Mitä ankeita juttuja/rutiineja teillä oli lapsuuden kodissa mitä et ikinä toteuttaisi nyt?

Ensimmäiset HiFi videot maksoivat 10000mk.

Up

Lapset 90-luvun alussa syntyneet, vanhemmat 60-luvulla. Kaupunkilaisperhe.

Outoa oli se, että kasvisruokavaliota (ei siis välttämättä vegaanius, vaan ylipäätään ilman lihaa eläminen) pidettiin jotenkin tavallaan tuomittavana tai vähintäänkin turhana "hömpötyksenä" ja hippeilynä. Ei puhettakaan, että olisimme esimerkiksi teineinä voineet alkaa kasvisruokavaliolle. Itse jopa 17-vuotiaana vuonna 2007 yritin, että voisin alkaa syödä vähemmän lihaa, mutta tämä torpattiin täysin. Myöhemmin aikuisena omaan kotiin päästyäni olen sittemmin vähentänyt lihaa.

Juu ja ymmärrän, ettei kaikkiin teinien kotkotuksiin kannata vanhempien suostuakaan, mutta tässä ennemminkin huvittaa/ihmetyttää ajatusmaailma, jonka mukaan lihaton ruoka ei ole "kunnon" ruokaa. Ja ei en ollut koskaan alkamassa vegaaniksi, jolloin esim. proteiininsaantiin ainakin noihin aikoihin olisi saanut kiinnittää paljon huomiota.

Muistan myös, kun lapsena joskus 10-13-vuotiaana olisin halunnut kaupasta ostettavan ituja, joita olisin halunnut ruoan lisukkeeksi salaattiin esimerkiksi, niin tämä ei onnistunut. Idut yhdistettiin vanhempieni mielestä jotenkin kai itu-hippeihin ja kasvisruokahihhuleihin (?). Älytöntä, koska perheessämme syötiin kuitenkin muuten monipuolisesti ja kasviksia oli aina lisukkeena. Idut vain olivat kiellettyjä :D

Pakolliset patikkareissut jossain metsässä, suolla pitkospuita pitkin, hyttysiä oli ihan hulluna. Piti kävellä jotain 10km metsä/suoreittiä pitkin. Ei ollut edes mitään "nähtävyyksiä" matkalla, esim vesiputous..

Vierailija kirjoitti:

Lapset 90-luvun alussa syntyneet, vanhemmat 60-luvulla. Kaupunkilaisperhe.

Outoa oli se, että kasvisruokavaliota (ei siis välttämättä vegaanius, vaan ylipäätään ilman lihaa eläminen) pidettiin jotenkin tavallaan tuomittavana tai vähintäänkin turhana "hömpötyksenä" ja hippeilynä. Ei puhettakaan, että olisimme esimerkiksi teineinä voineet alkaa kasvisruokavaliolle. Itse jopa 17-vuotiaana vuonna 2007 yritin, että voisin alkaa syödä vähemmän lihaa, mutta tämä torpattiin täysin. Myöhemmin aikuisena omaan kotiin päästyäni olen sittemmin vähentänyt lihaa.

Juu ja ymmärrän, ettei kaikkiin teinien kotkotuksiin kannata vanhempien suostuakaan, mutta tässä ennemminkin huvittaa/ihmetyttää ajatusmaailma, jonka mukaan lihaton ruoka ei ole "kunnon" ruokaa. Ja ei en ollut koskaan alkamassa vegaaniksi, jolloin esim. proteiininsaantiin ainakin noihin aikoihin olisi saanut kiinnittää paljon huomiota.

Muistan myös, kun lapsena joskus 10-13-vuotiaana olisin halunnut kaupasta ostettavan ituja, joita olisin halunnut ruoan lisukkeeksi salaattiin esimerkiksi, niin tämä ei onnistunut. Idut yhdistettiin vanhempieni mielestä jotenkin kai itu-hippeihin ja kasvisruokahihhuleihin (?). Älytöntä, koska perheessämme syötiin kuitenkin muuten monipuolisesti ja kasviksia oli aina lisukkeena. Idut vain olivat kiellettyjä :D

Meillä varsinkin isovanhemmat olivat vuosina 2000-2020 samoilla linjoilla, että kasvisruoka ei ole oikeaa ruokaa. Esim. jos oltiin ravintolassa tai tilattiin ruokaa niin salaatin tilaaminen oli arveluttavaa ja isovanhemmat eivät selvästi ollenkaan ymmärtäneet, miksi joku haluaisi salaatin, kun kunnon ruokaakin oli tarjolla. Mummo usein kyseli, että olenko laihdutuskuurilla (painoindeksi 18-19 teininä :D) tai vihjaili että haluan ilmeisesti pitää huolta linjoistani, kun halusin tilata valtavan kokoisen kana-feta-salaatin kastikkeineen. Yritin siinä sitten selittää, että kyllä tuosta ravintoa saa ihan tarpeeksi. Eipä kiinnostanut laihduttaminen tai kalorimäärät kyllä pätkääkään tuolloin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset 90-luvun alussa syntyneet, vanhemmat 60-luvulla. Kaupunkilaisperhe.

Outoa oli se, että kasvisruokavaliota (ei siis välttämättä vegaanius, vaan ylipäätään ilman lihaa eläminen) pidettiin jotenkin tavallaan tuomittavana tai vähintäänkin turhana "hömpötyksenä" ja hippeilynä. Ei puhettakaan, että olisimme esimerkiksi teineinä voineet alkaa kasvisruokavaliolle. Itse jopa 17-vuotiaana vuonna 2007 yritin, että voisin alkaa syödä vähemmän lihaa, mutta tämä torpattiin täysin. Myöhemmin aikuisena omaan kotiin päästyäni olen sittemmin vähentänyt lihaa.

Juu ja ymmärrän, ettei kaikkiin teinien kotkotuksiin kannata vanhempien suostuakaan, mutta tässä ennemminkin huvittaa/ihmetyttää ajatusmaailma, jonka mukaan lihaton ruoka ei ole "kunnon" ruokaa. Ja ei en ollut koskaan alkamassa vegaaniksi, jolloin esim. proteiininsaantiin ainakin noihin aikoihin olisi saanut kiinnittää paljon huomiota.

Muistan myös, kun lapsena joskus 10-13-vuotiaana olisin halunnut kaupasta ostettavan ituja, joita olisin halunnut ruoan lisukkeeksi salaattiin esimerkiksi, niin tämä ei onnistunut. Idut yhdistettiin vanhempieni mielestä jotenkin kai itu-hippeihin ja kasvisruokahihhuleihin (?). Älytöntä, koska perheessämme syötiin kuitenkin muuten monipuolisesti ja kasviksia oli aina lisukkeena. Idut vain olivat kiellettyjä :D

Meillä varsinkin isovanhemmat olivat vuosina 2000-2020 samoilla linjoilla, että kasvisruoka ei ole oikeaa ruokaa. Esim. jos oltiin ravintolassa tai tilattiin ruokaa niin salaatin tilaaminen oli arveluttavaa ja isovanhemmat eivät selvästi ollenkaan ymmärtäneet, miksi joku haluaisi salaatin, kun kunnon ruokaakin oli tarjolla. Mummo usein kyseli, että olenko laihdutuskuurilla (painoindeksi 18-19 teininä :D) tai vihjaili että haluan ilmeisesti pitää huolta linjoistani, kun halusin tilata valtavan kokoisen kana-feta-salaatin kastikkeineen. Yritin siinä sitten selittää, että kyllä tuosta ravintoa saa ihan tarpeeksi. Eipä kiinnostanut laihduttaminen tai kalorimäärät kyllä pätkääkään tuolloin.

Minä ryhdyin kertaheitosta kasvissyöjäksi 2000-luvun alkupuolella, olin silloin yläasteikäinen. Asuin maalla, ja voi luoja sitä päänauonnan ja v*ttuilun määrää. Sitä tulvi ihan kaikkialta omat vanhemmat ja sisarukset mukaan lukien, vain pari kaveriani olivat puolellani. Kaikki muut olivat sitä mieltä, että kyseessä on vain vaihe ja palaan kuitenkin jossain vaiheessa "oikeaan ja normaaliin" ruokavalioon. Liharuokaa tyrkytettiin joka välissä ja aina kun kieltäydyin, ihmeteltiin kovasti että mikä nyt on kun ei ruoka kelpaa. Opettelin tekemään omat ruokani ja ruuanlaitosta tuli minulle rakas harrastus. Olen nyt kolmekymppinen enkä ole kertaakaan lihaa tuon päätökseni jälkeen syönyt enkä syö, ja jotenkin kummasti kasvissyönti on lähipiirissäni lisääntynyt vuosien mittaan. Vanhempanikin syövät nykyään ihan vapaaehtoisesti välillä pelkkää kasvisruokaa. 

Olen syntynyt 60-luvun puolivälissä. Meillä oli 4 lasta. Minä olin vanhin.

Meillä oli tapana, että isä hakkasi äidin ja äiti hakkasi puolestaan lapset. Viikonloppuna käytiin taloyhtiön saunassa ja sen jälkeen lapset saivat kukin sellaisen pienen limsapullollisen kukin (muuten ei limsaa juotu) ja vanhemmat joivat kirkasta. Joivat sen verran, että rupesivat tappelemaan. Alle kouluikäisenä ja ala-asteikäisenä sai aina pelätä, kumpi tappaa kumman. Vasta murrosikäisenä se alkoi vain ärsyttämään.

Humalassa vanhemmat kävivät myös tansseissa paikallisella työväentalolla. Annas olla, jos äitiä oli tanssittanut joku tuntematon mies, kamala riita kotiin tultua. Kaikki riitely käytiin (nukkumassa ollessa) jo nuykkumaan menneiden lasten kuullen.

Meille syntyi pikkusisarus, kun oltiin siskon kanssa 5- ja 6- vuotiaat. Sitä vauvaikäistä sisarusta sitten hoidettiin, kun äiti ja isä oli viikonloput ryyppäämässä.

Sitten oli juttuja syömisen suhteen. Jos ei tykännyt jostain ruoasta eikä halunnut sitä syödä, joutui istumaan ruokapöydässä, kunnes ruoka oli syöty. Jos ei sitä syönyt, se sama syömätön ruoka katettiin sille lapselle seuraavalle aterialle, kun muut söivät jo uutta ruokaa. Meillä oli siskon kanssa omassa huoneessamme ruokapiilo tällaisia tilanteita ajatellen.

Oma lapsi on ollut nirso  pienestä saakka, mutta koskaan ei ole pakotettu syömään. Meidän lapsen ei ole koskaan tarvinnut pelätä, että vanhemmat tappavat toisensa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset 90-luvun alussa syntyneet, vanhemmat 60-luvulla. Kaupunkilaisperhe.

Outoa oli se, että kasvisruokavaliota (ei siis välttämättä vegaanius, vaan ylipäätään ilman lihaa eläminen) pidettiin jotenkin tavallaan tuomittavana tai vähintäänkin turhana "hömpötyksenä" ja hippeilynä. Ei puhettakaan, että olisimme esimerkiksi teineinä voineet alkaa kasvisruokavaliolle. Itse jopa 17-vuotiaana vuonna 2007 yritin, että voisin alkaa syödä vähemmän lihaa, mutta tämä torpattiin täysin. Myöhemmin aikuisena omaan kotiin päästyäni olen sittemmin vähentänyt lihaa.

Juu ja ymmärrän, ettei kaikkiin teinien kotkotuksiin kannata vanhempien suostuakaan, mutta tässä ennemminkin huvittaa/ihmetyttää ajatusmaailma, jonka mukaan lihaton ruoka ei ole "kunnon" ruokaa. Ja ei en ollut koskaan alkamassa vegaaniksi, jolloin esim. proteiininsaantiin ainakin noihin aikoihin olisi saanut kiinnittää paljon huomiota.

Muistan myös, kun lapsena joskus 10-13-vuotiaana olisin halunnut kaupasta ostettavan ituja, joita olisin halunnut ruoan lisukkeeksi salaattiin esimerkiksi, niin tämä ei onnistunut. Idut yhdistettiin vanhempieni mielestä jotenkin kai itu-hippeihin ja kasvisruokahihhuleihin (?). Älytöntä, koska perheessämme syötiin kuitenkin muuten monipuolisesti ja kasviksia oli aina lisukkeena. Idut vain olivat kiellettyjä :D

Meillä varsinkin isovanhemmat olivat vuosina 2000-2020 samoilla linjoilla, että kasvisruoka ei ole oikeaa ruokaa. Esim. jos oltiin ravintolassa tai tilattiin ruokaa niin salaatin tilaaminen oli arveluttavaa ja isovanhemmat eivät selvästi ollenkaan ymmärtäneet, miksi joku haluaisi salaatin, kun kunnon ruokaakin oli tarjolla. Mummo usein kyseli, että olenko laihdutuskuurilla (painoindeksi 18-19 teininä :D) tai vihjaili että haluan ilmeisesti pitää huolta linjoistani, kun halusin tilata valtavan kokoisen kana-feta-salaatin kastikkeineen. Yritin siinä sitten selittää, että kyllä tuosta ravintoa saa ihan tarpeeksi. Eipä kiinnostanut laihduttaminen tai kalorimäärät kyllä pätkääkään tuolloin.

Minä ryhdyin kertaheitosta kasvissyöjäksi 2000-luvun alkupuolella, olin silloin yläasteikäinen. Asuin maalla, ja voi luoja sitä päänauonnan ja v*ttuilun määrää. Sitä tulvi ihan kaikkialta omat vanhemmat ja sisarukset mukaan lukien, vain pari kaveriani olivat puolellani. Kaikki muut olivat sitä mieltä, että kyseessä on vain vaihe ja palaan kuitenkin jossain vaiheessa "oikeaan ja normaaliin" ruokavalioon. Liharuokaa tyrkytettiin joka välissä ja aina kun kieltäydyin, ihmeteltiin kovasti että mikä nyt on kun ei ruoka kelpaa. Opettelin tekemään omat ruokani ja ruuanlaitosta tuli minulle rakas harrastus. Olen nyt kolmekymppinen enkä ole kertaakaan lihaa tuon päätökseni jälkeen syönyt enkä syö, ja jotenkin kummasti kasvissyönti on lähipiirissäni lisääntynyt vuosien mittaan. Vanhempanikin syövät nykyään ihan vapaaehtoisesti välillä pelkkää kasvisruokaa. 

Huhhuh, tämä ruokavääntö oli meilläkin 90-/2000-luvulla. Minun oli pienestä asti vaikea syödä lihaa, koska koin niin paljon empatiaa viattomien eläinten kärsimystä kohtaan. Näin silmissäni ne pienet kanat ja possut, jotka nyt olivat siinä minun lautasellani. Lihan syöminen oli aina tuskan takana ja monesti istuin pöydässä tuntikausia, koska ennen lautasen tyhjentymistä ei saanut nousta. Koskaan ei annettu armoa, ei edes jouluaterialla.

Tämä kohtelu on jättänyt minuun pysyvän pelon uusissa tilanteissa syömistä kohtaan (esim. jos menen ensimmäistä kertaa kylään johonkin ja tarjotaan ruokaa) ja pilannut ruokasuhteeni täysin myös muilta osin. Kiitos joustamattomuus, kiitos periaate. Nykyään myös äitini on kasvissyöjä, vaikkei sitä tuolloin voinut kukaan perheenjäsen edes harkita, sen sijaan isäni kysyy joka ikisen vierailun yhteydessä "Etkö syö ahvenia?!??" No en syö.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapset 90-luvun alussa syntyneet, vanhemmat 60-luvulla. Kaupunkilaisperhe.

Outoa oli se, että kasvisruokavaliota (ei siis välttämättä vegaanius, vaan ylipäätään ilman lihaa eläminen) pidettiin jotenkin tavallaan tuomittavana tai vähintäänkin turhana "hömpötyksenä" ja hippeilynä. Ei puhettakaan, että olisimme esimerkiksi teineinä voineet alkaa kasvisruokavaliolle. Itse jopa 17-vuotiaana vuonna 2007 yritin, että voisin alkaa syödä vähemmän lihaa, mutta tämä torpattiin täysin. Myöhemmin aikuisena omaan kotiin päästyäni olen sittemmin vähentänyt lihaa.

Juu ja ymmärrän, ettei kaikkiin teinien kotkotuksiin kannata vanhempien suostuakaan, mutta tässä ennemminkin huvittaa/ihmetyttää ajatusmaailma, jonka mukaan lihaton ruoka ei ole "kunnon" ruokaa. Ja ei en ollut koskaan alkamassa vegaaniksi, jolloin esim. proteiininsaantiin ainakin noihin aikoihin olisi saanut kiinnittää paljon huomiota.

Muistan myös, kun lapsena joskus 10-13-vuotiaana olisin halunnut kaupasta ostettavan ituja, joita olisin halunnut ruoan lisukkeeksi salaattiin esimerkiksi, niin tämä ei onnistunut. Idut yhdistettiin vanhempieni mielestä jotenkin kai itu-hippeihin ja kasvisruokahihhuleihin (?). Älytöntä, koska perheessämme syötiin kuitenkin muuten monipuolisesti ja kasviksia oli aina lisukkeena. Idut vain olivat kiellettyjä :D

Meillä varsinkin isovanhemmat olivat vuosina 2000-2020 samoilla linjoilla, että kasvisruoka ei ole oikeaa ruokaa. Esim. jos oltiin ravintolassa tai tilattiin ruokaa niin salaatin tilaaminen oli arveluttavaa ja isovanhemmat eivät selvästi ollenkaan ymmärtäneet, miksi joku haluaisi salaatin, kun kunnon ruokaakin oli tarjolla. Mummo usein kyseli, että olenko laihdutuskuurilla (painoindeksi 18-19 teininä :D) tai vihjaili että haluan ilmeisesti pitää huolta linjoistani, kun halusin tilata valtavan kokoisen kana-feta-salaatin kastikkeineen. Yritin siinä sitten selittää, että kyllä tuosta ravintoa saa ihan tarpeeksi. Eipä kiinnostanut laihduttaminen tai kalorimäärät kyllä pätkääkään tuolloin.

Minä ryhdyin kertaheitosta kasvissyöjäksi 2000-luvun alkupuolella, olin silloin yläasteikäinen. Asuin maalla, ja voi luoja sitä päänauonnan ja v*ttuilun määrää. Sitä tulvi ihan kaikkialta omat vanhemmat ja sisarukset mukaan lukien, vain pari kaveriani olivat puolellani. Kaikki muut olivat sitä mieltä, että kyseessä on vain vaihe ja palaan kuitenkin jossain vaiheessa "oikeaan ja normaaliin" ruokavalioon. Liharuokaa tyrkytettiin joka välissä ja aina kun kieltäydyin, ihmeteltiin kovasti että mikä nyt on kun ei ruoka kelpaa. Opettelin tekemään omat ruokani ja ruuanlaitosta tuli minulle rakas harrastus. Olen nyt kolmekymppinen enkä ole kertaakaan lihaa tuon päätökseni jälkeen syönyt enkä syö, ja jotenkin kummasti kasvissyönti on lähipiirissäni lisääntynyt vuosien mittaan. Vanhempanikin syövät nykyään ihan vapaaehtoisesti välillä pelkkää kasvisruokaa. 

Huhhuh, tämä ruokavääntö oli meilläkin 90-/2000-luvulla. Minun oli pienestä asti vaikea syödä lihaa, koska koin niin paljon empatiaa viattomien eläinten kärsimystä kohtaan. Näin silmissäni ne pienet kanat ja possut, jotka nyt olivat siinä minun lautasellani. Lihan syöminen oli aina tuskan takana ja monesti istuin pöydässä tuntikausia, koska ennen lautasen tyhjentymistä ei saanut nousta. Koskaan ei annettu armoa, ei edes jouluaterialla.

Tämä kohtelu on jättänyt minuun pysyvän pelon uusissa tilanteissa syömistä kohtaan (esim. jos menen ensimmäistä kertaa kylään johonkin ja tarjotaan ruokaa) ja pilannut ruokasuhteeni täysin myös muilta osin. Kiitos joustamattomuus, kiitos periaate. Nykyään myös äitini on kasvissyöjä, vaikkei sitä tuolloin voinut kukaan perheenjäsen edes harkita, sen sijaan isäni kysyy joka ikisen vierailun yhteydessä "Etkö syö ahvenia?!??" No en syö.

Kasvissyönti, vegaanius varsinkin ovat monille ihmisille edelleen punaisia vaatteita. Minäkään en koskaan ole kasvissyöntiäni kenellekään tuputtanut, paitsi jos tuputtamiseksi lasketaan "ei kiitos, en syö lihaa", ja silti minuun on suhtauduttiin pitkään todella aggressiivisesti. Nykyään haistatan pitkät aika huoletta niille, jotka päättävät hermostua kasvissyönnistäni, mutta nuorempana ja arempana oli todella ikävää kuunnella kaikkea sitä sontaa ja törkeyksiä joita muuten ihan järkevät aikuiset ihmiset suustaan suolsivat kun tajusivat, etten aio sitä lampaan tai muun eläimen persausta tai muuta ruumiinosaa suuhuni laittaa. Onneksi ajat muuttuvat tässäkin asiassa. 

Vierailija kirjoitti:

En nyt tiedä onko mistään arjen rutiinista kyse, mutta aina jos koko porukalla lähdettiin autolla jonnekin, isä ja äiti polttivat etupenkillä, ikkunat auki ja varmaan kuvittelivat että tupakankäryt menisivät ulos, mutta itse saimme niitä sisarusten kesken takapenkillä haistella. Muistan sen fyysisen pahoinvoinnin, ja auton ja tupakanhajun yhdistelmän. En ole eläissäni itse polttanut ensimmäistäkään savuketta.

Meillä molemmat vanhemmat polttivat ketjussa automatkoilla, ihan vajaan puolen tunnin matkaakaan mökille ei voinut olla polttamatta. Ikkunoita ei saanut pitää auki, ettei isällä olisi tullut niskat kipeäksi...

En tiedä onko tämä niinkään rutiini, tai periaattessa on. Kun joskus oltiin autoreissuilla/tultiin peleistä ym kotiin ja kaikilla kiljuva nälkä, niin käytiin joko pizzerian kautta hakemassa yksi pizza tai hesen/mäkin kautta (2000 lukua) niin me ei koskaan saatu alkaa autossa syömään (vaikka olisi ollut papereita ym eikä kukaan ollut sellainen että olisi tiputtanut tai sotkenut) vaan isä laittoi kaiken peräkonttiin ja sanoi että kotona syödään, äidin nyökytellessä vieressä vaikka myös he ja me (2 lasta) oltaisiin oltu vaikka kuinka nälkäisiä. Ja kotiin oli suht pitkä matka, tyyliin 60-70 kilometriä tai enemmän, riippuen missä oltiin, niin tottakai ne ruoat oli sit useasti levinneet pitkin autonperää (mäkin/hesen ruoat varsinkin) ja isä kiroilee. Sitten kun aletaan syömään niin on jo niin kylmää ja pahaa tuo ruoka. Tässä kun tyttären kanssa otettiin vanhemmat mukaan reissuun ja käytiin hakemassa pizzaa valmiiksi siivutettuna sliceiksi, niin isä takapenkiltä huusi tuosta että kotona syödään ja totesinkin siihen että minä teen omalla tavalla ja hekin sit maistoivat kuumaa/tuoretta pizzaa ja totesivat että on paljon parempaa kuin kylmä pizza. He eivät siis muuten ikinä vieneet meitä ym pizzalle tai mäkkiin, tai käyneet itsekään missään, muuten kuin autoreissuilla tai peleistä kun tultiin.

Itse muistan äidin pakonomaisen siivouksen ennen joulua. Hirveä stressaus myös ruuasta. Hautausmaalle piti lähteä kävelemään -20 asteen pakkasessa monta kilometriä. Oli pakko, koska se oli äidille tärkeä perinne. Ei puhettakaan rentoutumisesta.

Ei saanut koskaan avata tuuletusikkunaa, ettei lämpö karkaa talosta. Epäilen saaneeni astman, koska aina oli niin tunkkaista, paitsi jos olin tuulettanut vanhempien ollessa yhtä aikaa poissa kotoa.

Keskiluokkaiset vanhempani eivät suostuneet hankkimaan astianpesukonetta. Heidän mielestään käsin tiskaus vaan täytyy jaksaa tehdä. Lopputuloksena huonosti puhdistuneet astiat ja riitely siitä kenen vuoro on pestä astiat.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä onko tämä niinkään rutiini, tai periaattessa on. Kun joskus oltiin autoreissuilla/tultiin peleistä ym kotiin ja kaikilla kiljuva nälkä, niin käytiin joko pizzerian kautta hakemassa yksi pizza tai hesen/mäkin kautta (2000 lukua) niin me ei koskaan saatu alkaa autossa syömään (vaikka olisi ollut papereita ym eikä kukaan ollut sellainen että olisi tiputtanut tai sotkenut) vaan isä laittoi kaiken peräkonttiin ja sanoi että kotona syödään, äidin nyökytellessä vieressä vaikka myös he ja me (2 lasta) oltaisiin oltu vaikka kuinka nälkäisiä. Ja kotiin oli suht pitkä matka, tyyliin 60-70 kilometriä tai enemmän, riippuen missä oltiin, niin tottakai ne ruoat oli sit useasti levinneet pitkin autonperää (mäkin/hesen ruoat varsinkin) ja isä kiroilee. Sitten kun aletaan syömään niin on jo niin kylmää ja pahaa tuo ruoka. Tässä kun tyttären kanssa otettiin vanhemmat mukaan reissuun ja käytiin hakemassa pizzaa valmiiksi siivutettuna sliceiksi, niin isä takapenkiltä huusi tuosta että kotona syödään ja totesinkin siihen että minä teen omalla tavalla ja hekin sit maistoivat kuumaa/tuoretta pizzaa ja totesivat että on paljon parempaa kuin kylmä pizza. He eivät siis muuten ikinä vieneet meitä ym pizzalle tai mäkkiin, tai käyneet itsekään missään, muuten kuin autoreissuilla tai peleistä kun tultiin.

Ainahan sen ruoan voi lämmittää. Ja kuka nyt edes antaa autossa syödä? Meillä on sääntö jossa autossa ei todellakaan kukaan syö. Juoda saa. Jos joskus harvoin käydään pikaruokaravintoloissa tms, niin syödään paikan päällä sisällä tai otetaan kotiin ja lämmitetään mikrossa. That's it. Ja kyllä, mekin asutaan kaukana pizza ym paikoista.

Aamuisin oli pakko herätä kello 6.00, myös lomilla sekä viikonloppuisin. Toinen oli että pissalla naisten/tyttöjen piti vetää vessa, mutta miesten/poikien ei koska kuulemma "miehen k*si ei haise" isän mukaan. Kiva oli ulostaa pönttöön joka haisi niin pahalle isän jälkeen. Vahdittiin oven takana ettei vain vedä vessaa ennen. Eikä vessapaperia saanut käyttää ns tukkona siihen k*seen.

Minun lapsuudessa ei ollut televisioita kuin hyvin harvoilla, jääkaappienkin kanssa oli niin ja näin. Se oli köyhää, ei vain meillä, ajat olivat ankeat. Myöhemmin muistan, kun olin vähän vanhempi lapsi, että jotkut, oikeastaan aika useat, ruokalajit, olisivatko olleet jotain paikallisia perinneruokia, olivat niin kauheita, ettei niitä oikeastaan millään pystynyt syömään. Kenties sen seurauksena nykyisinkään en saa mitenkään kurkusta alas esim kaurapuuroa, ymmärrän, että siitä jotkut pitävät, mutta en minä. Muutama vuosi sitten sairaalassa yritin, yritin tosissaan, jopa silmät kiinni, mutta yökkäyttämään alkoi, yritys oli pakko keskeyttää. Koita siinä tervehtyä, kun ei saa kunnolla syötyä, painohan siinä tippui, ja reilusti. Kokeilkaapa itse jotain talkkunaa, mielellään karkeista jauhoista, mutta ei se hienompi jauhatus juuri asiaa paranna. Sitten illalliseksi voitte syödä, jos pystytte, vaikkapa rössypottuja.

Sunnuntaisin lapsien pitää olla hiljaa/hiipiä pitkin nurkkia, kun äitillä on migreeni/krapula.

Meillä ei ollut ruokaa välillä ollenkaan. Puhumattakaan että olisi ollut jotain missä on lihaa.

Nyt kun on tämä kasvisruokatrendi niin syön kaikkea mitä haluan, myös lihaa. Olen osani tehnyt tämän ympäristön suojelemiseksi kun lapsena ja nuorena en syönyt lihaa enkä välillä mitään.

En enää koskaan aio olla nälkäinen !!!

Äiti istutti pöydässä niin kauan että lautanen oli syöty tyhjäksi. Joskus lapsena olin aivan ähkynä enkä millään olisi jaksanut syödä kaikkea loppuun. Äiti ei antanut jättää mitään lautaselle ja söin väkisin loput ruuat. Kiitosta sanoessa oksennus lensi kaaressa pitkin ruokapöytää. En ikimaailmassa pakkosyötä omia lapsiani.