis sen, että olin jo keväällä miehen tavannut. Ehkä se oli tottakin, mutta ei kyllä johtunut omasta mielestäni uudesta miehestä.

Mitä ihmettä pitäisi ajatella? Olenko ihan hullu, kun edes harkitsen jatkamista? Ahdistaa ajatus siitä, että jatkaisi miehen kanssa. Mutta se on lasten isä. Ei koteja saisi hepposesti rikkoa. Jos nyt palaamme yhteen, niin sitten en enää eroa vaikka mitä kävisi - se olisi tupla kurjuus lapsille. Ahdistaa ihan hulluna ajatus paluusta. Tiedän, että varmaan pystyisin työstämään jonkunlaisen parisuhteen meille, jos oikein kovasti yrittäisin. Mutta mitäpä jos se ei ole yhtään muuttunut? Mun mielestä kuitenkin edelleen dokaa liikaa (en itsekään ole mikään absolutisti). Mutta dokailuunkin löytyy kuulemma syy meidän kariutuneesta liitosta. 

Auttakaa. En halua tehdä uusia virheitä, mutta haluaisin korjata jos korjattavaa löytyy...